Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nainen, haittaisiko sinua jos et olisi miehellesi valinta nro. Yksim?? Eli jos hän olisi mieluummin ottanut jonkun muun, ja edelleen ottaisi?
11.08.2022 |
Mies pitäisi asian kuitenkin salassa
Haittaisiko se sinua jos saisit tietää?
Mies kuitenkin kohtelisi sinua hyvin.
Kommentit (303)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hiukan omituiselta. Miksi olla sitten yhdessä, jos ei ole rakkain vaihtoehto.
Koska sitä ykköstä ei saa, eikä halua koko elämäänsä yksinkään olla
No entä jos sä hetken päästä rakastuisitkin kunnolla,ei aina oo olemassa vaan yhtä oikeeta...vaikka ensin luulis...kun ihmisiin jaksaa tutustua kunnolla vuosien ajan,voi se ykköskohde vaihtua....sitä vaan jääräpäänä ei heti osaa ajatella
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todella harva nainen on miehelleen valinta nro. 1. Useimmat tyytyvät.
No sinähän se tiedät. Olet kaikkien maailman miesten ajatusmaailman tulkki.
Tämä kuulostaa ihan sellaiselta jutulta, jota mun aika vasta eronnut (jätetty) deittailukumppani voisi kysellä. Aistin että ollaan molemmat liikkeellä sillä mielellä, että ihan älytöntä tunteenpaloa ei ole. Olen itse ajatellut niin, että haluan tutustua paremmin kun yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyy ja seksi sujuu. Ehkä rakkaus voi syttyä hitaamminkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella harva nainen on miehelleen valinta nro. 1. Useimmat tyytyvät.
Miksi? Jos miehet käyttäisi vähän harkintaa, useampi mies saisi sen naisen, jonka oikeasti haluaa. Mutta ei, miehen tyhmästä päästä kärsii koko perhe.
Yhä useampi mies jäisi yksin. Nykyään yhä useampi mies tosin ymmärtää olevansa mieluummin yksin kuin parisuhteessa OK-naisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella harva nainen on miehelleen valinta nro. 1. Useimmat tyytyvät.
Miksi? Jos miehet käyttäisi vähän harkintaa, useampi mies saisi sen naisen, jonka oikeasti haluaa. Mutta ei, miehen tyhmästä päästä kärsii koko perhe.
Yhä useampi mies jäisi yksin. Nykyään yhä useampi mies tosin ymmärtää olevansa mieluummin yksin kuin parisuhteessa OK-naisen kanssa.
Minusta se on hyvä, noita suhteita muutaman nähneenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
KYLLÄ! Suksikoot kuuseen!!
Sama täällä. Aikamoinen masokisti kyllä pitää olla, jos saisi tietää, että toinen lähtisi heti, jos huolittaisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On vain yksi elämä ja otan siitä kaiken irti varsinkin seurustelusta. PISTE.
Ethän sinäkään ap välttämättä ole sille naiselle ykkösvalinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Törkeä petos. En olisi moisen miehen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten joku ylempänä sanoikin, parisuhteessa haittaisi, jossain yhden illan jutussa ei niinkään. Tommoinen asenne näkyy ennemmin tai myöhemmin ja on myrkkyä sitoutumiselle ja yhteen hiileen puhaltamiselle, jos toinen pitää jatkuvasti takaovea auki.
Kysymys tällaiselle ihmiselle, jolle se puoliso ei ole ykkösvalinta. Miksi olette hänen kanssaan? Miksi ette ole yksin tai kämppiksen kanssa? Tai ainakin ole sille kumppanille rehellisiä ja sano, että ettette ole parisuhteessa rakkaudesta puolisoa kohtaan vaan taloudellisen hyödyn tai muun hyödyn yms takia?
Koska sitä ykköstä ei saa, ja ihan ok kumppani on parempi kuin koko elämä yksin
Pelkäätkö olla yksin vai mikä on syysi ottaa vain "ihan ok" puoliso? Eikö se nakerra sinua tietää, että jossain tuttavapiirissäsi tai toisessa kaupungissa on se unelmatyttösi/poikasi? Vai oletko kenties teini-ikäisen tasolla/kehitysvaiheessa, koska silloin tulee esimerkiksi ihastuttua ja jumaloitua kohdetta, jota ei koskaan voi saada?
