Lue keskustelun säännöt.
Miten löydätte vastavuoroisia ihmissuhteita?
22.08.2022 |
Ehkä olen kyyninen, mutta minun kokemukseni ihmissuhteista (pl. parisuhteeni) on ollut se, että ihmiset hakevat itselleen kuuntelijaa, komppaajaa tai vähintäänkin pitää keskustella vain heitä kiinnostavista asioista ja/tai tehdä heitä kiinnostavia asioita. En muista kaverustuneeni siten, että toinen olisi aidosti kiinnostunut siitä, millainen olen ihmisenä. Toki pintapuoliset asiat saatetaan kysellä, mutta sen jälkeen siirrytäänkin em. kuvailemaani tyyliin olla tekemisissä.
Päädyn helposti 'kaverisuhteissa' toimimaan ns. terapeuttina tai jotenkin oletus tuntuu olevan, että minä kestän mitä vaan ja vaikka mielelläni panostan, niin en saa takaisin samaa, enkä myöskään minkäänlaista arvostusta. Kaipaisin vastavuoroisuutta, kaipaisin sitä, että toinenkin panostaa. Minä voin kysellä toisen postimerkkien keräilystä ihan mielellään, tutustumisen merkeissä, mutta tuntuu että sen jälkeen se toinen jatkaa niistä postimerkeistä puhumista maailmantappiin, eikä kehiin tule vastavuoroisuutta.
Jos joku panostaa ja on kiinnostunut, niin onko se niin harvinaista, että siihen tartutaan kuin sika limppuun? Onko ihmisillä keskimäärin hirvittävän suuri tarve tulla kuulluksi, niin suuri, että unohtuu tehdä se sama toiselle?
Olen ihmisenä avarakatseinen, hyväksyvä, utelias ja tuntuu, että ihmiset rentoutuvat paljastaamaan itsestään hyvin paljon ja hyvin nopeasti, jos olen kahdestaan jonkun seurassa. Ei siinä mitään, tykkään kovasti jutella oikeasti merkityksellisiä juttuja, en oikein jaksakaan sellaista pelkkään pintahöttöä pallotella. Mutta tosiaan, tämä tuntuu helposti avaavan sellaisen Pandoran lippaan, että yhtäkkiä tunnenkin olevani terapeutin roolissa.
No, joka tapauksessa tämä on johtanut siihen, että nykyään välttelen ihmisiä. Jos tuolla pihallakin törmään naapuriin, niin muutaman sanasen jälkeen hän onkin puhumassa koiransa kuolemasta tai terveysvaivoista. Ja tämä täysin neutraalin "jahas, kiva sää tänään"-tyyppisen sanailun jälkeen, aivan yhtäkkiä. En oikein ymmärrä mikä olemuksessani on sellaista, että ihmiset ajattelevat tuon olevan OK. Sitten joutuu moneen kertaan ilmaista, että täytyisi lopetella, koska ko. ihmisiä ei myöskään tunnu kiinnostavan, onko minulla tilanteessa epämukava olo. Jää hirveä olo yleensä jälkikäteen, koska helposti myös ns. imaisen toisten tunteet itseeni.
No, joka tapauksessa... puolisoni lisäksi en tämän takia ole juuri ollenkaan kenenkään kanssa tekemisissä.. Joten miten ihmeessä löytäisin ihmisiä, jotka kunnioittaisivat toista ihmistä ja hänen tilaansa? Joilla olisi itselläänkin siinä määrin empatiaa, etteivät käytä toista vuodattamiseensa tai muihin omiin käyttötarpeisiinsa? Ja toki, se vaikein, mutta ehkä tärkein asia - mikä minussa saattaa olla sellaista, jota pitäisi ns. yrittää kehittää? En haluaisi kuitenkaan kylmettää ja kovettaa itseäni, koska uskon, että herkkyyteni ja empaattisuuteni on myös hyvä piirre. Ja en haluaisi joutua ns. kouluttamaan ihmisiä - jos joku toimii niin törkeästi, että ventovieraille alkaa vyöryttämään yksipuolisesti asioitaan, niin en edes halua alkaa hänen kanssaan rajoja vetämään ja sitä kautta tutustua, koska haluaisin lähtökohtaisesti mieluummin tavata sellaisia ihmisiä, joille nuo perusjutut ovat selviä.
