Miehen suku kyläilee koko ajan ilmoittamatta, olenko vain itse niuho?
Muutimme kesällä miehen kotipaikkakunnalle jossa mm hänen äitinsä asuu. Ei kuitenkaan tämän naapuriin, mutta 10km säteellä asuu useampia miehen sisaruksia sekä vanhemmat. Tiesin, että kun asumme lähempänä niin kyläilyä tulee molemmin puolin enemmän, mutta homma on lähtenyt aivan lapasesta ja mua ahdistaa. Meillä käy joka päivä ilmoittamatta vieraita. Vähintään yksi miehen sukulainen paukkaa ovesta sisään, yleensä yhden saavuttua saapuu pian toinen ja kolmaskin. Ei soittoa etukäteen, ei edellisenä päivänä sopimista, ei edes ovikellon soittoa vaan ovista suoraan sisään taloon ja ilmoitus että tulin nyt kahville, mitäs te teette ja miten ole kahvia valmiina. Vierailut kestävät tunteja, eikä kyläväkeä lainkaan haittaa vaikka sanoisimme olleemme juuri päiväunilla, väsyneitä tai tekemässä jotakin akuuttia. Sukulaiset ovat ihan mukavia ihmisiä, mutta en enää edes viitsi suunnitella päivälle ohjelmaa kun tiedän että koska tahansa saattaa tulla suunnitelmiin muutos ja loppupäivä onkin kahvinkeittoa ja seurustelua. En edes aloita anopin kauhisteluista kuinka tiskit häiritsevät hänen kahvihetkeään.
Ensinnäkin tuo ilmoittamatta tuleminen. Eihän niin vaan tehdä? En koskaan kehtaisi vierailla heillä yllättäen. Tai voisiko sitä himputin ovikelloa edes soittaa? Saako teille tulla kylään kysymättä ensin? Olen tosi yksityisyydestäni huolta pitävä, omasta rauhasta nauttiva ihminen, ja vaikka pidän sukulaisista niin huomaan olevani tosi ahdistunut ja ajattelevani etten ole tässä uudessa kodissa tuntenut hetkeäkään vielä olevani kotona, kun en voi rentoutua yllätysvierailun pelossa. Soimaan itseäni, kun anopin tai miehen siskon kaartaessa pihaan huomaan toteavani ääneen että voi vattu, ei kai taas.
Miehen suvulle yllätysvierailu on ilmeisesti ihan normaalia. Mies ei pysty sanomaan äidilleen kyläilyyn ei, kokee että meidän kotimme on anopille tavallaan toinen koti koska mies on hänen lapsensa. Miten voisin hellävaraisesti, sukuriitaa sytyttämättä alkaa totuttaa heitä ajatukseen että sovitaan etukäteen kyläilyistä? Ovat muutenkin sen luontoisia, että lomareissujakaan ei saa sopia edes päivän tarkkuudella etukäteen tai alkaa ahdistaa. Pidän kovasti siitä, että vieraat kutsutaan ja heitä varten laitetaan pöytä koreaksi (KUN TIEDETÄÄN ETUKÄTEEN ETTÄ VIERAITA ON TULOSSA!) Minä en kuitenkaan pysty elämään hyvinvoivana tällaisessa tosielämän serranon perhe -parodiassa. Uskon että kyläily harvenee kunhan uutuudenviehätys häviää, mutta olen niin väsynyt että tuntuu raskaalta odottaa koska tilanne rauhoittuu itsestään. Mies kuulemma ymmärtää, mutta hänestä tuntuu pahalta jos joutuisi vetämään kyläilylle rajoja. Kuulemma voin mennä toiseen huoneeseen jos en halua seurustella. Miten, jos ruoka on hellalla kun herrasväki paahtaa kahvipöytään? Haluaisin voida vaikka keittää makaronia pikkuhoususillani keittiössä silloin kun siltä tuntuu.
En tiedä mitä nyt eniten tarvitsisin; käytännön neuvoja, myötätuntoa vai vertaistuellisia kauhukertomuksia. Ehkä kaikkia noista. Olen suhteellisen nuori vaimo ja vieraalla paikkakunnalla vieraassa tapakulttuurissa.
Kommentit (421)
Vierailija kirjoitti:
Mun exmies on Pohjois-Karjalasta. Kyläluutia koko suku, mikään määrä kyläilyä ei heille riitä. Kun erottiin, ex ei enää ole itse kutsunut vieraita eikä pysty omien sukulaistensa luona käymään ilman minua. Suku oli hänelle rakkain ja aina omaa perhettä tärkeämpi, mutta nyt on yksin jatkuvasti. En tajua.
