Lapsi teini-ikäinen, kadun edelleen että lähdin tähän

Vierailija kirjoitti:

Miten muka olisit rikkaampi, terveempi ja onnellisempi ilman lasta? Ihme kuvitelmaa. Kaipaisisit varmaan lasta silloin. Pysähdy ja nauti näistä viimeisistä vuosista ennen kuin lapsi on aikuinen. Et ole osannut elää äidin roolia ja nauttia siitä.

En kaipaa edelleenkään lasta, vaikka olen jo 50-vuotias. Lapsettomana kuulen näitä kertomuksia aika usein. Ilmeisesti kasvokkain ei näitä tuntemuksia uskalleta toiselle vanhemmalle kertoa, mutta lapsettomalle kyllä. Moni näistä vanhemmista ovat hyviä vanhempia, vaikka näitä ajatuksia ja tunteita sisällään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saat sympatiani. Itse säästyin tekemästä tuota yhtä elämäni suurimmista virheistä, mutta vain siksi, että pari kaveria ja veli ehti ensin, ehdin nähdä mitä se todellisuudessa on ja muuttaa mieleni lasten hankinnan suhteen.

Nykyään ajattelen vanhemmuuden hehkuttamisen olevan yhtä suurta huijausta, varsinkin kun teidät eri tavalla kokijat yritetään aina vaientaa, tai kuitata noilla "väärin koettu"-kommenteilla, vaikka kokemuksistanne olisi paljon hyötyä kaikille, jotka eivät sopisi vanhemmiksi ja tästä asiasta puhumisen hyväksyttäväksi tekeminen säästäisi monta lastakin kärsimykseltä, kun vanhemmuuten soveltumattomat tajuaisivat olla lisääntymättä. Kaikki nimittäin eivät jaksa edes lapsiaan hoitaa tuossa tilanteessa, kun tajuavat katuvansa.

En sano, että perhe-elämä olisi auvoista, enkä tosiaan suosittele sitä varauksetta kaikille, mutta ap näyttää nyt sekoittavan ongelmia elämässään nimenomaan lapsesta/lapsista johtuviksi. Myös lapsettomat pariskunnat eroavat ja lasten kanssa ammatin opiskelu on täysin mahdollista Suomessa.

Ei siitä pääse mihinkään että lapsettomalla on enemmän sekä rahaa että aikaa käytettävissä itseensä ja omiin unelmiinsa kuin lapsellisella. Jos siis kuviosta poistetaan vain ne lapset, ei muita muuttujia.

Montako merkkilaukkua voisin ostaa jos jätän kaksi lasta tekemättä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän että tuo listaus merkkilaukuista ja laskuvarjohypyistä oli huono, yritin vain sillä käsittää ne kaikki mahdolliset asiat mitä ihminen nyt kuvitteleekaan siihen lapsettomaan elämään. Eri ihmisille eri haaveet ovat tärkeät ja totta kai lapsi määrittää rahankäyttöä eikä ihan kaikkea saa juuri silloin hankittua, jos lapsella on joku akuutti tarve. Aika monet asiat on kuitenkin mahdollista saada ihan siihen elämään niiden lasten kanssa. Ehkä vähän erilaisina, mutta elämä lasten kanssa muotoutuu myös alati uudenlaiseksi. Tulee uusia ikävaiheita, uusia taitoja ja toki niitä uusia haasteita. Ei kannata itse jähmettyä yhteen näkökulmaan. Hyvin harvoin se sama staattinen tilanne on sellainen kovin pitkään.  

Olen itse monen lapsen totaaliyksihuoltajana päättänyt että perhemuotoni ei minua määritä. Olemme perheeni kanssa eläneet ulkomailla, olemme matkustaneet, olen opiskellut useamman tutkinnon, olen mennyt töihin haaveilemalleni alalle, nyt perustan yritystä. Olisin myös voinut itkeä kotona kun olematon mies ei auta ja juoppo mummo ei hoida lapsia ja sohva ei ole kuin naapurin Maaretin somekuvissa ja jollain lapsella on enterorokko joka vuosi. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos harmittelisin jatkuvasti? Minä eläisin sitäkin elämää, ja se olisi aika lailla raskaampaa kuin tämä elämä josta tykkään. Arki on mukavaa, toki erilaista kuin arki voisi olla jos vaikka olisi aikaa harrastuksille ilman lapsia, tai jos olisi puolisonkin rahat käytössä.