Kommentit (62)
Mistä aiheista tässä vastavuoroisessa ihmissuhteessa saa sinulle puhua? Kepeistä? Kun ikää tulee, ei kukaan jaksa löpinäseuralaisia jotka haluavat vastavuoroisesti jauhaa työ- tai perhejargonia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeastaan kaveruutta ei ole olemassa. Kaveruus tai miksi sitä haluaakin kutsua perustuu tarpeeseen, juurikin tulla kuulluksi ja vaikkapa seuraksi leffaan tai shoppailemaan. Kun kaveri haluaa toisen kylään hän harvoin pyytää toista vain jutellakseen tämän kutsutun asioista, kyllä siinä on tarve seuralle ja saada juoruta omista asioista tai vaikka naapurin. Vain aniharva ihmissuhde perustuu aidolle välittämiselle ja että yhdessä voidaan olla vaikka ihan hiljaa ja silti nauttia siitä hetkestä.
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan kaveruutta ei ole olemassa. Kaveruus tai miksi sitä haluaakin kutsua perustuu tarpeeseen, juurikin tulla kuulluksi ja vaikkapa seuraksi leffaan tai shoppailemaan. Kun kaveri haluaa toisen kylään hän harvoin pyytää toista vain jutellakseen tämän kutsutun asioista, kyllä siinä on tarve seuralle ja saada juoruta omista asioista tai vaikka naapurin. Vain aniharva ihmissuhde perustuu aidolle välittämiselle ja että yhdessä voidaan olla vaikka ihan hiljaa ja silti nauttia siitä hetkestä.
Kyllä. Tämän kun sisäistää elämä helpottaa paljon!
Aikalailla kaikkialta, missä ihmisiin ylipäänsä tutustutaan. Opiskeluissa, töissä, harrastuksissa, kavereiden kautta yhteisissa kokoontumisissa jne.
Tietenkään ihan kaikki tapaamani ihmiset eivät ole kivoja, mutta suurin osa on, enkä tietenkään ystävysty läheisesti sellaisten kanssa, joiden kanssa en viihdy.
En ehkä nyt ymmärtänyt minkälaista seuraa haet? Et halua kuulla toisten ongelmia mutta et mitään pintapuolistakaan keskutelua? Et kestä jos joku haluaa tulla kuulluksi, mutta kaipaat sitä itse?
No joka tapauksessa joskus pitää pitää puoliaan kaverin kanssa keskustellessa ja vain kertoa sitä mitä haluaa toisen kuulevan, eikä vain odottaa milloin toinen kysyy. Itse olen Martoissa ja tapailen äitikavereita porukassa. Niissä keskustellaan paljon, mutta ei ehkä mennä ihan syville vesille. Joku kertoo itsestään enemmän, joku vähemmän. Sopisiko joku yhteisö sinullekin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arviolta 10% kohtaamistani ihmisistä on samalla aaltopituudella kanssani. Siis niin samalla, että vastavuoroinen ystävyys on mahdollista. Siksi pyrin tutustumaan mahdollisimman moniin ihmisiin. Olen myös iän myötä oppinut paremmin tunnistamaan kaltaiseni.
En valitettavasti osaa antaa muita ohjeita, kuin että lähde liikkeelle. Mene yksin tapahtumiin ja eri paikkoihin. Juttele matalalla kynnyksellä ihmisille. Voit löytää toisen kaltaisesi.
