En näe mitään hyvää suurperheessä varttumisessa!

Tätini joskus vuosia sitten katkaisi välinsä äitiini ja enooni, mutta me serkukset olemme todella rakkaita toisillemme, eli jotain hyvää syntyi siitäkin sisarussuhteesta. Tiedän myös tätini ihastelleen sitä, miten ihanaa se on, että meillä serkuksilla on niin lämpimät välit toisiimme. En tiedä mitä hänen, äitini ja enoni välillä on sattunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miten tuo ap:n kirjoittama liittyy nimenomaan suurperheeseen. Jos koulunkäyntiä ei tuettu, eikä harrastaakaan saanut, olisiko tuo tilanne sitten ollut toinen, jos lapsia olisi ollut vähemmän. En usko, että lapsiluku vaikuttaa mitenkään siihen, arvostavatko vanhemmat esim. koulutusta vai ei. 

Viisi lasta ei muutenkaan ole mikään erityinen suurperhe (määritellään juu niin) varsinkin, jos lapsilla on ikäeroa. Kyllä kahdelta aikuiselta riittää aikaa useammalle lapselle, jos he ovat suurperheeseen sitoutuneita. Tottakai silloin ei voi olla sellainen, jonka pitää itse huidella koko ajan jossakin, ja vaatia loputtomasti aikaa itselleen, vaan pitää olla tehokas ajankäytössä ja jaksavainen, ja orientoitua lapsiinsa.

Seuraan läheltä useampaakin suurperhettä, joissa lapset alkavat olla jo nuoria aikuisia. Kaikilla on ollut omat harrastukset, kaikilla on opiskeluhaaveita ja osa on jo ammateissaan. Lämpimät välit on sisaruksilla keskenkään, eikä kukaan ole jäänyt mistään paitsi. Joten ei nyt ainakaan kannata yleistää, jos omalle kohdalle on sattunut toisenlaisia kokemuksia.

Liittyy siten, että vanhemmilla ei ollut aikaa ja voimia jakaa huomiota viiden lapsen kesken. Eivät vaan ehtineet esim seurata meidän koulunkäyntiä, kun lapsia oli niin monta. Molemmat vanhemmat kävi töissä, äiti hoiti ohessa kotia ja isä pientilaa. Vanhempien kanssakäyminen meidän lasten kanssa keskittyi kieltämiseen, komentamiseen ja jatkuvien riitojen ja tappelunnujakoiden setvimiseen. Tärkein kasvatuskeino oli häirikön ajaminen ulos, poistaminen ruokapöydästä tai TV:n äärestä. Seitsemän hengen perheen ruoka- ja vaatehuolto vei hurjasti voimia ja aikaa. Samoin isä teki kovasti töitä perheemme toimeentulon eteen. Ei heillä ollut aikaa seurata meidän koulunkäyntiä tai kuskata harrastuksiin. Kyllä sellaisen lapsilauman keskellä eläminen vie mehut kaikista. No omapa oli valintansa, mutta EI minun valintani, joten saan olla katkera ja kriittinen, jos niin haluan.

Ap

Vähän ohis, itse en ole suurperheestä enkä sellaisesta haaveile, mutta mitä nyt olen asiasta ymmärtänyt, että yleensä suurperheissä lapsia kasvatetaan vähän omatoimisemmiksi kuin ilmeisesti teidän kotonanne? Että lapset muutakin kuin nujakoivat keskenään ja sotkevat.

Nyt en kyllä yhtään tiedä, mitä mahdat tarkoittaa omatoimiseksi kasvattamisella. Meidän perheessä kun kasvattamiseen ei vanhemmilla ollut aikaa. Parasta oli, että lapset pysyi pihalla poissa silmistä. Muuten sitten selviteltiin riitoja, tappeluita ja muita edesottamuksia. Isän kontribuutio kasvatukseen oli tämä erotuomarin rooli. Omatoimisuus taisi meillä tarkoittaa lähinnä kepposia ja muuta negatiivista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

En tiedä mitä lestoja täällä suurin osa on mutta kukaan sisaruksellisista kavereistani ei pidä asiaa mitenkään toivottavana. Kiiltokuvissa lapset leikkivät ilonkyynel silmässä mutta oikeasti jatkuvaa tappelua kuka saa ja mitä saa milloin oma vuoro. Ei omaa rauhaa eikä tilaa.

