On pelkkää itsepetosta väittää etteivätkö lapset muka kärsisi erosta

Vierailija kirjoitti:

Höpöhöpöä. T. erolapsi joka on erittäin tyytyväinen että elämästä eliminoitunut pois narsistinen alkoholisti, valehteleva todellisuudesta irtautunut narkkari.

Enemmän kärsisin jos eivät olisi eronneet.

Noissa tilanteissa ero on tietysti ok ja lisää lasten hyvinvointia.

Jos syy on se, että vanhemmilla on tylsää, lapsi menettää siinä rauhallisen, ehjän kodin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpöhöpöä. T. erolapsi joka on erittäin tyytyväinen että elämästä eliminoitunut pois narsistinen alkoholisti, valehteleva todellisuudesta irtautunut narkkari.

Enemmän kärsisin jos eivät olisi eronneet.

Noissa tilanteissa ero on tietysti ok ja lisää lasten hyvinvointia.

Jos syy on se, että vanhemmilla on tylsää, lapsi menettää siinä rauhallisen, ehjän kodin.

Mikä tämä on tämä väljähtynyt liitto ja tylsä arki ikuisen nuoruuden kaipuineen mistä kaikki puhuu? Miltä se näyttää ja tuntuu se väljähtynyt liitto kun kaikki tietää, että sellaisesta eroaminen on aivan turhaa?

Meillä ulkoapäin katsottuna oli luultavasti sellainen väljähtynyt liitto. Teinistä saakka yhdessä, neljänkympin korvilla asuimme eri huoneissa niin kuin sisko ja veli: välillä kinastellen, mutta toisiamme sietäen. Mutta mitä ette tiedä, ettekä ymmärrä jos ette itse ole kokeneet, ovat ne vuodet jotka saattoivat tuohon "väljähtyneeseen liittoon". Mun pettymykseni ja lopulta inhoni johtuen syistä, joita en tässä ala avaamaan. Toisen toivo ja yritys päästä lähelle ja minun toistuvat torjunnat. Toisen ensin hätä, sitten pettymys ja musertunut itsetunto kun ei mulle "kelvannut". No mikä avuksi, varmasti teillä on keinotkin tiedossa kuinka sellainen tilanne korjataan, jossa toisen kosketus on vastenmielinen? Vähän rauhoittavia ja haarat auki? Antaa raiskata itsensä?  Kyllä minä sen olen ymmärtänyt, että moni elää platonisessa suhteessa "lasten vuoksi". Mutta ei se silloin kerta kaikkiaan onnistu kun toinen rakastaa ja haluaa yhä ja toinen ei. Milläs te sen rakkauden ja halun kaivatte takaisin, jos sitä on jo yrittämästä päästyään yrittänyt niin, että toisen katsekin jo tuntuu velvoittavalta ja tungettelevalta? Vai pakotatte parhaassa iässään elävän kumppaninne elämään rakkaudettomassa liitossa? Kyllä mulla ainakin on jäänyt sydämelle painamaan se minkä ex-kumppanilleni tein, sain sen mönkimään edessäni, vaikka tiesin, ettei tilanne tule mun puolelta muuttumaan. Nyt hänellä on uusi rakastava kumppani ja vähän vaikeaa minun on se nähdä kuinka se meidän teini-ikäistä ainakaan satuttaisi nähdä isänsä onnellisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.

Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. 

Niin, ei lapset kärsi siitä, ettei vanhemmilla ole seksiä.

Eri

TÄMÄ!

On ihan uskomatonta kuinka sokeasti monet vanhemmat, varsinkin äidit, projisoivat omat tunteensa lapsiinsa. Jos vanhempien välillä ei ole hellyyttä, niin ei se lapsia haittaa. Heillehän se on normaalia elämää, jos tilanne on jatkunut pitkään. Lapsia muutenkin kiinnostaa vanhempiensa hyvinvointi huomattavasti vähemmän kuin mitä vanhemmat itse kuvittelevat. Tämän olen voinut todeta työssäni, jossa olen kohdannut ongelmaperheitä. Monet vanhemmat itse huomaamattaan kuormittavat lapsiaan aivan turhaan omilla ongelmillaan.

Ja silti usein kannustetaan että ota ero, kerran täällä vain eletään, säkin ansaitset onnea.

Joo ehkä näin, mut millä kustannuksella?

