Terapeuttini sanoi minua tavallisen näköiseksi

Vierailija kirjoitti:

Perustuvatko mielipiteesi ja identiteettisi siihen, mitä terapeuttisi ajattelee vai siihen mitä mieltä itse olet ?

Jos itsetuntosi pohjautuu pelkästään muiden sanomisiin, se on todella huteralla pohjalla. Kuka tahansa voi hetkenä minä hyvänsä tulla potkaisemaan sen kumoon.

Mistä teitä itsestäänselvyyksien laukojia oikein sikiää niin paljon? Niin, aloittajalla on heikko omanarvontunto ja nyt hän on alkanut työstää tätä asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti yritti olla rohkaisematta sitä, että kohotat nyt itsetuntoasi saamillasi kehuilla. Se on nimittäin ihan yhtä vahingollista kuin uskoa olevansa ruma ja kelpaamaton, oikeastaan sama asia, mutta asian toinen laita. 

Puhu tästä terapeutillesi ja hän vahvistaa tämän.

Tämä.

Piiu_li kirjoitti:

Jatkokommentti AP:lta:

En tosiaan ole mikään miss suomi ja tiedän sen, eli siinä mielessä tuo kommentti oli ihan totuudenmukainen. Mutta eikö terapeutin tehtävä ole juuri kannustaa ja auttaa siinä itsetunnon kohottamisessa, vaikka vähän kehumalla tai edes myötäilemällä omia positiivisia ajatuksia itsestäni? Miksi piti sanoa tavallisen näköiseksi...

Kannattaa unohtaa se. Itseä otti päähän kun terapeutti haukotteli. Mutta terapeutti on ihan kiva ja ihmisiähän hekin ovat (tavallisia ihmisiä😎)

Vierailija kirjoitti:

Hah, hän oli kateellinen sulle:D Se, että joku sattuu olemaan terapeutti, ei tee hänestä yli-ihmistä. Saatat olla oikeasti jopa poikkeuksellisen kaunis, mutta et vai sitä tiedosta:)

Tää on narsistinen kommentti. On narsistista kuvitella, että muut olisivat aina kateellisia. Tollaiselle nyt ei ainakaan terve itsetunto rakennu.

Vierailija kirjoitti:

Kun terapeutti kutsui tavallisen näköiseksi, hän varmaan halusi olla kohtelias.

Niin, tarkoitti varmaan, etti sinussa ole mitään varsinaista "vikaa", mitä sellainen nyt ikinä olisikaan.

Toki "tavallisella" voi olla myös lyttäävä kaiku, jolloin ymmärrän että se loukkaa ("et ole mitenkään erikoinen vaan ihan tavallinen")

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti ei voi sanoa sinua kauniiksi, hyvännäköiseksi, söpöksi tvs tai sinä olet täällä kysymässä, että yrittääkö se iskeä. Sen takia terapeutti sivuutti kysymyksesi ja sanoi sinua oikeastaan normaaliksi.

Ei hän sivuuttanut, vaan ap:n mukaan sanoi "normaalin hyvännäköiseksi".  Se oli asiatonta kommentointia, ammattimaista olisi ollut esim. sanoa :  "mitä ulkonäkö sinulle merkitsee"? 

Tavallinen on ihan hyvä. Jos tiedät, ettet ole miss universum-ainesta, niin mitä sitä tavallisuuttaan murehtimaan. Tavallinen ei ole haukkumasana. Eikä terapeutti ole sitä varten, että alkaisi kehumaan ulkonäköäsi.

Itsekin joskus terapeutilla käyneenä voin sanoa, että he eivät kyllä todellakaan ajattele mitä sanovat, vaikka ammatin puolesta pitäisi olla hyvinkin tarkka sana valinnoissaan.

Ihminen, joka kokee olevansa kelpaamaton ja huono, ei sellaiselle ihmiselle mennä moittimaan ja etsimään hänestä lisää vikoja! Jos hän on iloinen jostain saamastaan kehusta, häntä tulisi kannustaa ja auttaa huomaamaan, että hänessäkin on ne hyvät puolet, vaikka hän ei niitä vielä itse ehkä huomaakaan.