Aikalailla paljon saa, kun hyväksyy sen tilanteen missä on, ja lähtee siitä eteenpäin. Elämä ei aina anna sitä mitä olet kirjaimellisesti toivonut. Hyvin monia asioita voi silti valita, kuten vaikka sen suhtautumisensa. Kaikki tunteet kannattaa elää läpi, onnen tunteet ja ärsytykset, ei ajatella että ne tunteet sinällään leimaisivat elämääsi, tai määrittäisivät elämääsi tai sinua. Kaikki tunteet menevät ohi, ja nopeammin ne menevät kun ei välttele tai pakota. Ja joo, usein elämä myös antaa juuri sitä mitä toivot. Sekin kannattaa huomioida. Ei ne lapset ole lapsia ikuisesti ja pian saat myös takaisin sen ihanan itsenäisen elämän, yhtä kokemusta rikkaampana.  

Olen 54 vuotias vela.

ihana mies 30 vuotta kestänyt liitto

Aamuisin meikkaan kiharran hiukset sujautan korolliset nilkkurit jalkaan.

Lyhyt työpäivä omassa yrityksessä..ihanat asiakkaat.

Olen hoikka ja minulle on tehty kasvojen kohotus.

Näytän kauniilta 35 vuotiaalta.

Palasin juuri hemmottelu lomalta...

ai niin EN omista merkkilaukkua:)

VALEHTELET...varmasti omistat merkkilaukun!

Ymmärrän, että lasten kanssa ei aina ole helppoa. Lunta tulee tupaan. Pitää muistaa myös kasvattaa niitä lapsia.

Kyllä meillä ainakin lapset ja nuoret antavat myös positiivistä palautetta. Juuri äsken sain viestiä nuorelta, olet ihana ja sydän hymiöitä!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koen samalla tavalla. En tiennyt mihin ryhdyin kun päätin hankkia lapsen. Luulin kokevani enemmän iloa ja mielihyvää ja saavani tästä enemmän kuin olen saanut. En ymmärtänyt että vanhemmuus on enemmän antamista kuin saamista, lapsen laittamista etusijalle kaikessa jopa niin että kokee itse jäävänsä vaille. Varsinkin kun itsellä on voimakkaita vaillejäämisen kokemuksia lapsuudesta lähtien ja moni haave ja suoranainen tarve jäänyt täyttymättä ja toteutumatta.

Lapsen vika tämä ei ole millään tavalla ja kannan valinnastani vastuun. Omat menetetyt mahdollisuudet vaan surettavat. Ja sen tiedostaminen että elämä olisi ollut helpompaa ja nautinnollisempaa ilman lasta. Tässä on koettu monia vaikeita vuosia ja kriisejä.

Sanot: En ymmärtänyt että vanhemmuus on enemmän antamista kuin saamista, lapsen laittamista etusijalle kaikessa jopa niin että kokee itse jäävänsä vaille.

Lapsen katumisen voin ymmärtää, mutta tätä kohtaa en. Mitä kuvittelit, että lapsi sinulle antaa? Mitä sellaista ajattelit saavasi mitä et saanut? Ja miten ihmeessä voi tulla yllätyksenä, että vanhemmuus on hyvin paljon, tietysti, juuri tuota, että ei itse pysty tekemään jtn koska on vanhempi. Miten sinulla on ollut niin harhaiset käsitykset vanhemmuudesta, että nämä kirjoittamasi asiat (miten paljon lapselleen antaa, miten lapsi on aina etusijalla) voivat tulla minkäänlaisena yllätyksenä?

Sen ymmärrän hyvin että vanhemmuus ei kaikilla herätä sellaisia positiivisia tunteita, joita toivoo ja odottaa. Mutta tämä kun aikuinen ihminen ei tykkääkään olla vanhempi siksi että lapsi pitää pistää etusijalle ja joutuu antamaan todella paljon sekä luopumaan monista asioista, tällainen tuo lähinnä mieleennseb 8-vuotiaan joka ei haluakaan enää koiranpentua kun iski tajuntaan että se on tosiaan ihan oikeasti pissatettava ulkona myös sateella.

