Terapeuttini sanoi minua tavallisen näköiseksi

Eihän hän kutsunut tavallisen näköiseksi, vaan tavallisen hyvännäköiseksi?

Niin ja minua lääkäri sanoi vanhaksi ja olen 53v. Harmitti ja myös nauratti. Omasta mielestäni olen keski-ikäinen mutta 3kymppisen miehen mielestä nähtävästi vaan vanha.

Minusta on todella tärkeää, että puhut tästä asiasta terapeutille. Itse aikoinaan loukkaannuin, kun terapeutti haukotteli. Se liittyi äitiini, joka teki liikaa töitä lapsuudessani.

Vierailija kirjoitti:

Mutta tuo on juuri ongelma; lasten ulkonäköä ei pitäisi kehua lainkaan.

Ei LAINKAAN? Mistä tämä ajatus on?

Itse olen lukenut ja ymmärtänyt, että lasten ulkonäköä tulisi kyllä kehua, mutta sopivalla tavalla ja ei liikaa. Että oikein tehtynä se voi vahvistaa myös lapsen itsetuntoa ja voi jopa suojata median/internetin ulkonäköpaineita vastaan jne.

Se kultainen keskitie tässäkin asiassa varmasti hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että osalla ketjuun kommentoineista ei ole mitään hajua millaista on kasvaa erittäin toimintahäiriöisessä perheessä, jossa vanhemmilla on mielenterveysongelmia, eivätkä ole itse kasvaneet koskaan aikuisiksi (toki hekään eivät ole aikoinaan saaneet ns. hyviä eväitä elämään omilta vanhemmiltaan).

Lapsi kuitenkin kasvaa siihen maailmankuvaan, joka vanhemmilla on (ellei lähipiirissä ole ns. terveitä aikuisia ohjaamassa), ja se maailmankuva voi olla todella vääristynyt, negatiivinen, jopa harhainen. 

Siitä kun sitten lähtee omilleen ja yrittää rakentaa omaa elämäänsä, niin huomaa olevansa todella heikoilla ja "hukassa". Näitä asioita olen nyt käsitellyt ja alkanut ymmärtää terapiassa.

AP

Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan ihminen on aikuinen vasta sitten, kun lakkaa syyttämästä omia vanhempiaan näiden virheistä. On toki täysin mahdollista, että perheesi on ollut ihan poikkeuksellisen kamala, mutta todennäköisesti perheesi on ollut aivan _tavallisella_ tavalla kamala.

Mites muuten, AP, olet mieltä ihmisistä, jotka eivät ole kauniita ja joilla ei ole ulkonäköön perustuvaa menestystä esim. baarissa? Miltä sinusta tuntuisi olla sellainen? Kauneus on useimmiten katoavaista. Itsekin ikäisenäsi nautin huomiosta ja oli kova paikka huomata, että vuosien kuluessa en enää ollutkaan tavoiteltava saalis. Se kuitenkin helpotti ajan myötä, sitä kai kutsutaan kasvamiseksi. Kyllä se sullakin helpottaa, kunhan et jää muiden syyttelemisen ansaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos se lause tosiaan meni noin, hän ehkä tarkoitti sen 'tavallinen' erotuksena aiemmasta omakuvastasi, joka varmaan oli sitten hiukan negatiivinen? Tarkoitti siis, että olet ihan normaali, nätti ihminen?

(Muuten, itse olen aina ollut ylpeä siitä että olen tavallinen, minkä vuoksi minua hiukan nakertaa, että otit siitä itseesi)

Kiitos, tämä kommentti jotenkin lohdutti tosi paljon. Minulle ihan tavalliset (HEH) asiat ovat värittyneet usein hyvinkin negatiivisesti taustastani johtuen. Ehkä ankea lapsuuteni ajaa minut tavoittelemaan jotain enemmän kuin tavallisuutta, vaikkei siinä oikeasti ole mitään pahaa (siis siinä tavallisuudessa).

AP

On myös niin, että me eletään aivan järkyttävän pinnallista ja suorastaan epäinhimillistä aikaa. Mitä heikommat eväät on kotoa saanut sitä helpommin kaikki ulkopuolelta tuleva paine olla tietynlainen menee läpi. Täydelliset tunnetaidot, täydellinen ulkonäkö, täydellinen itseluottamus, täydellinen stressinsietokyky, täydellinen unirytmi, kaikkea tuollaisella meitä pommitetaan.

