Terapeuttini sanoi minua tavallisen näköiseksi

Jokainen nuori on ulkonäöstään epävarma. Huolestuttaa se, että ihmiset jäävät ehkä päivystysjonoissa vaille hoitoa, jos yhteiskunta kustantaa pohdintaa ulkonäöstä tai muuta hömppää.

Ap: aika epätoivoista yrittää alkaa rakentaa minäkuvaa kauneuden varaan, jos yrittää toipua masennuksesta. Terapeutti varmaan yritti pitää jalkasi maassa. Onko "miehille" hyvännäköisyys tai yleensä hyvännäköisyys on niin tärkeää?

Pitäisikö sinun olla jotenkin poikkeuksellinen? Olisiko terapeutilta saatu ihailu tärkeää ja miksi?

Ota vielä huomioon, että vanhemmat naiset, myös terapeuttisi, voi olla kateellinen nuoremmille naisille. Ihminen hänkin on. Ja ongelmia hänelläkin. Voit keskustella hänen kanssaan tietenkin tuon kommenttinsa vaikutuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti teki epäammattimaisesti kommentoidessaan ulkonäköä. Hänen oma käsityksensä asiakkaan ulkonäöstä ei kuulu terapiaan millään lailla. Terapiassahan  tavoite pitäisi olla  nimenomaan, että asiakkaan oma minä vahvistuisi ja hänen mahdollisesti vääristynyt käsityksensä itsestään muuttuisi oivalluksien kautta. Tällainen kommentointi voi toimia ihan päinvastaisesti vastakkaiseen suuntaan. Terapeuteilla on tosi suuri valta asiakkaaseen ja siksi jokaisella sanalla on merkitystä.

Mä luulen että ulkonäön kehuminen on terapeuteille joku pakollinen juttu kun ne kaikki sitä tekee.

Kuinka monella olet siis käynyt? :')

Täällä oli joskus keskustelua aiheesta. Mikä hymyitkettää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustuvatko mielipiteesi ja identiteettisi siihen, mitä terapeuttisi ajattelee vai siihen mitä mieltä itse olet ?

Jos itsetuntosi pohjautuu pelkästään muiden sanomisiin, se on todella huteralla pohjalla. Kuka tahansa voi hetkenä minä hyvänsä tulla potkaisemaan sen kumoon.

Mistä teitä itsestäänselvyyksien laukojia oikein sikiää niin paljon? Niin, aloittajalla on heikko omanarvontunto ja nyt hän on alkanut työstää tätä asiaa.

Heikkoitsetuntoisille tuo ei ole itsestäänselvyys.

Ei tehnyt terapeutti lähellekään oikeaa ja sinulla ei ole ikinä vääriä tunteita, aiheestakin loukkaannuit. Terapeuttinaisen osaamisen raja meni tuossa. Ole varovainen ettei lyttää salaa lisää. Poistu vaiti seuraavalla kerralla. Jätä se istumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa nyt valitettavasti siltä, että menet niin sanotusti ego edellä. Rakennat itsetuntoasi ulkoisten juttujen varaan, kun terapiassa olisi tarkoitus tehdä päinvastoin. Saada terve itsetunto, eikä egoon ja ihailuun liittyvää pinnallista, kestämätöntä itsetuntoa.

Jos saat jostakin käsiisi erään psykoanalyytikkonaisen kirjan Täydellinen nainen, lue se. Se kirja muutti omaa elämääni paljon. Kun annoin itselleni luvan olla tavallinen ja riittävä, hävisi huomattava osa paineista ja epävarmuudesta. Se ei kuitenkaan suoraan tarkoita, että olisin tavallisen näköinen. Mun ongelma on se, että olen aina ollut kaunis ja tosi suosittu, mutta en ole koskaan itse tajunnut kumpaakaan niistä. Siihen ei myöskään auttanut itsen ulkopuolelta "merkkien" etsiminen, vaan se, että käännyin niin sanotusti sisään päin ja hyväksyin itse itseni. Tutustuin itseeni ja peilikuvaani uusin silmin. Ehkä sinäkin hyötyisit siitä? Toki se ei poissulje sitä, että voit silti käydä ulkona jne. Mutta ei ole järkeä rakentaa itsetuntoa sen varaan.