Haluan vaan ymmärtää, mikä on teidän "ihan ok riittää puolisoksi" motiivi mennä parisuhteeseen.
Olen eri, ja minulla syy oli se, että halusin ehdottomasti lapsia. Kun minuun rakastui nainen, joka myös halusi äidiksi, ajattelin, jotta mikä ettei. Kun olin jo ostanut kihlasormuksen, tuli pieni paniikki ja ajattelin vielä perua koko homman, mutta kaverini, bestman häissämme, puhui minulle järkeä, ja totesi ettei se ruoho sen vihreämpää ole. Nyt ole ollut naimisissa jo 20 vuotta, ja olen saanut haaveilemani perheen. Vaimoni ei ole missään vaiheessa ollut minulle mikään elämää suurempi rakkaus, mutta elämämme on oikein hyvää, enkä lasten takia ole ajatellut eroa hetkeäkään.
Muutenkin olen sitä mieltä, että naimisiin mennään vain kerran. Esim. avioehtoa en tehnyt, vaikka olen vaimoani merkittävästi varakkaampi.
M48
Tietääkö vaimosi? Aika karua. Mitä luulet, että vaimosi sanoisi, jos lukisi tämän kommenttisi? Oletko sinä hänelle samalla tavalla järkivalinta?
Minä olen nainen, ja oikeastaan koko elämäni on ollut "järkivalintaa". Edes teininä en kokenut samalla tapaa niitä vaihtuvia, höpsöjä ihastuksia kuin kaverini.
En ole kauhean tunteellinen ihminen, joten en varmaan ole koskaan ollut rakastunut millään päätähuimaavalla ja ehdottomalla tavalla. Todella voimakasta seksuaalista intohimoa ja vetovoimaa olen joitakin miehiä kohtaan tuntenut, mutta siihenkään ei ole sekoittunut emotionaalista "hullun rakkauden" tunnetta.
Sen sijaan miestäni kohtaan tunnen kyllä todella syvää kiintymystä ja lämmintä, rauhallista rakkautta. Turvallisuudentunne on minulle tärkeää niin ihmissuhteissa kuin aineellisestikin. En pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa vaihtaisin nykyisen parisuhteeni toiseen jonkun tunnemyrskyn kourissa. En tietenkään sano, etteikö niin voisi käydä, mutta olen jo nelikymppinen enkä vaan pidä sitä todennäköisenä.
Olen tehnyt järkivalintoja myös oman urani ja koulutuksen suhteen (hyvä tulotaso, ammatti jossa hyvä työllisyystilanne), en pelkästään ihmissuhteissa. Tällainen minä vaan olen, en oikein voi pakottaa itseäni tuntemaan kiihkeämmin kuin pystyn.
Oletko ollut koskaan kunnolla rakastunut? Minä olen, kahdesti, mutta ei se mitenkään järkeä sumenna ja aiheuta järjettömiä tekoja. On muitakin vaihtoehtoja siinä välillä kuin olla hullu rakkaudesta ja tunteissaan tasainen.
Tarkoitan, että onhan sitä olemassa intohimoista, suurta rakkautta ja suuria tunteita ilman että se aiheuttaa järjetöntä käytöstä tunnepohjalta. Olen aika intohimoinen ja ehdoton tyyppi, mutta samalla todella järkevä ja tasainen valinnoissani. Se ilmeni mm. siinä, kun jätin ensirakkauteni, vaikka hän halusi jatkaa ja vaikka rakastin häntä hullun lailla. Olen myös tavoitteissani täsmällisesti etenevä kuin juna, vaikka tunteita on ja välillä myös räiskyntää.