Tsemppiä ap, kaikki tulee helpottumaan vielä. 🧡

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että osalla ketjuun kommentoineista ei ole mitään hajua millaista on kasvaa erittäin toimintahäiriöisessä perheessä, jossa vanhemmilla on mielenterveysongelmia, eivätkä ole itse kasvaneet koskaan aikuisiksi (toki hekään eivät ole aikoinaan saaneet ns. hyviä eväitä elämään omilta vanhemmiltaan).

Lapsi kuitenkin kasvaa siihen maailmankuvaan, joka vanhemmilla on (ellei lähipiirissä ole ns. terveitä aikuisia ohjaamassa), ja se maailmankuva voi olla todella vääristynyt, negatiivinen, jopa harhainen. 

Siitä kun sitten lähtee omilleen ja yrittää rakentaa omaa elämäänsä, niin huomaa olevansa todella heikoilla ja "hukassa". Näitä asioita olen nyt käsitellyt ja alkanut ymmärtää terapiassa.

AP

Hyvä, jatka samaan malliin. Olet varmasti jo oppinut paljon ja juuri tällaiset tilanteet opettavat sinua vielä lisää. Reaktiosi ei ole väärä ja sille on perusteet, mutta voit itse paremmin, jos opit näkemään terapeutin kommentin mittasuhteet. Elämässäsi tulee vastaan vielä monia muita kommentoijia. Sellaisia, joilla ei ole empatiakykyä ollenkaan saati käsitystä taustastasi.

Lopulta olet terapiassa kuitenkin siksi, että sopeutuisit paremmin maailmaan, jossa elät.

Pohdi noita muiden teinien kanssa. Aikuisen korvissa kuulostat idiootilta egotripillä.

On asioita mitä ei voi muuttaa ja siksi niitä on turha pohtia. Keskity siihen mitä voit muuttaa.

Kukaan muu ei määritä arvoasi, määrität sen itse.

Minä taas näin ulkopuolisena tulkitsisin tuota niin, että terapeutti on yrittänyt ikäänkuin rohkaista sinua sanomalla, että olet tavallisen näköinen - siis kaunis siinä missä kuka tahansa muukin, et mikään ruma merihirviö, miksi ehkä itse olet tuntenut itsesi. Ajattelisin, että monelle itsetunto- ja ulkonäköongelmien kanssa painivalle itsensä näkeminen tavallisena olisi jo askel oikeaan suuntaan. Näkisin, että tulkitset nyt terapeutin puheita vahvasti oman masennuksesi läpi, et näe asiaa objektiivisesti. Toki en tiedä millainen suhteenne muuten on ollut, mitä äänensävyjä käytettiin jne, mutta vain tuon tekstin perusteella en tulkitsisi tuota samalla tavoin kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta tuo on juuri ongelma; lasten ulkonäköä ei pitäisi kehua lainkaan.

Ei LAINKAAN? Mistä tämä ajatus on?

Itse olen lukenut ja ymmärtänyt, että lasten ulkonäköä tulisi kyllä kehua, mutta sopivalla tavalla ja ei liikaa. Että oikein tehtynä se voi vahvistaa myös lapsen itsetuntoa ja voi jopa suojata median/internetin ulkonäköpaineita vastaan jne.

Se kultainen keskitie tässäkin asiassa varmasti hyvä.

Olen vain sivusta kommentoija, mutta tästä tuli mieleeni miten yksinkin kommentti voi muuttaa käyttäytymistä paljon.

Olin jotain 12-15 - vuotias, en muista tarkkaan, mutta yläasteella kuitenkin. Nojasin kyynärpäilläni eteisessä lipastoon ja isäni sattui kävelemään ohi. Ohi huikatessaan hän sanoi "kauhee perse" viitaten siihen kun pyllistelin ikäänkuin siinä.

Tämä tuntui jotenkin todella väärältä kommentilta ja se oli ensimmäinen kerta ylipäätään kun jotenkin aloin tiedostamaan oman takapuoleni muotoja ja että miltä näytän missäkin asennossa. Lisäksi en olisi halunnut kuulla minkään sortin kommenttia OMALTA ISÄLTÄNI siitä miltä mun perse näyttää.

Tämä kommentti aiheutti sen, etten enää nojatessani pitänyt selkääni notkolla niin, että pylly olisi pystyssä.