Tsemppiä.

Tuohon lihavoituus on pakko sanoa, että on kaksi eri asiaa ja kaksi eri polkua olla kaunis tajuamatta sitä ja hyväksyä ettei ole kaunis. En tiedä kumpaan kategoriaan ap kuuluu.

Liittyen tuohon keskustelun juonteeseen, että pitäisikö lasten ja nuorten ulkonäköä kommentoida mitenkään - minä kyllä huomasin teininä sen, että olin se, jonka ulkonäköä ei ikinä edes ohimennen kehuttu. Korostettiin kyllä, miten älykäs ja lahjakas olen, kuinka hauska, mukava - ihan mitä tahansa mutta ei koskaan nätti. Jos minusta piti keksiä kehumista, kukaan ei koskaan vahingossakaan sanonut vaikka "sulla on kauniit silmät" vaan "sulla on mahtava huumorintaju". Jos kysyin miltä näytän, kehu kohdistui aina johonkin muuhun kuin minuun: "todella tyylikäs mekko", ei ikinä "näytät hyvältä". Omalta äidiltäkin kuulin totuuden "kehun" muodossa: "onneksi susta ei tullut kaunis vaan älykäs". Kun tämän kuuli äidiltä, joka oli aina itse ollut kaunotar, se tuntui iskuna vasten kasvoja.

Tämän ketjun mukaan minusta pitäisi olla kasvanut ihminen, jonka terve itsetunto perustuu niihin hyviin ominaisuuksiin, joita minulla oikeasti on. Ulkonäöllä ei pitäisi minulle olla mitään merkitystä, koska sitä ei koskaan korostettu.

Käytännössä minusta kasvoi älyni suhteen ylimielinen ihminen, jolla oli kuitenkin oman fyysisen olemuksensa suhteen niin huono itsetunto, että olisin halunnut olla täysin näkymätön. En oikeastaan kokenut olevani fyysinen ihminen ollenkaan. En halunnut kenenkään katsovan minua, ja olen välttänyt valokuvissa esiintymistä viimeiset 20 vuotta. En ole tietenkään seurustellut koskaan; en ole ikinä edes koskenut vastakkaisen sukupuolen edustajan käteen, ellei tietysti omia sukulaisia lasketa. Loppujen lopuksi en enää edes nähnyt peilissä itseäni. Tai siis näin, mutten ymmärtänyt näkemääni. Näin kasvonpiirteet jotenkin erillisinä enkä kokonaisuutena ollenkaan. Se oli todella hämmentävä kokemus; olen ymmärtänyt, että se voi olla oire dysmorfisesta ruumiinkuvan häiriöstä.

Samalla minusta kasvoi todella pinnallinen ihminen siinä mielessä, että olen aina ihastellut ja kadehtinut kauniita ihmisiä enemmän kuin muilla tavoin lahjakkaita. Ylimielisesti ajattelen, että minkä tahansa muun taidon voisun oppia, joten mitäs niitä kadehtimaan; mutta tätä en. Ulkonäöstä tuli minulle jokin sellainen passi eliittikerhoon, johon en ikinä pääsisi.

Enkä edelleenkään tiedä, kuinka ruma oikeasti olen. Sen vain tiedän, että tämä siitä seurasi, kun ulkonäköni jätettiin korostetusti täysin kehumatta. Ei nuori ihminen ole tyhmä, vaan huomaa kyllä, mikä jätetään mainitsematta.

Et nyt huomannut sitä todellista ongelmaa; muiden ulkonäköä kehuttiin. Se kehuminen teki teidät eriarvoisiksi. Eli ulkonäön kehuminen on ongelma, monellakin tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehuminen kaikkiaan huono.

Perustelut?