En usko, että olen ollut "kunnolla rakastunut". Ajan kanssa olen alkanut rakastamaan nykyistä miestäni, mutta ennen sitä tunsin pikemminkin ystävyyttä ja sellaista yhteenkuuluvuutta. Mutta siis koen kyllä rakastavani häntä syvästi, vaikka rakastumisen vaihe onkin puuttunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten joku ylempänä sanoikin, parisuhteessa haittaisi, jossain yhden illan jutussa ei niinkään. Tommoinen asenne näkyy ennemmin tai myöhemmin ja on myrkkyä sitoutumiselle ja yhteen hiileen puhaltamiselle, jos toinen pitää jatkuvasti takaovea auki.
Kysymys tällaiselle ihmiselle, jolle se puoliso ei ole ykkösvalinta. Miksi olette hänen kanssaan? Miksi ette ole yksin tai kämppiksen kanssa? Tai ainakin ole sille kumppanille rehellisiä ja sano, että ettette ole parisuhteessa rakkaudesta puolisoa kohtaan vaan taloudellisen hyödyn tai muun hyödyn yms takia?
Koska sitä ykköstä ei saa, ja ihan ok kumppani on parempi kuin koko elämä yksin
Pelkäätkö olla yksin vai mikä on syysi ottaa vain "ihan ok" puoliso? Eikö se nakerra sinua tietää, että jossain tuttavapiirissäsi tai toisessa kaupungissa on se unelmatyttösi/poikasi? Vai oletko kenties teini-ikäisen tasolla/kehitysvaiheessa, koska silloin tulee esimerkiksi ihastuttua ja jumaloitua kohdetta, jota ei koskaan voi saada?
Haluan vaan ymmärtää, mikä on teidän "ihan ok riittää puolisoksi" motiivi mennä parisuhteeseen.
Olen eri, ja minulla syy oli se, että halusin ehdottomasti lapsia. Kun minuun rakastui nainen, joka myös halusi äidiksi, ajattelin, jotta mikä ettei. Kun olin jo ostanut kihlasormuksen, tuli pieni paniikki ja ajattelin vielä perua koko homman, mutta kaverini, bestman häissämme, puhui minulle järkeä, ja totesi ettei se ruoho sen vihreämpää ole. Nyt ole ollut naimisissa jo 20 vuotta, ja olen saanut haaveilemani perheen. Vaimoni ei ole missään vaiheessa ollut minulle mikään elämää suurempi rakkaus, mutta elämämme on oikein hyvää, enkä lasten takia ole ajatellut eroa hetkeäkään.
Muutenkin olen sitä mieltä, että naimisiin mennään vain kerran. Esim. avioehtoa en tehnyt, vaikka olen vaimoani merkittävästi varakkaampi.
M48
Tietääkö vaimosi? Aika karua. Mitä luulet, että vaimosi sanoisi, jos lukisi tämän kommenttisi? Oletko sinä hänelle samalla tavalla järkivalinta?
Minä olen nainen, ja oikeastaan koko elämäni on ollut "järkivalintaa". Edes teininä en kokenut samalla tapaa niitä vaihtuvia, höpsöjä ihastuksia kuin kaverini.
En ole kauhean tunteellinen ihminen, joten en varmaan ole koskaan ollut rakastunut millään päätähuimaavalla ja ehdottomalla tavalla. Todella voimakasta seksuaalista intohimoa ja vetovoimaa olen joitakin miehiä kohtaan tuntenut, mutta siihenkään ei ole sekoittunut emotionaalista "hullun rakkauden" tunnetta.
Sen sijaan miestäni kohtaan tunnen kyllä todella syvää kiintymystä ja lämmintä, rauhallista rakkautta. Turvallisuudentunne on minulle tärkeää niin ihmissuhteissa kuin aineellisestikin. En pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa vaihtaisin nykyisen parisuhteeni toiseen jonkun tunnemyrskyn kourissa. En tietenkään sano, etteikö niin voisi käydä, mutta olen jo nelikymppinen enkä vaan pidä sitä todennäköisenä.
Olen tehnyt järkivalintoja myös oman urani ja koulutuksen suhteen (hyvä tulotaso, ammatti jossa hyvä työllisyystilanne), en pelkästään ihmissuhteissa. Tällainen minä vaan olen, en oikein voi pakottaa itseäni tuntemaan kiihkeämmin kuin pystyn.
