Lue keskustelun säännöt.
Miten löydätte vastavuoroisia ihmissuhteita?
22.08.2022 |
Ehkä olen kyyninen, mutta minun kokemukseni ihmissuhteista (pl. parisuhteeni) on ollut se, että ihmiset hakevat itselleen kuuntelijaa, komppaajaa tai vähintäänkin pitää keskustella vain heitä kiinnostavista asioista ja/tai tehdä heitä kiinnostavia asioita. En muista kaverustuneeni siten, että toinen olisi aidosti kiinnostunut siitä, millainen olen ihmisenä. Toki pintapuoliset asiat saatetaan kysellä, mutta sen jälkeen siirrytäänkin em. kuvailemaani tyyliin olla tekemisissä.
Päädyn helposti 'kaverisuhteissa' toimimaan ns. terapeuttina tai jotenkin oletus tuntuu olevan, että minä kestän mitä vaan ja vaikka mielelläni panostan, niin en saa takaisin samaa, enkä myöskään minkäänlaista arvostusta. Kaipaisin vastavuoroisuutta, kaipaisin sitä, että toinenkin panostaa. Minä voin kysellä toisen postimerkkien keräilystä ihan mielellään, tutustumisen merkeissä, mutta tuntuu että sen jälkeen se toinen jatkaa niistä postimerkeistä puhumista maailmantappiin, eikä kehiin tule vastavuoroisuutta.
Jos joku panostaa ja on kiinnostunut, niin onko se niin harvinaista, että siihen tartutaan kuin sika limppuun? Onko ihmisillä keskimäärin hirvittävän suuri tarve tulla kuulluksi, niin suuri, että unohtuu tehdä se sama toiselle?
Olen ihmisenä avarakatseinen, hyväksyvä, utelias ja tuntuu, että ihmiset rentoutuvat paljastaamaan itsestään hyvin paljon ja hyvin nopeasti, jos olen kahdestaan jonkun seurassa. Ei siinä mitään, tykkään kovasti jutella oikeasti merkityksellisiä juttuja, en oikein jaksakaan sellaista pelkkään pintahöttöä pallotella. Mutta tosiaan, tämä tuntuu helposti avaavan sellaisen Pandoran lippaan, että yhtäkkiä tunnenkin olevani terapeutin roolissa.
No, joka tapauksessa tämä on johtanut siihen, että nykyään välttelen ihmisiä. Jos tuolla pihallakin törmään naapuriin, niin muutaman sanasen jälkeen hän onkin puhumassa koiransa kuolemasta tai terveysvaivoista. Ja tämä täysin neutraalin "jahas, kiva sää tänään"-tyyppisen sanailun jälkeen, aivan yhtäkkiä. En oikein ymmärrä mikä olemuksessani on sellaista, että ihmiset ajattelevat tuon olevan OK. Sitten joutuu moneen kertaan ilmaista, että täytyisi lopetella, koska ko. ihmisiä ei myöskään tunnu kiinnostavan, onko minulla tilanteessa epämukava olo. Jää hirveä olo yleensä jälkikäteen, koska helposti myös ns. imaisen toisten tunteet itseeni.
No, joka tapauksessa... puolisoni lisäksi en tämän takia ole juuri ollenkaan kenenkään kanssa tekemisissä.. Joten miten ihmeessä löytäisin ihmisiä, jotka kunnioittaisivat toista ihmistä ja hänen tilaansa? Joilla olisi itselläänkin siinä määrin empatiaa, etteivät käytä toista vuodattamiseensa tai muihin omiin käyttötarpeisiinsa? Ja toki, se vaikein, mutta ehkä tärkein asia - mikä minussa saattaa olla sellaista, jota pitäisi ns. yrittää kehittää? En haluaisi kuitenkaan kylmettää ja kovettaa itseäni, koska uskon, että herkkyyteni ja empaattisuuteni on myös hyvä piirre. Ja en haluaisi joutua ns. kouluttamaan ihmisiä - jos joku toimii niin törkeästi, että ventovieraille alkaa vyöryttämään yksipuolisesti asioitaan, niin en edes halua alkaa hänen kanssaan rajoja vetämään ja sitä kautta tutustua, koska haluaisin lähtökohtaisesti mieluummin tavata sellaisia ihmisiä, joille nuo perusjutut ovat selviä.