Tämä on sinun mielipiteesi (ja sinulla on oikeus siihen) ja ehkä se miten sinut on kasvatettu.

Mutta ei mikään automaattinen fakta.

Ihan olen koulutettu ammattilainen ja tutkimuksista ja tutkimusartikkeleista luettua. Suurin osa vanhemmista kehuu lapsiaan vahingollisilla tavoilla, vaikka toki luulevat tekevänsä hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa nyt valitettavasti siltä, että menet niin sanotusti ego edellä. Rakennat itsetuntoasi ulkoisten juttujen varaan, kun terapiassa olisi tarkoitus tehdä päinvastoin. Saada terve itsetunto, eikä egoon ja ihailuun liittyvää pinnallista, kestämätöntä itsetuntoa.

Jos saat jostakin käsiisi erään psykoanalyytikkonaisen kirjan Täydellinen nainen, lue se. Se kirja muutti omaa elämääni paljon. Kun annoin itselleni luvan olla tavallinen ja riittävä, hävisi huomattava osa paineista ja epävarmuudesta. Se ei kuitenkaan suoraan tarkoita, että olisin tavallisen näköinen. Mun ongelma on se, että olen aina ollut kaunis ja tosi suosittu, mutta en ole koskaan itse tajunnut kumpaakaan niistä. Siihen ei myöskään auttanut itsen ulkopuolelta "merkkien" etsiminen, vaan se, että käännyin niin sanotusti sisään päin ja hyväksyin itse itseni. Tutustuin itseeni ja peilikuvaani uusin silmin. Ehkä sinäkin hyötyisit siitä? Toki se ei poissulje sitä, että voit silti käydä ulkona jne. Mutta ei ole järkeä rakentaa itsetuntoa sen varaan.

Tsemppiä.

Tuohon lihavoituus on pakko sanoa, että on kaksi eri asiaa ja kaksi eri polkua olla kaunis tajuamatta sitä ja hyväksyä ettei ole kaunis. En tiedä kumpaan kategoriaan ap kuuluu.

Liittyen tuohon keskustelun juonteeseen, että pitäisikö lasten ja nuorten ulkonäköä kommentoida mitenkään - minä kyllä huomasin teininä sen, että olin se, jonka ulkonäköä ei ikinä edes ohimennen kehuttu. Korostettiin kyllä, miten älykäs ja lahjakas olen, kuinka hauska, mukava - ihan mitä tahansa mutta ei koskaan nätti. Jos minusta piti keksiä kehumista, kukaan ei koskaan vahingossakaan sanonut vaikka "sulla on kauniit silmät" vaan "sulla on mahtava huumorintaju". Jos kysyin miltä näytän, kehu kohdistui aina johonkin muuhun kuin minuun: "todella tyylikäs mekko", ei ikinä "näytät hyvältä". Omalta äidiltäkin kuulin totuuden "kehun" muodossa: "onneksi susta ei tullut kaunis vaan älykäs". Kun tämän kuuli äidiltä, joka oli aina itse ollut kaunotar, se tuntui iskuna vasten kasvoja.

Tämän ketjun mukaan minusta pitäisi olla kasvanut ihminen, jonka terve itsetunto perustuu niihin hyviin ominaisuuksiin, joita minulla oikeasti on. Ulkonäöllä ei pitäisi minulle olla mitään merkitystä, koska sitä ei koskaan korostettu.

Käytännössä minusta kasvoi älyni suhteen ylimielinen ihminen, jolla oli kuitenkin oman fyysisen olemuksensa suhteen niin huono itsetunto, että olisin halunnut olla täysin näkymätön. En oikeastaan kokenut olevani fyysinen ihminen ollenkaan. En halunnut kenenkään katsovan minua, ja olen välttänyt valokuvissa esiintymistä viimeiset 20 vuotta. En ole tietenkään seurustellut koskaan; en ole ikinä edes koskenut vastakkaisen sukupuolen edustajan käteen, ellei tietysti omia sukulaisia lasketa. Loppujen lopuksi en enää edes nähnyt peilissä itseäni. Tai siis näin, mutten ymmärtänyt näkemääni. Näin kasvonpiirteet jotenkin erillisinä enkä kokonaisuutena ollenkaan. Se oli todella hämmentävä kokemus; olen ymmärtänyt, että se voi olla oire dysmorfisesta ruumiinkuvan häiriöstä.