Sen kerran kun täällä kerroin mun avioliiton tilanteesta, mä olin yksinkertaisesti p.ska äiti kun en eroa.

Ei auta vaikka sanoisi että meillä ei riidellä eikä ole väkivaltaa.

Sitähän tässäkin ketjussa hoetaan että lapset kärsii tappelusta.

Entäs kun ei tapella?

No vähintään on huono ilmapiiri, pitäisi erota, koska kyllä lapset huomaa ja kärsii.

Entäs kun ei ole huono ilmapiiri?

Ei ole mahdollista, valehtelen.

Edes perhetutut ei tiedä kaikkea koko suhteesta, vaikka heille kertoisi.

Suhteen tilan tietää vain suhteessa olevat osapuolet.

Siksi täällä on aika huono keskustella näistä asioista.

Vedetään aivan valheellisia johtopäätöksiä täysin tuntemattomista ihmisistä.

Ihmiset voi olla hyviä vanhempia vaikka esim. varsinainen romanttinen rakkaus olisi loppunut.

Olisi tyhmää lähteä rikkomaan perhettä vain siksi.

Itselleni lasten etu on tärkeintä ja koska viihdymme perheenä poikkeuksellisen hyvin, en halua erota vaikka se minulle ehkä olisikin hyvä vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpöhöpöä. T. erolapsi joka on erittäin tyytyväinen että elämästä eliminoitunut pois narsistinen alkoholisti, valehteleva todellisuudesta irtautunut narkkari.

Enemmän kärsisin jos eivät olisi eronneet.

Noissa tilanteissa ero on tietysti ok ja lisää lasten hyvinvointia.

Jos syy on se, että vanhemmilla on tylsää, lapsi menettää siinä rauhallisen, ehjän kodin.

Mikä tämä on tämä väljähtynyt liitto ja tylsä arki ikuisen nuoruuden kaipuineen mistä kaikki puhuu? Miltä se näyttää ja tuntuu se väljähtynyt liitto kun kaikki tietää, että sellaisesta eroaminen on aivan turhaa?

Meillä ulkoapäin katsottuna oli luultavasti sellainen väljähtynyt liitto. Teinistä saakka yhdessä, neljänkympin korvilla asuimme eri huoneissa niin kuin sisko ja veli: välillä kinastellen, mutta toisiamme sietäen. Mutta mitä ette tiedä, ettekä ymmärrä jos ette itse ole kokeneet, ovat ne vuodet jotka saattoivat tuohon "väljähtyneeseen liittoon". Mun pettymykseni ja lopulta inhoni johtuen syistä, joita en tässä ala avaamaan. Toisen toivo ja yritys päästä lähelle ja minun toistuvat torjunnat. Toisen ensin hätä, sitten pettymys ja musertunut itsetunto kun ei mulle "kelvannut". No mikä avuksi, varmasti teillä on keinotkin tiedossa kuinka sellainen tilanne korjataan, jossa toisen kosketus on vastenmielinen? Vähän rauhoittavia ja haarat auki? Antaa raiskata itsensä?  Kyllä minä sen olen ymmärtänyt, että moni elää platonisessa suhteessa "lasten vuoksi". Mutta ei se silloin kerta kaikkiaan onnistu kun toinen rakastaa ja haluaa yhä ja toinen ei. Milläs te sen rakkauden ja halun kaivatte takaisin, jos sitä on jo yrittämästä päästyään yrittänyt niin, että toisen katsekin jo tuntuu velvoittavalta ja tungettelevalta? Vai pakotatte parhaassa iässään elävän kumppaninne elämään rakkaudettomassa liitossa? Kyllä mulla ainakin on jäänyt sydämelle painamaan se minkä ex-kumppanilleni tein, sain sen mönkimään edessäni, vaikka tiesin, ettei tilanne tule mun puolelta muuttumaan. Nyt hänellä on uusi rakastava kumppani ja vähän vaikeaa minun on se nähdä kuinka se meidän teini-ikäistä ainakaan satuttaisi nähdä isänsä onnellisena.

Vähän vaikea auttaa, kun et suostu kertomaan mikä oli syynä tähän tilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpöhöpöä. T. erolapsi joka on erittäin tyytyväinen että elämästä eliminoitunut pois narsistinen alkoholisti, valehteleva todellisuudesta irtautunut narkkari.