Kommentit (62)
AP:n leima unohtui taas tuosta #21 viestistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt samaa. Luulen, että oma "ongelmanagneettini" kehittyi jo lapsena, kun lähisukulaisten ongelmia piti kuunnella alle 10-vuotiaana. Itsellä ei tulisi mieleenkään puhua niin omille sukulaislapsilleni!!!
Se eroavaisuus meillä on, että myös puolisoni on käyttänyt minua tähän tarkoitukseen ja olen aivan uupunut.
Joo, samaa syytä veikkaan. Eihän sitä oikein edes tiedä, millaista sellainen normaali vuorovaikutus on - on ikäänkuin kehitetty tähän rooliin. Mutta tosiaan, se on ihan huikea korjaava vaikutus, mikä terveellä kumppanuudella voi olla. Oon tosi pahoillani, että sulla se läheisin ihmissuhde nyt aikuisuudessakin on jatkanut samaa kaavaa. Minusta se on tietynlaista henkistä väkivaltaa ja usein ihmisten kommentti on, no että pistä stoppi. Täytyy minusta justiinsa muistaa se, että siihen on syynsä miksi ko. rooliin päätyy ja tarvitsee jonkinlaista tukea/apua, että siitä pääsee pois. Mutta sepä se, kun ko. rooli yleensä nimittäin saa ympärille ihmisiä, jotka hyödyntävät ko. piirrettä ja silloin jää aika yksin. Toivotan sulle kovasti tsemppiä, sinulla on oikeus tulla kuulluksi.
Mulla oli hyvä, turvallinen ja onnellinen lapsuus. Ja koska en ollut lapsuudessani joutunut kokemaan mitään traumaattista, lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Uskoin olevani - ja itseasiassa olinkin - hyvä sairaanhoitaja. Yhdessä työpaikassa ihan vapaaehtoisesti otin vastaan kaikki hankaliksi todetut potilaat tai hankalat omaiset. Koska oma elämäni oli aika turvallista ja huoletonta, mulla oli resurssit kuunnella töissä potilaiden ja/tai omaisten huolia. Olla empaattinen ja olla heidän tukenaan. Mutta sitten tämä kuunteleminen ja tukeminen alkoi siirtyä myös yksityiselämän puolelle. Huomasin olevani sairaanhoitaja sekä töissä että vapaa-ajallani. Vaihdoin alaa (tuo ei tosi ollut ainoa syy alanvaihtooni) enkä nykyisin edes kerro kenellekään, että olen myös sairaanhoitaja. Ja olen tosiaan opetellut ohjaamaan ihmiset ongelmineen ammattilaisten puoleen. Jos joku kertoo mulle vaikka parisuhdeongelmistaan, kehotan hakeutumaan pariterapiaan.
_ nro 10 -Jahas, tämäpä olikin kiinnostava näkemys aiheesta! Se on kyllä jännä, että niin moni tuntuu etsivän ns. auttajaa. Itselläkin vähän käänteisesti terapiassa käyminen syvensi ongelmaa, kun pystyin niitä terapiassa opittuja juttuja antamaan eteenpäin. Sama varmaan sitten, että sairaanhoitajana osaa kohdata ihmiset ja heidän ongelmansa. Hyvä, kun olet oppinut rajaamaan hommaa, pakkohan se on. Tietyssä mielessä se on vähän sääli, näin itse ajattelen, koska kuitenkin haluaisi auttaa/tukea toisia - kunhan homma pelittäisi tarvittaessa molempiin suuntiin. Mutta juu, sulla tuntuu olevan kyllä fiksu ote asiaan. Tuntuuko susta nykyään sitten siltä, että olet pystynyt korjaamaan esim. nuo välit omaisten kanssa takaisin enemmän vastavuoroisiksi tai sellaisiksi, ettet ole pelkästään auttajan roolissa? Tai että ihmissuhteissa myös sun asioita kuunnellaan ja ollaan kiinnostuneita?