Omassa lapsuuden perheessä meitä lapsia oli neljä. Meidän perheen lapsiluku tuohon aikaan maaseudulla oli pieni, kun naapureissa oli kymmenenkin lasta. Ja ei oltu lestadiolaisia, kuten eivät naapuritkaan olleet. Itsellä on kolme lasta, se mitä tavoiteltiin ja onnistuttiin saamaan. Tuossa Hesarin jutussa oudosti pannaan vastakkain ainoat lapset ja suurperheet ( mitä se taas Mannisen mielessä tarkoittaa?) Suurin osa useampilapsisista perheistä on kuitenkin vain 2-4 lapsisia ja ikäerotkin voivat entisaikojen perheisiin verrattuna olla pitkät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoan lapsen osan huonot puolet tulevat esiin viimeistään sitten kun on vanhempien aika jättää tämä elämä: olet vastuussa yksin kaikesta ja mikäli omaa puolisoa ja lapsia ei satu olemaan olet vieläpä jäänyt yksin tänne.

Sisarukset ovat iso rikkaus elämässä ja heitä oppii arvostamaan viimeistään sitten keski-ikäisenä.

Miten niin jäänyt yksin tänne? Onhan niitä muitakin läheisiä ihmisiä kuin sisarukset tai omat lapset.

Tai ehkä sinulla ei ole muita. Mutta monella muulla on.

Mä en ole vielä tavannut sellaisia ystäviä tai muita ihmisiä, jotka auttaisivat jonkun toisen vanhempien hoidossa vuosikausia, hoitaisivat heidän asioitaan, setvisivät perintöasioita jne. niinkuin nyt yleensä sisarusten kesken jakautuu, jos sellaisia on.

No mä tiedän ihmisen, joka auttoi eläkevuosien läpi vähän vanhemman ystävänsä, kun tämä jäi leskeksi. Oli sillä ystävällä lapsiakin, mutta he olivat vankilassa tai muuten vain eivät välittäneet osallistua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tulee aina ihan sanomattoman paha mieli näistä jutuista ja puheista, joissa ainoan lapsen elämän kurjuutta ja vaikeutta kauhistellaan.

Olisin itse halunnut enemmän kuin yhden lapsen, mutta en saanut. Keskenmenot ja sekundäärinen lapsettomuut ovat tosi arkoja paikkoja, elämäni surullisimpia asioita. Olen tietysti onnellinen siitä yhdestä lapsesta, kaikki eivät saa sitäkään.

Kun sitten luen näitä juttuja siitä, kuinka se ainoa lapsi joutuu kärsimään elämässään ainoutensa takia, niin olo on tosi syyllinen ja tuntuu, että olen pilannut keskenmenoilla sen ainoan lapsenikin elämän ja huoli hänen pärjäämisestään on valtava.

Mutta tuo Hesarin toimittaja Johanna Malinen  päinvastoin hehkutti sitä, miten hyvä oli olla ainoana lapsena, kun ei tarvinnut riidellä "nallekarkeista". Hän näki sisarussuhteet pelkästään riidanlähteinä ei muuna. En kyllä ymmärrä, miksi tällaisia kärjistyksiä tarvitaan. Miksi ko toimittaja halusi nostaa tuon asian jutun aiheeksi?

Sehän on aivan vanhemmista kiinni riidelläänkö nallekarkeista vai ei. Omassa lapsuudessani ei sisaruksia mitenkään ohjattu tulemaan toimeen keskenään, meillä oli viidakon lait ja pienimpänä jouduin kärsimään. En ole erityisen läheinen sisarusteni kanssa, mutta en pidä sitä minään luonnonlakina vaan vanhempieni osaamattomuudena ja viitsimättämyytenä.

Omat lapseni olen kasvattanut niin että tykkäävät toisistaan eikä nallekarkeista riidellä. Empatiaa täytyy opettaa, kaikille se kun ei tule luonnostaan.

Niin, tuo "nallekarkeista" riitely oli toimittaja Mannisen näkemys useampilapsisten perheiden riidoista. En ole samaa mieltä Mannisen kanssa, mutta sen tiedän, että riitoja tulee, mutta perheessähän noita asioita on helppo oppia ja tietysti vanhempien ohjauksessa. 

Kyllä minunkin lapseni tykkäävät toisistaan, mutta tietysti riitojakin tulee milloin mistäkin asiasta.