Samalla minusta kasvoi todella pinnallinen ihminen siinä mielessä, että olen aina ihastellut ja kadehtinut kauniita ihmisiä enemmän kuin muilla tavoin lahjakkaita. Ylimielisesti ajattelen, että minkä tahansa muun taidon voisun oppia, joten mitäs niitä kadehtimaan; mutta tätä en. Ulkonäöstä tuli minulle jokin sellainen passi eliittikerhoon, johon en ikinä pääsisi.

Enkä edelleenkään tiedä, kuinka ruma oikeasti olen. Sen vain tiedän, että tämä siitä seurasi, kun ulkonäköni jätettiin korostetusti täysin kehumatta. Ei nuori ihminen ole tyhmä, vaan huomaa kyllä, mikä jätetään mainitsematta.

Kehuminen kaikkiaan huono, ulkonäön kehumisen lisäksi myös älykkyyden kehuminen on huono.

Vierailija kirjoitti:

Ap: aika epätoivoista yrittää alkaa rakentaa minäkuvaa kauneuden varaan, jos yrittää toipua masennuksesta. Terapeutti varmaan yritti pitää jalkasi maassa. Onko "miehille" hyvännäköisyys tai yleensä hyvännäköisyys on niin tärkeää?

Pitäisikö sinun olla jotenkin poikkeuksellinen? Olisiko terapeutilta saatu ihailu tärkeää ja miksi?

En ole ap, mutta en tiedä onko se nyt oikein "minäkuvan rakentamista kauneuden varaan", jos haluaisi joskus kuulla jotain positiivista ulkonäöstään.

Aloittajalle: Kai kysyit terapeutilta, miksi hän sanoi sinua tavallisen näköiseksi, ja kerroit, että jostain syystä se tuntui pahalta ja että olisit tarvinnut enemmän kannustusta ja kehuja. Suurin osa ihmisistä on ihan tavallisen näköisiä, mutta silti jokaisesta löytyy jotain viehättävää. Uskon, että myös sinusta! <3

Vierailija kirjoitti:

Itsekin joskus terapeutilla käyneenä voin sanoa, että he eivät kyllä todellakaan ajattele mitä sanovat, vaikka ammatin puolesta pitäisi olla hyvinkin tarkka sana valinnoissaan.

Ihminen, joka kokee olevansa kelpaamaton ja huono, ei sellaiselle ihmiselle mennä moittimaan ja etsimään hänestä lisää vikoja! Jos hän on iloinen jostain saamastaan kehusta, häntä tulisi kannustaa ja auttaa huomaamaan, että hänessäkin on ne hyvät puolet, vaikka hän ei niitä vielä itse ehkä huomaakaan.

Täällä elää vielä ilmeisesti monessa ihmisessä "boomereiden" saama kasvatus, jossa kehuja saanut ihminen pitää nopeasti pudottaa maanpinnalle "ettei hän ylpisty liikaa" !  Ymmärrän, jos k_si nousee päähän, että silloin on keskustelun paikka, mutta ihminen joka yrittää edes hiukan alkaa ajatella positiivisesti itsestään, niin hänen itsetunnon rakennus tuhotaan saman tien!

On ihan sama saako kehuja ulkonäöstä, luonteesta tms. Kaikki sellainen vaikuttaa positiivisesti ihmisen itsetuntoon ja jokainen ihminen tarvitsee sellaista palautetta, vaikka kuinka yrittäisitte muuta väittää!

Jos teitä yhtäkään ei olisi koskaan mistään kehuttu, ei teille olisi koskaan itsetunto/varmuutta kehittynytkään!