Olen tuo ongelmaMagneetti.
Olen myös ollut terapiassa. Viimeisimmän lopetin, kun huomasin että sinne valui mieheni minulle purkamat ongelmat, olin ikäänkuin hänen puolestaan/takiaan siellä. Kai terapiassa sain lisää kapasiteettia - muiden tunteille.
ongelmaMagneetti jatkaa..
En tiedä vastausta, mistä niitä tasapuolisia tai vastavuoroisia ystäviä löytäisi. Usein ryhmissäkin päädyn kuuntelemaan kun muut ottavat tilaa itselleen.
Koska olet rajaton jaarittelija. Aloitus on liian pitkä.
Nuorempana oli näitä syvällinen yhteys toiveita ja halusi tulla nähdyksi ihmisenä. Näin aikuisena tajuaa, että on ihan viisasta olla tuntematon ja olla näkymättä. Minun sieluni pitää näkyä vain minulle ja sen ymmärtäminen ja hoitaminen on minun tehtäväni, ei muiden. Ihmisen voi kohdata siinä hetkessä ja päästää irti ilman ajatusta jatkosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen löytänyt vastavuoroisia ystäviä aikuisena mm. pitkältä NLP-kurssilta, jonka formaattiin kuuluu asioiden jakaminen vastavuoroisesti sekä pitkältä omaelämänkertakurssilta, jossa jaettiin myös hyvin henkilökohtaisia kokemuksia muiden kanssa kirjoitusten ja keskustelujen muodossa. Syvimmät ystävyyssuhteeni (2 kpl) ovat peräisin nuoruuden ajalta ja ne ovat niin ikään vastavuoroisia, koska olemme oikeasti kiinnostuneita toistemme kuulumisista ja ajatuksista. He ovat oikeasti sielunsisariani ja olen vasta näin aikuisena ymmärtänyt, miten harvinaista se on.
Tunnistan tuon ihmisten vuodattamistarpeen, mutta osaan laittaa sille halutessani pisteen vetoamalla esimerkiksi ajanpuutteeseen. Haastattelen työssäni paljon vieraita ihmisiä, enkä lakkaa hämmästelemästä, miten intiimejä asioita he kertovat itsestään, vaikka tarkoitus on puhua vain tietystä asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Nuorempana oli näitä syvällinen yhteys toiveita ja halusi tulla nähdyksi ihmisenä. Näin aikuisena tajuaa, että on ihan viisasta olla tuntematon ja olla näkymättä. Minun sieluni pitää näkyä vain minulle ja sen ymmärtäminen ja hoitaminen on minun tehtäväni, ei muiden. Ihmisen voi kohdata siinä hetkessä ja päästää irti ilman ajatusta jatkosta.
Tämä minullakin. Nelikymppisenä tuollainen syvällisen yhteyden tarve on alkanut tippua pois, koska se tuntuu epärealistiselta eikä sellaista olekaan. Viihdyn aidosti omassa seurassani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on välillä ollut samaa, nykyisin ei niinkään, sillä pidän yhteyttä vain ihmisiin joiden kanssa toteutuu aito vastavuoroisuus. Tarkoittaen että välillä jommankumman elämäntilanne voi vaatia enemmän tukea toiselta, mutta molemmilla on aito kiinnostus ystävän hyvinvointiin ja aikanaan tilanne tasoittuu.
En myöskään suostu olemaan kenenkään kanssavihollinen ja kerron rehellisesti (vaikka toki harkitusti) mahdollisimman objektiivisen näkemykseni, joten nyökyttelyä etsivät kaikkoavat aikanaan, he jotka kaipaavat tarvittaessa suoraakin puhetta jatkavat. Ystäväni kertovat samoin suoraan minulle jos kokevat että itse olen itseni esteenä, ja arvostan sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt samaa. Luulen, että oma "ongelmanagneettini" kehittyi jo lapsena, kun lähisukulaisten ongelmia piti kuunnella alle 10-vuotiaana. Itsellä ei tulisi mieleenkään puhua niin omille sukulaislapsilleni!!!