Minullakin on vain huonoja kokemuksia suurperheen elämästä. Introvertille se on tuskaa aamusta iltaan vuodesta toiseen. Ikinä ei saanut olla rauhassa eikä toisaalta koskaan saanut vanhempien jakamatonta huomiota. Vanhempien mielestä 7-vuotias oli ihan kykenevä ottamaan vastuun omasta elämästään eikä läksyjen perään kysytty koskaan. Meidän elämä oli todella levotonta, vaikka muiden silmiin vanhemmat varmaan oli perhekeskeisiä ja boheemeja.

Eikä niistä sisaruksista nyt ole ollut niin paljon iloa kuin annetaan ymmärtää. Ei edes näin aikuisena. Onneksi oli lapseton täti, jonka luo pakenin olemaan ainoa lapsi ja saamaan huomiota, jota en koskaan kotona saanut.

Me kaikki kävimme yliopiston. Kaikilla on hyvät ammatit. Paperilla ollaan varmaan tällainen onnistunut suurperhe, mutta todellisuus on toinen. Jotain kertoo sekin, että ollaan kaikki joko lapsettomia tai yksilapsisia. Ehkä meistä edes joku olisi tehnyt suurperheen, jos se olisi kenenkään mielestä ollut kivaa.

Ja en edes halua sivuta sitä perimmäistä ongelmaa, joka suurperheitä rasittaa (ellei varallisuutta ole lähes rajattomasti). Minun lapsuuteni synkensi riitely ja tappelu, jonka taustalla oli sisarkateus ja jatkuva kilpailu vanhempien hellyydestä ja huomiosta.

Olen sisarrussarjamme toinen ja meidän sisarusten välillä on korkeintaan pari vuotta. Kun kuopus syntyi, esikoinen meni kouluun. Kun kuopus aloitti koulun, esikoinen meni yläasteelle.

Kun resurssit ovat rajalliset, kilpailu on veristä.

Ap

Noh, itse olen ainoa lapsi, jonka vanhemmat suorastaan hukuttivat huomioon ja palvoivat maata jalkojen alla. Serkkujakaan ei ollut, joten olin aika yksinäinen lapsiseuran suhteen, etenkin kouluaikojen ulkopuolella.

Vanhemmat tekivät jokseenkin kaiken puolestani, ja havahduin joskus reilu parikymppisenä siihen, että olen todella epäitsenäinen ja tukeuduin heihin kaikessa. Siitä alkoikin vähän rankempi itsenäistyminen, eikä välit oikein koskaan korjaantuneet. Nyt on vanhemmatkin jo kuolleet, ja huomaan kaipaavani sukulaisia tosi paljon. No, eipä ole oikein ketään... onneksi on mies, lapset ja miehen sukua.

Että niin, kaikessa on puolensa ja toisaalta se perhekoko ei suoraan liity siihen ovatko vanhemmat hyviä vai huonoja. Suurperheessä voi kasvaa hyvin ja saada huomiota, ainut lapsi voi saada lapsiseuraa muualtakin kuin sisaruksista ja kasvaa itsenäiseksi, mutta se vaatii sitä hyvää vanhemmuutta ja lapsen tarpeiden näkemistä aidosti.

Omassa lähipiirissä on perhe, jossa lasten aikuistuttua toinen päätyi suljetulle ja toinen toiselle mantereelle asumaan. Toisessa perheessä kolme lasta, aikuisena hädin tuskin puheväleissä. Yksi lapsista hoiti kaikki suvun vanhusten asiat muiden keskittyessä riitelyyn ja/tai asuessa ulkomailla. Kolmannessa perheessä perintöriita katkaisi välit osalta sisaruksista, nyt joku 20 vuotta mennyt niin, että yhteen ei ole puhevälejä muilla. Neljännessä lapseton sisarus hoiti kaikki vanhenevien vanhempien käytännönasiat yksin. Viidennessä perheessä välit kai ok, mutta näkevät harvoin, kun sisarus asuu ulkomailla. Kuudennessa perheessä yksi lapsista alkoholisti/narkomaani teiniäiti, jota vanhemmat ovat rahoittaneet vielä aikuisenakin ja tarvittaessa ottaneet kotiinsa asumaan. Sisar hoitaa vanhenevien vanhempien asiat yksin. Seitsemännessä perheessä sisarukset näkivät harvoin, koska toinen heistä on alkoholisti. Kahdeksannessa perheessä nuorimman ja vanhimman välinen ikäero on melkein 20 vuotta, nuorin on ihan jo asumisen kautta viettänyt enemmän aikaa tiettyjen kaveriensa kanssa kuin isosisarusten.