Täällä elää vielä ilmeisesti monessa ihmisessä "boomereiden" saama kasvatus, jossa kehuja saanut ihminen pitää nopeasti pudottaa maanpinnalle "ettei hän ylpisty liikaa" !  Ymmärrän, jos k_si nousee päähän, että silloin on keskustelun paikka, mutta ihminen joka yrittää edes hiukan alkaa ajatella positiivisesti itsestään, niin hänen itsetunnon rakennus tuhotaan saman tien!

On ihan sama saako kehuja ulkonäöstä, luonteesta tms. Kaikki sellainen vaikuttaa positiivisesti ihmisen itsetuntoon ja jokainen ihminen tarvitsee sellaista palautetta, vaikka kuinka yrittäisitte muuta väittää!

Jos teitä yhtäkään ei olisi koskaan mistään kehuttu, ei teille olisi koskaan itsetunto/varmuutta kehittynytkään!

Uskoisin että terapeutin kommentilla ei ollut niin suuria taka-ajatuksia kuin osa täällä sille antaa. Mutta suosittelen tuomaan seuraavalla kerralla esille kommentin sinulle tuomat tuntemukset. Voi auttaa terapeuttia ymmärtämään sinua ja terapeutti voi auttaa sinua ymmärtämään miksi tunnet näin.

Mä näen asian toisin. Ap kehui itseään ja ehkä se ärsytti ja terapeutti kertoi sulle että olet tavallinen etkä mikään kaunis.

Kyllähän tavallisen näköinen on paljon parempi olla kuin söpö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa nyt valitettavasti siltä, että menet niin sanotusti ego edellä. Rakennat itsetuntoasi ulkoisten juttujen varaan, kun terapiassa olisi tarkoitus tehdä päinvastoin. Saada terve itsetunto, eikä egoon ja ihailuun liittyvää pinnallista, kestämätöntä itsetuntoa.

Jos saat jostakin käsiisi erään psykoanalyytikkonaisen kirjan Täydellinen nainen, lue se. Se kirja muutti omaa elämääni paljon. Kun annoin itselleni luvan olla tavallinen ja riittävä, hävisi huomattava osa paineista ja epävarmuudesta. Se ei kuitenkaan suoraan tarkoita, että olisin tavallisen näköinen. Mun ongelma on se, että olen aina ollut kaunis ja tosi suosittu, mutta en ole koskaan itse tajunnut kumpaakaan niistä. Siihen ei myöskään auttanut itsen ulkopuolelta "merkkien" etsiminen, vaan se, että käännyin niin sanotusti sisään päin ja hyväksyin itse itseni. Tutustuin itseeni ja peilikuvaani uusin silmin. Ehkä sinäkin hyötyisit siitä? Toki se ei poissulje sitä, että voit silti käydä ulkona jne. Mutta ei ole järkeä rakentaa itsetuntoa sen varaan.

Tsemppiä.

Varmasti totta ja kiitos kirjavinkistä.

Luulen, että jokainen meistä tarvitsee kuitenkin myös sitä ulkoapäin tulevaa positiivista palautetta ja jopa ihailua. Minä en ole koskaan saanut sitä vanhemmilta, edes silloin pikkulapsiaikana. Nyt kun olen aikuisena seurannut vierestä muutaman lapsen kasvua, niin kyllähän heitä kovasti kehutaan ja varsinkin tyttöjä sanotaan nätiksi/kauniiksi/prinsessaksi. Minä olen jäänyt täysin vaille sellaista kotona.

AP

Minua oksettaa, kun tyttölapsia kehutaan näteiksi peinsessoiksi. Kehuttakoon aktiivisesta toiminnasta ja ansioista kuten poikia. Minulle isä sanoi lapsena, että muista sitten, että et ole paremman näköinen kuin muutkaan, ja vaikka aikuiset kehuvatkin nätiksi tytöksi, niin ne sanovat vain siksi että niin kuuluu sanoa. Hän kyllä oli ylpeä urheilusuorituksistani ja älykkyydestäni.

Ehkä isäni näkökulma asiassa oli turhan raaka, mutta ei se itsetuntoani heikentänyt, vaan päin vastoin. Muut naiset kilpailkoot kauneudesta, minä laitan säänmukaiset vaatteet ja menen minne huvittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa nyt valitettavasti siltä, että menet niin sanotusti ego edellä. Rakennat itsetuntoasi ulkoisten juttujen varaan, kun terapiassa olisi tarkoitus tehdä päinvastoin. Saada terve itsetunto, eikä egoon ja ihailuun liittyvää pinnallista, kestämätöntä itsetuntoa.