Se eroavaisuus meillä on, että myös puolisoni on käyttänyt minua tähän tarkoitukseen ja olen aivan uupunut.
Joo, samaa syytä veikkaan. Eihän sitä oikein edes tiedä, millaista sellainen normaali vuorovaikutus on - on ikäänkuin kehitetty tähän rooliin. Mutta tosiaan, se on ihan huikea korjaava vaikutus, mikä terveellä kumppanuudella voi olla. Oon tosi pahoillani, että sulla se läheisin ihmissuhde nyt aikuisuudessakin on jatkanut samaa kaavaa. Minusta se on tietynlaista henkistä väkivaltaa ja usein ihmisten kommentti on, no että pistä stoppi. Täytyy minusta justiinsa muistaa se, että siihen on syynsä miksi ko. rooliin päätyy ja tarvitsee jonkinlaista tukea/apua, että siitä pääsee pois. Mutta sepä se, kun ko. rooli yleensä nimittäin saa ympärille ihmisiä, jotka hyödyntävät ko. piirrettä ja silloin jää aika yksin. Toivotan sulle kovasti tsemppiä, sinulla on oikeus tulla kuulluksi.
Mulla oli hyvä, turvallinen ja onnellinen lapsuus. Ja koska en ollut lapsuudessani joutunut kokemaan mitään traumaattista, lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Uskoin olevani - ja itseasiassa olinkin - hyvä sairaanhoitaja. Yhdessä työpaikassa ihan vapaaehtoisesti otin vastaan kaikki hankaliksi todetut potilaat tai hankalat omaiset. Koska oma elämäni oli aika turvallista ja huoletonta, mulla oli resurssit kuunnella töissä potilaiden ja/tai omaisten huolia. Olla empaattinen ja olla heidän tukenaan. Mutta sitten tämä kuunteleminen ja tukeminen alkoi siirtyä myös yksityiselämän puolelle. Huomasin olevani sairaanhoitaja sekä töissä että vapaa-ajallani. Vaihdoin alaa (tuo ei tosi ollut ainoa syy alanvaihtooni) enkä nykyisin edes kerro kenellekään, että olen myös sairaanhoitaja. Ja olen tosiaan opetellut ohjaamaan ihmiset ongelmineen ammattilaisten puoleen. Jos joku kertoo mulle vaikka parisuhdeongelmistaan, kehotan hakeutumaan pariterapiaan.
_ nro 10 -Jahas, tämäpä olikin kiinnostava näkemys aiheesta! Se on kyllä jännä, että niin moni tuntuu etsivän ns. auttajaa. Itselläkin vähän käänteisesti terapiassa käyminen syvensi ongelmaa, kun pystyin niitä terapiassa opittuja juttuja antamaan eteenpäin. Sama varmaan sitten, että sairaanhoitajana osaa kohdata ihmiset ja heidän ongelmansa. Hyvä, kun olet oppinut rajaamaan hommaa, pakkohan se on. Tietyssä mielessä se on vähän sääli, näin itse ajattelen, koska kuitenkin haluaisi auttaa/tukea toisia - kunhan homma pelittäisi tarvittaessa molempiin suuntiin. Mutta juu, sulla tuntuu olevan kyllä fiksu ote asiaan. Tuntuuko susta nykyään sitten siltä, että olet pystynyt korjaamaan esim. nuo välit omaisten kanssa takaisin enemmän vastavuoroisiksi tai sellaisiksi, ettet ole pelkästään auttajan roolissa? Tai että ihmissuhteissa myös sun asioita kuunnellaan ja ollaan kiinnostuneita?
