Lue keskustelun säännöt.
Miten löydätte vastavuoroisia ihmissuhteita?
22.08.2022 |
Ehkä olen kyyninen, mutta minun kokemukseni ihmissuhteista (pl. parisuhteeni) on ollut se, että ihmiset hakevat itselleen kuuntelijaa, komppaajaa tai vähintäänkin pitää keskustella vain heitä kiinnostavista asioista ja/tai tehdä heitä kiinnostavia asioita. En muista kaverustuneeni siten, että toinen olisi aidosti kiinnostunut siitä, millainen olen ihmisenä. Toki pintapuoliset asiat saatetaan kysellä, mutta sen jälkeen siirrytäänkin em. kuvailemaani tyyliin olla tekemisissä.
Päädyn helposti 'kaverisuhteissa' toimimaan ns. terapeuttina tai jotenkin oletus tuntuu olevan, että minä kestän mitä vaan ja vaikka mielelläni panostan, niin en saa takaisin samaa, enkä myöskään minkäänlaista arvostusta. Kaipaisin vastavuoroisuutta, kaipaisin sitä, että toinenkin panostaa. Minä voin kysellä toisen postimerkkien keräilystä ihan mielellään, tutustumisen merkeissä, mutta tuntuu että sen jälkeen se toinen jatkaa niistä postimerkeistä puhumista maailmantappiin, eikä kehiin tule vastavuoroisuutta.
Jos joku panostaa ja on kiinnostunut, niin onko se niin harvinaista, että siihen tartutaan kuin sika limppuun? Onko ihmisillä keskimäärin hirvittävän suuri tarve tulla kuulluksi, niin suuri, että unohtuu tehdä se sama toiselle?
Olen ihmisenä avarakatseinen, hyväksyvä, utelias ja tuntuu, että ihmiset rentoutuvat paljastaamaan itsestään hyvin paljon ja hyvin nopeasti, jos olen kahdestaan jonkun seurassa. Ei siinä mitään, tykkään kovasti jutella oikeasti merkityksellisiä juttuja, en oikein jaksakaan sellaista pelkkään pintahöttöä pallotella. Mutta tosiaan, tämä tuntuu helposti avaavan sellaisen Pandoran lippaan, että yhtäkkiä tunnenkin olevani terapeutin roolissa.
No, joka tapauksessa tämä on johtanut siihen, että nykyään välttelen ihmisiä. Jos tuolla pihallakin törmään naapuriin, niin muutaman sanasen jälkeen hän onkin puhumassa koiransa kuolemasta tai terveysvaivoista. Ja tämä täysin neutraalin "jahas, kiva sää tänään"-tyyppisen sanailun jälkeen, aivan yhtäkkiä. En oikein ymmärrä mikä olemuksessani on sellaista, että ihmiset ajattelevat tuon olevan OK. Sitten joutuu moneen kertaan ilmaista, että täytyisi lopetella, koska ko. ihmisiä ei myöskään tunnu kiinnostavan, onko minulla tilanteessa epämukava olo. Jää hirveä olo yleensä jälkikäteen, koska helposti myös ns. imaisen toisten tunteet itseeni.
No, joka tapauksessa... puolisoni lisäksi en tämän takia ole juuri ollenkaan kenenkään kanssa tekemisissä.. Joten miten ihmeessä löytäisin ihmisiä, jotka kunnioittaisivat toista ihmistä ja hänen tilaansa? Joilla olisi itselläänkin siinä määrin empatiaa, etteivät käytä toista vuodattamiseensa tai muihin omiin käyttötarpeisiinsa? Ja toki, se vaikein, mutta ehkä tärkein asia - mikä minussa saattaa olla sellaista, jota pitäisi ns. yrittää kehittää? En haluaisi kuitenkaan kylmettää ja kovettaa itseäni, koska uskon, että herkkyyteni ja empaattisuuteni on myös hyvä piirre. Ja en haluaisi joutua ns. kouluttamaan ihmisiä - jos joku toimii niin törkeästi, että ventovieraille alkaa vyöryttämään yksipuolisesti asioitaan, niin en edes halua alkaa hänen kanssaan rajoja vetämään ja sitä kautta tutustua, koska haluaisin lähtökohtaisesti mieluummin tavata sellaisia ihmisiä, joille nuo perusjutut ovat selviä.