Jos saat jostakin käsiisi erään psykoanalyytikkonaisen kirjan Täydellinen nainen, lue se. Se kirja muutti omaa elämääni paljon. Kun annoin itselleni luvan olla tavallinen ja riittävä, hävisi huomattava osa paineista ja epävarmuudesta. Se ei kuitenkaan suoraan tarkoita, että olisin tavallisen näköinen. Mun ongelma on se, että olen aina ollut kaunis ja tosi suosittu, mutta en ole koskaan itse tajunnut kumpaakaan niistä. Siihen ei myöskään auttanut itsen ulkopuolelta "merkkien" etsiminen, vaan se, että käännyin niin sanotusti sisään päin ja hyväksyin itse itseni. Tutustuin itseeni ja peilikuvaani uusin silmin. Ehkä sinäkin hyötyisit siitä? Toki se ei poissulje sitä, että voit silti käydä ulkona jne. Mutta ei ole järkeä rakentaa itsetuntoa sen varaan.

Tsemppiä.

Varmasti totta ja kiitos kirjavinkistä.

Luulen, että jokainen meistä tarvitsee kuitenkin myös sitä ulkoapäin tulevaa positiivista palautetta ja jopa ihailua. Minä en ole koskaan saanut sitä vanhemmilta, edes silloin pikkulapsiaikana. Nyt kun olen aikuisena seurannut vierestä muutaman lapsen kasvua, niin kyllähän heitä kovasti kehutaan ja varsinkin tyttöjä sanotaan nätiksi/kauniiksi/prinsessaksi. Minä olen jäänyt täysin vaille sellaista kotona.

AP

Minua oksettaa, kun tyttölapsia kehutaan näteiksi peinsessoiksi. Kehuttakoon aktiivisesta toiminnasta ja ansioista kuten poikia. Minulle isä sanoi lapsena, että muista sitten, että et ole paremman näköinen kuin muutkaan, ja vaikka aikuiset kehuvatkin nätiksi tytöksi, niin ne sanovat vain siksi että niin kuuluu sanoa. Hän kyllä oli ylpeä urheilusuorituksistani ja älykkyydestäni.

Ehkä isäni näkökulma asiassa oli turhan raaka, mutta ei se itsetuntoani heikentänyt, vaan päin vastoin. Muut naiset kilpailkoot kauneudesta, minä laitan säänmukaiset vaatteet ja menen minne huvittaa.

Täsmennän edellistä kommenttiani. En kannusta sanomaan lapsille, että he eivät ole nättejä, vaan huolehtimaan, että ulkonäkö ei ole ensisijainen asia mistä tyttölapset saavat kehuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah, hän oli kateellinen sulle:D Se, että joku sattuu olemaan terapeutti, ei tee hänestä yli-ihmistä. Saatat olla oikeasti jopa poikkeuksellisen kaunis, mutta et vai sitä tiedosta:)

Tää on narsistinen kommentti. On narsistista kuvitella, että muut olisivat aina kateellisia. Tollaiselle nyt ei ainakaan terve itsetunto rakennu.

Kuka on sanonut, että kuvittelen kaikkien olevan AINA kateellisia. Muutenkin tuota narsistin viittaa sovitetaan nykyään lähestulkoon jokaisen ylle. Mun terapeutti oli aikoinaan mulle kateellinen ja se paistoi hänestä kilometrien päähän. Kun mulle tarjottiin loistavaa työtilaisuutta ulkomailla, mun olisi pitänyt hylätä se, koska mulla oli ollut niin traumaattinen lapsuus. Lopetin terapian hyödyttömänä ja tein niin kuin itse parhaaksi katsoin.

Ja se että miten meikki tekee naisesta eri näköisen... olen ehostettuna näyttävä mutta ilman meikkiä ihan tavallinen pulliainen... Tiedän sen eikä minulle tarvitse erikseen mainita siitä. Tämä ärsyttää minua ja ottaa itsetunnon päälle varsinkin kun ulkopuoliset huomauttavat että olenko sairas tai että miten oudolta näytän.

Missään nimessä ei kukaan ammattiroolissa oleva saa kommentoida asiakkaan viehättävyyttä jollain skaalalla tavallinen vs.erityisen kaunis.

Mulla on monia kavereita jotka vielä lähes viisikymppisenäkin tykkää vähän kehuskella ulkonäköään, miesten ihailua jne. En ikänä sanoisi että joo oothan sä hyvännäköinen, tai siis tavallinen. Se olisi selvästi lyttäävää, jopa ilkeää.