Enemmän kärsisin jos eivät olisi eronneet.

Noissa tilanteissa ero on tietysti ok ja lisää lasten hyvinvointia.

Jos syy on se, että vanhemmilla on tylsää, lapsi menettää siinä rauhallisen, ehjän kodin.

Mikä tämä on tämä väljähtynyt liitto ja tylsä arki ikuisen nuoruuden kaipuineen mistä kaikki puhuu? Miltä se näyttää ja tuntuu se väljähtynyt liitto kun kaikki tietää, että sellaisesta eroaminen on aivan turhaa?

Meillä ulkoapäin katsottuna oli luultavasti sellainen väljähtynyt liitto. Teinistä saakka yhdessä, neljänkympin korvilla asuimme eri huoneissa niin kuin sisko ja veli: välillä kinastellen, mutta toisiamme sietäen. Mutta mitä ette tiedä, ettekä ymmärrä jos ette itse ole kokeneet, ovat ne vuodet jotka saattoivat tuohon "väljähtyneeseen liittoon". Mun pettymykseni ja lopulta inhoni johtuen syistä, joita en tässä ala avaamaan. Toisen toivo ja yritys päästä lähelle ja minun toistuvat torjunnat. Toisen ensin hätä, sitten pettymys ja musertunut itsetunto kun ei mulle "kelvannut". No mikä avuksi, varmasti teillä on keinotkin tiedossa kuinka sellainen tilanne korjataan, jossa toisen kosketus on vastenmielinen? Vähän rauhoittavia ja haarat auki? Antaa raiskata itsensä?  Kyllä minä sen olen ymmärtänyt, että moni elää platonisessa suhteessa "lasten vuoksi". Mutta ei se silloin kerta kaikkiaan onnistu kun toinen rakastaa ja haluaa yhä ja toinen ei. Milläs te sen rakkauden ja halun kaivatte takaisin, jos sitä on jo yrittämästä päästyään yrittänyt niin, että toisen katsekin jo tuntuu velvoittavalta ja tungettelevalta? Vai pakotatte parhaassa iässään elävän kumppaninne elämään rakkaudettomassa liitossa? Kyllä mulla ainakin on jäänyt sydämelle painamaan se minkä ex-kumppanilleni tein, sain sen mönkimään edessäni, vaikka tiesin, ettei tilanne tule mun puolelta muuttumaan. Nyt hänellä on uusi rakastava kumppani ja vähän vaikeaa minun on se nähdä kuinka se meidän teini-ikäistä ainakaan satuttaisi nähdä isänsä onnellisena.

Vähän vaikea auttaa, kun et suostu kertomaan mikä oli syynä tähän tilanteeseen.

Tämä ehkä onkin se ydinkysymys: tarvitaanko siihen edes sellaista yleisesti hyväksyttävää syytä, ettei enää tunne rakastavansa eikä halua fyysistä läheisyyttä? Tunteitaan ei minun kokemuksen mukaan voi pakottaa. Suurin syy oli että hän oli minulle epälojaali etenkin eräässä tietyssä tilanteessa ja se jäi kaivelemaan. Hän joi itsensä kovaan humalaan suht usein niin, että räyhäsi minulle tai jollekin toiselle. Virtsasi joskus alleen, makasi seuraavan päivän krapulassa. Alkoholisti isän touhuja katsottuani tuo vaan herätti mussa inhon. Mutta en halunnut asiaa enempää avata koska a) en halua syyttää toista omista tunteistani tai niiden puutteesta b) en mielestäni tarvitse mitään erityistä syytä tai syyttelyä esittää kenellekään liiton ulkopuoliselle miksi tunteeni olivat kuolleet c) mikä milloinkin on muna tai kana, eli mistä sitten se käytös johtui, joka sai tunteeni kylmenemään -ehkä itsessäkin on ollut vikaa?

Selvää kuitenkin oli, ettei suhteessa voitu hyvin. Ajoin hänet hellyyden puutteessa syrjähyppyihin ja tajusin, että minun takiani hän alentaa itsensä. Jos jollekin sopii platoninen yhteiselo niin ei se minulta pois ole, en itse olisi seksiä tai lämpöä niin kovin kaivannut, etteikö se olisi sopinut mullekin. Olisinpa saanut asustella edelleen siinä ihanassa ok-talossa ja monelta (taloudelliselta) menetykseltä olisimme molemmat välttyneet. Mutta en minä halunnut alkaa suuresti arvostamaani miestä vedättämään suhteessa, josta ei hänen toivomansa rakkaussuhde enää olisi tullut. Se on ihan mikä kellekin sopii, vähän ylimielistä minusta alkaa kenenkään kritisoimaan toisenlaisia valintoja tehneitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.

Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. 

Niin, ei lapset kärsi siitä, ettei vanhemmilla ole seksiä.

Eri

TÄMÄ!

On ihan uskomatonta kuinka sokeasti monet vanhemmat, varsinkin äidit, projisoivat omat tunteensa lapsiinsa. Jos vanhempien välillä ei ole hellyyttä, niin ei se lapsia haittaa. Heillehän se on normaalia elämää, jos tilanne on jatkunut pitkään. Lapsia muutenkin kiinnostaa vanhempiensa hyvinvointi huomattavasti vähemmän kuin mitä vanhemmat itse kuvittelevat. Tämän olen voinut todeta työssäni, jossa olen kohdannut ongelmaperheitä. Monet vanhemmat itse huomaamattaan kuormittavat lapsiaan aivan turhaan omilla ongelmillaan.

Ja silti usein kannustetaan että ota ero, kerran täällä vain eletään, säkin ansaitset onnea.

Joo ehkä näin, mut millä kustannuksella?

Sen kerran kun täällä kerroin mun avioliiton tilanteesta, mä olin yksinkertaisesti p.ska äiti kun en eroa.

Ei auta vaikka sanoisi että meillä ei riidellä eikä ole väkivaltaa.

Sitähän tässäkin ketjussa hoetaan että lapset kärsii tappelusta.

Entäs kun ei tapella?

No vähintään on huono ilmapiiri, pitäisi erota, koska kyllä lapset huomaa ja kärsii.

Entäs kun ei ole huono ilmapiiri?

Ei ole mahdollista, valehtelen.

Edes perhetutut ei tiedä kaikkea koko suhteesta, vaikka heille kertoisi.

Suhteen tilan tietää vain suhteessa olevat osapuolet.

Siksi täällä on aika huono keskustella näistä asioista.

Vedetään aivan valheellisia johtopäätöksiä täysin tuntemattomista ihmisistä.

Ihmiset voi olla hyviä vanhempia vaikka esim. varsinainen romanttinen rakkaus olisi loppunut.

Olisi tyhmää lähteä rikkomaan perhettä vain siksi.

Itselleni lasten etu on tärkeintä ja koska viihdymme perheenä poikkeuksellisen hyvin, en halua erota vaikka se minulle ehkä olisikin hyvä vaihtoehto.

Miten näkisit tilanteen jos rakkautta olisi toisella osapuolella vielä jäljellä ja hän kärsisi siitä, että sinulla ei ole?

Mä en vieläkään ymmärrä, että miten erillään elävät vanhemmat olisi jotenkin aivan kamalaa lapselle? Jos olisi jotenkin mahdotonta tarjota lapselle hyvä lapsuus siten, että vanhemmat asuu erillään, niin kai kaikki kumppanuusvanhemmuusjärjestelyt jne. olisi kiellettyjä?

On mutkien vetämistä suoraksi todeta, että eroperheiden lasten ongelmat johtuvat erosta. Eiköhän siellä ole ollut ihan koko perheen kattavaa henkistä huonovointisuutta jo ennen eroa. Erojakin on erilaisia. Joissakin tapauksissa ero tapahtuu toisen osapuolen yksipuolisella päätöksellä, jolloin jätetty voi jäädä hyvinkin katkeraksi ja eron jälkeen oirehtia asiaa siten, että lapsi kärsii. Toisille taas ero on helpotus ja tilanne kotona rauhoittuu ja ilmapiiri paranee eron jälkeen.

Ihan turha yrittää niputtaa näitä kaikkia tilanteita yhteen ja sitten syyllistää yleisesti eronneita tai painostaa ihmisiä pysymään huonoissa suhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Mä en vieläkään ymmärrä, että miten erillään elävät vanhemmat olisi jotenkin aivan kamalaa lapselle? Jos olisi jotenkin mahdotonta tarjota lapselle hyvä lapsuus siten, että vanhemmat asuu erillään, niin kai kaikki kumppanuusvanhemmuusjärjestelyt jne. olisi kiellettyjä?