Kommentit (62)
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin ketjussa monta jotka kokevat antavansa enemmän kuin saavat. Jännä kun ette löydä toisianne? Olisko jossain vikaa?
Vika on varmaan siinä, että olemme naisia. Miehet eivät yleensä jaksa olla kenenkään tukena. Heille on myös erittäin vaikeaa reflektoida omaa käytöstään. Se on kuin myrkkyä, koska silloin pitäisi myöntää, että ei ole täydellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt samaa. Luulen, että oma "ongelmanagneettini" kehittyi jo lapsena, kun lähisukulaisten ongelmia piti kuunnella alle 10-vuotiaana. Itsellä ei tulisi mieleenkään puhua niin omille sukulaislapsilleni!!!
Se eroavaisuus meillä on, että myös puolisoni on käyttänyt minua tähän tarkoitukseen ja olen aivan uupunut.
Joo, samaa syytä veikkaan. Eihän sitä oikein edes tiedä, millaista sellainen normaali vuorovaikutus on - on ikäänkuin kehitetty tähän rooliin. Mutta tosiaan, se on ihan huikea korjaava vaikutus, mikä terveellä kumppanuudella voi olla. Oon tosi pahoillani, että sulla se läheisin ihmissuhde nyt aikuisuudessakin on jatkanut samaa kaavaa. Minusta se on tietynlaista henkistä väkivaltaa ja usein ihmisten kommentti on, no että pistä stoppi. Täytyy minusta justiinsa muistaa se, että siihen on syynsä miksi ko. rooliin päätyy ja tarvitsee jonkinlaista tukea/apua, että siitä pääsee pois. Mutta sepä se, kun ko. rooli yleensä nimittäin saa ympärille ihmisiä, jotka hyödyntävät ko. piirrettä ja silloin jää aika yksin. Toivotan sulle kovasti tsemppiä, sinulla on oikeus tulla kuulluksi.
Mulla oli hyvä, turvallinen ja onnellinen lapsuus. Ja koska en ollut lapsuudessani joutunut kokemaan mitään traumaattista, lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Uskoin olevani - ja itseasiassa olinkin - hyvä sairaanhoitaja. Yhdessä työpaikassa ihan vapaaehtoisesti otin vastaan kaikki hankaliksi todetut potilaat tai hankalat omaiset. Koska oma elämäni oli aika turvallista ja huoletonta, mulla oli resurssit kuunnella töissä potilaiden ja/tai omaisten huolia. Olla empaattinen ja olla heidän tukenaan. Mutta sitten tämä kuunteleminen ja tukeminen alkoi siirtyä myös yksityiselämän puolelle. Huomasin olevani sairaanhoitaja sekä töissä että vapaa-ajallani. Vaihdoin alaa (tuo ei tosi ollut ainoa syy alanvaihtooni) enkä nykyisin edes kerro kenellekään, että olen myös sairaanhoitaja. Ja olen tosiaan opetellut ohjaamaan ihmiset ongelmineen ammattilaisten puoleen. Jos joku kertoo mulle vaikka parisuhdeongelmistaan, kehotan hakeutumaan pariterapiaan.