Toki voi terapeutin kanssa puhua ulkonäön merkityksestä itsetuntoon, että siihen ei kannata liikaa tukeutua. Tämä ei kuitenkaan edellytä asiakkaan määrittelemistä ulkonäöltään jonkinlaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa nyt valitettavasti siltä, että menet niin sanotusti ego edellä. Rakennat itsetuntoasi ulkoisten juttujen varaan, kun terapiassa olisi tarkoitus tehdä päinvastoin. Saada terve itsetunto, eikä egoon ja ihailuun liittyvää pinnallista, kestämätöntä itsetuntoa.

Jos saat jostakin käsiisi erään psykoanalyytikkonaisen kirjan Täydellinen nainen, lue se. Se kirja muutti omaa elämääni paljon. Kun annoin itselleni luvan olla tavallinen ja riittävä, hävisi huomattava osa paineista ja epävarmuudesta. Se ei kuitenkaan suoraan tarkoita, että olisin tavallisen näköinen. Mun ongelma on se, että olen aina ollut kaunis ja tosi suosittu, mutta en ole koskaan itse tajunnut kumpaakaan niistä. Siihen ei myöskään auttanut itsen ulkopuolelta "merkkien" etsiminen, vaan se, että käännyin niin sanotusti sisään päin ja hyväksyin itse itseni. Tutustuin itseeni ja peilikuvaani uusin silmin. Ehkä sinäkin hyötyisit siitä? Toki se ei poissulje sitä, että voit silti käydä ulkona jne. Mutta ei ole järkeä rakentaa itsetuntoa sen varaan.

Tsemppiä.

Tuohon lihavoituus on pakko sanoa, että on kaksi eri asiaa ja kaksi eri polkua olla kaunis tajuamatta sitä ja hyväksyä ettei ole kaunis. En tiedä kumpaan kategoriaan ap kuuluu.

Liittyen tuohon keskustelun juonteeseen, että pitäisikö lasten ja nuorten ulkonäköä kommentoida mitenkään - minä kyllä huomasin teininä sen, että olin se, jonka ulkonäköä ei ikinä edes ohimennen kehuttu. Korostettiin kyllä, miten älykäs ja lahjakas olen, kuinka hauska, mukava - ihan mitä tahansa mutta ei koskaan nätti. Jos minusta piti keksiä kehumista, kukaan ei koskaan vahingossakaan sanonut vaikka "sulla on kauniit silmät" vaan "sulla on mahtava huumorintaju". Jos kysyin miltä näytän, kehu kohdistui aina johonkin muuhun kuin minuun: "todella tyylikäs mekko", ei ikinä "näytät hyvältä". Omalta äidiltäkin kuulin totuuden "kehun" muodossa: "onneksi susta ei tullut kaunis vaan älykäs". Kun tämän kuuli äidiltä, joka oli aina itse ollut kaunotar, se tuntui iskuna vasten kasvoja.

Tämän ketjun mukaan minusta pitäisi olla kasvanut ihminen, jonka terve itsetunto perustuu niihin hyviin ominaisuuksiin, joita minulla oikeasti on. Ulkonäöllä ei pitäisi minulle olla mitään merkitystä, koska sitä ei koskaan korostettu.

Käytännössä minusta kasvoi älyni suhteen ylimielinen ihminen, jolla oli kuitenkin oman fyysisen olemuksensa suhteen niin huono itsetunto, että olisin halunnut olla täysin näkymätön. En oikeastaan kokenut olevani fyysinen ihminen ollenkaan. En halunnut kenenkään katsovan minua, ja olen välttänyt valokuvissa esiintymistä viimeiset 20 vuotta. En ole tietenkään seurustellut koskaan; en ole ikinä edes koskenut vastakkaisen sukupuolen edustajan käteen, ellei tietysti omia sukulaisia lasketa. Loppujen lopuksi en enää edes nähnyt peilissä itseäni. Tai siis näin, mutten ymmärtänyt näkemääni. Näin kasvonpiirteet jotenkin erillisinä enkä kokonaisuutena ollenkaan. Se oli todella hämmentävä kokemus; olen ymmärtänyt, että se voi olla oire dysmorfisesta ruumiinkuvan häiriöstä.