On mutkien vetämistä suoraksi todeta, että eroperheiden lasten ongelmat johtuvat erosta. Eiköhän siellä ole ollut ihan koko perheen kattavaa henkistä huonovointisuutta jo ennen eroa. Erojakin on erilaisia. Joissakin tapauksissa ero tapahtuu toisen osapuolen yksipuolisella päätöksellä, jolloin jätetty voi jäädä hyvinkin katkeraksi ja eron jälkeen oirehtia asiaa siten, että lapsi kärsii. Toisille taas ero on helpotus ja tilanne kotona rauhoittuu ja ilmapiiri paranee eron jälkeen.

Ihan turha yrittää niputtaa näitä kaikkia tilanteita yhteen ja sitten syyllistää yleisesti eronneita tai painostaa ihmisiä pysymään huonoissa suhteissa.

Painostan ihmisä ottamaan pään pois perseestään ja miettimään vähän muitakin ihmisiä kuin itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en vieläkään ymmärrä, että miten erillään elävät vanhemmat olisi jotenkin aivan kamalaa lapselle? Jos olisi jotenkin mahdotonta tarjota lapselle hyvä lapsuus siten, että vanhemmat asuu erillään, niin kai kaikki kumppanuusvanhemmuusjärjestelyt jne. olisi kiellettyjä?

On mutkien vetämistä suoraksi todeta, että eroperheiden lasten ongelmat johtuvat erosta. Eiköhän siellä ole ollut ihan koko perheen kattavaa henkistä huonovointisuutta jo ennen eroa. Erojakin on erilaisia. Joissakin tapauksissa ero tapahtuu toisen osapuolen yksipuolisella päätöksellä, jolloin jätetty voi jäädä hyvinkin katkeraksi ja eron jälkeen oirehtia asiaa siten, että lapsi kärsii. Toisille taas ero on helpotus ja tilanne kotona rauhoittuu ja ilmapiiri paranee eron jälkeen.

Ihan turha yrittää niputtaa näitä kaikkia tilanteita yhteen ja sitten syyllistää yleisesti eronneita tai painostaa ihmisiä pysymään huonoissa suhteissa.

Painostan ihmisä ottamaan pään pois perseestään ja miettimään vähän muitakin ihmisiä kuin itseään.

Ok. Miten käytännössä järjestäisit yhteiselämän jos toinen puolisoista yhä tahtoo oikean parisuhteen intiimielämineen kaikkineen, toinen taas kokee puolisoaan kohtaan sisarellisia tunteita tai jopa inhoa?

Vierailija kirjoitti:

Entä jos isä käyttää lasta/lapsiaan seksuaalisesti hyväkseen? Alkoholismi, joka täällä jo mainittiin. Tai lasten hakkaaminen? Itse olen nämä kaikki kokenut ja omien vanhempien ero oli minulle helpotus, eikä todellakaan jäänyt traumoja erosta. Vain isäni käytöksestä. Ap ei ole kokenut ja nähnyt kaikkea. 

No ei se vaimon ja miehen välinen ero silti tarkoita lapset pääsee eroo tuosta hirviöisästä. Tiedän mm. Seuraavanlaisiatapauksia tapauksia. Vanhemmat ovat eronneet toisen puolison väitetyn alkoholiongelman tai väkivaltaisuuden tai insestitaipuksen takia. Silti lapset jatkaa vuorotellen molemmilla vanhemmilla.. Missä pointti? Parantuiko lasten elämä? Vai parantuiko kenties vain vanhempien elämä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ero itsessään, vaan se miten se hoidetaan ja kuinka paljon lasta tuetaan ja kuunnellaan.

Minun vanhempani erosivat kun olin 11. Sen jälkeen meistä lapsista tuli vallankäyttövälineitä ja heittopusseja joita kumpikaan vanhempi ei halunnut uuteen elämäänsä. Meillä ei ollut "kahta kotia" vaan oli äidin koti ja isän koti joissa molemmissa olimme vieraita ja "vain kyläilemässä".

Mitään negatiivisia tunteita ei saanut näyttää, jos näytti niin se vanhempi jonka ne olisi pitänyt ottaa vastaan alkoi meuhaamaan kuinka "sä olet just yhtä sietämätön ja tahallasi hankala kuin äitisi/isäsi.

