Lue keskustelun säännöt.
Lapsi teini-ikäinen, kadun edelleen että lähdin tähän
27.09.2022 |
Jotkut ikävaiheet ovat olleet toista helpoimpia mutta missään vaiheessa ei ole ollut erityisen mukavaa tai antoisaa. Jokapäivän väsyttäviä ongelmia on 100x enemmän. Yksi iso tekijä on, että rahaa ei ole missään vaiheessa ollut tarpeeksi ja sehän olisi helpottanut elämää suuresti. Rahanmenoa ja rahasta tulevaa stressiä enemmän harmittaa kuitenkin omat unelmat. Tajusin liian myöhään mitä kaikkea olisin halunnut tehdä sen sijaan että olen kotona, komennan, siivoan, kokkaan, hoidan vaatteita, flunssia ja kaiken maailman hammaslääkäreitä ja asioita koulun ja kavereiden kanssa. Jotenkin olen selviytynyt ja se vaivan palkka on ihan hyvin voiva lapsi mutta itselleni en ole saanut tästä paljon mitään hyviä kokemuksia, sillä lapselta tai keltään muualtakaan ei toki tule kiitosta mistään. Jos olisin valinnut toisenlaisen polun olisin mahdollisesti päässyt jo pitkälle ja olisin rikkaampi, terveempi ja onnellisempi. Olen yrittänyt tavoitella niitä unelmia nyt myöhemmin mutta edellytykset eivät ole läheskään samat kuin niillä, joilla on aika puolellaan ja kaikki voimavarat käytettävissä itseensä. Mikään ei tietenkään lapsen vika ja sillekään ei mitään voi, että hetkellä jolloin lapsi on tehty ei minulla ole ollut riittävää itsetuntemusta ja elämänkokemusta. Jotenkin epäuskoinen olo silti siitä, että missään vaiheessa asiat eivät ole alkaneet tuntua siltä, että olihan tämä ihan hyvä juttu.
Kommentit (620)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
olen kyllä todella pahoillani puolestasi. itse jotenkin onnenkantamoisena en tehnyt lapsia. nyt elämä on rauhallista, yrittämistä, urheilua, matkustelua ja hyvin syömistä. lapsi olisi kyllä pilannut ihan jokaisen asian, mistä nautin nyt. asiasta pitäisi keskustella enemmän, monet tekevät lapset ihan liian nuorina, elämää näkemättöminä. ymmärrän hyvin ap tuskasi.
Mun elämä on kaikkea tuota ja mulla on lapsia. Kummallinen ajatus että molempia ei voi saada.
En mä saanut tähän asti. Pitäisi olla joku kodinhoitaja, että voisi itse matkustella. Lisäksi puuttuu raha. Ei pystynyt vieläpä luomaan uraa, kun yksin piti huolehtia lapsista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä onneksi aavistin että minusta varmaan tuntuisi samalta, siksi en ole halunnut äidiksi. Ei se tarkoita että haluaisi "merkkilaukkuja ja laskuvarjohyppyjä" vaan sitä että haluaa omaa aikaa, että saa olla rauhassa eikä altista itseään yhteiskunnan ja ympäristön sanelulle (=esim. kaikki lasten koulunkäyntiin ja harrastuksiin liittyvä).
Olen saanut kuulla ilkeilyä ja jopa loukkauksia valintani takia ja jopa eronnut että puolisoni saa perustaa perheen, mutta vielä yli kuusikymppisenä olen pelkästään tyytyväinen päätökseeni. Kun seuraan ystävieni huolia ja säntäilyä lastenlastensa takia huokaisen helpottuneena.
Aavistan jo mitä tähän vastataan, siksi muutamia asioita vielä:
Minulla on voimakas hoivaamis- ja auttamisvietti, pelastan hyönteisiäkin ja huomaan jo kaukaa jos joku ihminen tarvitsee apua.
Bilettäminen ei ole ollut syy siihen etten halunnut lapsia.
En ole kylmä ja tunteeton, päinvastoin.
Tulen hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa vaikka viihdynkin paremmin yksin.
Elämäni ei ole ikinä tuntunut tyhjältä ja merkityksettömältä, päinvastoin. On niin valtavasti kiinnostavia asioita että tuntuu ettei yksi elämä riitä läheskään kaiken kokemiseen, oppimiseen ja tietämiseen.