Ja tässähän se tuli oikein karikatyyrimaiseen tyyliin vastaus kysymykseen, miksi näistä tunteista ei omalla naamalla puhuta.

Valitettavasti et pysty elämään kahta elämää, toista äitinä ja toista lapsettomana. Olet ottanut tietoisen riskin ryhtyessäsi äidiksi. Ei kukaan voi tietää millainen lapsi sieltä syntyy. Kukaan ei voi tietää etukäteen mitä äitiys tulee olemaan. Mutta kun sen riskin ottaa, vastuu on kannettava. Et voi perua päätöstäsi. Sinun lapsesi on elävä ihminen, ja hänen olemassaolonsa on sinun syytäsi (tai sinun ansiotasi, mieti kumpaa).

Minulla on kaksi aikuista lasta. Toinen heistä on tehnyt itsemurhan. Enkä silti saa tässä tilanteessa valittaa että MINUN elämäni on mennyt pilalle. En osaa edes katua että synnytin heidät.

Niin että pientä suhteellisuudentajua, please.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että lasten kanssa ei aina ole helppoa. Lunta tulee tupaan. Pitää muistaa myös kasvattaa niitä lapsia.

Kyllä meillä ainakin lapset ja nuoret antavat myös positiivistä palautetta. Juuri äsken sain viestiä nuorelta, olet ihana ja sydän hymiöitä!!

Hävettää kirjoittaa, mutta kaikki eivät saa tuollaista palautetta.

Olen mielestäni ihan tavallinen äiti, mutta ilmeisesti olen kai liian kylmä tai mitä lie.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.

Todella masentava kommentti. Mitä jos se vanhemmuudesta nauttiminen ja oman lapsen kanssa oleminen tuntuvat myös vain suorittamiselta? Minusta ap:n rehellinen reflektointi on täysin tervettä. En jaksa uskoa, että syy ap:n kokemukseen on vain se, että ei ole "oikein koskaan pysähtynyt kokemaan miltä se lapsen kanssa olo tuntuu". Ihan älytöntä. Lisää äitien syyllistämistä.

Fakta on, että kaikki eivät halua vanhemmiksi/lapsia, vaikka siihen ovat syystä tai toisesta päätyneet. Ihan sairas ajattelumalli, ettei saisi katua tai tuntea mitään. Ap on kuitenkin varmasti yrittänyt ja tehnyt parhaansa lapsestaan huolehtimiseksi. Tod näk ollut paljon parempi vanhempi kuin moni muu, joille se lapsi on (lähes epäterveellä tavalla) se kaiken keskipiste ja elämäntarkoitus. Eri asia jos ap olisi hylännyt tai laiminlyönyt lapsensa vain sen vuoksi, että tullut katumapäälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koen samalla tavalla. En tiennyt mihin ryhdyin kun päätin hankkia lapsen. Luulin kokevani enemmän iloa ja mielihyvää ja saavani tästä enemmän kuin olen saanut. En ymmärtänyt että vanhemmuus on enemmän antamista kuin saamista, lapsen laittamista etusijalle kaikessa jopa niin että kokee itse jäävänsä vaille. Varsinkin kun itsellä on voimakkaita vaillejäämisen kokemuksia lapsuudesta lähtien ja moni haave ja suoranainen tarve jäänyt täyttymättä ja toteutumatta.

Lapsen vika tämä ei ole millään tavalla ja kannan valinnastani vastuun. Omat menetetyt mahdollisuudet vaan surettavat. Ja sen tiedostaminen että elämä olisi ollut helpompaa ja nautinnollisempaa ilman lasta. Tässä on koettu monia vaikeita vuosia ja kriisejä.

Sanot: En ymmärtänyt että vanhemmuus on enemmän antamista kuin saamista, lapsen laittamista etusijalle kaikessa jopa niin että kokee itse jäävänsä vaille.

