Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En näe mitään hyvää suurperheessä varttumisessa!
08.08.2022 |
Luin tuon HS:n kolumnin ainoana lapsena kasvamisesta ja pala nousi kurkkuun. Allekirjoitan joka sanan, mutta päinvastaisesta näkökulmasta.
Viisilapsisessa perheessä kasvamisessa en näe mitään etuja. Siinä jäi saamatta vanhemmilta rakkaus, tuki ja kannustus sekä ne aikuiselämässä tärkeät sosiaaliset taidot. Koulunkäyntiä ei tuettu, harrastuksia ei juurikaan ollut ja äiti oli tyytyväinen, jos juoksimme ulkona kaikki vapaa-ajat. Mitä siellä rintamamiestalon pihalla keskisuomalaisen tehdaspaikkakunnan liepeillä oppii? Ei mitään, ja tiedän tämän kokemuksesta.
Viidestä lapsesta olen ainoa, koka onnistui hankkimaan koulutuksen ihan yliopistoa myöten. Ja siitä on kiittäminen ei omaa perhettäni, vaan kunnan yhden silmäätekevän perheen panosta. Luokkatoverini ja hänen perheensä kannusti minua koulunkäynnissä ja harrastuksissa, järjesti kesätyöpaikan, otti lomille mukaan ja lohdutti kun kotona oli vaikeaa. Tästä olen ikuisesti kiitollinen ja meillä on edelleen hyvin läheinen suhde.
Omat sisarukseni sen sijaan olivat ja ovat edelleen kateellisia, koska olen menestynyt heitä paremmin. Minun pitäisi maksaa vanhempieni lääkärit ja remontit, pitää perhejuhlat ja auttaa kaikin tavoin.
En tästä syystä jaksa pitää yhteyksiä perheeseeni. Sisarukset ja äitini haukkuvat minua ylpeäksi ja saidaksi. Kun olen sanonut suoraan mitä lapsuudestani ajattelen, olen saanut kuulla vieläkin pahempia solvauksia. Pahinta on, että perheemme ei ollut suoranaisesti köyhä. Molemmat vanhemmat kävivät töissä ja ansaitsivat ihan hyvin. Meillä oli autot ja videot, eikä ruuasta koskaan ollut pulaa. Mutta vanhempien aika ei vaan riittänyt viidelle lapselle, ihan perustarpeiden hoitaminenkin oli vaikeaa. Me lapset saimme elää kuin pellossa.
Ei ne sisarukset ole tae hyvästä lapsuudesta.
Kommentit (63)
Itse oon kasvanut 8-lapsisessa perheessä kuudentena lapsena. Ja näen suurperheessä sekä hyviä että huonoja puolia - aivan kuin melkein missä tahansa asiassa. Kivaa oli lapsena, kun oli leikkikavereita, toisaalta riitelimme myös aika paljon. Vanhemmilla ei ollut aina aikaa meille kaikille ja olimme ehkä liikaa keskenämme - ei hyvä. Mutta toisaalta meitä ei oltu koko ajan kieltämässä vaan saimme vapautta, mikä kehitti mielikuvitusta. Keksimme paljon tekemistä ihan itse, eikä ollut tylsää.
Aikuisena on ollut pääosin mukavaa kun on sisaruksia, heillä on lapsia joita oon hoitanut, ja nyt lapsellani on iso serkkulauma ja leikittäjiä aina kun nähdään. Toisaalta meitä on niin iso porukka, ettemme mahdu yhteen taloon kaikki samaan aikaan, vaan voimme nähdä vain isommissa juhlissa ja kesämökillä (jossa on useampi rakennus). Vanhempien luokse ei voi mennä yökylään kuin yksi perhe kerrallaan, koska ei sinne mahdu.
Meistä useimmilla on maisteritutkinto, ja aina kannustettiin opiskelemaan. Myös harrastuksia meillä oli. Ei se ole kiinni perheen koosta vaan vanhempien kiinnostuksesta ja kyvystä kannustaa lapsiaan, että miten lapset kouluttautuvat ja kehittävät itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukiessani tätä ketjua oma käsitykseni on vain vahvistunut entisestään. Suurperheen vanhemmuus edellyttää taitoja ja ymmärrystä, joita vain harvoilla on. Ja sitä harvemmin, mitä nuorempana vanhemmaksi tullaan.
Molemmat vanhempani kasvoivat suurperheissä 19501960 lukujen Suomen maaseudulla. Heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä mahdollisuuksia lapsille olisi tarjolla ja pitäisi tarjota 1980-1990 luvuilla. Meidän rintamamiestalossamme oli keittiö ja kolme huonetta. Yläkerrassa oli vintti ja kaksi kylmää kesähuonetta. 1980-luvulla rakennettiin elintasosiipi, johon tehtiin saunaosasto ja takkahuone. Olisivat edes rakentaneet lapsille makuuhuoneet takkahuoneen sijaan! Mutta kun niitä taitoja ja valmiuksia ei vain ollut! Kodissamme oli vain kaksi pöytää, joiden ääressä pystyi tekemään läksyjä: keittiönpöytä ja äidin pieni kampauspöytä makuuhuoneessa. Ns lastenhuoneeseen ei mahtunut muuta kuin neljä sänkyä. Ensin nuorimmainen nukkui vanhempien makuuhuoneessa ja myöhemmin esikoinen takkahuoneessa.
Edelleenkin olen sitä mieltä, että vanhempamme eivät yhtään ajatelleet meitä lapsia. Hauska yksityiskohta on se, että olohuoneessa oli kolmen istuttava sohva ja yksi nojatuoli, tv-taso, iso kirjahylly ja perintölipasto. Koko perheemme ei koskaan mahtunut istumaan mukavasti olohuoneessa. Kolme lasta joutui aina lattialle, missä sitten nahisteltiin kunnes äiti suuttui ja käski lastenhuoneeseen nukkumaan.
Minusta tuollainen elämä oli ihan tavallista sen ajan perheissä. Minus todella onnisti kun pääsin lähes kasvatiksi luokkakaverini perheeseen, jossa oli kaksi tyttöä. Vanhempani olivat vain iloisia, että olin kaverilla kaikki viikonloput ja usein viikollakin. Sisarukseni olivat kateellisia, koska sain lainata kaverin vaatteita ja pääsin Linnanmäelle ja risteilylle kaveriperheen kanssa.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Juuri näin, tytärten niskoille jää vanhojen vanhempien hoito. Siinäkin tapauksessa, että asut kauempana. Pojat hoitavat juurikin noita simppeleitä yksittäisiä asioita, naisille jää kaikki muu.