Kävin kolme vuotta terapiassa ja siitä ei ollut mitään hyötyä

Et tainnut omillasi käydä

Aika pitkä ja laaja on psykoterapeutin koulutus kyllä siihen nähden, että osan mielestä homman idea on jutustelu. Ottakaa nyt oikeasti selvää asioista ja muistakaa myös, että terapeutiksi voi kutsua itseään melkeinpä kuka tahansa, mutta psykoterapeutti on asia erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin mikä se sun vaiva oli, mihin hait apua?

Juurihan sen tuossa ylhäällä kirjoitin. Traumatausta, joka aiheutti ahdistuneisuusongelmia, haittasi selviytymistä ja vaikutti itsetuntoon. Näistä asioista jankutin siellä, terapeutti katsoi myötätuntoisesti (eikä sanonut mitään).

Tiedän, että terapiasta on monille apua. Itsekin yritin kusettaa itseäni, että jee, nyt tässä päästään eteenpäin jne, mutta eihän siitä mitään hyötyä ollut. 

ap

Sama kokemus psykoterapiasta. Pari vuotta kertoilin asioistani siellä ja välillä olin ihan varma että terapeutti kohta nukahtaa, niin kyllästyneeltä hän näytti. Ja vaikeista tunteista puhuessani saattoi sanoa, että mun on vaan hyväksyttävä tunne x tai y. Mutta miten se hyväksyminen käytännössä tapahtuu, sitä en oppinut. Eihän se niin mene että sanon vaan itselleni, että hyväksynpä nyt tämän syyllisyydentunteeni tässä.

Kävin sittemmon kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa joka oli tosi hyvä. Siellä tuli konkreettisia tuloksia ja terapeutti oli tosi aktiivinen, tehtiin harjoituksia, hän suositteli tietty rentoutustekniikoita ja analysoi kanssani haitallisia ajatus-ja käyttäytymiskuvioitan.

Käsittääkseni psykoterapia ei ole yleisestikään tarkastellen erityisen tuloksekasta, jos esimerkiksi katsotaan kuinka moni terapoitu pääsee elämässä eteenpäin sijoittumaan vaikka työelämään tai kuntoutuu muuten toimintakykyisemmäksi. Jos olen oikein ymmärtänyt, tuloksellisuutta ei järjestelmällisesti mitata, vaan samalle ihmiselle voidaan myöntää lisää ja lisää terapiakorvausta vaikka edellisetkään Kelan panostukset terapiaan eivät mitään tuottaneet.

Oikaiskaa toki, jos olen väärässä tai jossain päin Suomea on malli, jossa vaikuttavuutta todella kriittisesti seurataan ja se vaikuttaa tukipäätöksiin jatkossa.

Käytän ketjua hyväkseni päästäkseni dissaamaan psykologeja, vaikka he eivät annakaan varsinaista psykoterapiaa. Mikään ei nimittäin ole niin turha kuin laitospsykologi (koulupsykologit ja sen sellaiset). Osallistumisäännähdyksiä osaavat kyllä tehdä: juuh, joo, aivan (sisäänpäinhengityksellä), mutta siihen se apu jääkin. Paremman tuloksen saat, kun puhut kissalle tai koiralle.

Tietävät itsekin turhuutensa, koska pakenevat opintovapaalle heti kun jostain vakipaikan saavat. Kysyntää psykologeille kyllä on, mutta se johtuu vain lainsäädännöstä. Oikeaa apua harvalta saa. Lomakkeen pääset täyttämään tai sitten psykologi täyttää sen ja kas, lapselle saadaan jokin diagnoosi, jolla hänet voidaan leimata jo alakouluikäisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin mikä se sun vaiva oli, mihin hait apua?

Juurihan sen tuossa ylhäällä kirjoitin. Traumatausta, joka aiheutti ahdistuneisuusongelmia, haittasi selviytymistä ja vaikutti itsetuntoon. Näistä asioista jankutin siellä, terapeutti katsoi myötätuntoisesti (eikä sanonut mitään).

Tiedän, että terapiasta on monille apua. Itsekin yritin kusettaa itseäni, että jee, nyt tässä päästään eteenpäin jne, mutta eihän siitä mitään hyötyä ollut. 

ap

Oikeasti olisit saanut enemmän apua yhdestä ayahuasca-retriitistä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki terapiassa käyvät syövät samaan aikaan lääkkeitä ja kyllä ne ovat ne lääkkeet jotka auttavat.

Ei kannata tuijottaa niinkään terapia-suuntauksiin; kaikkein tärkeintä on terapeutin ja asiakkaan keskinäinen ymmärrys siitä, mihin molemmat tähtäävät. Vaikeissa häiriöissä asianmukainen lääkitys mahdollistaa onnistuneen terapian.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein usko noihin. Voihan sitä puhua vaikka ystävien kanssa.

No ei kaikilla ole ystäviä ja vaikka olisikin, jossakin vaiheessa tulee raja vastaan miten paljon on ystävien tehtävä kuunnella ja tukea. 

Traumaattisia ja häpeällistä asioita ei voi eikä usein myöskään kannata kertoa ystävälle eikä ystävä osaa auttaa niissä.

Terapeutilla on paitsi välineitä,myös vaitiolovelvollisuus.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki terapia on ihan samaa. Toisessa vaan kysellään suoremmin kaikista kamalista asioista ja toisessa jutellaan niitä näitä.