Lapsen katumisen voin ymmärtää, mutta tätä kohtaa en. Mitä kuvittelit, että lapsi sinulle antaa? Mitä sellaista ajattelit saavasi mitä et saanut? Ja miten ihmeessä voi tulla yllätyksenä, että vanhemmuus on hyvin paljon, tietysti, juuri tuota, että ei itse pysty tekemään jtn koska on vanhempi. Miten sinulla on ollut niin harhaiset käsitykset vanhemmuudesta, että nämä kirjoittamasi asiat (miten paljon lapselleen antaa, miten lapsi on aina etusijalla) voivat tulla minkäänlaisena yllätyksenä?

Sen ymmärrän hyvin että vanhemmuus ei kaikilla herätä sellaisia positiivisia tunteita, joita toivoo ja odottaa. Mutta tämä kun aikuinen ihminen ei tykkääkään olla vanhempi siksi että lapsi pitää pistää etusijalle ja joutuu antamaan todella paljon sekä luopumaan monista asioista, tällainen tuo lähinnä mieleennseb 8-vuotiaan joka ei haluakaan enää koiranpentua kun iski tajuntaan että se on tosiaan ihan oikeasti pissatettava ulkona myös sateella.

Itse en lapsia halua, mutta kyllä todella monet on minulle sanoneet, että kun se lapsi antaa niin paljon. Ei kai ole kumma, jos joku sitten tosiaan odottaa lapsiperhe-elämästä saavansa jotain muutakin kuin kokemuksen itsensä laittamisesta etusijalle ja loputtomasta antamisesta? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten muka olisit rikkaampi, terveempi ja onnellisempi ilman lasta? Ihme kuvitelmaa. Kaipaisisit varmaan lasta silloin. Pysähdy ja nauti näistä viimeisistä vuosista ennen kuin lapsi on aikuinen. Et ole osannut elää äidin roolia ja nauttia siitä.

Kirjoitat kuin tuntisit tämän ihmisen ja tietäisit kuinka hän hoitaa äidin rooliaan. Ehkä teidän supermammojen olisi aika jo hyväksyä, että lapset eivät kaikille ole se elämän suola. Kaikkia ei ole tarkoitettu vanhemmiksi. Jos joku siitä haluaa julkisesti avautua vaikkapa lohdun ja sympatian vuoksi niin tarvitseeko tänne oikeasti tulla väittämään että AP ei ole vaan osannut asennoitua äitiyteen oikein ja nauttia siitä. Minä onneksi tiedostan että minulla ei ole minkäänlaista halua hoitaa rääkyvää lasta tai pyöriä paskaisissa, pukluisissa vaatteissa, joten en lapsia yhteiskunnan ja läheisten painostuksesta huolimatta halua.

Mut anna mä arvaan: susta on ihan eri juttu poimia käsin koiranpaskaa 13 vuotta tai kaivella kissankusilaatikoita päivästä toiseen koko sen elukan elinajan?  Koska sitähän se lemmikin omistaminen on kissat mouruaa ja koirat räkyttää ja paskaa on joka paikassa.

Vai olisiko kuitenkin niin, että noi sun kuvailemat asiat on aika mikroskooppisen pieni osa vanhemmuutta, kuten mun kuvailemat asiat on mikroskooppisen pieni osa lemmikin omistamista.

Ei siinä, jokainen valitsee itse haluaako lapsia vai ei ( saako niitä on sitten eri asia), mutta nämä perustelut vaan aina kuulostaa vähä-älyisten kirjoittamilta.

Tai olisiko kuitenkin niin, että nuo pari vanhemmuudesta seuraavaa pas kuutta olivat vain esimerkkejä, ja ko kommentoija kyllä aikuisena tietää että vanhemmuudessa on paljon muutakin - paljon muutakin jonka hän MYÖS KOKEE NEGATIIVISENA. Voisihan sitä luetella vaikka raskaana olon ja synnytyksen ja jälkivaivat ja imetyksen ja vaipan vaihdon ja neuvolakäynnit ja puhumaan oppimisen ja päivähoidon ja kouluun menon ja kaveritreffit ja teini-iän ja ekan seurustelukumppanin ja opiskelemaan lähdön ja lapsenlapset ja ja... negatiivisina puolina vanhemmuudessa, mutta kai ymmärrät että siitä listasta tulisi ihan hemmetin pitkä?