Oletko ollut koskaan kunnolla rakastunut? Minä olen, kahdesti, mutta ei se mitenkään järkeä sumenna ja aiheuta järjettömiä tekoja. On muitakin vaihtoehtoja siinä välillä kuin olla hullu rakkaudesta ja tunteissaan tasainen.
Tarkoitan, että onhan sitä olemassa intohimoista, suurta rakkautta ja suuria tunteita ilman että se aiheuttaa järjetöntä käytöstä tunnepohjalta. Olen aika intohimoinen ja ehdoton tyyppi, mutta samalla todella järkevä ja tasainen valinnoissani. Se ilmeni mm. siinä, kun jätin ensirakkauteni, vaikka hän halusi jatkaa ja vaikka rakastin häntä hullun lailla. Olen myös tavoitteissani täsmällisesti etenevä kuin juna, vaikka tunteita on ja välillä myös räiskyntää.
En usko, että olen ollut "kunnolla rakastunut". Ajan kanssa olen alkanut rakastamaan nykyistä miestäni, mutta ennen sitä tunsin pikemminkin ystävyyttä ja sellaista yhteenkuuluvuutta. Mutta siis koen kyllä rakastavani häntä syvästi, vaikka rakastumisen vaihe onkin puuttunut.
Jatkan vähän uteluani, jos sopii eli oletko muuten miten varovainen tyyppi, onko sinulle tyypillistä harkita monia asioita muutenkin pitkään? Entä lapsuus, millainen tunneilmasto siellä oli? Vanhempiesi suhde, olivatko he lapsen silmin rakastuneita, näytettiinkö tunteita jne.? Uskoitko nuorena rakkauteen vai ajattelitko, että se on ikään kuin vaarallista, mistä tahdot pysyä kaukana? Onko sulla pettymyksiä rakkaudessa?
Paljon kysymyksiä, jos tahdot vastata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten joku ylempänä sanoikin, parisuhteessa haittaisi, jossain yhden illan jutussa ei niinkään. Tommoinen asenne näkyy ennemmin tai myöhemmin ja on myrkkyä sitoutumiselle ja yhteen hiileen puhaltamiselle, jos toinen pitää jatkuvasti takaovea auki.
Kysymys tällaiselle ihmiselle, jolle se puoliso ei ole ykkösvalinta. Miksi olette hänen kanssaan? Miksi ette ole yksin tai kämppiksen kanssa? Tai ainakin ole sille kumppanille rehellisiä ja sano, että ettette ole parisuhteessa rakkaudesta puolisoa kohtaan vaan taloudellisen hyödyn tai muun hyödyn yms takia?
Koska sitä ykköstä ei saa, ja ihan ok kumppani on parempi kuin koko elämä yksin
Pelkäätkö olla yksin vai mikä on syysi ottaa vain "ihan ok" puoliso? Eikö se nakerra sinua tietää, että jossain tuttavapiirissäsi tai toisessa kaupungissa on se unelmatyttösi/poikasi? Vai oletko kenties teini-ikäisen tasolla/kehitysvaiheessa, koska silloin tulee esimerkiksi ihastuttua ja jumaloitua kohdetta, jota ei koskaan voi saada?
Haluan vaan ymmärtää, mikä on teidän "ihan ok riittää puolisoksi" motiivi mennä parisuhteeseen.
Olen eri, ja minulla syy oli se, että halusin ehdottomasti lapsia. Kun minuun rakastui nainen, joka myös halusi äidiksi, ajattelin, jotta mikä ettei. Kun olin jo ostanut kihlasormuksen, tuli pieni paniikki ja ajattelin vielä perua koko homman, mutta kaverini, bestman häissämme, puhui minulle järkeä, ja totesi ettei se ruoho sen vihreämpää ole. Nyt ole ollut naimisissa jo 20 vuotta, ja olen saanut haaveilemani perheen. Vaimoni ei ole missään vaiheessa ollut minulle mikään elämää suurempi rakkaus, mutta elämämme on oikein hyvää, enkä lasten takia ole ajatellut eroa hetkeäkään.