Me ihmiset olemme vain erilaisia. Oma perhe voi hyvin olla jollekin koko elämänsisältö, minulle ajatuskin on ahdistava. Miten ikinä edes osaisin ja jaksaisin olla tarpeeksi hyvä äiti, ja miten kestäisin huolen lapsistani ja heidän lapsistaan, kun nytkin huoli koko maailmasta, sen ihmisistä, eläimistä ja luonnosta on jo melkein liian raskas kantaa. Ihmisistä ei täällä ole pulaa. Omalta osaltani en ole heidän määräänsä lisäämässä.
Käyttäjä18675 kirjoitti:
Tämä on tärkeä aihe ja varmasti yllättävän yleistä. Minä toivoin lasta enemmän kuin mitään ja tulinkin pienen odottelun jälkeen raskaaksi. Synnytys oli sitten todella vaikea ja vauvalla oli koliikki ja kaikki vatsavaivat mitä voi olla ja hän itki jatkuvasti ja nukkui todella surkeasti. Samalla avioliitto alkoi rakoilla kun mies "pakoili" vauvan hoitoa ja itse katkeroiduin neljän seinän sisällä huutavan vauvan kanssa ja pohdin että mitä olen mennyt tekemään. Puolen vuoden jälkeen pahin itkuisuus alkoi helpottamaan, mutta ei se silti helppoa ollut ja nukkuminen oli mitä oli. Nyt tästä on jo mennyt jonkin aikaa ja en ymmärrä miten olen selvinnyt tästä. Nyt alan vähitellen välillä jo nauttimaan tästä lapsiperheen elämästä, mutta silti välillä kadehdin lapsettomia ihmisiä ja säälin itseäni kaikesta mitä olen joutunut kokemaan. Ja todella ristiriitaiset ajatukset äitiyttä kohtaan. Rakastan lastani valtavasti, mutta silti odotan että hän kasvaa isommaksi ja elämä helpottuisi ja saisin taas enemmän omaa aikaa (nyt sitä ei käytännössä ole yhtään) ja ns "takaisin itseni". Tuntuu että olen hautautunut kaiken väsymyksen, ahdistuksen, aviokriisin, identiteettikriisin ja muiden vaikeuksien alle. Ulospäin kaikki näyttää varmaan tosi idylliseltä, sillä vain lähimmät ystäväni tietävät mitä olen käynyt viime vuosina läpi.
Tässäkin näkyy että se taustalla ollut ajatus tekee onnettomaksi, ei se itse kokemus. Sinua harmittaa, että synnytys oli vaikea. Sen sijaan että kysyisit, kuka lupasi edes helppoa synnytystä? Sinua harmittaa vauvan koliikki. Kuka lupasi itkuttoman vauvan? Yritän vääntää tässä rautalangasta että hyvin usein me ihmiset petymme sellaiseen ideaaliin, jota ei kukaan oikeastaan edes voi taata meille. Miksei hyvä vanhemmuus sisältäisi myös niitä kaikkia ristiriitoja? Onhan hyvässä parisuhteessakin myös täysin paskoja päiviä. Tai opiskelet tutkinnon loppuun vaikka muutamasta tentistä tuli ykkönen. Jos vain kokisi elämänsä ja ajattelisi että tämä elämä tässä on minun ja täydellisen hyvä tällaisena, ei ehkä kokisi kaikkea niin vaikeana. Se ajattelu ja vertailu tekee tunteen epäonnistumisesta. Että minulla ei ollut sitä ihanaa äitiyslomaa jossa kirjoitin romaanin kun vauva nukkui ruusunpunaisena myttynä korissaan ja mies kantoi selkä vääränä pullakahveja kukkakimppuineen sänkyyn. Kannattaa tutkailla mistä nämä odotukset tulevat ja ovatko ne omien arvojen mukaisia. Voiko hyvä elämä olla myös sellaista että se on täydellistä itsessään, ei jonkin ulkopuolisen standardeilla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi aikuista lasta. Nyt vasta tämä äitiys tuntuu - puoliksi - hyvälstä.
Se tuntuu hyvältä tuon lapsen kohdalla, joka pärjää. Ja huonolta sen kohdalla, joka on vaarassa syrjäytyä.
Ja todellakin; vanhemmuus on pelkkää antamista ja antamista. Vieläkin, vaikka lapset ovat nuoria aikuisia.