Voisitko mitenkään siis ymmärtää että ESIMERKKI on nimensä mukaisesti esimerkki, eikä sen ole tarkoituskaan kattaa kaikkia mahdollisia skenaarioita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen kyllä todella pahoillani puolestasi. itse jotenkin onnenkantamoisena en tehnyt lapsia. nyt elämä on rauhallista, yrittämistä, urheilua, matkustelua ja hyvin syömistä. lapsi olisi kyllä pilannut ihan jokaisen asian, mistä nautin nyt. asiasta pitäisi keskustella enemmän, monet tekevät lapset ihan liian nuorina, elämää näkemättöminä. ymmärrän hyvin ap tuskasi.

Mun elämä on kaikkea tuota ja mulla on lapsia. Kummallinen ajatus että molempia ei voi saada.

Niinpä. Paha sanoa pilaako lapset mitään, jos niitä ja kokemuksia ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Minä onneksi aavistin että minusta varmaan tuntuisi samalta, siksi en ole halunnut äidiksi. Ei se tarkoita että haluaisi "merkkilaukkuja ja laskuvarjohyppyjä" vaan sitä että haluaa omaa aikaa, että saa olla rauhassa eikä altista itseään yhteiskunnan ja ympäristön sanelulle (=esim. kaikki lasten koulunkäyntiin ja harrastuksiin liittyvä).

Olen saanut kuulla ilkeilyä ja jopa loukkauksia valintani takia ja jopa eronnut että puolisoni saa perustaa perheen, mutta vielä yli kuusikymppisenä olen pelkästään tyytyväinen päätökseeni. Kun seuraan ystävieni huolia ja säntäilyä lastenlastensa takia huokaisen helpottuneena.

Aavistan jo mitä tähän vastataan, siksi muutamia asioita vielä:

Minulla on voimakas hoivaamis- ja auttamisvietti, pelastan hyönteisiäkin ja huomaan jo kaukaa jos joku ihminen tarvitsee apua.

Bilettäminen ei ole ollut syy siihen etten halunnut lapsia.

En ole kylmä ja tunteeton, päinvastoin.

Tulen hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa vaikka viihdynkin paremmin yksin.

Elämäni ei ole ikinä tuntunut tyhjältä ja merkityksettömältä, päinvastoin. On niin valtavasti kiinnostavia asioita että tuntuu ettei yksi elämä riitä läheskään kaiken kokemiseen, oppimiseen ja tietämiseen.

Me ihmiset olemme vain erilaisia. Oma perhe voi hyvin olla jollekin koko elämänsisältö, minulle ajatuskin on ahdistava. Miten ikinä edes osaisin ja jaksaisin olla tarpeeksi hyvä äiti, ja miten kestäisin huolen lapsistani ja heidän lapsistaan, kun nytkin huoli koko maailmasta, sen ihmisistä, eläimistä ja luonnosta on jo melkein liian raskas kantaa. Ihmisistä ei täällä ole pulaa. Omalta osaltani en ole heidän määräänsä lisäämässä.

Kuulostat oikein mukavalta ihmiseltä, sellaiselta lempitäti-tyypiltä, you know.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.

Eiköhän meistä suuri osa suorita. Ei tämä mitään herkkua ole, mutta homma koitetaan viedä kunnialla loppuun asti huolimatta siitä että kiinnostus ja jaksaminen loppui jo vuosia sitten. Tämä on työtä jossa kasvatetaan ihminen aikuiseksi eikä tämä sen mukavampaa ole kuin mikään muukaan työ.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen kyllä todella pahoillani puolestasi. itse jotenkin onnenkantamoisena en tehnyt lapsia. nyt elämä on rauhallista, yrittämistä, urheilua, matkustelua ja hyvin syömistä. lapsi olisi kyllä pilannut ihan jokaisen asian, mistä nautin nyt. asiasta pitäisi keskustella enemmän, monet tekevät lapset ihan liian nuorina, elämää näkemättöminä. ymmärrän hyvin ap tuskasi.

Mun elämä on kaikkea tuota ja mulla on lapsia. Kummallinen ajatus että molempia ei voi saada.