Olen pystynyt korjaamaan. Ja mä autan välillä ihan mielelläni, jos se mulle sillä hetkellä sopii, mutta osaan sanoa ei, jos ei sovi. Ja ohjaan tarvittaessa kääntymään ammattilaisen tai erilaisten palveluiden puoleen. Eli en tee asioita, joista kuuluisi maksaa palkkakin, ellei mua just silloin huvita tehdä ko asiaa. Joskus huvittaa ja olen mm lähtenyt julkisilla käymään vanhalla koulukaverillani, joka ei sairautensa vuoksi pystynyt kiipeämään keittiötikkaille voidakseen ripustaa verhot uuden kotinsa ikkunaan. Juotiin kahvit päälle ja molemmilla oli mukavaa.
Mitä tulee toiseen kysymykseesi, niin kyllä mun kuulumisiani kysellään ja ollaan kiinnostuneita. Toisaalta mä käytän itsekin paljon palveluita ja käännyn asioissa, joita en itse osaa tai jaksa, ammattilaisen puoleen. Jos mulla on jokin terveysongelma, käännyn lääkärin puoleen. En juurikaan puhu sairauksistani sellaisille, joilla ei itsellään ole kyseistä sairautta. Vertaistuki on ihan jees ja sitä annan itsekin monissa somen vertaistukiryhmässä. En myöskään käytä hyväkseni muiden ammattitaitoa. En esimerkiksi pyydä kummipoikaani avuksi, vaikka hän onkin ammatiltaan sähköasentaja. Kun tarvitsen sähköasentajaa, otan yhteyttä johonkin alan yritykseen. Remonteissa teen itse sen, mitä osaan ja jaksan, loput hoidatan remppafirmalla. Autottomana en tarvitse autokyytejä, koska taksit on keksitty. Ja esim isot kodinkoneet kuten tiskikone yms tilaan aina kotiinkuljetuksella, asennuksella ja vanhan rikkinäisen poiskuljettamisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa Ap nyt miettiä että missä vika kun ihmissuhteet ei onnistu, mikä on yhteinen tekijä? Tunnen kaltaisesi ihmisen ja hänelle sanoisin näin:
Kuvittelet olevasi empaattinen ja täynnä rakkautta, luulet olevasi vain toisten hyväksikäyttämä olkapää. Todellisuudessa sinun kanssasi 90% ajasta menee sinun kyynelten pyyhkimiseen ja dramatisoitujen arkipäiväisten asioiden pällistelyyn. Säteilet omassa herkkyyden liemessäsi piehtarointia, ei ihme ettei sinun seurassa oikein kukaan viihdy. Imet meistä kaikista energiat. Sinun huomionkerjäystä paheksutaan ja sinua vältellään. 40+ ja käytös kuin uniikki lumihiutale -teinillä.
Että terkkuja sinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ehkä nyt ymmärtänyt minkälaista seuraa haet? Et halua kuulla toisten ongelmia mutta et mitään pintapuolistakaan keskutelua? Et kestä jos joku haluaa tulla kuulluksi, mutta kaipaat sitä itse?
Hän etsii faneja. Herkkänahkainen narsisti, aivan selkeä tapaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ehkä nyt ymmärtänyt minkälaista seuraa haet? Et halua kuulla toisten ongelmia mutta et mitään pintapuolistakaan keskutelua? Et kestä jos joku haluaa tulla kuulluksi, mutta kaipaat sitä itse?