Kuulostaa ihan sairaalta, mutta näin on. Edelleen mun selkä ei edes taivu siihen asentoon enää, mikä silloin oli ihan luonnollinen.

Mutta niin voimakas vaikutus voi sanoilla olla.

Mulle terapeutti sanoi joskus, että olen liiankin laiha (ihan normaalipainoinen olin eikä käyminen liittynyt mitenkään syömiseen tai painoon) ja että minulla on söpöt pienet valkoiset hampaat. 🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että osalla ketjuun kommentoineista ei ole mitään hajua millaista on kasvaa erittäin toimintahäiriöisessä perheessä, jossa vanhemmilla on mielenterveysongelmia, eivätkä ole itse kasvaneet koskaan aikuisiksi (toki hekään eivät ole aikoinaan saaneet ns. hyviä eväitä elämään omilta vanhemmiltaan).

Lapsi kuitenkin kasvaa siihen maailmankuvaan, joka vanhemmilla on (ellei lähipiirissä ole ns. terveitä aikuisia ohjaamassa), ja se maailmankuva voi olla todella vääristynyt, negatiivinen, jopa harhainen. 

Siitä kun sitten lähtee omilleen ja yrittää rakentaa omaa elämäänsä, niin huomaa olevansa todella heikoilla ja "hukassa". Näitä asioita olen nyt käsitellyt ja alkanut ymmärtää terapiassa.

AP

Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan ihminen on aikuinen vasta sitten, kun lakkaa syyttämästä omia vanhempiaan näiden virheistä. On toki täysin mahdollista, että perheesi on ollut ihan poikkeuksellisen kamala, mutta todennäköisesti perheesi on ollut aivan _tavallisella_ tavalla kamala.

Mites muuten, AP, olet mieltä ihmisistä, jotka eivät ole kauniita ja joilla ei ole ulkonäköön perustuvaa menestystä esim. baarissa? Miltä sinusta tuntuisi olla sellainen? Kauneus on useimmiten katoavaista. Itsekin ikäisenäsi nautin huomiosta ja oli kova paikka huomata, että vuosien kuluessa en enää ollutkaan tavoiteltava saalis. Se kuitenkin helpotti ajan myötä, sitä kai kutsutaan kasvamiseksi. Kyllä se sullakin helpottaa, kunhan et jää muiden syyttelemisen ansaan.

En syytä vanhempiani, koska ymmärrän, että he ovat myös itse omien lapsuudenperheidensä tuotteita. Mutta nyt terapian myötä myös todella ymmärrän, että perheeni ja vanhempani eivät olleet/ole millään asteikolla tavallisia. Ja se maailmankuva, jonka olen saanut, on tosi vääristynyt ja epäterve. Kyllähän sen eron jollain lailla huomasi jo lapsena, kun kyläili kavereilla, mutta ei silloin osannut tarkemmin analysoida ja eli vaan siinä todellisuudessa, joka silloin oli.

Miksi kaikki tavallisista perheistä tulevat tuntuvat ajattelevan, että kaikilla muillakin on ollut se "ihan tavallinen perhe tavallisine ongelmineen"...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta tuo on juuri ongelma; lasten ulkonäköä ei pitäisi kehua lainkaan.

Ei LAINKAAN? Mistä tämä ajatus on?

Itse olen lukenut ja ymmärtänyt, että lasten ulkonäköä tulisi kyllä kehua, mutta sopivalla tavalla ja ei liikaa. Että oikein tehtynä se voi vahvistaa myös lapsen itsetuntoa ja voi jopa suojata median/internetin ulkonäköpaineita vastaan jne.

Se kultainen keskitie tässäkin asiassa varmasti hyvä.

Kehuminen kaikkiaan huono.

Ei lapset syntymästään asti anna merkityksiä ulkonäölle. Siihen kasvattaa vanhemmat ja ympäristö ja siitä pitäisi pyrkiä eroon. Lapsethan alkaa korostaa sitä, mitä kehutaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että osalla ketjuun kommentoineista ei ole mitään hajua millaista on kasvaa erittäin toimintahäiriöisessä perheessä, jossa vanhemmilla on mielenterveysongelmia, eivätkä ole itse kasvaneet koskaan aikuisiksi (toki hekään eivät ole aikoinaan saaneet ns. hyviä eväitä elämään omilta vanhemmiltaan).