Samalla minusta kasvoi todella pinnallinen ihminen siinä mielessä, että olen aina ihastellut ja kadehtinut kauniita ihmisiä enemmän kuin muilla tavoin lahjakkaita. Ylimielisesti ajattelen, että minkä tahansa muun taidon voisun oppia, joten mitäs niitä kadehtimaan; mutta tätä en. Ulkonäöstä tuli minulle jokin sellainen passi eliittikerhoon, johon en ikinä pääsisi.

Enkä edelleenkään tiedä, kuinka ruma oikeasti olen. Sen vain tiedän, että tämä siitä seurasi, kun ulkonäköni jätettiin korostetusti täysin kehumatta. Ei nuori ihminen ole tyhmä, vaan huomaa kyllä, mikä jätetään mainitsematta.

Ongelma on se, että kasvoit kuitenkin ulkonäkökeskeisessä ympäristössä. Jos tämä koko ilmiö jossa erityisesti tytöillä ja naisilla ihannoidaan kauneutta ennen kaikkea muuta olisi pois, ei kauneuskehujen puute olisi negatiivinen asia. Se olisi yhtä neutraalia kuin vaikka mulle ettei kukaan kehu mua taiteellisuudesta, koska en ole taiteellinen - sen sijaan tiedän että minulla on muita lahjoja enkä kadehdi kenenkään muun lahjoja vaan käytän omiani. Mutta elokuvista, jopa lastenelokuvista alkaen rakennetaan kuva, jossa naisen tulee ennen kaikkea olla kaunis, niin eipä sitä arvoasetelmaa pelkkä kehumatta kotona jättäminen muuta. Valitettavasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa nyt valitettavasti siltä, että menet niin sanotusti ego edellä. Rakennat itsetuntoasi ulkoisten juttujen varaan, kun terapiassa olisi tarkoitus tehdä päinvastoin. Saada terve itsetunto, eikä egoon ja ihailuun liittyvää pinnallista, kestämätöntä itsetuntoa.

Jos saat jostakin käsiisi erään psykoanalyytikkonaisen kirjan Täydellinen nainen, lue se. Se kirja muutti omaa elämääni paljon. Kun annoin itselleni luvan olla tavallinen ja riittävä, hävisi huomattava osa paineista ja epävarmuudesta. Se ei kuitenkaan suoraan tarkoita, että olisin tavallisen näköinen. Mun ongelma on se, että olen aina ollut kaunis ja tosi suosittu, mutta en ole koskaan itse tajunnut kumpaakaan niistä. Siihen ei myöskään auttanut itsen ulkopuolelta "merkkien" etsiminen, vaan se, että käännyin niin sanotusti sisään päin ja hyväksyin itse itseni. Tutustuin itseeni ja peilikuvaani uusin silmin. Ehkä sinäkin hyötyisit siitä? Toki se ei poissulje sitä, että voit silti käydä ulkona jne. Mutta ei ole järkeä rakentaa itsetuntoa sen varaan.

Tsemppiä.

Tuohon lihavoituus on pakko sanoa, että on kaksi eri asiaa ja kaksi eri polkua olla kaunis tajuamatta sitä ja hyväksyä ettei ole kaunis. En tiedä kumpaan kategoriaan ap kuuluu.

Liittyen tuohon keskustelun juonteeseen, että pitäisikö lasten ja nuorten ulkonäköä kommentoida mitenkään - minä kyllä huomasin teininä sen, että olin se, jonka ulkonäköä ei ikinä edes ohimennen kehuttu. Korostettiin kyllä, miten älykäs ja lahjakas olen, kuinka hauska, mukava - ihan mitä tahansa mutta ei koskaan nätti. Jos minusta piti keksiä kehumista, kukaan ei koskaan vahingossakaan sanonut vaikka "sulla on kauniit silmät" vaan "sulla on mahtava huumorintaju". Jos kysyin miltä näytän, kehu kohdistui aina johonkin muuhun kuin minuun: "todella tyylikäs mekko", ei ikinä "näytät hyvältä". Omalta äidiltäkin kuulin totuuden "kehun" muodossa: "onneksi susta ei tullut kaunis vaan älykäs". Kun tämän kuuli äidiltä, joka oli aina itse ollut kaunotar, se tuntui iskuna vasten kasvoja.