Mistä tä voi johtua, että sukurakas kyläluuta ei voi tavata sisaruksiaan ilman exvaimoaan???
Onko kellään vastaavaa kokemusta?
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli niin tylppä miniä ja käly, että jäi kyllä kyläilyt tekemättä. Kyllä sillä käytöksellä ON väliä ja ei tupata jos ei tykätä.
Tutkailepa nyt hetki, mikä tähän voisi olla syynä. Katso vaikka peiliin.
Vinkki, ei nyt ihan vastaavaan tilanteeseen mutta kokeilisin. Kuulin tämän ystävältä joka muutti miehensä kotitilalle asumaan ja appivanhemmat paukkasivat nuorenparin tupaan tuon tuostakin. Lemmenleikit käyntiin siinä kohtaa kun odotatte kutsumattomia vieraita. Tehokkain vaikutus kun akti osuu kyläilijän silmiin välittömästi tämän saavuttua. Kuulemma toimii!
Vierailija kirjoitti:
Itse perheineni asun maalla, ja miehen suku ihan lähellä, ja he ovat olleet ihana turvaverkko etenkin kun lapset oli pieniä. Heidän kyläily ei koskaan ole ahdistanut. Mutta kun yrität tehdä puutarha töitä tai muuta pihalla, niin se vetää kuin hunaja mehiläisiä naapureita lätisemään tyhjänpäiväistä ja häiritsemään duuneja. Jos haluaisi tehdä ison ulkoverhous remontin niin talo oisi pakko huputtaa että saisi työrauhaa.
Täällä sama homma. Viereiseen taloon muutti vuokralle pariskunta tänä kesänä. Se äijä lompsii omistajan elkein tontillemme aina, kun minä tai puolisoni puuhataan jotain pihalla.
Ensin tietenkin ajattelen hyvää muista lähtökohtaisesti. Hänestäkin ajattelin, että voihan se olla ihan kivakin eläkeläisukko. Noh, ne on asunu pari kuukautta tossa. Käräjät on tulossa.
Terveisin hän, jota lyötiin nyrkillä silmään omassa kodissa, koska käskin mielipuolta ulos kodistani.
Vierailija kirjoitti:
Meillä miniä meni aina eri huoneeseen, koska oli sellainen kuin oli. Nyt elävät pojan kanssa erintalouksissa että sellaista mielenosoitustahan se oli aika lailla alusta asti. Joo.
No se myrkkypesäke onkin parempi olla kaukana pojastamme. Toki kääntänyt lapsensakin meitä ja miestään vastaan. Älkää hyväksykö ketä tahansa miniäksenne. Siunausta ei kaikki liitot saa. Ja se kunnioituksen puute näkyy kyllä jo aivan alussa.
Järkyttävät appivanhemmat. Menevät kutsumatta kylään alvariinsa ja syyttävät sitten vielä miniää, joka haluaa olla kotonaan omissa oloissaan passaamatta appivanhempia. En yhtään ihmettele, että parisuhde päätyi eri talouksiin, kun siellä yhteisessä taloudessa appivanhemmat viettävät kaiken ylijäävän aikansa. Toisten kotona. Myrkyllinen olet sinä tässä, ilkeä ja itsekäs anoppi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse perheineni asun maalla, ja miehen suku ihan lähellä, ja he ovat olleet ihana turvaverkko etenkin kun lapset oli pieniä. Heidän kyläily ei koskaan ole ahdistanut. Mutta kun yrität tehdä puutarha töitä tai muuta pihalla, niin se vetää kuin hunaja mehiläisiä naapureita lätisemään tyhjänpäiväistä ja häiritsemään duuneja. Jos haluaisi tehdä ison ulkoverhous remontin niin talo oisi pakko huputtaa että saisi työrauhaa.
Täällä sama homma. Viereiseen taloon muutti vuokralle pariskunta tänä kesänä. Se äijä lompsii omistajan elkein tontillemme aina, kun minä tai puolisoni puuhataan jotain pihalla.
Ensin tietenkin ajattelen hyvää muista lähtökohtaisesti. Hänestäkin ajattelin, että voihan se olla ihan kivakin eläkeläisukko. Noh, ne on asunu pari kuukautta tossa. Käräjät on tulossa.
Terveisin hän, jota lyötiin nyrkillä silmään omassa kodissa, koska käskin mielipuolta ulos kodistani.
Siitä hullusta naapurista tuli mieleen Nikke Knakkerton. https://images.app.goo.gl/cy8MByHf9su7hGf58
Olen aina asunut yliopistokaupungin keskustassa.