Toki on sellaisiakin perheitä, joissa sisaruksilla vaikuttaisi menevän mukavasti tai ovat jopa läheisiä, mutta huvittaa tämä yleinen väite, että sisaruussuhde olisi automaattisesti joku elämän peruskallio, jonka varaan voisi luottaa.

Toinen naurunaihe on huokailu siitä, kuinka sisarus ymmärtää paremmin kuin kukaan, kun on elänyt samassa perheessä. Monesti varsinkin isommissa perheissä jo ikäero tekee sen, että lapsuus on ihan erilainen esikoisella ja kuopuksella.

Itselläni on pieni ikäero sisarukseen, mutta silti meillä on jostain asioista niin erilaiset muistikuvat, että vaikea uskoa, että elettiin samassa perheessä. Välimme ovat hyvät ja rakastan häntä, mutta ei hän mikään elämäni läheisin ihminen ole, ja on paljon asioita, joista puhun mieluummin puolison tai tiettyjen ystävien kanssa. 

Ton kolumnin kommenteissa romantisoidaan, miten kyllä se on tärkeää tietää, että jossain maailmassa on sisarus tai useampi, jotka eivät unohda ja ovat valmiita tukemaan, vaikka ei arjessa niin nähtäisikään.

Todellisuudessa osassa perheitä sisarussuhteet ihan oikeasti katkeavat kuten muutkin ihmissuhteet. Näennäinen välirikon syy voi jopa olla aika pieni, kuten muutaman tonnin perintöriita.

Kuulostaa kyllä ihan painajaiselta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miten tuo ap:n kirjoittama liittyy nimenomaan suurperheeseen. Jos koulunkäyntiä ei tuettu, eikä harrastaakaan saanut, olisiko tuo tilanne sitten ollut toinen, jos lapsia olisi ollut vähemmän. En usko, että lapsiluku vaikuttaa mitenkään siihen, arvostavatko vanhemmat esim. koulutusta vai ei. 

Viisi lasta ei muutenkaan ole mikään erityinen suurperhe (määritellään juu niin) varsinkin, jos lapsilla on ikäeroa. Kyllä kahdelta aikuiselta riittää aikaa useammalle lapselle, jos he ovat suurperheeseen sitoutuneita. Tottakai silloin ei voi olla sellainen, jonka pitää itse huidella koko ajan jossakin, ja vaatia loputtomasti aikaa itselleen, vaan pitää olla tehokas ajankäytössä ja jaksavainen, ja orientoitua lapsiinsa.

Seuraan läheltä useampaakin suurperhettä, joissa lapset alkavat olla jo nuoria aikuisia. Kaikilla on ollut omat harrastukset, kaikilla on opiskeluhaaveita ja osa on jo ammateissaan. Lämpimät välit on sisaruksilla keskenkään, eikä kukaan ole jäänyt mistään paitsi. Joten ei nyt ainakaan kannata yleistää, jos omalle kohdalle on sattunut toisenlaisia kokemuksia.

Liittyy siten, että vanhemmilla ei ollut aikaa ja voimia jakaa huomiota viiden lapsen kesken. Eivät vaan ehtineet esim seurata meidän koulunkäyntiä, kun lapsia oli niin monta. Molemmat vanhemmat kävi töissä, äiti hoiti ohessa kotia ja isä pientilaa. Vanhempien kanssakäyminen meidän lasten kanssa keskittyi kieltämiseen, komentamiseen ja jatkuvien riitojen ja tappelunnujakoiden setvimiseen. Tärkein kasvatuskeino oli häirikön ajaminen ulos, poistaminen ruokapöydästä tai TV:n äärestä. Seitsemän hengen perheen ruoka- ja vaatehuolto vei hurjasti voimia ja aikaa. Samoin isä teki kovasti töitä perheemme toimeentulon eteen. Ei heillä ollut aikaa seurata meidän koulunkäyntiä tai kuskata harrastuksiin. Kyllä sellaisen lapsilauman keskellä eläminen vie mehut kaikista. No omapa oli valintansa, mutta EI minun valintani, joten saan olla katkera ja kriittinen, jos niin haluan.