Entä jos ajattelisit että on etuoikeus saada olla siinä asemassa että annat? Lapsuus on lahja ja nimenomaan sille vanhemmalle joka saa kokea kaiken sinä ainutkertaisessa vanhemman roolissa. Lapsi aloittaa siinä ennen pitkää sen oman elämänsä mutta se lapsuus ei ole mitään mikä olisi pois sinulta. Jos koet niin niin olet missannut pointin aika lailla täydelleen. Saat kokea lapsesi ainutlaatuisuuden juuri sinun lapsenasi ja kaiken sen mitä on olla hänen vanhempansa. Se ei koskaan toistu tässä maailmankaikkedessa. Todella suuri lahja ja on sinusta kiinni millaisena sen muistat.
Noin se on, jos on jotain, mistä antaa. Pointti onkin se, että kun ei ole itse lapsena saanut, niin ei ole annettavaa. Kun on lusikalla itse saanut, ei voi kauhalla jakaa. Silloin lapsen vaatimukset vain rasittavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.
Mitä olisi tapahtunut, jos olisin lakannut "suorittamasta". En ole mikään ylisuorittaja, jolle pitää kaikki olla täydellisesti, vaan välillä on tukka leikkaamatta lapsella, ruuaksi nakkeja ja tiskaus kesken. Mutta koko ajan on jotain hoidettavaa, mitä ei oikein VOI jättää, kuten laskut. Olemme tietysti myös lapsen kanssa käyneet uimassa, kylässä ja puistossa ym ja osan ajasta nuo hetket ovat olleetkin mukavia. Ne ovat kuitenkin aika pieni osa siitä kokonaisuudesta.
Ainoa skenaario, missä nyt ajattelen, että olisin voinut onnistua, olisi sellainen, missä olisin ensin opiskellut haluamaani alaa ja päässyt alkamaan tienaamaan sillä hyvin - mikä ei ole mitenkään itsestään selvää - ja olisi löytynyt puoliso, joka ottaisi päävastuun arjen pyörittämisestä. Siis siinä tilanteessa saattaisin olla ihan tyytyväinen valintaani lisääntyä, jos kaikki muut asiat olisivat todella hyvin. Mutta niilläkään ihmisillä, jotka ovat tehneet hyviä valintoja ja käynyt hyvä onni, ei ole mitenkään taattua, että taloudellinen tasapaino tai puoliso pysyy. Veikkaan, että jos en olisi tuolloin taannoin päättänyt tehdä lasta, niin olisin saattanut myöhemmin päättää, että en aio tehdä ollenkaan. Ap
Tai sitten jossittelisit, miksi et tehnyt sitä lasta, kun siihen pystyit. Kukaan ei tiedä, mien elämäsi olisi mennyt ilman lasta, olisitko todella rikkaampi ja onnellisempi. Voisit yhtä hyvin olla yksinäinen ja omaa lasta kaipaava, etkä pystyisi ikinä antamaan itsellesi anteeksi lapsettomuuttasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen samalla tavalla. En tiennyt mihin ryhdyin kun päätin hankkia lapsen. Luulin kokevani enemmän iloa ja mielihyvää ja saavani tästä enemmän kuin olen saanut. En ymmärtänyt että vanhemmuus on enemmän antamista kuin saamista, lapsen laittamista etusijalle kaikessa jopa niin että kokee itse jäävänsä vaille. Varsinkin kun itsellä on voimakkaita vaillejäämisen kokemuksia lapsuudesta lähtien ja moni haave ja suoranainen tarve jäänyt täyttymättä ja toteutumatta.
Lapsen vika tämä ei ole millään tavalla ja kannan valinnastani vastuun. Omat menetetyt mahdollisuudet vaan surettavat. Ja sen tiedostaminen että elämä olisi ollut helpompaa ja nautinnollisempaa ilman lasta. Tässä on koettu monia vaikeita vuosia ja kriisejä.
Sanot: En ymmärtänyt että vanhemmuus on enemmän antamista kuin saamista, lapsen laittamista etusijalle kaikessa jopa niin että kokee itse jäävänsä vaille.