Muutenkin olen sitä mieltä, että naimisiin mennään vain kerran. Esim. avioehtoa en tehnyt, vaikka olen vaimoani merkittävästi varakkaampi.
M48
Tietääkö vaimosi? Aika karua. Mitä luulet, että vaimosi sanoisi, jos lukisi tämän kommenttisi? Oletko sinä hänelle samalla tavalla järkivalinta?
Minä olen nainen, ja oikeastaan koko elämäni on ollut "järkivalintaa". Edes teininä en kokenut samalla tapaa niitä vaihtuvia, höpsöjä ihastuksia kuin kaverini.
En ole kauhean tunteellinen ihminen, joten en varmaan ole koskaan ollut rakastunut millään päätähuimaavalla ja ehdottomalla tavalla. Todella voimakasta seksuaalista intohimoa ja vetovoimaa olen joitakin miehiä kohtaan tuntenut, mutta siihenkään ei ole sekoittunut emotionaalista "hullun rakkauden" tunnetta.
Sen sijaan miestäni kohtaan tunnen kyllä todella syvää kiintymystä ja lämmintä, rauhallista rakkautta. Turvallisuudentunne on minulle tärkeää niin ihmissuhteissa kuin aineellisestikin. En pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa vaihtaisin nykyisen parisuhteeni toiseen jonkun tunnemyrskyn kourissa. En tietenkään sano, etteikö niin voisi käydä, mutta olen jo nelikymppinen enkä vaan pidä sitä todennäköisenä.
Olen tehnyt järkivalintoja myös oman urani ja koulutuksen suhteen (hyvä tulotaso, ammatti jossa hyvä työllisyystilanne), en pelkästään ihmissuhteissa. Tällainen minä vaan olen, en oikein voi pakottaa itseäni tuntemaan kiihkeämmin kuin pystyn.
Oletko ollut koskaan kunnolla rakastunut? Minä olen, kahdesti, mutta ei se mitenkään järkeä sumenna ja aiheuta järjettömiä tekoja. On muitakin vaihtoehtoja siinä välillä kuin olla hullu rakkaudesta ja tunteissaan tasainen.
Tarkoitan, että onhan sitä olemassa intohimoista, suurta rakkautta ja suuria tunteita ilman että se aiheuttaa järjetöntä käytöstä tunnepohjalta. Olen aika intohimoinen ja ehdoton tyyppi, mutta samalla todella järkevä ja tasainen valinnoissani. Se ilmeni mm. siinä, kun jätin ensirakkauteni, vaikka hän halusi jatkaa ja vaikka rakastin häntä hullun lailla. Olen myös tavoitteissani täsmällisesti etenevä kuin juna, vaikka tunteita on ja välillä myös räiskyntää.
En usko, että olen ollut "kunnolla rakastunut". Ajan kanssa olen alkanut rakastamaan nykyistä miestäni, mutta ennen sitä tunsin pikemminkin ystävyyttä ja sellaista yhteenkuuluvuutta. Mutta siis koen kyllä rakastavani häntä syvästi, vaikka rakastumisen vaihe onkin puuttunut.
Ja vielä sellainen kysymys, että entä miehesi? Onko hän samanlainen kuin sinä eli suhteenne lähti järkipohjalta liikkeelle, hänelläkään ei ilmeisesti ollut suurta rakastumisvaihetta sinua kohtaan? Vai oletteko vastakohdat täydentävät toisiaan - mallia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todella harva nainen on miehelleen valinta nro. 1. Useimmat tyytyvät.
Saanko arvata? Ajatteletko, että:
Kaikki naiset ovat oikeastaan samanlaisia, eroa on vain ulkonäössä Naisilla on naisten kotkotukset, eikä naisista oikeastaan voi pitää, parisuhteessa miehet lähinnä sietävät heitä. Onnistuja on se mies, joka saa sitoutettua ulkonäöltään haluttavimman
Osuiko oikeaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todellakin haittaisi. Kuten edellä kirjoitettiin, mies luultavasti olisi enemmän tai vähemmän avoin ajatukselle löytää "se oikea", jos minä en kerran se olisi. Jossain vaiheessa mies lähtisi ja sitä ennen itsetuntoni olisi jo romahtanut. En itse asiassa voi oikeastaan kuvitella moista suhdetta, koska mieheni ovat aina olleet minuun hulluina ja olen vahvasti kokenut heidän haluavan juuri minut. Muuhan on ihan peestä.