Ap

No meitä oli kaksi lasta, ja ihan sama meininki lapsuudessa. Enpä nyt muutenkaan oikein hahmota miksi sitä koulunkäyntiä pitäisi niin kovin seurailla? En itsekään seuraa omien lasteni koulunkäyntiä sen ihmeemmin. En siis tarkista läksyjä ikinä tms. Ja oikein hyvin pärjäävät silti, kuten itsekin pärjäsin lapsena ja nuorena, sekä tietysti aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Ton kolumnin kommenteissa romantisoidaan, miten kyllä se on tärkeää tietää, että jossain maailmassa on sisarus tai useampi, jotka eivät unohda ja ovat valmiita tukemaan, vaikka ei arjessa niin nähtäisikään.

Todellisuudessa osassa perheitä sisarussuhteet ihan oikeasti katkeavat kuten muutkin ihmissuhteet. Näennäinen välirikon syy voi jopa olla aika pieni, kuten muutaman tonnin perintöriita.

Luin ja ihmettelin samaa. Minulle mieheni jälkeen kaikista läheisin ihminen on paras ystäväni. Siskoni taas ovat aivan eri maailmasta kuin minä. Jos kaipaan turvaa siitä, että joku tukee ja on mukana elämän ylä- ja alamäissä, saan sitä mieheltäni ja ystävältäni. Siskoistani kenellekään taas en kertoisi herkimpiä asioitani. Ikinä.

Apn kokemus ei liity suirperheeseen vaan ihan mihin kokoiseen perheeseen vaan. Olen itse 2-lapsen perheestä ja samalla lailla huonosti kohdeltu kuin ap. Olen ainoa akateeminen suvussa ja vanhemmat ja sisarus samoin kääntyneet minua vastaan.

Itselläni on useampi lapsi - ehkä nykymittapuulla suurperhe - ja olen korostetun tasaväkinen, reilu ja huolehdin että kaikki lapsista saavat huomiota, kannustusta ja tukea.

Ei siis ole mikään automaatti että suurperheessä olisi kurjaa. Olen ihan valehtelematta tuhat kertaa parempi äiti kuin mitä oma kuspää-äitini pienen perheen äitinä.

Itse olen myös viisilapsisesta perheestä, toiseksi vanhin, ja ihan erilaiset kokemukset.

Vanhemmilla oli aikaa tarpeeksi, varsinkin äidillä, joka oli kotiäitinä sinne saakka, että nuorimmainenkin sisko meni kouluun. Toki leikittiin paljon keskenämme pihalla niin kuin ap, mutta meillä se vain vahvisti yhteenkuuluvaisuuttamme.

Ollaan nyt aikuisena tosi läheisiä keskenämme edelleen, ollaan esimerkiksi matkusteltu usein ulkomailla yhdessä ja siskot on mun parhaita kavereita, veljetkin läheisiä.

En tiedä mistä sitten johtuu, että toisilla tällaiset kokemukset ja toisilla kuten ap:lla. Ehkä sitten juuri se kokemus siitä, että tulee kuulluksi, nähdyksi ja rakastetuksi, ja siihen ehkä ei sitten kaikilla suurperheen vanhemmilla ole aikaa ja viitseliäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Omassa lähipiirissä on perhe, jossa lasten aikuistuttua toinen päätyi suljetulle ja toinen toiselle mantereelle asumaan. Toisessa perheessä kolme lasta, aikuisena hädin tuskin puheväleissä. Yksi lapsista hoiti kaikki suvun vanhusten asiat muiden keskittyessä riitelyyn ja/tai asuessa ulkomailla. Kolmannessa perheessä perintöriita katkaisi välit osalta sisaruksista, nyt joku 20 vuotta mennyt niin, että yhteen ei ole puhevälejä muilla. Neljännessä lapseton sisarus hoiti kaikki vanhenevien vanhempien käytännönasiat yksin. Viidennessä perheessä välit kai ok, mutta näkevät harvoin, kun sisarus asuu ulkomailla. Kuudennessa perheessä yksi lapsista alkoholisti/narkomaani teiniäiti, jota vanhemmat ovat rahoittaneet vielä aikuisenakin ja tarvittaessa ottaneet kotiinsa asumaan. Sisar hoitaa vanhenevien vanhempien asiat yksin. Seitsemännessä perheessä sisarukset näkivät harvoin, koska toinen heistä on alkoholisti. Kahdeksannessa perheessä nuorimman ja vanhimman välinen ikäero on melkein 20 vuotta, nuorin on ihan jo asumisen kautta viettänyt enemmän aikaa tiettyjen kaveriensa kanssa kuin isosisarusten.