Lapsen katumisen voin ymmärtää, mutta tätä kohtaa en. Mitä kuvittelit, että lapsi sinulle antaa? Mitä sellaista ajattelit saavasi mitä et saanut? Ja miten ihmeessä voi tulla yllätyksenä, että vanhemmuus on hyvin paljon, tietysti, juuri tuota, että ei itse pysty tekemään jtn koska on vanhempi. Miten sinulla on ollut niin harhaiset käsitykset vanhemmuudesta, että nämä kirjoittamasi asiat (miten paljon lapselleen antaa, miten lapsi on aina etusijalla) voivat tulla minkäänlaisena yllätyksenä?Sen ymmärrän hyvin että vanhemmuus ei kaikilla herätä sellaisia positiivisia tunteita, joita toivoo ja odottaa. Mutta tämä kun aikuinen ihminen ei tykkääkään olla vanhempi siksi että lapsi pitää pistää etusijalle ja joutuu antamaan todella paljon sekä luopumaan monista asioista, tällainen tuo lähinnä mieleennseb 8-vuotiaan joka ei haluakaan enää koiranpentua kun iski tajuntaan että se on tosiaan ihan oikeasti pissatettava ulkona myös sateella.
Törkeä ja täysin asiaton kommentti. Koet ilmeisesti itse olevasi täydellinen vanhempi ja ihminen.
Haha, päin vastoin. Minulla oli tosi paha synnytyksen jälkeinen masennus ja muutenkaan en ole mikään täydellinen ja epäitsekäs äitiyden perikuva. Noin omituisia pettymyksiä vanhemmuuteen liittyen, kuten pettymys siitä miten paljon pitää antaa ja että lapsi on aina etusijalla, en silti voi ymmärtää. Mikä kommentissani on törkeää? Aidosti ihmettelen, miten ja mistä tuollaiset noin epärealistiset käsitykset vanhemmuudesta tulee. Mikä tässä oli törkeää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten monista vastauksista saamm huomata, tämä on tosiaan edelleen tabu, josta pitäisi vaan olla hiljaa ja tyytyväisenä hymistellä, että vanhemmuus oli ehdottomasti elämäni paras ratkaisu, olipa se sitten sitä tai ei.
Tiedän että tuo listaus merkkilaukuista ja laskuvarjohypyistä oli huono, yritin vain sillä käsittää ne kaikki mahdolliset asiat mitä ihminen nyt kuvitteleekaan siihen lapsettomaan elämään. Eri ihmisille eri haaveet ovat tärkeät ja totta kai lapsi määrittää rahankäyttöä eikä ihan kaikkea saa juuri silloin hankittua, jos lapsella on joku akuutti tarve. Aika monet asiat on kuitenkin mahdollista saada ihan siihen elämään niiden lasten kanssa. Ehkä vähän erilaisina, mutta elämä lasten kanssa muotoutuu myös alati uudenlaiseksi. Tulee uusia ikävaiheita, uusia taitoja ja toki niitä uusia haasteita. Ei kannata itse jähmettyä yhteen näkökulmaan. Hyvin harvoin se sama staattinen tilanne on sellainen kovin pitkään.
Olen itse monen lapsen totaaliyksihuoltajana päättänyt että perhemuotoni ei minua määritä. Olemme perheeni kanssa eläneet ulkomailla, olemme matkustaneet, olen opiskellut useamman tutkinnon, olen mennyt töihin haaveilemalleni alalle, nyt perustan yritystä. Olisin myös voinut itkeä kotona kun olematon mies ei auta ja juoppo mummo ei hoida lapsia ja sohva ei ole kuin naapurin Maaretin somekuvissa ja jollain lapsella on enterorokko joka vuosi. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos harmittelisin jatkuvasti? Minä eläisin sitäkin elämää, ja se olisi aika lailla raskaampaa kuin tämä elämä josta tykkään. Arki on mukavaa, toki erilaista kuin arki voisi olla jos vaikka olisi aikaa harrastuksille ilman lapsia, tai jos olisi puolisonkin rahat käytössä.
Aikalailla paljon saa, kun hyväksyy sen tilanteen missä on, ja lähtee siitä eteenpäin. Elämä ei aina anna sitä mitä olet kirjaimellisesti toivonut. Hyvin monia asioita voi silti valita, kuten vaikka sen suhtautumisensa. Kaikki tunteet kannattaa elää läpi, onnen tunteet ja ärsytykset, ei ajatella että ne tunteet sinällään leimaisivat elämääsi, tai määrittäisivät elämääsi tai sinua. Kaikki tunteet menevät ohi, ja nopeammin ne menevät kun ei välttele tai pakota. Ja joo, usein elämä myös antaa juuri sitä mitä toivot. Sekin kannattaa huomioida. Ei ne lapset ole lapsia ikuisesti ja pian saat myös takaisin sen ihanan itsenäisen elämän, yhtä kokemusta rikkaampana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuten monista vastauksista saamm huomata, tämä on tosiaan edelleen tabu, josta pitäisi vaan olla hiljaa ja tyytyväisenä hymistellä, että vanhemmuus oli ehdottomasti elämäni paras ratkaisu, olipa se sitten sitä tai ei.