_ nro 10 -Jahas, tämäpä olikin kiinnostava näkemys aiheesta! Se on kyllä jännä, että niin moni tuntuu etsivän ns. auttajaa. Itselläkin vähän käänteisesti terapiassa käyminen syvensi ongelmaa, kun pystyin niitä terapiassa opittuja juttuja antamaan eteenpäin. Sama varmaan sitten, että sairaanhoitajana osaa kohdata ihmiset ja heidän ongelmansa. Hyvä, kun olet oppinut rajaamaan hommaa, pakkohan se on. Tietyssä mielessä se on vähän sääli, näin itse ajattelen, koska kuitenkin haluaisi auttaa/tukea toisia - kunhan homma pelittäisi tarvittaessa molempiin suuntiin. Mutta juu, sulla tuntuu olevan kyllä fiksu ote asiaan. Tuntuuko susta nykyään sitten siltä, että olet pystynyt korjaamaan esim. nuo välit omaisten kanssa takaisin enemmän vastavuoroisiksi tai sellaisiksi, ettet ole pelkästään auttajan roolissa? Tai että ihmissuhteissa myös sun asioita kuunnellaan ja ollaan kiinnostuneita?
Nimenomaan tässä kaikessa on kyse vastavuoroisuudesta. Kukaan ei jaksa olla aina se, joka tukee, kannustaa ja rakastaa. Ihmisen on saatava jotain takaisin päin. (En ole ap)
Niin ja nyt Ap on niin pahasti ihottumalla, että uudet tuttavuudet joutuvat maksamaan edellisten velat pois, ennen kuin Ap suostuu antamaan ihmissuhteessa omasta puolestaan. No ilmeisesti sitä vuodatettavaa riittää, huhhuh. Itse en jaksaisi tuollaista Marinaa.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa myös miettiä sitä, että suunnilleen jokainen antaa itsestään eri määrän eri ihmissuhteisiin. Ap on ihminen jolle ei haluta antaa. Luultavasti vaistoavat, että Ap ajattelee ihmisistä hiljaa mielessään pahaa. Kertoihan hän itse katkeroituneensa. Kuinka vetovoimainen ihminen voi olla katkeroituneena?
Haluaisitko itse Ap ystäväksesi katkeran ihmisen joka kokee toisten vuodatukset hyväksikäytöksi?
Uskomattoman syyllistävää ja pintapuolista tuomitsemista. Jos ihmiset ajattelisivat, että ap on pahansuopa, niin miksi kukaan haluaisi vuodattaa asioitaan hänelle? Et ehkä ymmärrä meitä herkkiä ihmisiä, koska olet itse hyväksikäyttäjä. Maailma toimii silleen, että röyhkeät ja narsistiset ihmiset syövät hengiltä kiltit ja ymmärtäväiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa myös miettiä sitä, että suunnilleen jokainen antaa itsestään eri määrän eri ihmissuhteisiin. Ap on ihminen jolle ei haluta antaa. Luultavasti vaistoavat, että Ap ajattelee ihmisistä hiljaa mielessään pahaa. Kertoihan hän itse katkeroituneensa. Kuinka vetovoimainen ihminen voi olla katkeroituneena?
Haluaisitko itse Ap ystäväksesi katkeran ihmisen joka kokee toisten vuodatukset hyväksikäytöksi?
Uskomattoman syyllistävää ja pintapuolista tuomitsemista. Jos ihmiset ajattelisivat, että ap on pahansuopa, niin miksi kukaan haluaisi vuodattaa asioitaan hänelle? Et ehkä ymmärrä meitä herkkiä ihmisiä, koska olet itse hyväksikäyttäjä. Maailma toimii silleen, että röyhkeät ja narsistiset ihmiset syövät hengiltä kiltit ja ymmärtäväiset.
He vaistoavat jollain tasolla nuo Ap:n ikävät ajatukset. Sinäkin (olet Ap?) syyllistät minua hyväksikäyttäjäksi. Näköjään niitä on ihan joka puolella teille lumihiutaleille, kun keksitte niitä ihan tyhjästä.
Erityisherkkyys on alikehittynyttä resilienssiä eikä mitään muuta. Tuollainen uhriutuminen taas on ihan silkka persoonallisuushäiriö.