No joka tapauksessa joskus pitää pitää puoliaan kaverin kanssa keskustellessa ja vain kertoa sitä mitä haluaa toisen kuulevan, eikä vain odottaa milloin toinen kysyy. Itse olen Martoissa ja tapailen äitikavereita porukassa. Niissä keskustellaan paljon, mutta ei ehkä mennä ihan syville vesille. Joku kertoo itsestään enemmän, joku vähemmän. Sopisiko joku yhteisö sinullekin?Kiitos kommentistasi. Ahaa, selitin sitten ehkä epäselvästi, koetan avata enemmän. Pointtina on siis nimenomaan sellainen yksipuolinen tykitys. Ei haittaa jutella niistä elämän 'nurjapuolista', mutta vaikkapa tuossa naapuriesimerkissä on kyse sellaisesta tilanteesta, jossa toinen alkaa paasamaan omista asioistaan loputtomiin ja minkäänlaista dialogia ei ole, vaan selkeästi ko. ihminen kaipaa jotakuta vuodatuskohteekseen. Kuuntelen kyllä, mutta en loputtomiin. En jaksa/halua alkaa sellaisen ihmisen kanssa alkaa tappelemaan puheenvuorosta, sen olen kokenut turhaksi - jos toista ei kiinnosta, niin antaa olla. Tästä on ollut kokemusta entisissä ystävyyssuhteissa, johon heräsin joskus muutamia vuosia sitten: itse ajaudun kuuntelijan/terapeutin rooliin ja ne mun aiheet/kuulumiset/uutiset sivuutetaan. Ehkäpä siis arvostan sitä piirrettä ihmisessä, että osaa ns. antaa tilaa toiselle (koska itsekin osaan) ja on tietynlaiset sosiaaliset tuntosarvet sen suhteen. Eikä tietysti tarvitse alkaa ajatuksia lukemaan, toki itse koetan tuoda esille juttuja, joista haluaisin jutella.
Noissa entisissä ystävyyssuhteissani on ollut sellaista, että mun hyviin uutisiin suhtaudutaan lähes negatiivisesti "no just joo" tai huonoja juttuja vähätellään, alkaen puhua siitä miten heillä on niin paljon vaikeampaa. 95 % ajasta menee heidän kuulluksi tulemisen tarpeen täyttämiseen, mikään mun sanomani ei kiinnosta. Musta tuntuu, että mulla on joku kierre päätyä tällaisten aika ikävästi mua kohtelevien ihmisten seuraan, joka on alkanut jo lapsuudesta. Olen saanut kierteen sillä poikki, etten ole enää ko. ihmisten kanssa tekemisissä, mutta olisi kiva tunnistaa, mikä syy siinä on ja miten pääsisi hommassa eteenpäin. Vai että ovatko ihmiset pääpiirteittäin lähes kaikki tuollaisia. En voi tietää kuin oman kokemukseni, niin siksi tässä on kai tullut aika kyyniseksi ja vältteleväksi.
Yhteisöt ovat ihan kivoja, olen erinäisissä harrastusjutuissa ollutkin mukana. Niissä en koe mitään syvempää ystävyyttä tai sellaista syntyvän, ne ihmissuhteet sitten loppuvat jos/kun yhteinen toiminta loppuu. Toivoisin elämään kuitenkin sellaista ystävää, jonka kanssa voisi jakaa elämän ilot & surut. Puolisosta olen jo kiitollinen, että hän on sellainen ihminen. Mutta tilaa olisi useammalle.:3
No, täälläpä nyt sitten vuodattelen itsekin! >:D
- AP
Sori mutta et sano mitään kiinnostavaa eikä sun ystäviä haluta olla. Mieti nyt omaa rooliasi vähän pidemmälle, kuin että sulla on vaan joku mystinen kierre. Joku tässä mättää?
Itse voin antaa rehellisen palautteen, että kiertäisin sut kaukaa jo pelkästään siitä syystä, että henkinen tukeminen tai toisen kuuleminen on rasitetta ja kaupankäyntiä. Puhut epäkunnioittavaan sävyyn ihmisistä jotka avaavat sydäntään sinulle. Ja mietit vain että mitä minä minä minä minä tästä saan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin tosi likainen maailmankuva, että kokee ympärilleen kerääntyvän olkapäästä hyötyjiä ja ajattelee muut ihmiset tuolla tavalla verenimijöinä. Sinä olet se joka ajattelee hyötyä, ei ne muut.