Kiteytit tässä nyt asiaa siten, että tajuan, että terveen itsetunnon rakentumisessa on vielä paljon, mitä maallikot eivät tajua. Terve itsetunto ei rakennu muiden kehuilla.

Ottamatta kantaa terapeutin kommenttiin: vaikka olisit mikä huippumalli niin joidenkin ihmisten mielestä olisit kaunis, joidenkin mielestä tavallisen näköinen ja joidenkin mielestä ehkä jopa ruma. Elikkä jos kerran jotkut miehet on kehuneet sinua hyvännäköiseksi niin on siis olemassa miehiä, joiden mielestä olet hyvännäköinen. Sen pitäisi riittää. Ketään ihmistä ei pidetä sataprosenttisen kauniina ja tämäkin iän myötä muuttuu vaikka pidettäisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa nyt valitettavasti siltä, että menet niin sanotusti ego edellä. Rakennat itsetuntoasi ulkoisten juttujen varaan, kun terapiassa olisi tarkoitus tehdä päinvastoin. Saada terve itsetunto, eikä egoon ja ihailuun liittyvää pinnallista, kestämätöntä itsetuntoa.

Jos saat jostakin käsiisi erään psykoanalyytikkonaisen kirjan Täydellinen nainen, lue se. Se kirja muutti omaa elämääni paljon. Kun annoin itselleni luvan olla tavallinen ja riittävä, hävisi huomattava osa paineista ja epävarmuudesta. Se ei kuitenkaan suoraan tarkoita, että olisin tavallisen näköinen. Mun ongelma on se, että olen aina ollut kaunis ja tosi suosittu, mutta en ole koskaan itse tajunnut kumpaakaan niistä. Siihen ei myöskään auttanut itsen ulkopuolelta "merkkien" etsiminen, vaan se, että käännyin niin sanotusti sisään päin ja hyväksyin itse itseni. Tutustuin itseeni ja peilikuvaani uusin silmin. Ehkä sinäkin hyötyisit siitä? Toki se ei poissulje sitä, että voit silti käydä ulkona jne. Mutta ei ole järkeä rakentaa itsetuntoa sen varaan.

Tsemppiä.

Tuohon lihavoituus on pakko sanoa, että on kaksi eri asiaa ja kaksi eri polkua olla kaunis tajuamatta sitä ja hyväksyä ettei ole kaunis. En tiedä kumpaan kategoriaan ap kuuluu.

Liittyen tuohon keskustelun juonteeseen, että pitäisikö lasten ja nuorten ulkonäköä kommentoida mitenkään - minä kyllä huomasin teininä sen, että olin se, jonka ulkonäköä ei ikinä edes ohimennen kehuttu. Korostettiin kyllä, miten älykäs ja lahjakas olen, kuinka hauska, mukava - ihan mitä tahansa mutta ei koskaan nätti. Jos minusta piti keksiä kehumista, kukaan ei koskaan vahingossakaan sanonut vaikka "sulla on kauniit silmät" vaan "sulla on mahtava huumorintaju". Jos kysyin miltä näytän, kehu kohdistui aina johonkin muuhun kuin minuun: "todella tyylikäs mekko", ei ikinä "näytät hyvältä". Omalta äidiltäkin kuulin totuuden "kehun" muodossa: "onneksi susta ei tullut kaunis vaan älykäs". Kun tämän kuuli äidiltä, joka oli aina itse ollut kaunotar, se tuntui iskuna vasten kasvoja.

Tämän ketjun mukaan minusta pitäisi olla kasvanut ihminen, jonka terve itsetunto perustuu niihin hyviin ominaisuuksiin, joita minulla oikeasti on. Ulkonäöllä ei pitäisi minulle olla mitään merkitystä, koska sitä ei koskaan korostettu.