Täällä samoja ongelmia. Olen alkanut ottaa etäisyyttä ihmisiin. Olen liikaa lähtenyt joidenkin ihmisten ongelmiin mukaan. Yksi ystäväni on vuosia kaatanut avioliittonsa ongelmat päälleni. Olen hänen roskakorinsa. Nyt yritän pitää etäisyyttä, mutta hän eilen yllätti minut. En osannut lopettaa puhelua. Olisi mukava, jos joskus kysyisi mitä minulle kuuluu. Varsinkin, kun tietää terveyteni olevan heikossa jamassa. Siitä huolimatta hän kertoo joka puhelussa, että haluaa kuolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle myös tullaan avautumaan. Tavallisesti se on ok mutta nyt kun itsellä on rankkaa, en jaksaisi. Tänäänkin lähdin metsäpolulle tuulettumaan ja rauhoittumaan niin eikö eräs tuntematon koiranulkoiluttaja alkanut kertoa läheisensä kuolemasta. Häntäkin vain tervehdin ja sanoin jotain raikkaasta ilmasta, en sen kummempaa.
Muutaman ihmiseen olen törmännyt, joiden kanssa vastavuoroisuus on toiminut. Heitä yhdistää introverttiys, eli kohtalon käsissä on se, että sattuu sellaisen sattumalta tapaamaan, viihtyvät sen verran hyvin kotonaan.
Terapeutti tai muu ammattiauttaja saattaa siinä työroolissaan vaikuttaa henkilöltä, jonka kanssa vastavuoroisuus toimisi, mutta kokemus ei välttämättä ole sama sillä ammattilaisella, ja tuollaisesta ammattiauttaja-asiakas -suhteesta on vaikea saada toimivaa ystävyyttä. Mitä nyt muutaman kohdalla olen joutunut miettimään, kenen tässä pitäisi se lasku antaa.
Joku kertoi olevansa hymyilevä ja ehkä siksi koetaan helposti lähestyttäväksi. Itsellä suupielet taipuvat alas ja hymyillessä nousevat jopa vaakasuoraksi, itse näen peilistä usein naama norsun v:llä olevan naisen, mutta silti tuntemattomat tulee selittämään, kuinka olen helposti lähestyttävän oloinen. Tämä on kyllä saanut itsenikin siirtymään kotihiireksi, kun oma jaksaminen menee liian koetukselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan asiaa, mutta en kyllä jaksanut lukea ap:n vuodatuksia. Onko ap rasittava?
Vierailija kirjoitti:
Minulle myös tullaan avautumaan. Tavallisesti se on ok mutta nyt kun itsellä on rankkaa, en jaksaisi. Tänäänkin lähdin metsäpolulle tuulettumaan ja rauhoittumaan niin eikö eräs tuntematon koiranulkoiluttaja alkanut kertoa läheisensä kuolemasta. Häntäkin vain tervehdin ja sanoin jotain raikkaasta ilmasta, en sen kummempaa.
Nyökkäys. Ei small talkia. Se on joillekin kutsu jaaritteluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorempana oli näitä syvällinen yhteys toiveita ja halusi tulla nähdyksi ihmisenä. Näin aikuisena tajuaa, että on ihan viisasta olla tuntematon ja olla näkymättä. Minun sieluni pitää näkyä vain minulle ja sen ymmärtäminen ja hoitaminen on minun tehtäväni, ei muiden. Ihmisen voi kohdata siinä hetkessä ja päästää irti ilman ajatusta jatkosta.
Tämä minullakin. Nelikymppisenä tuollainen syvällisen yhteyden tarve on alkanut tippua pois, koska se tuntuu epärealistiselta eikä sellaista olekaan. Viihdyn aidosti omassa seurassani.