Onko nuo joko tai? Onko joku muu valinta elämässäsi tuonut vain iloa tai vain murhetta? Yritän tässä heräellä sitä ajatusta että lapsen koko elämä on niin pitkä aikakausi että siihen mahtuu todella laidasta laitaan kokemuksia. Siksi yhden kokemuksen ei kannata antaa leimata koko pätkää ja koko ihmissuhdetta. Miksi lapsen pitäisi vastata kaikkiin vanhempansa odotuksiin? Lapsi on vain lapsi, ja hänellä on oma tehtävänsä täällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi aikuista lasta. Nyt vasta tämä äitiys tuntuu - puoliksi - hyvälstä.
Se tuntuu hyvältä tuon lapsen kohdalla, joka pärjää. Ja huonolta sen kohdalla, joka on vaarassa syrjäytyä.
Ja todellakin; vanhemmuus on pelkkää antamista ja antamista. Vieläkin, vaikka lapset ovat nuoria aikuisia.
Entä jos ajattelisit että on etuoikeus saada olla siinä asemassa että annat? Lapsuus on lahja ja nimenomaan sille vanhemmalle joka saa kokea kaiken sinä ainutkertaisessa vanhemman roolissa. Lapsi aloittaa siinä ennen pitkää sen oman elämänsä mutta se lapsuus ei ole mitään mikä olisi pois sinulta. Jos koet niin niin olet missannut pointin aika lailla täydelleen. Saat kokea lapsesi ainutlaatuisuuden juuri sinun lapsenasi ja kaiken sen mitä on olla hänen vanhempansa. Se ei koskaan toistu tässä maailmankaikkedessa. Todella suuri lahja ja on sinusta kiinni millaisena sen muistat.
Noin se on, jos on jotain, mistä antaa. Pointti onkin se, että kun ei ole itse lapsena saanut, niin ei ole annettavaa. Kun on lusikalla itse saanut, ei voi kauhalla jakaa. Silloin lapsen vaatimukset vain rasittavat.
Jos ymmärrät, että et ole lapsena saanut sitä mitä olisi pitänyt, olet jo pitemmällä kuin moni muu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on eri asia elää vaikeita asioita läpi kuin teoreettisesti pohtia että sellaiset on mahdollisia.
Mietin että etkö sä oikeasti saa lapselta positiivista palautetta ikinä? Siis sitä kiitosta? Minuakin on vuosien varrella ketuttanut monta kertaa, mutta kyllä minä olen saanut lapseltani myös positiivista palautetta ja kiitosta sekä rakkautta. Lisäksi pystyn tuntemaan iloa muiden puolesta, eli kun lapseni onnistuu jossakin ja on siitä iloinen, niin tunnen minäkin iloa. Tämä pätee muidenkin ihmisten kohdalla kyllä, osaan olla iloinen ja tyytyväinen, kun työkaveri onnistuu ja on onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi aikuista lasta. Nyt vasta tämä äitiys tuntuu - puoliksi - hyvälstä.
Se tuntuu hyvältä tuon lapsen kohdalla, joka pärjää. Ja huonolta sen kohdalla, joka on vaarassa syrjäytyä.
Ja todellakin; vanhemmuus on pelkkää antamista ja antamista. Vieläkin, vaikka lapset ovat nuoria aikuisia.
Entä jos ajattelisit että on etuoikeus saada olla siinä asemassa että annat? Lapsuus on lahja ja nimenomaan sille vanhemmalle joka saa kokea kaiken sinä ainutkertaisessa vanhemman roolissa. Lapsi aloittaa siinä ennen pitkää sen oman elämänsä mutta se lapsuus ei ole mitään mikä olisi pois sinulta. Jos koet niin niin olet missannut pointin aika lailla täydelleen. Saat kokea lapsesi ainutlaatuisuuden juuri sinun lapsenasi ja kaiken sen mitä on olla hänen vanhempansa. Se ei koskaan toistu tässä maailmankaikkedessa. Todella suuri lahja ja on sinusta kiinni millaisena sen muistat.
