Mikä on ollut elämäsi suurin suru?

Vierailija kirjoitti:

Miten suurin suru määritellään?  Tapahtuman hetkellä eniten repivän ja raastavan tunteen vai pitkäaikaisten vaikutusten ja elämää muuttavien seurausten mukaan? Jos ensimmäisen vaihtoehdon mukaan, niin varhaisnuoruudessani tapahtunut koirani kuolema on suurin, silloin suru oli todella käsinkosketeltava ja tuntui etten voi enää elää. Sen jälkeen on ollut suurempia surun aiheita. läheisten kuolemia, menetyksiä, onnettomuuksia ja epäonnistumisia. Mutta mikään ei ole iskenyt yhtä totaalisesti ja kovalla voimalla kuin ensimmäisen koiran kuolema ( niitäkin on tullut useita lisää vuosien saatossa, mutta ei enää sitä vaikutusta).

Nyt, kun mainitsit niin totta. Tosin itsen toinen koira, koska ensimmäinen eli lyhyen ajan (sairas).

Elämän pettymyksiä on tullut paljon, jopa traumaattisia, josta yhdestä pääseminen kesti noin 10 vuotta aikaa.

Silti vielä näin 20 vuotta tuon koiran kuoleman jälkeen niin muistelen sitä eniten. Nauran usein miettiessäni ja ainoa asia, mistä edelleen tunnen kovasti surua.

Menehtyneitä on ollut lähinnä onnekseni vain sukumme vanhat jäsenet, joten suru ei ole ollut niin pitkäaikaista. Omat vanhemmatkin elää. Se on varmaan seuraava suurempi suru, joka kestää kymmeniä vuosia. Ainakin toivottavasti ne muistot vielä naurattaa.

Lapsen kuolema.

Suurinta surua ei oo vielä ollut. 

Lapseni kuolema oman käden kautta. Syyllisyys ja suru eivät jätä rauhaan, vaikka tästä jo toistakymmentä vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten suurin suru määritellään?  Tapahtuman hetkellä eniten repivän ja raastavan tunteen vai pitkäaikaisten vaikutusten ja elämää muuttavien seurausten mukaan? Jos ensimmäisen vaihtoehdon mukaan, niin varhaisnuoruudessani tapahtunut koirani kuolema on suurin, silloin suru oli todella käsinkosketeltava ja tuntui etten voi enää elää. Sen jälkeen on ollut suurempia surun aiheita. läheisten kuolemia, menetyksiä, onnettomuuksia ja epäonnistumisia. Mutta mikään ei ole iskenyt yhtä totaalisesti ja kovalla voimalla kuin ensimmäisen koiran kuolema ( niitäkin on tullut useita lisää vuosien saatossa, mutta ei enää sitä vaikutusta).

Nyt, kun mainitsit niin totta. Tosin itsen toinen koira, koska ensimmäinen eli lyhyen ajan (sairas).

Elämän pettymyksiä on tullut paljon, jopa traumaattisia, josta yhdestä pääseminen kesti noin 10 vuotta aikaa.

Silti vielä näin 20 vuotta tuon koiran kuoleman jälkeen niin muistelen sitä eniten. Nauran usein miettiessäni ja ainoa asia, mistä edelleen tunnen kovasti surua.

Menehtyneitä on ollut lähinnä onnekseni vain sukumme vanhat jäsenet, joten suru ei ole ollut niin pitkäaikaista. Omat vanhemmatkin elää. Se on varmaan seuraava suurempi suru, joka kestää kymmeniä vuosia. Ainakin toivottavasti ne muistot vielä naurattaa.

Kiva kommentti. :)

Läheisen vakava sairastuminen veti maton alta pois ja elämä kääntyi ympäri. Mutta suurin suru oli varmaan se hetki, kun ymmärsin että kaikki tosiasiat ja nykymaailma todistaa sitä omaa maailmankuvaa vastaan missä ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Se vei niin perustavanlaatuisesti uskon siihen että maailma voisi enää muuttua paremmaksi paikaksi että kaikki on tuntunut vähän harmaalta ja merkityksettömältä siitä lähtien. 

Äitini itsemurha.

Äidin kuolema.

En ole päässyt yli.

Kun 30 vuotta nuorempi tyttöystävä jätti.

Uunon ja Elisabethin kuolema.

Henkinen ja fyysinen väkivalta oman äidin taholta. En ole täysin päässyt yli.

Aspergerin ja ADHD:n aiheuttamat vaikeudet. Tajuan, etten tule koskaan tekemään kunnollista uraa enkä tule ikinä saamaan ystäviä.

Aloitin vasta uudessa työssä 100% työajalla ja sain melko pian sen jälkeen nuo diagnoosit. Mulla oli ollut ongelmia jo aiemmissa työpaikoissani osa-aikatyölaisenä, mutta osasin siellä maskata ja ylisuorittaa itseni pomojen sydämiin. Purskahdin tänään itkuun, koska en jaksa täyttä työaikaa, jatkuvia keskeytyksiä ja tauotonta puhelu- ja viestitulvaa. Pomo näki tilanteen ja uhkasi potkuilla jos märisen vielä kerran. Etätöitä en saa tehdä. Työyhteisö on myös sairas, siellä hyväksytään yhden äijän perseily ja hänen harjoittama työn häirintä.

Usein mietin, että parvekkeelta alas hyppääminen voisi olla ok.

Sen kunnollinen tajuaminen kuinka sairaita ihmisiä vanhempani ovat ja miten se on meihin lapsiin vaikuttanut. Suru koko suvun kieroutuneisuudesta ja se ettei ole sitä sukua/lapsuudenperhettä tukena ja turvana. Lemmikkikissojen kuolema hyvänä kakkosena. On ollut paljon muutakin mutta niistä päässyt yli helpommin.

Isän kuolema! Ainoa huoltajani. Jäin orvoksi 11vuotiaana tyttönä.

Petetyksi tuleminen ja havainto, että nainen jonka kanssa olin elänyt 25 vuotta eli parhaat vuoteni, lasteni äiti, ei ollutkaan yhtään sellainen kuin olin kuvitellut. Sisältä täysin musta.

Vierailija kirjoitti:

Henkinen ja fyysinen väkivalta oman äidin taholta. En ole täysin päässyt yli.

Sama.

Äidin ja isän kuolema. Vaikka olen keski-ikäinen niin tuntuu kurjalta että olen jäänyt yksin. Vaikka en edes ole yksin, on mies ja lapsi mutta kuitenkin.

Suurin suru oli lapsettomuus. Oon päässyt yli koska sain lapsen.

Se etten tiedä kuka isäni on, eikä  ole ollut mitenkään elämässäni mukana. Äiti ei kertonut kuka on. Äitikin  oli elämässäni vasta teininä, liian myöhään

Se että sain vain yhden lapsen. 4 raskautta joista 3 meni kesken. Kun 39-vuotiaana sain viimeisimmän keskenmenon tiesin että tämä on tässä, en jaksa enää yrittää eikä se sillä iällä enää kannattaisikaan. Mutta niin kovasti olisin toista halunnut...