Lapsi kuitenkin kasvaa siihen maailmankuvaan, joka vanhemmilla on (ellei lähipiirissä ole ns. terveitä aikuisia ohjaamassa), ja se maailmankuva voi olla todella vääristynyt, negatiivinen, jopa harhainen. 

Siitä kun sitten lähtee omilleen ja yrittää rakentaa omaa elämäänsä, niin huomaa olevansa todella heikoilla ja "hukassa". Näitä asioita olen nyt käsitellyt ja alkanut ymmärtää terapiassa.

AP

Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan ihminen on aikuinen vasta sitten, kun lakkaa syyttämästä omia vanhempiaan näiden virheistä. On toki täysin mahdollista, että perheesi on ollut ihan poikkeuksellisen kamala, mutta todennäköisesti perheesi on ollut aivan _tavallisella_ tavalla kamala.

Mites muuten, AP, olet mieltä ihmisistä, jotka eivät ole kauniita ja joilla ei ole ulkonäköön perustuvaa menestystä esim. baarissa? Miltä sinusta tuntuisi olla sellainen? Kauneus on useimmiten katoavaista. Itsekin ikäisenäsi nautin huomiosta ja oli kova paikka huomata, että vuosien kuluessa en enää ollutkaan tavoiteltava saalis. Se kuitenkin helpotti ajan myötä, sitä kai kutsutaan kasvamiseksi. Kyllä se sullakin helpottaa, kunhan et jää muiden syyttelemisen ansaan.

? Kuka tässä on ketään syytellyt, aloittaja vaan kertonut millainen lapsuus oli ja millaiset jäljet se on jättänyt.

https://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/a/201712280141503

Vierailija kirjoitti:

Ei lapset syntymästään asti anna merkityksiä ulkonäölle. Siihen kasvattaa vanhemmat ja ympäristö ja siitä pitäisi pyrkiä eroon. Lapsethan alkaa korostaa sitä, mitä kehutaan.

 höpöhöpö. Näin voi sanoa vain ihminen joka on syntynyt normaalin näköisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta tuo on juuri ongelma; lasten ulkonäköä ei pitäisi kehua lainkaan.

Ei LAINKAAN? Mistä tämä ajatus on?

Itse olen lukenut ja ymmärtänyt, että lasten ulkonäköä tulisi kyllä kehua, mutta sopivalla tavalla ja ei liikaa. Että oikein tehtynä se voi vahvistaa myös lapsen itsetuntoa ja voi jopa suojata median/internetin ulkonäköpaineita vastaan jne.

Se kultainen keskitie tässäkin asiassa varmasti hyvä.

Olen vain sivusta kommentoija, mutta tästä tuli mieleeni miten yksinkin kommentti voi muuttaa käyttäytymistä paljon.

Olin jotain 12-15 - vuotias, en muista tarkkaan, mutta yläasteella kuitenkin. Nojasin kyynärpäilläni eteisessä lipastoon ja isäni sattui kävelemään ohi. Ohi huikatessaan hän sanoi "kauhee perse" viitaten siihen kun pyllistelin ikäänkuin siinä.

Tämä tuntui jotenkin todella väärältä kommentilta ja se oli ensimmäinen kerta ylipäätään kun jotenkin aloin tiedostamaan oman takapuoleni muotoja ja että miltä näytän missäkin asennossa. Lisäksi en olisi halunnut kuulla minkään sortin kommenttia OMALTA ISÄLTÄNI siitä miltä mun perse näyttää.

Tämä kommentti aiheutti sen, etten enää nojatessani pitänyt selkääni notkolla niin, että pylly olisi pystyssä.

Kuulostaa ihan sairaalta, mutta näin on. Edelleen mun selkä ei edes taivu siihen asentoon enää, mikä silloin oli ihan luonnollinen.

Mutta niin voimakas vaikutus voi sanoilla olla.

On muuten jotenkin epäreilua, että miehet voivat elää vaikka koko elämänsä ilman, että tietävät minkälainen takapuoli heillä on. Voivat täysin huolettomasti olla ilman että stressaavat siitä tai että kukaan kommentoisi sitä.