Vieraita tulee kun kutsutaan ja kellonaika on sovittu.
Olen kattanut pöydän, jälkiruoka on jääkaapissa, peli ehkä odottaa pelaajia, viinipullo avattu, ehkä sauna lämmin.
Muina päivinä saatan leikata kaavoja lattialla, nukkua yövuoron jälkeen tai vain miehen kanssa löhötään.
Jos joku yhtäkkiä paukkaisi ovesta sisään tai soittaisi yleensäkään summeria niin en ensinnäkään ehkä edes avaisi. Olisi varmaan joku eksynyt wolt-kuski.
Tuollainen, että tullaan omin luvin kodin siisteyttä arvioimaan, saisi aikaan sen, että muutaman viikon jälkeen lähtisin. Mulle riittää työssäkäynti ja omat arjen ongelmat ja ahdistukset, en kaipaa mitään aikasyöppöjä häiritsemään ja pilaamaan arvokasta vapaapäivää.
En ymmärrä miten aloittaja kestää tilannetta, mutta luulen ettei hän tule sitä loputtomasti kestämään. Etenkään kun suku on miehen.
Kaverini erosi maanviljelijäukostaan tuon vuoksi.
Kuulostaa kamalalta tilanteelta. Tuossa ei auta muu kuin rohkeasti asettaa rajat, vaikka se aiheuttaisi kitkaa. Ja se täytyy muistaa, että omassa kodissa voi olla kuin haluaa. Ei tarvitse yllätysvieraiden takia laittaa paniikissa rintaliivejä ym. Eikä taatusti alkaa piikomaan.
Olen ollut parisuhteessa ihmisen kanssa, jonka napanuora oli tiukasti kiinni äidissään. Tästä oppineena voin sanoa, että ei koskaan enää.
Kumppanini halusi viettää lapsuudenkodissaan lähes kaiken vapaa-aikansa. Hänen oli vaikeaa sopia minun kanssani menoja, koska halusi viettää aikaa vanhassa kodissaan. Ja jos olimmekin menossa jonnekin viettämään vapaa-aikaa, hän kysyi aina vanhemmiltaan, halusiko nämä tulla mukaan. Aivan käsittämätöntä! Ei osannut lähteä minun kanssani kahdestaan, vaan aina olisi pitänyt olla äiti mukana.
Kerran äitinsä ehdotti, että ostaisimme hänen läheltään talon, jotta voisi sitten käydä saunomassa luonamme. Hänellä oli kuitenkin omakin sauna. Ajattelin kauhuissani, että tuo anoppikokelas tulee kaupan mukana eikä lähde kulumallakaan pois. Olisin saanut heittää hyvästit omalle rauhalle ja yksityisyydelle.
Onneksi suhde ei kestänyt. Eron jälkeen anoppi yritti saada minua kyläilemään ja tekemään hänen pihahommiaan (aikamoinen pokka), mutta kieltäydyin napakasti. Meni onneksi perille.
Tässä ketjussa on yksi tai useampia anoppeja, joille on silmät avautuneet ja ovat vetäneet herneenpalon syvälle sieraimeen.
Itse elin samantapaisessa suhteessa. Anoppi ei ollut katkassut napanuoraa. Poikansa yritti sitä aina välillä, mutta silloin alkoi aina "en minä enää kauaa elä"- virsi. Eli henkisellä painostuksella kasvatti napanuoran takaisin. Monet kerrat piipahti "kävelylenkillä" kylään ja viipyi puoli päivää. Tämä onneksi väheni kun muutimme niin kauas, että hän ei enää autottomana päässyt piipahtamaan. Osallistuminen elämäämme jatkui sitten eri muodossa ja oli jokapäiväistä. Koin että meidän avioliitossa oli kolme.
Nyt on uusi mies ja hän on onneksi aikuinen, vaikka on kymmenen vuotta nuorempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä miehen suku ravaa mökillä ja minusta se on OK, itse en mökkeile. Se ottaa päähän, että etätöiden ansiosta mies voi nyt olla mökillä huhtikuusta lokakuulle käymättä välillä lainkaan kotona. Hän ei edes pidä sitä ongelmana, selittää vain, että "kun sä et tykkää siitä, että perhe käy kylässä, niin täähän on optimiratkaisu meille". Niin varmaan onkin, kun minä pyöritän kotia ja perhettä yksin 20 km päässä vain siksi, että mies saa olla sukunsa ja kaverieden kanssa niin paljon kuin ikinä haluaa.
Olen uhannut lähteä lasten kanssa ja mies kysyy, että missä muualla saan asua isossa kämpässä ilmaiseksi.