Sosiaalisesti haasteelliselle tosi hankalaa sellanen tasapainoilu, ei saa kysellä liikaa toisen asioista tai antaa itsestään ahdistavan creepyn vaikutelman. Ei saa myöskään kertoilla liikaa omista asioistaan, muttei olla liian passiivinenkaan. Omat ystävyysyritelmäni kaatuvat aina jostain ylläolevasta syystä, kun ei vaan osaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt samaa. Luulen, että oma "ongelmanagneettini" kehittyi jo lapsena, kun lähisukulaisten ongelmia piti kuunnella alle 10-vuotiaana. Itsellä ei tulisi mieleenkään puhua niin omille sukulaislapsilleni!!!
Se eroavaisuus meillä on, että myös puolisoni on käyttänyt minua tähän tarkoitukseen ja olen aivan uupunut.
Mulla on vähän samaa ongelmaa ja mulle on useampikin ihminen sanonut, että mulla on ystävälliset kasvot ja koko olemukseni on "helposti lähestyttävä". Ja sen vuoksi puolitutut ja tutemattomatkin alkavat herkästi kertoa mulle elämästään ja ongelmistaan. Olen katsonut itseäni monesti peilistä ja todennut itsekin, että vaikka maan vetovoima alkaa tehdä tepposensa, mun perusilmeeni on kuitenkin hymyilevä. Olen myös "spurgumagneetti" eli bussipysäkeillä, joukkoliikennevälineissä yms paikoissa laitapuolenkulkijat tulevat juttelemaan. Ei se mua haittaa vaan juttelen heidän kanssaan. Ihmisenä ihmiselle.
Mitä sitten tulee ystävystymiseen, niin mulla kestää kauan ennenkuin ystävystyn. "Rajattomia" ihmisiä kuuntelen kyllä, jos samaan paikkaan osutaan. Mutta en jatka tutustumista esimerkiksi ehdottamalla tapaamista jossain. Kaverisuhteissa - tai jo ennenkuin suhde edes kehittyy kaveritasolle asti - homma kösähtää yleensä siihen, että mä olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen. En voivottele toisen kanssa vaan alan ehdottaa ratkaisuja. Ne, jotka kaipaavat vain terapeuttia, toteavat nopeasti, että eivät saa minusta sitä mitä haluaisivat. Ja ne taas, jotka kaipaavat ratkaisuja ongelmiinsa, ovat tyytyväisiä, kun olen auttanut heitä ratkaisemaan ongelmansa. Tai ohjaamaa heidät sellaisen ammattilaisen luokse, joka on koulutettu auttamaan juuri sellaisissa ongelmissa. Olipa sitten kyseessä lääkäri, psykologi, sähköasentaja tai kirvesmies.
Musta löytyy kyllä toiselle ihmiselle olkapää "voivotteluunkin", jos kyseessä on asia, jonka olen kohdannut itsekin. Esim mulla on useita sairauksia ja pystyn olemaan vertaistukena näiden sairauksien osalta. Lisäksi mulla on vammainen lapsi (nyt jo aikuinen) eli siltäkin saralta kokemusta. Kaikissa sellaisissa asioissa, joissa en ole nk kokemusasianuntija, ohjaa ihmiset hakemaa apua kokemusasiantuntijoilta tai muuten ongelman ratkaisuun tarvittavilta ammattilaisilta.
Nuorempana olin ajautumassa terapeutti-ihmissuhteisiin, mutta ymmärsin laittaa rajat sille, mitä muut ihmiset voivat multa odottaa saavansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sosiaalisesti haasteelliselle tosi hankalaa sellanen tasapainoilu, ei saa kysellä liikaa toisen asioista tai antaa itsestään ahdistavan creepyn vaikutelman. Ei saa myöskään kertoilla liikaa omista asioistaan, muttei olla liian passiivinenkaan. Omat ystävyysyritelmäni kaatuvat aina jostain ylläolevasta syystä, kun ei vaan osaa.