Minulla on terapiassa juoksemisesta edelleen voimakas ahdistuneisuushäiriö, inhottava tapa erota nopeasti heti jos ihmissuhteessani tulee konflikti-tilanne. Eräänlainen automaattinen pakorefleksi. Koko nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni olin äärimmäisen pahoinvoiva.

Sisaruksilla ei mene sen paremmin. Toinen on alkoholisoitunut ja syrjäytynyt, toinen tappoi itsensä.

Melkein sanasta sanaan kuin oma elämäni. Tsiisus että kolahti. Voimia kohtalotoverille. <3 Koko teini-ikä ja nuoruus meni jossain sumussa. Keneenkään en luottanut ja itsetuntoa en omannut. Vanhemmat meni uusiin naimisiin ja saivat uusia lapsia, me vanhat lapset ei oltu enää mitään muuta kuin heittopusseja kahden perheen välillä; taakkoja ja riesoja, jotka häiritsi uutta perheidylliä. Äitipuoli toitotti aina sitä, ettei me olla ydinperheeseen kuuluvia jäseniä. Nyt on vaikea tottua siihen, että olen ensimmäistä kertaa 100% perheenjäsen. Äiti ja vaimo. Ja oli tuota samaa, että mitään kapinaa ei saanut teini-iässä näyttää tai uhattiin lastenkodilla/ulosheittämisellä. Isän puolen sukulaiset aina halveksuivat huonoja piirteitäni sanoen, että olen aivan kuin äitini - huonossa mielessä siis.

Tunnen suurta kauhua aina, kun jossain uusperhekuviota hehkutetaan. Toisaalta ehkä jotkut voivat hoitaa sen paremmin kuin minun vanhempani aikanaan hoitivat. Meistä vanhoista lapsista yksi on itsetuhoinen ja toinen on katkaissut välit vanhempiini kokonaan 10 vuotta sitten. Minä rämmin jossain suossa, jossa koitan aina välillä pysyä vahvana ja toisinaan olen vieläkin se sama itsetunnoton ihmisromu, mikä olin joskus 15-vuotiaana. Näennäiset välit on vanhempiini, muttei kovin läheiset, enkä luota heihin ollenkaan.

Huutonaurua. Vaimona olet kyllä kaikkea muuta kuin oikea perheenjäsen. Olet miehesi suvussa vaikket ole mitään sukua miehellesi. Tyttöjä abortoidaan aviomiehen sukuun liittymisen takia. Ihan yhtä irrallinen olet vaikka muuta itsellesi vakuutatkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat kulttuurimme suuria tabuja. Vanhemmuuden syyllisyys, jota peitetään valheellisella itsepetoksella. "Kyllä ne lapset pärjää, hyvin ne pärjää, kun viikko viikon perään vaihtuu koti" - selitellään. Lasten näkemyksiä ei tietenkään edes kysytä. Vanhemmalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa, että pärjää. Vähän sama kuin viime viikkoisessa päiväkotikeskustelussa. Valtaosa niistä vanhemmista, jotka tyrkkäävät lapsensa hoitoon alle vuoden ikäisenä vakuuttaa, että lapsi pärjää ja voi hyvin. Taas kerran, lapsen kokemusta ei edes kysytä. Vanhempi vain päättää, että kyllä hän pärjää. Vaikka kaikki oikeasti sisimmissään tietää sen olevan huonoksi ja on huolissaan lapsestaan. Niin monet aikuiset valehtelevat jopa itselleen. Tämä siis niille, jotka eroavat itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Tiedän, että joillekin ero on oikeasti parempi vaihtoehto kuin liitossa jatkaminen (väkivalta, hyväksikäyttö, riippuvuudet yms. yms.) mutta on kyllä niitäkin, jotka eroavat vain, koska eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Kivittäkää vain, mutta näitä tapauksia on nähty jo ihan liikaa.

Mitä ne olisi ne muut kuin "itsekkäät ja pinnalliset" syyt erota? Eikö päihdeongelmaan sairastuneen jättäminen ole kuitenkin sekin pohjimmiltaan itsekästä? Jätän sinut, koska en osaa tai halua kanssasi koittaa voittaa addiktiotasi enkä halua elää tai kasvattaa lapsia addiktin kanssa. Välitän enemmän omasta vanhemmuudestani kuin sinun kyvystäsi olla vanhempi lapsillesi. Sama vaikka uskottomuuden kanssa. Eikö se, että omasta hyvinvoinnistaan tahtoo huolehtia ole aina pohjimmiltaan itsekästä. Mutta toisaalta aivan välttämätöntä, jotta itse jaksaa yrittää olla lapsilleen paras mahdollinen vanhempi.