En tiedä. Tuskin tulen sellaista koskaan löytämään. Miesversiota itsestäni. Ensimmäinen poikaystäväni pahoinpiteli minua. Toinen oli koko ajan menossa, ei ikinä vietetty aikaa yhdessä. Kolmas, aviomieheni, josta olen nyt eroamassa, ei tue minua lainkaan vaikka minä olen tukenut häntä kaikessa. Hänellä on erittäin paljon henkisiä ongelmia, joiden ratkaisemisessa olen yrittänyt auttaa häntä. Hän ei arvosta minua lainkaan. Olen pian 40-vuotias enkä usko enää rakkauteen tai parisuhteeseen. Kaikki on vähän aikaa ihanaa, kunnes sonta lentää tuulettimeen. Siitä ei ole enää nousemista, minun kokemukseni mukaan.
Tässäkin ketjussa monta jotka kokevat antavansa enemmän kuin saavat. Jännä kun ette löydä toisianne? Olisko jossain vikaa?
Ei kaikki raskaat ihmissuhteet perustu toisen monologiseen vuodatukseen, yksinpuheluun.
Mulla on ollut muutama sellainen kaveri jotka ovat melko vaitonaisia, eivät siis puhu kovasti. Mutta nämäkin suhteet voivat olla hedelmättömiä, puuduttavia. MIstään tunnepitoisesta tai syvällisemmästä eivät kykene keskustelemaan. Mitään älykästä kelailua yhtään mistään et tule heidän suustaan kuulemaan. Voivat olla periaatteessa aika positiiviakin, mutta jotenkin heistä puuttuu elämä, tunne-elämä ainakin.
Minäki haaveilen vastavuoroisesta antamisesta ja saamisesta, joka perustuu eräänlaiseen herkkyyteen, toisen lukemiseen, kuuntelun taitoon myös. Ei näitä ihmisiä tunnu liikaa olevan. Yhteiskuntaluokka tekee myös sen, etten tuppaudu itseäni koulutetumpien (ja varakkaampien) ihmisten seuraan, joissa heitä saattaisi enemmän olla. Varautuneisuus ja jopa epäluuloisuus ovat yleisiä asenteita, toisaalta juuri näitä rajattomia löytyy myös melko helposti ja heitä en juuri halua yhtäkään.
Mieluummin elän kuitenkin yksin kun alan pelailla mitään valtapelejä tai tukihenkilösuhteita. Itselläni on ollut omat alttiuteni asettua enemmin kynnysmatoksi kuin dominoivaksi osapuoleksi. Mutta kuten totesin, päällepäin ns ressukka voi olla yhtäkkiä hyvinkin sitova ja omistava. Tuollaisista suhteista on ikävä kyllä pirullista vieläpä irrottautua, vaikka omasta olosta tietää että tässä on nyt jokin ihan vturallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt samaa. Luulen, että oma "ongelmanagneettini" kehittyi jo lapsena, kun lähisukulaisten ongelmia piti kuunnella alle 10-vuotiaana. Itsellä ei tulisi mieleenkään puhua niin omille sukulaislapsilleni!!!
Se eroavaisuus meillä on, että myös puolisoni on käyttänyt minua tähän tarkoitukseen ja olen aivan uupunut.
Joo, samaa syytä veikkaan. Eihän sitä oikein edes tiedä, millaista sellainen normaali vuorovaikutus on - on ikäänkuin kehitetty tähän rooliin. Mutta tosiaan, se on ihan huikea korjaava vaikutus, mikä terveellä kumppanuudella voi olla. Oon tosi pahoillani, että sulla se läheisin ihmissuhde nyt aikuisuudessakin on jatkanut samaa kaavaa. Minusta se on tietynlaista henkistä väkivaltaa ja usein ihmisten kommentti on, no että pistä stoppi. Täytyy minusta justiinsa muistaa se, että siihen on syynsä miksi ko. rooliin päätyy ja tarvitsee jonkinlaista tukea/apua, että siitä pääsee pois. Mutta sepä se, kun ko. rooli yleensä nimittäin saa ympärille ihmisiä, jotka hyödyntävät ko. piirrettä ja silloin jää aika yksin. Toivotan sulle kovasti tsemppiä, sinulla on oikeus tulla kuulluksi.