Suosittelen olemaan miettimättä liikaa tuollaisia. Itse kyselen ja myös kerron itsestäni poikkeuksellisen avoimesti. Osa ei tykkää, mutta tuolla tavalla juuri tutustun uusiin ihmisiin. Tulee heillekin heti selväksi, millainen olen ja voivat sitten itse arvioida, olenko heille oikeanlaista seuraa.
Vierailija kirjoitti:
En ehkä nyt ymmärtänyt minkälaista seuraa haet? Et halua kuulla toisten ongelmia mutta et mitään pintapuolistakaan keskutelua? Et kestä jos joku haluaa tulla kuulluksi, mutta kaipaat sitä itse?
No joka tapauksessa joskus pitää pitää puoliaan kaverin kanssa keskustellessa ja vain kertoa sitä mitä haluaa toisen kuulevan, eikä vain odottaa milloin toinen kysyy. Itse olen Martoissa ja tapailen äitikavereita porukassa. Niissä keskustellaan paljon, mutta ei ehkä mennä ihan syville vesille. Joku kertoo itsestään enemmän, joku vähemmän. Sopisiko joku yhteisö sinullekin?
Tämä on erittäin tärekä asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen huomannut parisuhdetta etsiessäni että miehet etsivät kodinhoitajapalvelijaa, jota voi panna. Mutta mietittäväksi jää, mitä itse saisin muuta kuin lisää työtä. Sitten miehet suuttuvat ja alkavat etsiä kullankaivajia ulkomailta. Vastavuoroisuutta ei ole. Minusta mies ei ole mikään itseisarvo sinänsä. Moni sellaisen on ottanut. Ja moni katunut.
Vierailija kirjoitti:
En ehkä nyt ymmärtänyt minkälaista seuraa haet? Et halua kuulla toisten ongelmia mutta et mitään pintapuolistakaan keskutelua? Et kestä jos joku haluaa tulla kuulluksi, mutta kaipaat sitä itse?
No joka tapauksessa joskus pitää pitää puoliaan kaverin kanssa keskustellessa ja vain kertoa sitä mitä haluaa toisen kuulevan, eikä vain odottaa milloin toinen kysyy. Itse olen Martoissa ja tapailen äitikavereita porukassa. Niissä keskustellaan paljon, mutta ei ehkä mennä ihan syville vesille. Joku kertoo itsestään enemmän, joku vähemmän. Sopisiko joku yhteisö sinullekin?
Kiitos kommentistasi. Ahaa, selitin sitten ehkä epäselvästi, koetan avata enemmän. Pointtina on siis nimenomaan sellainen yksipuolinen tykitys. Ei haittaa jutella niistä elämän 'nurjapuolista', mutta vaikkapa tuossa naapuriesimerkissä on kyse sellaisesta tilanteesta, jossa toinen alkaa paasamaan omista asioistaan loputtomiin ja minkäänlaista dialogia ei ole, vaan selkeästi ko. ihminen kaipaa jotakuta vuodatuskohteekseen. Kuuntelen kyllä, mutta en loputtomiin. En jaksa/halua alkaa sellaisen ihmisen kanssa alkaa tappelemaan puheenvuorosta, sen olen kokenut turhaksi - jos toista ei kiinnosta, niin antaa olla. Tästä on ollut kokemusta entisissä ystävyyssuhteissa, johon heräsin joskus muutamia vuosia sitten: itse ajaudun kuuntelijan/terapeutin rooliin ja ne mun aiheet/kuulumiset/uutiset sivuutetaan. Ehkäpä siis arvostan sitä piirrettä ihmisessä, että osaa ns. antaa tilaa toiselle (koska itsekin osaan) ja on tietynlaiset sosiaaliset tuntosarvet sen suhteen. Eikä tietysti tarvitse alkaa ajatuksia lukemaan, toki itse koetan tuoda esille juttuja, joista haluaisin jutella.