Minä voin ihan rehellisesti sanoa että ei multa olisi onnistunut lasten kanssa. En ole kovin energinen ihminen, ja hyvin todennäköisesti yksikin lapsi olisi imenyt niin paljon voimia että elämäni olisi tosi paljon kurjenpaa - en jaksaisi urheilla, en olisi jaksanut opiskella, en todellakaan olisi jaksanut enkä uskaltanut muuttaa ulkomaille. Kiva että sä olet jaksanut, mutta ihmisillä on eri määrä energiaa.

- eri

Vierailija kirjoitti:

Tässä vielä nro 43.

Eräs asia, joka on auttanut minua ymmärtämään ihmisten erilaisuutta tässäkin asiassa, on ollut tutustuminen Myers-Briggs -persoonallisuustyyppeihin.

Ehkä koko mainitsemani ajattelutapa on huuhaata, ehkäpä ei, mutta ainakin se on avannut silmäni sille, ettei kaikista ihmisistä millään saa samanlaisia parhaimmallakaan asennoitumisella, ryhdistäytymisellä, rennoksi heittäytymisellä tai hyvillä päätöksillä - eikä pidä saadakaan. Olen oivaltanut sen miten hyvä on, että olemme erilaisia. Persoonallisuustyypit täydentävät toisiaan ja kaikkia tarvitaan.

Esimerkiksi minulle jatkuvat häiriöt ovat harmillisia. Hälyäänet ja keskeytykset ja ylipäätään se että minut riuhtaistaan ajatuksistani - se kaikki on epämiellyttävää.

En pysty esimerkiksi yhtään katselemaan lastenohjelmia (ja monia muitakaan ohjelmia) tv:stä, niiden äänimaailma on kauhea ja koko ajan törmäillään, säntäillään ja kiljutaan. En sano että se on pahaa, minulle se on vain liian häiritsevää.

En ole tomera toimen ihminen joka hoitelee omat ja muiden hommat liikoja miettimättä. Aistin muiden tunnetilat ja yritän venyä niihin sopiviksi. Teen parhaani ja mietin jälkeenpäin teinkö oikein ja tarpeeksi. Venyminen väsyttää, ja mitä useampia ihmisiä, sitä ohuemmaksi venyn.

Lapsiperhe-elämässä joutuisin venymään liikaa.

Ehkä olen tehnyt osani tässä elämässä toisilla tavoilla, sellaisilla jotka sopivat minulle paremmin. Olen myös auttanut sellaisissa tilanteissa joissa lapsen omat vanhemmat eivät ole pystyneet tai jaksaneet.

Kuten sanoin, olen yli kuusikymppinen enkä ole ikinä hetkeäkään katunut sitä ettei minulla ole lapsia. Tunnen tehneeni oikean valinnan.

Pakko kysyä että mikä MBTI-tyyppi olet?

Vierailija kirjoitti:

Onko ap:lla jotenkin tunnekylmä lapsi?

Tuntuu jotenkin tosi erikoiselta jos lapsi ei anna vanhemmilleen mitään positiivisia tunteita.

Eikö hän koskaan halaa, sano mitään positiivista?

Huhhuh, tämän kommentin kirjoittaja kuulostaa itse tunnekylmältä! Ja joltain uskovaiselta. Sehän tästä vielä puuttui, aletaan syyllistämään myös sitä viatonta lasta tästä tilanteesta. Jos jaksaisin, antaisin tähän kilometrin pituisen vastauksen, jossa väännän rautalangasta perus lapsen kehityspsykologiaa, kiintymyssuhdeteoriat, mallioppimiset, ympäristön merkitys lapsen ja nuoren käyttäytymiseen. Mutta sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että kukaan lapsi ei ole pyytänyt syntymään. Aikuiset ja yhteiskunta ovat aina vastuussa siitä, minkälaisen lapsen saattaa maailmaan ja minkälaisen siitä kasvattaa. Ja tätä en sano ap:ta syyllistääkseen, vaan puolustaakseni lasta. Aivan älytön ajattelutapa tällä kommentoijalla...