Käytännössä minusta kasvoi älyni suhteen ylimielinen ihminen, jolla oli kuitenkin oman fyysisen olemuksensa suhteen niin huono itsetunto, että olisin halunnut olla täysin näkymätön. En oikeastaan kokenut olevani fyysinen ihminen ollenkaan. En halunnut kenenkään katsovan minua, ja olen välttänyt valokuvissa esiintymistä viimeiset 20 vuotta. En ole tietenkään seurustellut koskaan; en ole ikinä edes koskenut vastakkaisen sukupuolen edustajan käteen, ellei tietysti omia sukulaisia lasketa. Loppujen lopuksi en enää edes nähnyt peilissä itseäni. Tai siis näin, mutten ymmärtänyt näkemääni. Näin kasvonpiirteet jotenkin erillisinä enkä kokonaisuutena ollenkaan. Se oli todella hämmentävä kokemus; olen ymmärtänyt, että se voi olla oire dysmorfisesta ruumiinkuvan häiriöstä.

Samalla minusta kasvoi todella pinnallinen ihminen siinä mielessä, että olen aina ihastellut ja kadehtinut kauniita ihmisiä enemmän kuin muilla tavoin lahjakkaita. Ylimielisesti ajattelen, että minkä tahansa muun taidon voisun oppia, joten mitäs niitä kadehtimaan; mutta tätä en. Ulkonäöstä tuli minulle jokin sellainen passi eliittikerhoon, johon en ikinä pääsisi.

Enkä edelleenkään tiedä, kuinka ruma oikeasti olen. Sen vain tiedän, että tämä siitä seurasi, kun ulkonäköni jätettiin korostetusti täysin kehumatta. Ei nuori ihminen ole tyhmä, vaan huomaa kyllä, mikä jätetään mainitsematta.

Et nyt huomannut sitä todellista ongelmaa; muiden ulkonäköä kehuttiin. Se kehuminen teki teidät eriarvoisiksi. Eli ulkonäön kehuminen on ongelma, monellakin tavalla.

No miten ihmeessä estät, ettei maailmassa kehuttaisi kauniita ihmisiä kauniiksi? Nykypäivän somemaailmassa se korostuu vain entisestään. Ei sitä karkuun pääse.

Enkä oikein tiedä, miten tätä voisi korjatakaan. Pointtini vain on, että teinille sen korostaminen, että hänessä on kaikkia muita tosi hyviä puolia kuin ulkonäkö, kuulostaa vain siltä, että "olet ruma".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa nyt valitettavasti siltä, että menet niin sanotusti ego edellä. Rakennat itsetuntoasi ulkoisten juttujen varaan, kun terapiassa olisi tarkoitus tehdä päinvastoin. Saada terve itsetunto, eikä egoon ja ihailuun liittyvää pinnallista, kestämätöntä itsetuntoa.

Jos saat jostakin käsiisi erään psykoanalyytikkonaisen kirjan Täydellinen nainen, lue se. Se kirja muutti omaa elämääni paljon. Kun annoin itselleni luvan olla tavallinen ja riittävä, hävisi huomattava osa paineista ja epävarmuudesta. Se ei kuitenkaan suoraan tarkoita, että olisin tavallisen näköinen. Mun ongelma on se, että olen aina ollut kaunis ja tosi suosittu, mutta en ole koskaan itse tajunnut kumpaakaan niistä. Siihen ei myöskään auttanut itsen ulkopuolelta "merkkien" etsiminen, vaan se, että käännyin niin sanotusti sisään päin ja hyväksyin itse itseni. Tutustuin itseeni ja peilikuvaani uusin silmin. Ehkä sinäkin hyötyisit siitä? Toki se ei poissulje sitä, että voit silti käydä ulkona jne. Mutta ei ole järkeä rakentaa itsetuntoa sen varaan.

Tsemppiä.

Varmasti totta ja kiitos kirjavinkistä.