Noissa entisissä ystävyyssuhteissani on ollut sellaista, että mun hyviin uutisiin suhtaudutaan lähes negatiivisesti "no just joo" tai huonoja juttuja vähätellään, alkaen puhua siitä miten heillä on niin paljon vaikeampaa. 95 % ajasta menee heidän kuulluksi tulemisen tarpeen täyttämiseen, mikään mun sanomani ei kiinnosta. Musta tuntuu, että mulla on joku kierre päätyä tällaisten aika ikävästi mua kohtelevien ihmisten seuraan, joka on alkanut jo lapsuudesta. Olen saanut kierteen sillä poikki, etten ole enää ko. ihmisten kanssa tekemisissä, mutta olisi kiva tunnistaa, mikä syy siinä on ja miten pääsisi hommassa eteenpäin. Vai että ovatko ihmiset pääpiirteittäin lähes kaikki tuollaisia. En voi tietää kuin oman kokemukseni, niin siksi tässä on kai tullut aika kyyniseksi ja vältteleväksi.
Yhteisöt ovat ihan kivoja, olen erinäisissä harrastusjutuissa ollutkin mukana. Niissä en koe mitään syvempää ystävyyttä tai sellaista syntyvän, ne ihmissuhteet sitten loppuvat jos/kun yhteinen toiminta loppuu. Toivoisin elämään kuitenkin sellaista ystävää, jonka kanssa voisi jakaa elämän ilot & surut. Puolisosta olen jo kiitollinen, että hän on sellainen ihminen. Mutta tilaa olisi useammalle.:3
No, täälläpä nyt sitten vuodattelen itsekin! >:D
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan kaveruutta ei ole olemassa. Kaveruus tai miksi sitä haluaakin kutsua perustuu tarpeeseen, juurikin tulla kuulluksi ja vaikkapa seuraksi leffaan tai shoppailemaan. Kun kaveri haluaa toisen kylään hän harvoin pyytää toista vain jutellakseen tämän kutsutun asioista, kyllä siinä on tarve seuralle ja saada juoruta omista asioista tai vaikka naapurin. Vain aniharva ihmissuhde perustuu aidolle välittämiselle ja että yhdessä voidaan olla vaikka ihan hiljaa ja silti nauttia siitä hetkestä.
Ihan juuri näin. Minä en halua elämääni muita kuin pari noita aidon välittämisen ihmisiä. Siksi en enää edes lähde kontaktiin, vaan ystävällisen tehokkaasti passaan/torjun kaikki lähestyjät.
Mulle riittää sellainen ystävyys, että meillä on jotain yhteistä esim yhteinen historia, samanikäisiä lapsia tai yhteinen harrastus tai muu mielenkiinnon kohde.
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt samaa. Luulen, että oma "ongelmanagneettini" kehittyi jo lapsena, kun lähisukulaisten ongelmia piti kuunnella alle 10-vuotiaana. Itsellä ei tulisi mieleenkään puhua niin omille sukulaislapsilleni!!!
Se eroavaisuus meillä on, että myös puolisoni on käyttänyt minua tähän tarkoitukseen ja olen aivan uupunut.
Joo, samaa syytä veikkaan. Eihän sitä oikein edes tiedä, millaista sellainen normaali vuorovaikutus on - on ikäänkuin kehitetty tähän rooliin. Mutta tosiaan, se on ihan huikea korjaava vaikutus, mikä terveellä kumppanuudella voi olla. Oon tosi pahoillani, että sulla se läheisin ihmissuhde nyt aikuisuudessakin on jatkanut samaa kaavaa. Minusta se on tietynlaista henkistä väkivaltaa ja usein ihmisten kommentti on, no että pistä stoppi. Täytyy minusta justiinsa muistaa se, että siihen on syynsä miksi ko. rooliin päätyy ja tarvitsee jonkinlaista tukea/apua, että siitä pääsee pois. Mutta sepä se, kun ko. rooli yleensä nimittäin saa ympärille ihmisiä, jotka hyödyntävät ko. piirrettä ja silloin jää aika yksin. Toivotan sulle kovasti tsemppiä, sinulla on oikeus tulla kuulluksi.