Noin se on, jos on jotain, mistä antaa. Pointti onkin se, että kun ei ole itse lapsena saanut, niin ei ole annettavaa. Kun on lusikalla itse saanut, ei voi kauhalla jakaa. Silloin lapsen vaatimukset vain rasittavat.
Mulla oli rakkaudeton ja aika kauhea lapsuus. Mulla ei siis periaatteessa pitäisi olla mitä antaa, mutta itse asiassa on päinvastoin: annan lapsilleni sitä mitä en itse saanut. Välillä kieltämättä olen hukassa vanhemmuuden kanssa, kun en ei ole ollut mallia siitä miten asiat tehdään "oikein".
Onko ap:lla jotenkin tunnekylmä lapsi?
Tuntuu jotenkin tosi erikoiselta jos lapsi ei anna vanhemmilleen mitään positiivisia tunteita.
Eikö hän koskaan halaa, sano mitään positiivista?
Saat sympatiani. Itse säästyin tekemästä tuota yhtä elämäni suurimmista virheistä, mutta vain siksi, että pari kaveria ja veli ehti ensin, ehdin nähdä mitä se todellisuudessa on ja muuttaa mieleni lasten hankinnan suhteen.
Nykyään ajattelen vanhemmuuden hehkuttamisen olevan yhtä suurta huijausta, varsinkin kun teidät eri tavalla kokijat yritetään aina vaientaa, tai kuitata noilla "väärin koettu"-kommenteilla, vaikka kokemuksistanne olisi paljon hyötyä kaikille, jotka eivät sopisi vanhemmiksi ja tästä asiasta puhumisen hyväksyttäväksi tekeminen säästäisi monta lastakin kärsimykseltä, kun vanhemmuuten soveltumattomat tajuaisivat olla lisääntymättä. Kaikki nimittäin eivät jaksa edes lapsiaan hoitaa tuossa tilanteessa, kun tajuavat katuvansa.
Tässä vielä nro 43.
Eräs asia, joka on auttanut minua ymmärtämään ihmisten erilaisuutta tässäkin asiassa, on ollut tutustuminen Myers-Briggs -persoonallisuustyyppeihin.
Ehkä koko mainitsemani ajattelutapa on huuhaata, ehkäpä ei, mutta ainakin se on avannut silmäni sille, ettei kaikista ihmisistä millään saa samanlaisia parhaimmallakaan asennoitumisella, ryhdistäytymisellä, rennoksi heittäytymisellä tai hyvillä päätöksillä - eikä pidä saadakaan. Olen oivaltanut sen miten hyvä on, että olemme erilaisia. Persoonallisuustyypit täydentävät toisiaan ja kaikkia tarvitaan.
Esimerkiksi minulle jatkuvat häiriöt ovat harmillisia. Hälyäänet ja keskeytykset ja ylipäätään se että minut riuhtaistaan ajatuksistani - se kaikki on epämiellyttävää.
En pysty esimerkiksi yhtään katselemaan lastenohjelmia (ja monia muitakaan ohjelmia) tv:stä, niiden äänimaailma on kauhea ja koko ajan törmäillään, säntäillään ja kiljutaan. En sano että se on pahaa, minulle se on vain liian häiritsevää.
En ole tomera toimen ihminen joka hoitelee omat ja muiden hommat liikoja miettimättä. Aistin muiden tunnetilat ja yritän venyä niihin sopiviksi. Teen parhaani ja mietin jälkeenpäin teinkö oikein ja tarpeeksi. Venyminen väsyttää, ja mitä useampia ihmisiä, sitä ohuemmaksi venyn.
Lapsiperhe-elämässä joutuisin venymään liikaa.
Ehkä olen tehnyt osani tässä elämässä toisilla tavoilla, sellaisilla jotka sopivat minulle paremmin. Olen myös auttanut sellaisissa tilanteissa joissa lapsen omat vanhemmat eivät ole pystyneet tai jaksaneet.
Kuten sanoin, olen yli kuusikymppinen enkä ole ikinä hetkeäkään katunut sitä ettei minulla ole lapsia. Tunnen tehneeni oikean valinnan.
Vierailija kirjoitti:
Saat sympatiani. Itse säästyin tekemästä tuota yhtä elämäni suurimmista virheistä, mutta vain siksi, että pari kaveria ja veli ehti ensin, ehdin nähdä mitä se todellisuudessa on ja muuttaa mieleni lasten hankinnan suhteen.