Toki on sellaisiakin perheitä, joissa sisaruksilla vaikuttaisi menevän mukavasti tai ovat jopa läheisiä, mutta huvittaa tämä yleinen väite, että sisaruussuhde olisi automaattisesti joku elämän peruskallio, jonka varaan voisi luottaa.

Toinen naurunaihe on huokailu siitä, kuinka sisarus ymmärtää paremmin kuin kukaan, kun on elänyt samassa perheessä. Monesti varsinkin isommissa perheissä jo ikäero tekee sen, että lapsuus on ihan erilainen esikoisella ja kuopuksella.

Itselläni on pieni ikäero sisarukseen, mutta silti meillä on jostain asioista niin erilaiset muistikuvat, että vaikea uskoa, että elettiin samassa perheessä. Välimme ovat hyvät ja rakastan häntä, mutta ei hän mikään elämäni läheisin ihminen ole, ja on paljon asioita, joista puhun mieluummin puolison tai tiettyjen ystävien kanssa. 

Lisään sen että usein luonnevikainen vanhempi tahallaan kääntää sisarukset toisiaan vastaan. Oma narsistivanhempi kilpailutti sisaruksia, valitsi aina suosikin ja toista syntipukkia syrji, ja sama jatkuu aikuisena ja perintö menee sille suosikille. Vanhempi ihan tietoisesti pilasi sisarusten välit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miten tuo ap:n kirjoittama liittyy nimenomaan suurperheeseen. Jos koulunkäyntiä ei tuettu, eikä harrastaakaan saanut, olisiko tuo tilanne sitten ollut toinen, jos lapsia olisi ollut vähemmän. En usko, että lapsiluku vaikuttaa mitenkään siihen, arvostavatko vanhemmat esim. koulutusta vai ei. 

Viisi lasta ei muutenkaan ole mikään erityinen suurperhe (määritellään juu niin) varsinkin, jos lapsilla on ikäeroa. Kyllä kahdelta aikuiselta riittää aikaa useammalle lapselle, jos he ovat suurperheeseen sitoutuneita. Tottakai silloin ei voi olla sellainen, jonka pitää itse huidella koko ajan jossakin, ja vaatia loputtomasti aikaa itselleen, vaan pitää olla tehokas ajankäytössä ja jaksavainen, ja orientoitua lapsiinsa.

Seuraan läheltä useampaakin suurperhettä, joissa lapset alkavat olla jo nuoria aikuisia. Kaikilla on ollut omat harrastukset, kaikilla on opiskeluhaaveita ja osa on jo ammateissaan. Lämpimät välit on sisaruksilla keskenkään, eikä kukaan ole jäänyt mistään paitsi. Joten ei nyt ainakaan kannata yleistää, jos omalle kohdalle on sattunut toisenlaisia kokemuksia.

Liittyy siten, että vanhemmilla ei ollut aikaa ja voimia jakaa huomiota viiden lapsen kesken. Eivät vaan ehtineet esim seurata meidän koulunkäyntiä, kun lapsia oli niin monta. Molemmat vanhemmat kävi töissä, äiti hoiti ohessa kotia ja isä pientilaa. Vanhempien kanssakäyminen meidän lasten kanssa keskittyi kieltämiseen, komentamiseen ja jatkuvien riitojen ja tappelunnujakoiden setvimiseen. Tärkein kasvatuskeino oli häirikön ajaminen ulos, poistaminen ruokapöydästä tai TV:n äärestä. Seitsemän hengen perheen ruoka- ja vaatehuolto vei hurjasti voimia ja aikaa. Samoin isä teki kovasti töitä perheemme toimeentulon eteen. Ei heillä ollut aikaa seurata meidän koulunkäyntiä tai kuskata harrastuksiin. Kyllä sellaisen lapsilauman keskellä eläminen vie mehut kaikista. No omapa oli valintansa, mutta EI minun valintani, joten saan olla katkera ja kriittinen, jos niin haluan.

Ap

No meitä oli kaksi lasta, ja ihan sama meininki lapsuudessa. Enpä nyt muutenkaan oikein hahmota miksi sitä koulunkäyntiä pitäisi niin kovin seurailla? En itsekään seuraa omien lasteni koulunkäyntiä sen ihmeemmin. En siis tarkista läksyjä ikinä tms. Ja oikein hyvin pärjäävät silti, kuten itsekin pärjäsin lapsena ja nuorena, sekä tietysti aikuisena.