Älä höpötä turhia. Terapia on aina vuoropuhelua kahden välillä. En tiedä, oletko käynyt jossain terapiassa juttelemassa "niitä näitä". Asiakkaalla on terapiassa oma aktiivinen osuutensa.

Vaikka terapia onkin ollut lähinnä puhumista, niin olen saanut siitä paljon irti pelkästään puolessa vuodessa.

Olen nimittäin saanut tarvitsemani terveen kiintymyssuhteen. Sen myötä olen uskaltanut asettaa rajoja, tehdä omia elämänvalintoja, olen uskaltanut lähteä kohti uutta ja tuntematonta, oppinut reflektoimaan omaa käytöstäni suhteessa menneisyyteni traumoihin, olen alkanut ottaa asioista selvää ja tosissani lukea kirjallisuutta traumatisoitumisesta yms. ja näistä kirjoista oppimiani asioita olen sitten yrittänyt terapiassa avata.

Uskon, että kaikki eivät vain ole valmiita tekemään sitä työtä itse, vaan olettavat, että terapeutti tekee kaiken. Ei, hän on sinun tukenasi, kun kohtaat elämäsi haasteet silmästä silmään ja alat pala palalta korjailla palasia uuteen järjestykseen. Mielestäni terapiaprosessin pitäisi mennä kaavalla: tiedostaminen - surutyö - korjaavat kokemukset.

Tärkeintä on kuitenkin löytää terapeutti, jonka kanssa on alusta asti hyvä olla tai josta on ainakin hyvä fiilis. Eihän siitä muuten mitään tule.

Ja edellinen lisää vielä sen, että olen lukenut että moni jää tuohon tiedostamisen vaiheeseen jumiin ja toisaalta osa kyllä pääsee myös tuohon suruun ja kiukkuunkin asti, muttei siitä yli. Vasta sen jälkeen kun asiat on käsitelty kunnolla, voi päästä siihen pisteeseen, missä paraneminen alkaa.

Vierailija kirjoitti:

Kenenkään kokemuksia väheksymättä, lapsuudessa rankasti hyväksikäytettynä en ole saanut terapiaa, koska olen jo vanha. Aikanaan asioista ei puhuttu. Omituista että sinne mennään vaan itseä etsimään vaikkei olisi mitään traumoja tai on normaaleja elämän kriisejä.

Tämä on kyllä niin väärin kuin voi olla. Törmäsin tuohon Kelan korvausikärajaan itsekin, kun lääkäri pyrki ohjaamaan minut terapiaan. Ei minulle korvata.

Minua ei ole seksuaalisesti hyväksikäytetty, mutta hakattiin lapsena pahasti kotona ja koulussa kiusattiin. Ei ollut oikein missään puolustajaa. Elämä on sitten mennyt niin kuin on mennyt, ja nyt on ehkä jo myöhäistä.

En ole varma, oliko terapiasta lopulta hyötyä.

Olo helpotti ja sain asiat käsiteltyä, mutta terapia ja kaikki siihen liittyvä oheistyö oli niin raskasta, että opinnot venyivät ja työkokemus jäi keräämättä, koska ei ollut jaksamista.

En ole myöskään päässyt yli kaikesta siitä oheissälästä, joka terapiassa käymiseen liittyi. Terapiaan pääsy ja terapeutin löytäminen oli työlästä. Raha-asiat stressasivat koko ajan, koska terapiakustannukset ajoivat toimeentulotukiluukulle ja vähintään 1/3 päätöksistä oli laskettu väärin. Opintotuen osalta joutui myös selittämään opintojen hitaampaa etenemistä. Sitten vielä se, että tarvitset lääkärin lausunnon terapian jatkoa varten ja välillä myös opintotukea varten ja sama lausunto ei tietenkään kelpaa. Lääkäriaikojen suhteen pitää olla puoli vuotta etuajassa liikkeellä jos aikoo saada ajan ja lausunnon silloin kun sitä tarvitsee.

Minkäänlaista rauhaa koko kolmen vuoden aikana ei ollut ja olin vielä väsyneempi kuin ennen pitkään terapian loppumisen jälkeen.

Terapeuteilla pitäisi olla jonkinlainen eettinen vastuu asiakkaaseen nähden. Jos kaikki menee "liian helposti", kuten ap:n tapauksessa on käynyt, pitäisi hieman miettiä mistä se johtuu. Ei se, että jos asiakas osaa puhua, tarkoita että se riittää. Tämähän on sama kuin monelle "pärjäävälle" lapselle sanotaan/oletetaan että sinähän osaat tämän, sinä pärjäät - vaikka lapsi olisi sisältä ihan hukassa. Ei pidä olettaa, vaan pitää kysyä, ohjata, kyseenalaistaa ja tarvittaessa ohjata ratkaisukeskeisemmälle terapeutille kuten tässä olisi pitänyt tehdä. Vaikka se tarkoittaisi sitä, että menettää rahaa ja helpon asiakkaan. Moni terapiassa kävijä on esimerkiksi alkoholistin lapsi, joiden on hyvin vaikea itse sanoa että homma ei toimi, koska ovat lapsesta saakka oppineet pelkäämään mahdollisia konflikteja ja miellyttämisen halu on selkärangassa. Ja nämä samat jäävät tästä syystä kynnysmatoiksi parisuhteissa, työelämässä, jopa terapiassa. Jos terapeutti ei tätä perusjuttua tajua, on hän joko väärällä alalla tai sitten äärimmäisen laiska ja tyhmä.