Nykyään ajattelen vanhemmuuden hehkuttamisen olevan yhtä suurta huijausta, varsinkin kun teidät eri tavalla kokijat yritetään aina vaientaa, tai kuitata noilla "väärin koettu"-kommenteilla, vaikka kokemuksistanne olisi paljon hyötyä kaikille, jotka eivät sopisi vanhemmiksi ja tästä asiasta puhumisen hyväksyttäväksi tekeminen säästäisi monta lastakin kärsimykseltä, kun vanhemmuuten soveltumattomat tajuaisivat olla lisääntymättä. Kaikki nimittäin eivät jaksa edes lapsiaan hoitaa tuossa tilanteessa, kun tajuavat katuvansa.
En sano, että perhe-elämä olisi auvoista, enkä tosiaan suosittele sitä varauksetta kaikille, mutta ap näyttää nyt sekoittavan ongelmia elämässään nimenomaan lapsesta/lapsista johtuviksi. Myös lapsettomat pariskunnat eroavat ja lasten kanssa ammatin opiskelu on täysin mahdollista Suomessa.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän että tuo listaus merkkilaukuista ja laskuvarjohypyistä oli huono, yritin vain sillä käsittää ne kaikki mahdolliset asiat mitä ihminen nyt kuvitteleekaan siihen lapsettomaan elämään. Eri ihmisille eri haaveet ovat tärkeät ja totta kai lapsi määrittää rahankäyttöä eikä ihan kaikkea saa juuri silloin hankittua, jos lapsella on joku akuutti tarve. Aika monet asiat on kuitenkin mahdollista saada ihan siihen elämään niiden lasten kanssa. Ehkä vähän erilaisina, mutta elämä lasten kanssa muotoutuu myös alati uudenlaiseksi. Tulee uusia ikävaiheita, uusia taitoja ja toki niitä uusia haasteita. Ei kannata itse jähmettyä yhteen näkökulmaan. Hyvin harvoin se sama staattinen tilanne on sellainen kovin pitkään.
Olen itse monen lapsen totaaliyksihuoltajana päättänyt että perhemuotoni ei minua määritä. Olemme perheeni kanssa eläneet ulkomailla, olemme matkustaneet, olen opiskellut useamman tutkinnon, olen mennyt töihin haaveilemalleni alalle, nyt perustan yritystä. Olisin myös voinut itkeä kotona kun olematon mies ei auta ja juoppo mummo ei hoida lapsia ja sohva ei ole kuin naapurin Maaretin somekuvissa ja jollain lapsella on enterorokko joka vuosi. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos harmittelisin jatkuvasti? Minä eläisin sitäkin elämää, ja se olisi aika lailla raskaampaa kuin tämä elämä josta tykkään. Arki on mukavaa, toki erilaista kuin arki voisi olla jos vaikka olisi aikaa harrastuksille ilman lapsia, tai jos olisi puolisonkin rahat käytössä.
Aikalailla paljon saa, kun hyväksyy sen tilanteen missä on, ja lähtee siitä eteenpäin. Elämä ei aina anna sitä mitä olet kirjaimellisesti toivonut. Hyvin monia asioita voi silti valita, kuten vaikka sen suhtautumisensa. Kaikki tunteet kannattaa elää läpi, onnen tunteet ja ärsytykset, ei ajatella että ne tunteet sinällään leimaisivat elämääsi, tai määrittäisivät elämääsi tai sinua. Kaikki tunteet menevät ohi, ja nopeammin ne menevät kun ei välttele tai pakota. Ja joo, usein elämä myös antaa juuri sitä mitä toivot. Sekin kannattaa huomioida. Ei ne lapset ole lapsia ikuisesti ja pian saat myös takaisin sen ihanan itsenäisen elämän, yhtä kokemusta rikkaampana.
Olen 54 vuotias vela.
ihana mies 30 vuotta kestänyt liitto
Aamuisin meikkaan kiharran hiukset sujautan korolliset nilkkurit jalkaan.
Lyhyt työpäivä omassa yrityksessä..ihanat asiakkaat.
Olen hoikka ja minulle on tehty kasvojen kohotus.
Näytän kauniilta 35 vuotiaalta.
Palasin juuri hemmottelu lomalta...
ai niin EN omista merkkilaukkua:)
Mun elämä on kaikkea tuota ja mulla on lapsia. Kummallinen ajatus että molempia ei voi saada.