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä18675 kirjoitti:

Tämä on tärkeä aihe ja varmasti yllättävän yleistä. Minä toivoin lasta enemmän kuin mitään ja tulinkin pienen odottelun jälkeen raskaaksi. Synnytys oli sitten todella vaikea ja vauvalla oli koliikki ja kaikki vatsavaivat mitä voi olla ja hän itki jatkuvasti ja nukkui todella surkeasti. Samalla avioliitto alkoi rakoilla kun mies "pakoili" vauvan hoitoa ja itse katkeroiduin neljän seinän sisällä huutavan vauvan kanssa ja pohdin että mitä olen mennyt tekemään. Puolen vuoden jälkeen pahin itkuisuus alkoi helpottamaan, mutta ei se silti helppoa ollut ja nukkuminen oli mitä oli. Nyt tästä on jo mennyt jonkin aikaa ja en ymmärrä miten olen selvinnyt tästä. Nyt alan vähitellen välillä jo nauttimaan tästä lapsiperheen elämästä, mutta silti välillä kadehdin lapsettomia ihmisiä ja säälin itseäni kaikesta mitä olen joutunut kokemaan. Ja todella ristiriitaiset ajatukset äitiyttä kohtaan. Rakastan lastani valtavasti, mutta silti odotan että hän kasvaa isommaksi ja elämä helpottuisi ja saisin taas enemmän omaa aikaa (nyt sitä ei käytännössä ole yhtään) ja ns "takaisin itseni". Tuntuu että olen hautautunut kaiken väsymyksen, ahdistuksen, aviokriisin, identiteettikriisin ja muiden vaikeuksien alle. Ulospäin kaikki näyttää varmaan tosi idylliseltä, sillä vain lähimmät ystäväni tietävät mitä olen käynyt viime vuosina läpi. 

Tässäkin näkyy että se taustalla ollut ajatus tekee onnettomaksi, ei se itse kokemus. Sinua harmittaa, että synnytys oli vaikea. Sen sijaan että kysyisit, kuka lupasi edes helppoa synnytystä? Sinua harmittaa vauvan koliikki. Kuka lupasi itkuttoman vauvan? Yritän vääntää tässä rautalangasta että hyvin usein me ihmiset petymme sellaiseen ideaaliin, jota ei kukaan oikeastaan edes voi taata meille. Miksei hyvä vanhemmuus sisältäisi myös niitä kaikkia ristiriitoja? Onhan hyvässä parisuhteessakin myös täysin paskoja päiviä. Tai opiskelet tutkinnon loppuun vaikka muutamasta tentistä tuli ykkönen. Jos vain kokisi elämänsä ja ajattelisi että tämä elämä tässä on minun ja täydellisen hyvä tällaisena, ei ehkä kokisi kaikkea niin vaikeana. Se ajattelu ja vertailu tekee tunteen epäonnistumisesta. Että minulla ei ollut sitä ihanaa äitiyslomaa jossa kirjoitin romaanin kun vauva nukkui ruusunpunaisena myttynä korissaan ja mies kantoi selkä vääränä pullakahveja kukkakimppuineen sänkyyn. Kannattaa tutkailla mistä nämä odotukset tulevat ja ovatko ne omien arvojen mukaisia. Voiko hyvä elämä olla myös sellaista että se on täydellistä itsessään, ei jonkin ulkopuolisen standardeilla? 

Mitä jos kärsii posttraumaattissta stressistä synnytysväkivallan seurauksena? Pitäisikö ajatella, ettei kukaan luvannutkaan hyvää ja empaattista hoitoa? Entä paha univaje? Voiko senkin hoitaa ihan vain asennemuutoksella?

Monen kommentoijan pitäisi tutustua käsitteeseen toksinen positiivisuus, ja harjoittaa hieman itsereflektiota. Surullisinta toki, että opettavat nämä myrkylliset tavat myös lapsilleen... Hyvä esimerkki siitä kuinka kaikkien lisääntymään kykenevien ei todellakaan pitäisi lisääntyä!

Minä pelkään sitä hetkeä, jos/kun oma lapseni joskus haluaisi lapsia. En aio osallistua millään tavalla. Syynä se, että olen ollut niin täysin yksin koko ajan. Lapseni olen hoitanut hyvin, mutta kun tämä on ohi, niin en hoida yhtään minuuttia kenenkään lasta.

Kuinka selittää omalle lapselle, että hänen hoitamisensa on vienyt kaikki voimani enkä halua edes yrittää rakastaa hänen mahdollisia lapsiaan. No, ehkä hän valitsee lapsettomuuden. Mene ja tiedä.