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että osalla ketjuun kommentoineista ei ole mitään hajua millaista on kasvaa erittäin toimintahäiriöisessä perheessä, jossa vanhemmilla on mielenterveysongelmia, eivätkä ole itse kasvaneet koskaan aikuisiksi (toki hekään eivät ole aikoinaan saaneet ns. hyviä eväitä elämään omilta vanhemmiltaan).

Lapsi kuitenkin kasvaa siihen maailmankuvaan, joka vanhemmilla on (ellei lähipiirissä ole ns. terveitä aikuisia ohjaamassa), ja se maailmankuva voi olla todella vääristynyt, negatiivinen, jopa harhainen. 

Siitä kun sitten lähtee omilleen ja yrittää rakentaa omaa elämäänsä, niin huomaa olevansa todella heikoilla ja "hukassa". Näitä asioita olen nyt käsitellyt ja alkanut ymmärtää terapiassa.

AP

Epäilen, että tarkoittamillasi kommentoijilla voi olla hyvinkin paljon kokemusta toimintahäiriöisissä perheissä. Suomessa se on hyvin tavallista(anteeksi sanavalinta, en keksinyt parempaa). Siitä ei vaan puhuta kaikille vastaantulijoille, häpeäntunteen ja muiden mainitsemiesi ajatusvääristymien takia. Siksi niin moni kokee olevansa negatiivisesti ainutlaatuinen tai luulee tilannettaan normaaliksi.

Vaikuttaa siltä, että he ovat päässeet epävarmuuksiensa kanssa paremmin sinuiksi kuin sinä. Sinä olet käsitellyt asioita ja alkanut ymmärtää miksi. Joku toinen on ehtinyt askeleen verran edelle, ja joku toinen on jo paljon pidemmällä. Ei enää vääristynyt, negatiivinen ja harhainen maailmankuva.

Syvä myötätuntoni sinulle. Uskon, että olet menossa eteenpäin, opit hyväksymään itsesi ja katselemaan maailmaakin erilaisin silmin. Sitten huomaat, ettet ole enää niin heikoilla ja hukassa. Olet ainutlaatuinen, olet sinä. Niin kuin olet nyt, ja olet aina ollut. Et huonompi etkä parempi kuin muut, ihan tavallinen ja normaali. Arvokas sellaisena kuin olet, vain itseäsi ja muita paremmin ymmärtävä, hyväksyvämpikin. Näet maailman sellaisena kuin se on.

Kuulostat narsistilta. Miksi ihmeessä terapeutin pitäisi kehua sinua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että osalla ketjuun kommentoineista ei ole mitään hajua millaista on kasvaa erittäin toimintahäiriöisessä perheessä, jossa vanhemmilla on mielenterveysongelmia, eivätkä ole itse kasvaneet koskaan aikuisiksi (toki hekään eivät ole aikoinaan saaneet ns. hyviä eväitä elämään omilta vanhemmiltaan).

Lapsi kuitenkin kasvaa siihen maailmankuvaan, joka vanhemmilla on (ellei lähipiirissä ole ns. terveitä aikuisia ohjaamassa), ja se maailmankuva voi olla todella vääristynyt, negatiivinen, jopa harhainen. 

Siitä kun sitten lähtee omilleen ja yrittää rakentaa omaa elämäänsä, niin huomaa olevansa todella heikoilla ja "hukassa". Näitä asioita olen nyt käsitellyt ja alkanut ymmärtää terapiassa.

AP

Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan ihminen on aikuinen vasta sitten, kun lakkaa syyttämästä omia vanhempiaan näiden virheistä. On toki täysin mahdollista, että perheesi on ollut ihan poikkeuksellisen kamala, mutta todennäköisesti perheesi on ollut aivan _tavallisella_ tavalla kamala.

Mites muuten, AP, olet mieltä ihmisistä, jotka eivät ole kauniita ja joilla ei ole ulkonäköön perustuvaa menestystä esim. baarissa? Miltä sinusta tuntuisi olla sellainen? Kauneus on useimmiten katoavaista. Itsekin ikäisenäsi nautin huomiosta ja oli kova paikka huomata, että vuosien kuluessa en enää ollutkaan tavoiteltava saalis. Se kuitenkin helpotti ajan myötä, sitä kai kutsutaan kasvamiseksi. Kyllä se sullakin helpottaa, kunhan et jää muiden syyttelemisen ansaan.

Ethän sinä voi tietää millainen jonkun toisen perhe on ollut tai millaisia traumoja siitä on kehkeytynyt?