Sun mies on jo hylännyt sinut ja lapset. Olisi ihan oikein miehelles, että pakkaat tavarat kaikessa hiljaisuudessa. Hanki se asunto sinulle ja lapsillesi. Sitten vaan muuttoauto ja muuttomiehet hoitamaan muutto. Ammattilaisilla ei kauan nokka tuhise muuttohommassa. Helppoa kuin heinänteko. Suosittelen.
Meilläkin muutto oli niin ihanan kevyttä, kun vaan pakkasin tavarat muuttofirmalta ostamiini kestäviin pahvilaatikoihin ja merkkasin oranssilla teipillä ne irtotavarat, jotka lähtee myös mukaan. Sitten vaan uuden kodin avain muuttajille kouraan, ja itse menet vaikka lasten kanssa syömään pitkän kaavan mukaan hienoon ravintolaan uuden alun kunniaksi.
Vielä ihanamman kevyttä se on, jos sattuu olla avioehto ja mies on maksanut kaiken. Täyttelet tukipaperit, hommaat kunnan vuokrakämpän ja reippaasti kädet heiluen uuteen elämään lapset jonossa perässä.
Keskustelun kaltaisissa perheissä avioehto onkin yleensä ollut appivanhempien tai/ja miehen sisarusten idea ja vaatimus. Jonka mies on tottakai vienyt toteutukseen, koska omat rakkaat ovat sitä vastineet. Ettei kotitalo mene muukalaiselle. Eikö mikään muukaan. Kun ne kuitenkin eroaa vielä.
En tunne ketään, joka haluaisi luovuttaa puolet omasta omaisuudestaan erotessaan puolisostaan.
Kamalaa. En sietäisi ollenkaan moista. Mua ärsyttää jo se, että sovitut kyläilytkin venyvät puolen päivän mittaisiksi. Kaksi tuntia on sopiva kyläilyaika, sen pitempään ei ole tarpeen toisten aikaa kuluttaa.
Vierailija kirjoitti:
Anna mun arvata... miehesi on Pohjois-Karjalasta. Niillä on joku ihme pakko tunkea koko ajan sukunsa ja perheensä pariin. Jos olet muualta päin Suomea kotoisin ja tuo tapa on sinulle vieras, aina mahdollisuus on hyväksyä se tai erota.
Tämä.
Ihmettelin tätä touhua alkuun, miehen sukulaiset ravaavat kylään harvasen päivä, ennalta ilmoittamatta jopa aamutuimaan. Omani soittavat aina etukäteen, kyläilevät joskus ja jouluna.
Nyt olen tottunut, napsautan kahvinkeittimen päälle ja vaihdan vieraiden kanssa muutaman sanan, sitten menen jatkamaan mitä ikinä nyt sattui jäämään kesken. Miehen sukulaiset ovat mukavia ihmisiä kaikesta huolimatta, voi olla että häiritsisi enemmän jos emme tulisi toimeen.
Sano heille kasvotusten, että sunnuntaisin voi kyläillä, arkisin teillä on niin paljon tekemistä, ettette halua kävijöitä - varsinkaan sellaisia, jotka eivät osaa soittaa ensin.
Enpä oikein usko ap:n tarinaa, ei tuollaisia kyläilijöitä ole.
Mutta jos tarina on tosi, et voi asialle mitään rikkomatta välejä.
Esität mitä hyvänsä sääntöjä, niin sinua pidetään niuhottajana; ja vähän siltä kuulostatkin.
Mun kotiin ei kukaan tule sopimatta etukäteen. Et päästä sisälle, niin oppivat asian. Oma asiansa, jos suuttuvat. En kyllä ymmärrä, miten olet alunperinkään sallinut tämän touhun.
Minusta tässä keskustelussa pitäisi keskittyä enemmän siihen, miten kaksi kulttuuria eläisi keskenään ilman konflikteja. Eli mites yhdistää molempien oma normi yhteiseksi normiksi.
Oletko mennyt Rainerin tai Feijan kanssa yhteen.
"Miehen suvulle yllätysvierailu on ilmeisesti ihan normaalia. Mies ei pysty sanomaan äidilleen kyläilyyn"
Miten tämäKIN on anopin syytä, kun suurimmaksi osassa aloituksessa kerrot suvun miesten vierailuista vai onko ap. ja miehen suvussa nainen perheen pomo, joka päättää suvun vierailuista ja kuka saa käydä kylässä ja kuka ei. Eikö näistä pitäisi puhua asianomaisen kanssa suoraan, eikä välikäsien kautta.