Ja kuinka ollakaan, suhteesi eivät ole kestäneet.
Mitä tarkoitat? Aivan kuin ajattelisit, että suuret tunteet eivät kestä. Minulla ihan päinvastainen kokemus eli se ei kestä, jos yhdessä ollaan järkipohjalta ja suhde on silloin muutenkin hankala, kun sitä oikeaa rakkautta ei ole koskaan ollutkaan. En itse kykenisi asumaan kenenkään kanssa, jota en rakasta, sehän ärsyttää, ja samanlaista olen havainnut noissakin suhteissa missä toinen ei rakasta. Tulee kuittailua arkisista asioista ja toista kohdellaan ikävästi.
Yli viisikymppisenä pakko todeta, että onni, etten ole ikinä tyytynyt eikä minuun ole koskaan tyydytty. Kaikki tuollaiset parit ovat jo eronneet ja se jättää kyllä ihmiseen jäljen, vuosikymmenten huono avioliitto (kasvattivat lapset aikuisiksi yhdessä, sitten erosivat).
Eiköhän 99,99% ihmisistä ole sellaisia. Aina on joku parempi.
Onhan se surullista, jos ei uskota rakkauteen. Silloin ei voi rakkautta myöskään saavuttaa, jos ei uskalla rakastamisen riskiä ottaa ja "tyytyy". Vanhempani ovat olleet naimisissa yli 50 vuotta ja nykyään äiti on omistautunut omaishoitaja. Rakkauden avulla tuonkin raskaan työn kestää, kun toisen kehoa ja ajatusmaailmaa yhä rakastaa. Minäkin hoitaisin omaa miestäni, jos hän sairastuisi. Yhdessä on oltu yli 30 vuotta.
Miehessä joka tyytyy paremman puutteeseen, pelossa olla yksin ja valitsee sitten korvikkeen on jotain muutakin vikaa ja sellaista en todellakaan huolisi.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän 99,99% ihmisistä ole sellaisia. Aina on joku parempi.
Ei ole. Rakastuminen on kemiallisten reaktioiden yhdistelmä & hormonaalisen sisäerityksen cocktail, jonka vaikutus kestää noin 2-3 vuotta. Se saa ihmisen pitämään toista ihmistä erityisenä, haluamaan olla juuri tämän lähellä ja tuntemaan ikävää kun tämä on poissa. Tämä vaihe luo yleensä hyvän pohjan myöhemmälle, tasaisemmalle kiintymykselle. Silloin ei ole myöskään niin, että aina olisi joku parempi, vaan tiettynä aikana yksi on se tärkein, epätäydellisyydestään huolimatta.
Yhdessä voi tietenkin olla ilman tätäkin, ikään kuin järkisyistä, mutta kumppanin arvostus ei ehkä nouse koskaan samalle tasolle, ja yhteyden puute voi saada tuntemaan myös yksinäisyyttä parisuhteessa.
Alue: Aihe vapaa
Oletko ollut koskaan kunnolla rakastunut? Minä olen, kahdesti, mutta ei se mitenkään järkeä sumenna ja aiheuta järjettömiä tekoja. On muitakin vaihtoehtoja siinä välillä kuin olla hullu rakkaudesta ja tunteissaan tasainen.
Tarkoitan, että onhan sitä olemassa intohimoista, suurta rakkautta ja suuria tunteita ilman että se aiheuttaa järjetöntä käytöstä tunnepohjalta. Olen aika intohimoinen ja ehdoton tyyppi, mutta samalla todella järkevä ja tasainen valinnoissani. Se ilmeni mm. siinä, kun jätin ensirakkauteni, vaikka hän halusi jatkaa ja vaikka rakastin häntä hullun lailla. Olen myös tavoitteissani täsmällisesti etenevä kuin juna, vaikka tunteita on ja välillä myös räiskyntää.