Viisaita sanoja. Nelikymppisenä alkaa ymmärtää, että jollei aikuinen ihminen kykene löytämään henkistä hyvinvointiaan itsensä kautta, itsensä kanssa ja itsessään, niin on joka tapauksessa eksistentiaalinen mahdottomuus, että kukaan muu täyttäisi tämän tyhjiön hänen puolestaan. Valitettavasti vielä lähellä kuuttakymppiä huomaa joskus toimivansa vanhasta tottumuksesta sellaisella tavalla, mistä juuri edellä mainitusta syystä ei koskaan voi seurata mitään hyvää, mutta kokemuksen myötä on helpompi nopeammin tajuta virheensä ja korjata suuntaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin olen nyt 45- vuotiaana että uudet tuttavat haluavat vain jonkun jolle höpötellä omat asiansa, ehkä seuraa jonnekin ja pahimmassa tapauksessa käytännön apuja. Ei edes kauheasti esitetä olevansa kiinnostuneita toisenkin asioista.
Mietin mistä tämä johtuu. Kiinnostus toiseen syntyy kiintymyksestä. Vanhan ystävän pojan leevin asiat kiinnostaa kun tuntee poikaa ja tämän tarinaa. Kun taas uuden tuttavuuden jutut leevin harrastuksista on vaan tylsiä.
Joskus tapaan jonkun tosi kiinnostavan tyypin vaikka töissä ja hänen juttunsa kiinnostaa kaikki. Ehkä sitä pitäisi ystävystyä vain samanhenkisten kanssa. Mutta kun he harvoin kiinnostuvat minusta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko siis paras olla yksin?
Kyllä on.
Vierailija kirjoitti:
Onko siis paras olla yksin?
Se on jokaisen ratkaistava omalta kohdaltaan. Mutta jos ei tule henkisesti toimeen yksin, silloin tuskin myöskään kykenee toimiviin vastavuoroisiin ihmissuhteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa Ap nyt miettiä että missä vika kun ihmissuhteet ei onnistu, mikä on yhteinen tekijä? Tunnen kaltaisesi ihmisen ja hänelle sanoisin näin:
Kuvittelet olevasi empaattinen ja täynnä rakkautta, luulet olevasi vain toisten hyväksikäyttämä olkapää. Todellisuudessa sinun kanssasi 90% ajasta menee sinun kyynelten pyyhkimiseen ja dramatisoitujen arkipäiväisten asioiden pällistelyyn. Säteilet omassa herkkyyden liemessäsi piehtarointia, ei ihme ettei sinun seurassa oikein kukaan viihdy. Imet meistä kaikista energiat. Sinun huomionkerjäystä paheksutaan ja sinua vältellään. 40+ ja käytös kuin uniikki lumihiutale -teinillä.
Että terkkuja sinne.
"Imet meistä kaikista energiat" - keitä nämä "me kaikki" siis ovat? 😂 Kylläpä sulla meni tunteisiin anonyymin palstan keskustelu.
Sivusta
En tiedä. Vuoden ajan olen kutsunut läheisiä ystäviäni luksusasuntooni jatkoille, mutta he vain örveltävät ja kuvaavat videoita TikTokkiin, vaikka minä en ole Tiktokissa. Olen tarjonnut heille kyydit ja aamiaiset. Odottelen yhä kutsua vastavietailulle. Olisiko sukupolvien välinen kuilu, he ovat nuorempia?
Kannattaa myös miettiä sitä, että suunnilleen jokainen antaa itsestään eri määrän eri ihmissuhteisiin. Ap on ihminen jolle ei haluta antaa. Luultavasti vaistoavat, että Ap ajattelee ihmisistä hiljaa mielessään pahaa. Kertoihan hän itse katkeroituneensa. Kuinka vetovoimainen ihminen voi olla katkeroituneena?
Haluaisitko itse Ap ystäväksesi katkeran ihmisen joka kokee toisten vuodatukset hyväksikäytöksi?