Luulen, että jokainen meistä tarvitsee kuitenkin myös sitä ulkoapäin tulevaa positiivista palautetta ja jopa ihailua. Minä en ole koskaan saanut sitä vanhemmilta, edes silloin pikkulapsiaikana. Nyt kun olen aikuisena seurannut vierestä muutaman lapsen kasvua, niin kyllähän heitä kovasti kehutaan ja varsinkin tyttöjä sanotaan nätiksi/kauniiksi/prinsessaksi. Minä olen jäänyt täysin vaille sellaista kotona.

AP

Ei hyvää päivää 😂 että meinaat, että kaikkia on kehuttu kotona kauniiksi prinsessaksi?

Pelottavia harhoja sinulla, toivottavasti saat apua terapiasta.

Kun hakee hyväksyntää muilta, niin sitä tarttuu joka sanaan. 99% meistä on tavallisen näköisiä, sitten on näitä Kardashianeita ym. joihin vertailemalla itseään menettää vain mielenterveytensä. Tavallisessa ei ole mitään vikaa. Olet kaunis toiselle ja toiselle et, hyväksy itse itsesi niin olet onnellinen.

Ei mun vanhemmat ikinä mun ulkonäköä kehuneet ja ihan normaali minusta tuli, luulisin. Jotenkin creepyä, jos pitäisi koko ajan olla kehumassa. Hyh.

Kuulostaa siltä että kalastelet ulkonäkökehuja terapeutiltasi ja nyt masennuit kun et saanut haluamaasi kehua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa nyt valitettavasti siltä, että menet niin sanotusti ego edellä. Rakennat itsetuntoasi ulkoisten juttujen varaan, kun terapiassa olisi tarkoitus tehdä päinvastoin. Saada terve itsetunto, eikä egoon ja ihailuun liittyvää pinnallista, kestämätöntä itsetuntoa.

Jos saat jostakin käsiisi erään psykoanalyytikkonaisen kirjan Täydellinen nainen, lue se. Se kirja muutti omaa elämääni paljon. Kun annoin itselleni luvan olla tavallinen ja riittävä, hävisi huomattava osa paineista ja epävarmuudesta. Se ei kuitenkaan suoraan tarkoita, että olisin tavallisen näköinen. Mun ongelma on se, että olen aina ollut kaunis ja tosi suosittu, mutta en ole koskaan itse tajunnut kumpaakaan niistä. Siihen ei myöskään auttanut itsen ulkopuolelta "merkkien" etsiminen, vaan se, että käännyin niin sanotusti sisään päin ja hyväksyin itse itseni. Tutustuin itseeni ja peilikuvaani uusin silmin. Ehkä sinäkin hyötyisit siitä? Toki se ei poissulje sitä, että voit silti käydä ulkona jne. Mutta ei ole järkeä rakentaa itsetuntoa sen varaan.

Tsemppiä.

Tuohon lihavoituus on pakko sanoa, että on kaksi eri asiaa ja kaksi eri polkua olla kaunis tajuamatta sitä ja hyväksyä ettei ole kaunis. En tiedä kumpaan kategoriaan ap kuuluu.

Liittyen tuohon keskustelun juonteeseen, että pitäisikö lasten ja nuorten ulkonäköä kommentoida mitenkään - minä kyllä huomasin teininä sen, että olin se, jonka ulkonäköä ei ikinä edes ohimennen kehuttu. Korostettiin kyllä, miten älykäs ja lahjakas olen, kuinka hauska, mukava - ihan mitä tahansa mutta ei koskaan nätti. Jos minusta piti keksiä kehumista, kukaan ei koskaan vahingossakaan sanonut vaikka "sulla on kauniit silmät" vaan "sulla on mahtava huumorintaju". Jos kysyin miltä näytän, kehu kohdistui aina johonkin muuhun kuin minuun: "todella tyylikäs mekko", ei ikinä "näytät hyvältä". Omalta äidiltäkin kuulin totuuden "kehun" muodossa: "onneksi susta ei tullut kaunis vaan älykäs". Kun tämän kuuli äidiltä, joka oli aina itse ollut kaunotar, se tuntui iskuna vasten kasvoja.