Tämän ketjun mukaan minusta pitäisi olla kasvanut ihminen, jonka terve itsetunto perustuu niihin hyviin ominaisuuksiin, joita minulla oikeasti on. Ulkonäöllä ei pitäisi minulle olla mitään merkitystä, koska sitä ei koskaan korostettu.

Käytännössä minusta kasvoi älyni suhteen ylimielinen ihminen, jolla oli kuitenkin oman fyysisen olemuksensa suhteen niin huono itsetunto, että olisin halunnut olla täysin näkymätön. En oikeastaan kokenut olevani fyysinen ihminen ollenkaan. En halunnut kenenkään katsovan minua, ja olen välttänyt valokuvissa esiintymistä viimeiset 20 vuotta. En ole tietenkään seurustellut koskaan; en ole ikinä edes koskenut vastakkaisen sukupuolen edustajan käteen, ellei tietysti omia sukulaisia lasketa. Loppujen lopuksi en enää edes nähnyt peilissä itseäni. Tai siis näin, mutten ymmärtänyt näkemääni. Näin kasvonpiirteet jotenkin erillisinä enkä kokonaisuutena ollenkaan. Se oli todella hämmentävä kokemus; olen ymmärtänyt, että se voi olla oire dysmorfisesta ruumiinkuvan häiriöstä.

Samalla minusta kasvoi todella pinnallinen ihminen siinä mielessä, että olen aina ihastellut ja kadehtinut kauniita ihmisiä enemmän kuin muilla tavoin lahjakkaita. Ylimielisesti ajattelen, että minkä tahansa muun taidon voisun oppia, joten mitäs niitä kadehtimaan; mutta tätä en. Ulkonäöstä tuli minulle jokin sellainen passi eliittikerhoon, johon en ikinä pääsisi.

Enkä edelleenkään tiedä, kuinka ruma oikeasti olen. Sen vain tiedän, että tämä siitä seurasi, kun ulkonäköni jätettiin korostetusti täysin kehumatta. Ei nuori ihminen ole tyhmä, vaan huomaa kyllä, mikä jätetään mainitsematta.

Ongelma on se, että kasvoit kuitenkin ulkonäkökeskeisessä ympäristössä. Jos tämä koko ilmiö jossa erityisesti tytöillä ja naisilla ihannoidaan kauneutta ennen kaikkea muuta olisi pois, ei kauneuskehujen puute olisi negatiivinen asia. Se olisi yhtä neutraalia kuin vaikka mulle ettei kukaan kehu mua taiteellisuudesta, koska en ole taiteellinen - sen sijaan tiedän että minulla on muita lahjoja enkä kadehdi kenenkään muun lahjoja vaan käytän omiani. Mutta elokuvista, jopa lastenelokuvista alkaen rakennetaan kuva, jossa naisen tulee ennen kaikkea olla kaunis, niin eipä sitä arvoasetelmaa pelkkä kehumatta kotona jättäminen muuta. Valitettavasti. 

Totta kai olet oikeassa tuosta. Mutta kun kerran ympäristö on tällainen, kukapa kasvava nuori osaa kylmäpäisesti asettua sen ulkopuolelle? En minä ainakaan. Tiesin olevani älykäs ja lahjakas, mutta olisin silloin (en enää nykyään) antanut nuo pois jos olisin saanut olla kaunis. Olisin halunnut olla viehättävä. Olisin halunnut, että joku josta tykkäsin pitäisi minua nättinä. Itse asiassa minulle myöhemmin elämässäni selvisi, että poika josta tykkäsin lukiossa tykkäsi minusta myös. Mutta pidin itseäni aivan liian rumana, epäviehättävänä ja näkymättömänä silloin, että olisin voinut tehdä asialle mitään, vaikka olisin tiennytkin pojan tykkäävän minusta. Kaikista kamalinta olisi ollut kuulla, että "tykkään sinusta, vaikka et olekaan nätti". Kaipasin kovasti, että olisin jonkun silmissä nätti.

Vierailija kirjoitti:

Kun terapeutti kutsui tavallisen näköiseksi, hän varmaan halusi olla kohtelias.

Minulle terapeutti sanoi, että "olet omannäköisesi". Siis ei hän suostu kommentoimaan ulkonäköä.

Jos tietää, että henkilöllä on taoana töksäyttää kommentteja, niin kommentti on ihan positiivinen, mutta jos psykologilla on tapana hieman kaunistella asioita, jotta tuntisi itsensä hyväksytyksi, niin kommentti ei ole ihan niin positiivinen?