Minusta kukaan ei ulkopuolelta sitä pysty tuomaroimaan mikä se parisuhteessa on, joka ajaa oman hyvinvoinnin vuoksi eroamaan. Toiselle se voi olla suhteen ulkopuoliset suhteet, jotka toista ei taas hetkauta ollenkaan. Toiselle rakkaudenkaipuu, kun toinen taas elää mielellään yksin rakkaudesta lapsiinsa.

täällä joku tivaa mitä konkreettista haittaa on lapselle siitä, että vanhemmat jäävät elämään yhdessä ilman keskinäistä rakkautta. Mitäs konkreettista haittaa siitä on lapselle, jos äiti jää liittoon vieraissa juoksevan isän kanssa? Oletetaan siis, ettei kummassakaan tapauksessa vanhemmat ala itsekkyyttään riitelemään ja myrkyttämään kodin ilmapiiriä, vaan eletään sopuisaa yhteiseloa.

Mitä KONKREETTISTA haittaa on lapselle jos vanhemmat jatkavat liittoa, jossa toinen on uskoton?

Yllätys, että te pellet puolustatte AINA sitä miehen pelleilyä. Eikös isän pitänyt olla perheen pää? Miksi pää ei osaa pitää edes itseään kurissa? Olisko tota sukupuolitaudit, raskauden mahdollisuus aika KONKREETTISIA uhkia? Te akathan olette aina pettävien naisten kimpussa, kerrotte aina miten pettäminen on suurinpiirtein mur*aan verrattava teko.

Noloa kantaa sen nimeä joka suhteessa on kaikista epävakain.

Jos vanhemmat käyttävät eron jälkeen lapsiaan riitojensa välineenä, etääntyvät näistä, pitävät lapsia "vieraina" omissa kodeissaan tai laittavat uuden rakkautensa tai uuden lapsensa aiempien lasten edelle, niin onkohan ongelma siinä _erossa_, vai epäkypsässä ja itsekeskeisessä vanhemmassa?

Todennäköisesti tämä sama ihminen on puoliväkisin jatketussa perheidyllissäkin myrkyllinen, etäinen, marttyyrimainen, petollinen tai manipuloiva. Ei se ero sitä tee.

Vakaa, järkevä ja rakastava taas aikuinen on sitä lapselle, vaikka tulisikin ero.

Erottiin kun lapsi oli alle 1v joten tuskinpa kärsi.

Vierailija kirjoitti:

-Ero aiheuttaa lapselle pysviä vaurioita

-kyvyttömyyttä luottaa aikuisena ihmisiin

-opittu tapa erota jos suhteessa pieniäkin hoidettavia ongelmia

-oravanpyörän alku jossa myös lapsenlapset elävät eroperheessä

-masennusta

-matalamman ÄO:n

-paniikkihäiriöitä

-pienemmän palkan

- elämän kestävän ahdistushäiriön

-suurta surua

-itsensä syyttelyä

-huononitsetunnon

-agressiota

-vihaa

-lapsuus loppuu eroon!!!!!!!!!

Hauskaa, että minulla on nämä kaikki (ÄO:stä tosin en tiedä), vaikka mielenterveysongelmaiset, läheisriippuvaiset, riitelevät ja osin narsistiset vanhempani ovat edelleen yhdessä. En ole eläessäni nähnyt heidän osoittavan mitään fyysistä hellyyttä toisilleen. Kulissiperheidylli pysyi kuitenkin kasassa, joten kaikki hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Useimmin se ero tuottaa lapsille vähemmän tuskaa kuin väkisin yhdessä eläminen riidellen ja toisia huonosti kohdellen.

 Miksi suomalaisilla naisilla on pakkomielle riidellä ja kohdella miestä huonosti.

Aina tämän aiheen kohdalla tulee ketju täyteen kirjotuksia miten vanhempien ero oli vain mahtava juttu.

Ei tässä sitten jaksa alkaa kertomaan miten se oli maailmanloppu ja kaikki sen jälkeen meni päin helvettiä. Sisko on vakavasti mielenterveysongelmainen ja veli kuollut, itse pärjäilen joten kuten. Monta ihmiselämää pilalla.