Tämän ketjun mukaan minusta pitäisi olla kasvanut ihminen, jonka terve itsetunto perustuu niihin hyviin ominaisuuksiin, joita minulla oikeasti on. Ulkonäöllä ei pitäisi minulle olla mitään merkitystä, koska sitä ei koskaan korostettu.

Käytännössä minusta kasvoi älyni suhteen ylimielinen ihminen, jolla oli kuitenkin oman fyysisen olemuksensa suhteen niin huono itsetunto, että olisin halunnut olla täysin näkymätön. En oikeastaan kokenut olevani fyysinen ihminen ollenkaan. En halunnut kenenkään katsovan minua, ja olen välttänyt valokuvissa esiintymistä viimeiset 20 vuotta. En ole tietenkään seurustellut koskaan; en ole ikinä edes koskenut vastakkaisen sukupuolen edustajan käteen, ellei tietysti omia sukulaisia lasketa. Loppujen lopuksi en enää edes nähnyt peilissä itseäni. Tai siis näin, mutten ymmärtänyt näkemääni. Näin kasvonpiirteet jotenkin erillisinä enkä kokonaisuutena ollenkaan. Se oli todella hämmentävä kokemus; olen ymmärtänyt, että se voi olla oire dysmorfisesta ruumiinkuvan häiriöstä.

Samalla minusta kasvoi todella pinnallinen ihminen siinä mielessä, että olen aina ihastellut ja kadehtinut kauniita ihmisiä enemmän kuin muilla tavoin lahjakkaita. Ylimielisesti ajattelen, että minkä tahansa muun taidon voisun oppia, joten mitäs niitä kadehtimaan; mutta tätä en. Ulkonäöstä tuli minulle jokin sellainen passi eliittikerhoon, johon en ikinä pääsisi.

Enkä edelleenkään tiedä, kuinka ruma oikeasti olen. Sen vain tiedän, että tämä siitä seurasi, kun ulkonäköni jätettiin korostetusti täysin kehumatta. Ei nuori ihminen ole tyhmä, vaan huomaa kyllä, mikä jätetään mainitsematta.

Et nyt huomannut sitä todellista ongelmaa; muiden ulkonäköä kehuttiin. Se kehuminen teki teidät eriarvoisiksi. Eli ulkonäön kehuminen on ongelma, monellakin tavalla.

No miten ihmeessä estät, ettei maailmassa kehuttaisi kauniita ihmisiä kauniiksi? Nykypäivän somemaailmassa se korostuu vain entisestään. Ei sitä karkuun pääse.

Enkä oikein tiedä, miten tätä voisi korjatakaan. Pointtini vain on, että teinille sen korostaminen, että hänessä on kaikkia muita tosi hyviä puolia kuin ulkonäkö, kuulostaa vain siltä, että "olet ruma".

Tässä tullaan yhtälailla lapsen/nuoren aliarvioimisen äärelle. Jos "rumaa" nuorta kehutaan kauniiksi, ihanko oikeasti kuvittelet, että se nuori ei sitä valheeksi tajua niin kauan kuin on nuo vahingolliset nykyiset ulkonäköihanteet? Ei pitänyt aliarvioida lapsia ja nuoria, mutta teit sitä nyt itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Kun hakee hyväksyntää muilta, niin sitä tarttuu joka sanaan. 99% meistä on tavallisen näköisiä, sitten on näitä Kardashianeita ym. joihin vertailemalla itseään menettää vain mielenterveytensä. Tavallisessa ei ole mitään vikaa. Olet kaunis toiselle ja toiselle et, hyväksy itse itsesi niin olet onnellinen.

Kaikki hakee hyväksyntää muilta enemmän tai vähemmän. Halutaan esim että työnantaja ja asiakkaat ja omat lapset tykkää itsestä.

Jokainen tervejärkinen lapsesta asti kauniiksi kehuttu pitää niitä kehuja kiusallisina, usko pois. Toki kauneudellakin voi jotain saavuttaa elämässä. Mutta aivotoiminta on ratkaisevinta pitkällä aikavälillä.