Vierailija kirjoitti:
Sosiaalisesti haasteelliselle tosi hankalaa sellanen tasapainoilu, ei saa kysellä liikaa toisen asioista tai antaa itsestään ahdistavan creepyn vaikutelman. Ei saa myöskään kertoilla liikaa omista asioistaan, muttei olla liian passiivinenkaan. Omat ystävyysyritelmäni kaatuvat aina jostain ylläolevasta syystä, kun ei vaan osaa.
Usein juuri se, että liian tietoisesti yrittää kontrolloida ihmissuhteiden kehittymistä voi osaltaan voimistaa epäonnista kierrettä. Kannustan järjestötoimintaan, siellä voi yhteisen tekemisen lomassa tutustua ihmisiin, on juttelukavereita ja helpompi irrottautua, jos kaverista ei jalostu sielunsiskoa tai -veljeä. Yhteisöllisyys luo turvalliset puitteet tutustumiselle, ja ainakin teillä on joku yhteinen mielenkiinnon kohde jo heti alkuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt samaa. Luulen, että oma "ongelmanagneettini" kehittyi jo lapsena, kun lähisukulaisten ongelmia piti kuunnella alle 10-vuotiaana. Itsellä ei tulisi mieleenkään puhua niin omille sukulaislapsilleni!!!
Se eroavaisuus meillä on, että myös puolisoni on käyttänyt minua tähän tarkoitukseen ja olen aivan uupunut.
Joo, samaa syytä veikkaan. Eihän sitä oikein edes tiedä, millaista sellainen normaali vuorovaikutus on - on ikäänkuin kehitetty tähän rooliin. Mutta tosiaan, se on ihan huikea korjaava vaikutus, mikä terveellä kumppanuudella voi olla. Oon tosi pahoillani, että sulla se läheisin ihmissuhde nyt aikuisuudessakin on jatkanut samaa kaavaa. Minusta se on tietynlaista henkistä väkivaltaa ja usein ihmisten kommentti on, no että pistä stoppi. Täytyy minusta justiinsa muistaa se, että siihen on syynsä miksi ko. rooliin päätyy ja tarvitsee jonkinlaista tukea/apua, että siitä pääsee pois. Mutta sepä se, kun ko. rooli yleensä nimittäin saa ympärille ihmisiä, jotka hyödyntävät ko. piirrettä ja silloin jää aika yksin. Toivotan sulle kovasti tsemppiä, sinulla on oikeus tulla kuulluksi.
Mulla oli hyvä, turvallinen ja onnellinen lapsuus. Ja koska en ollut lapsuudessani joutunut kokemaan mitään traumaattista, lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Uskoin olevani - ja itseasiassa olinkin - hyvä sairaanhoitaja. Yhdessä työpaikassa ihan vapaaehtoisesti otin vastaan kaikki hankaliksi todetut potilaat tai hankalat omaiset. Koska oma elämäni oli aika turvallista ja huoletonta, mulla oli resurssit kuunnella töissä potilaiden ja/tai omaisten huolia. Olla empaattinen ja olla heidän tukenaan. Mutta sitten tämä kuunteleminen ja tukeminen alkoi siirtyä myös yksityiselämän puolelle. Huomasin olevani sairaanhoitaja sekä töissä että vapaa-ajallani. Vaihdoin alaa (tuo ei tosi ollut ainoa syy alanvaihtooni) enkä nykyisin edes kerro kenellekään, että olen myös sairaanhoitaja. Ja olen tosiaan opetellut ohjaamaan ihmiset ongelmineen ammattilaisten puoleen. Jos joku kertoo mulle vaikka parisuhdeongelmistaan, kehotan hakeutumaan pariterapiaan.
_ nro 10 -
Vähän samaa miettinyt. Missään ei oikein tunnu pääsevän yhteyksiin kenenkään kanssa ja näihin kaverihakuihinkin kun olen vastaillut, niin yrityksistäni huolimatta se yhteydenpito vaan kuivuu kasaan.