Mutta kunhan saa elää omannäköistä elämää hei ja tehdä aikuisen ihmisen rohkeita päätöksiä.

Vierailija kirjoitti:

Aina tämän aiheen kohdalla tulee ketju täyteen kirjotuksia miten vanhempien ero oli vain mahtava juttu.

Ei tässä sitten jaksa alkaa kertomaan miten se oli maailmanloppu ja kaikki sen jälkeen meni päin helvettiä. Sisko on vakavasti mielenterveysongelmainen ja veli kuollut, itse pärjäilen joten kuten. Monta ihmiselämää pilalla.

Mutta kunhan saa elää omannäköistä elämää hei ja tehdä aikuisen ihmisen rohkeita päätöksiä.

Kokemukset eivät ole yhteismitallisia. Meillä ainakin meni hyvin. Lapsesta on tullut terve ja tasapainoinen teini.

Vierailija kirjoitti:

Osa aikuisuudesta on hyväksyä se ettei kaikesta aikuiselämän ongelmista voi syyttää vanhempiaan. He kun tekivät sillä hetkellä parhaansa sen minkä pystyivät. Nyt aikuisena minun tulee ottaa vastuu omasta onnellisuudestani. Ja minä olen kokenut vaikka ja mitä lapsuudessani vuosia jatkuneesta hyväksikäytöstä vanhemman huumeidobönkäyttöön ja itsemurhaan asti. Silti, minä olen tässä nyt eikä syyttely auta ketään.

Lueskelen vanhaa ketjua. Olen oivaltanut myös tämän, vastuu omasta onnellisuudesta on jokaisella itsellään. Aika yksin täällä loppupeleissä ollaan. Lopetinkin yhteydenpidon vanhempien kanssa, oli pakko oman selviämisen takia. Palloilin siis nuorempana uusperheiden välillä. Olin vaan pakollinen paha, muistutus edellisestä elämästä etenkin isän luona. Surullinen olen asiasta tietysti edelleen mutta nämä ovat vanhoja juttuja joista olen päässyt eteenpäin.

Minä olen 70-vuotias ja olen edelleen sitä mieltä, että vanhempieni olisi pitänyt erota.  Olisin ollut sata kertaa onnellisempi ja luultavasti elämäni olisi saanut paremman suunnan muutenkin.  

Toivoin aina, että ne eroaisivat.  Silloin loppusi ne kauheat yölliset huudot ja riidat ja toistensa sättimiset.  Kotona oli aina jännittynyt ja pelokas tunnelma.  Koskaan ei voinut pyytää kavereita kylään eikä ikinä tiennyt, kun nukkumaan meni, että saako nukkua rauhassa.  

Isä oli linnassa yhden vuoden, silloin meillä oli kotona hyvä olla.  Tuntui että elettiin ihan ihmismäisesti.

Mikä niitä piti yhdessä?  Isältä en kysynytkään, kun ei siltä voinut, mutta äidillä oli aina tuhansia tekosyitä, miksi se ei vain voinut ottaa ja lähteä.  Nyt olen sitä mieltä, että siltä vain puuttui aloituskyky, ei ollut tarpeeksi rohkeutta, mieluummin jäi siihen nyhjöttämään ja itkemään. 

Isä kuoli, kun olin jo muuttanut kotoa pois.  Äiti parkui ja huokaili kun on niin vaikeata, vaikka itse asiassa ei ollut yhtään.  Jonkun ajan päästä sitten pääsi elämään kiinni ja sitten olikin kaikki niin hyvin ja hienosti eikä entisistä ajoista saanut muistuttaakaan.  Meidän lasten lapsuus oli ihan kamala.  Äiti vain syytteli meitä, kun ei oltu ahkeria opiskelijoita ja valmistuttu rahakkaisiin ammatteihin ja menty hienojen lääkäreiden ja tuomareiden kanssa naimisiin, ikään kuin se olisi ollut meille mahdollista, niissä oloissa ja niillä rahkeilla.  Kouluunkin joutui usein lähtemään niin, ettei yöllä oltu nukuttu minuuttiakaan.

Ja tiedän vaikka kuinka monta tapausta, missä avioero on ollut lapsellekin se paras vaihtoehto.