Mulla oli hyvä, turvallinen ja onnellinen lapsuus. Ja koska en ollut lapsuudessani joutunut kokemaan mitään traumaattista, lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Uskoin olevani - ja itseasiassa olinkin - hyvä sairaanhoitaja. Yhdessä työpaikassa ihan vapaaehtoisesti otin vastaan kaikki hankaliksi todetut potilaat tai hankalat omaiset. Koska oma elämäni oli aika turvallista ja huoletonta, mulla oli resurssit kuunnella töissä potilaiden ja/tai omaisten huolia. Olla empaattinen ja olla heidän tukenaan. Mutta sitten tämä kuunteleminen ja tukeminen alkoi siirtyä myös yksityiselämän puolelle. Huomasin olevani sairaanhoitaja sekä töissä että vapaa-ajallani. Vaihdoin alaa (tuo ei tosi ollut ainoa syy alanvaihtooni) enkä nykyisin edes kerro kenellekään, että olen myös sairaanhoitaja. Ja olen tosiaan opetellut ohjaamaan ihmiset ongelmineen ammattilaisten puoleen. Jos joku kertoo mulle vaikka parisuhdeongelmistaan, kehotan hakeutumaan pariterapiaan.
_ nro 10 -Jahas, tämäpä olikin kiinnostava näkemys aiheesta! Se on kyllä jännä, että niin moni tuntuu etsivän ns. auttajaa. Itselläkin vähän käänteisesti terapiassa käyminen syvensi ongelmaa, kun pystyin niitä terapiassa opittuja juttuja antamaan eteenpäin. Sama varmaan sitten, että sairaanhoitajana osaa kohdata ihmiset ja heidän ongelmansa. Hyvä, kun olet oppinut rajaamaan hommaa, pakkohan se on. Tietyssä mielessä se on vähän sääli, näin itse ajattelen, koska kuitenkin haluaisi auttaa/tukea toisia - kunhan homma pelittäisi tarvittaessa molempiin suuntiin. Mutta juu, sulla tuntuu olevan kyllä fiksu ote asiaan. Tuntuuko susta nykyään sitten siltä, että olet pystynyt korjaamaan esim. nuo välit omaisten kanssa takaisin enemmän vastavuoroisiksi tai sellaisiksi, ettet ole pelkästään auttajan roolissa? Tai että ihmissuhteissa myös sun asioita kuunnellaan ja ollaan kiinnostuneita?
Nimenomaan tässä kaikessa on kyse vastavuoroisuudesta. Kukaan ei jaksa olla aina se, joka tukee, kannustaa ja rakastaa. Ihmisen on saatava jotain takaisin päin. (En ole ap)
Testatkaa kaveriporukat tavata joskus parituntia ilman kännyköitä.
Jahas, tämäpä olikin kiinnostava näkemys aiheesta! Se on kyllä jännä, että niin moni tuntuu etsivän ns. auttajaa. Itselläkin vähän käänteisesti terapiassa käyminen syvensi ongelmaa, kun pystyin niitä terapiassa opittuja juttuja antamaan eteenpäin. Sama varmaan sitten, että sairaanhoitajana osaa kohdata ihmiset ja heidän ongelmansa. Hyvä, kun olet oppinut rajaamaan hommaa, pakkohan se on. Tietyssä mielessä se on vähän sääli, näin itse ajattelen, koska kuitenkin haluaisi auttaa/tukea toisia - kunhan homma pelittäisi tarvittaessa molempiin suuntiin. Mutta juu, sulla tuntuu olevan kyllä fiksu ote asiaan. Tuntuuko susta nykyään sitten siltä, että olet pystynyt korjaamaan esim. nuo välit omaisten kanssa takaisin enemmän vastavuoroisiksi tai sellaisiksi, ettet ole pelkästään auttajan roolissa? Tai että ihmissuhteissa myös sun asioita kuunnellaan ja ollaan kiinnostuneita?