Ei välttämättä seurailla, mutta kannustaa hyvään suoriutumiseen ja osoittaa, että välittää. Itse olin ihan surkea koulussa. Sukulaisten ja vanhempien kommentit oli tasoa se ei olekaan yhtä fiksu kuin siskonsa ja se on tuollainen poikatyttö, josta ei koskaan tule mitään. Kun läksyt jäi tekemättä, niin vanhempia ei kiinnostanut istua edes hetkeksi alas miettimään, että miksi pikkukoululainen ei tee koskaan läksyjään. Varmaan olisin tsempannut, jos vanhemmilla olisi ollut vähän eri asenne.

Oma lapsi hoitaa koulun hyvin ja on tunnollinen. Ei ole ollut ikinä mitään ongelmaa, mutta aina olemme kannustaneet ja olleet tarvittaessa tukena.

Mää mää mää ja märinää. Kun mää jäin ilman erityishuomiota. Kaikki muut oli ihan pkasakkia, vaan mää menestyin. Kyllä oli elämä kamalaa. Mää!

Ihan hirveää oli lapsuus suurperheessä, viisilapsisen perheen toiseksi vanhin minäkin. Meitä oli selvästi enemmän kuin mihin vanhemmilla olisi ollut varaa. Aina ei ollut sellaista autoakaan, johon olisivat kaikki mahtuneet, saati että kahta autoa. Ja sillä seudulla todellakin tarvittiin autoa.

Kaikki piti jakaa ja kaikki oli aina käytettyä ja halpaa paskaa. Myös huone piti jakaa, eikä kotona koskaan saanut olla rauhassa. Ei ollut varaa mieleisiin harrastuksiin, vaan harrastukset oli jotain koulun iltapäiväkerhoja. Ikinä ei matkustettu, paitsi ehkä joskus kun olin pikkulapsi ja meitä oli vielä vähemmän niin oltiin jossain leirikeskuksessa tms. Sisarusväkivallasta en edes aloita pidemmin, mutta lyötiin vielä teini-ikäisenäkin.

Minusta tuli itsekäs ja omissa oloissa viihtyvä aikuinen. Kärsin molemmista ominaisuuksista, kaipaisin enemmän seuraa ja hyväksyntää kuin mitä kykenen saamaan. Lapsia ei ole eikä tule, ei missään nimessä yhtäkään ikinä. Sisaruksillani ei myöskään ole lapsia. Emme ole läheisiä, joten en tiedä, ovatko kaikki tarkoituksella jättäneet perheen perustamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miten tuo ap:n kirjoittama liittyy nimenomaan suurperheeseen. Jos koulunkäyntiä ei tuettu, eikä harrastaakaan saanut, olisiko tuo tilanne sitten ollut toinen, jos lapsia olisi ollut vähemmän. En usko, että lapsiluku vaikuttaa mitenkään siihen, arvostavatko vanhemmat esim. koulutusta vai ei. 

Viisi lasta ei muutenkaan ole mikään erityinen suurperhe (määritellään juu niin) varsinkin, jos lapsilla on ikäeroa. Kyllä kahdelta aikuiselta riittää aikaa useammalle lapselle, jos he ovat suurperheeseen sitoutuneita. Tottakai silloin ei voi olla sellainen, jonka pitää itse huidella koko ajan jossakin, ja vaatia loputtomasti aikaa itselleen, vaan pitää olla tehokas ajankäytössä ja jaksavainen, ja orientoitua lapsiinsa.

Seuraan läheltä useampaakin suurperhettä, joissa lapset alkavat olla jo nuoria aikuisia. Kaikilla on ollut omat harrastukset, kaikilla on opiskeluhaaveita ja osa on jo ammateissaan. Lämpimät välit on sisaruksilla keskenkään, eikä kukaan ole jäänyt mistään paitsi. Joten ei nyt ainakaan kannata yleistää, jos omalle kohdalle on sattunut toisenlaisia kokemuksia.

Liittyy siten, että vanhemmilla ei ollut aikaa ja voimia jakaa huomiota viiden lapsen kesken. Eivät vaan ehtineet esim seurata meidän koulunkäyntiä, kun lapsia oli niin monta. Molemmat vanhemmat kävi töissä, äiti hoiti ohessa kotia ja isä pientilaa. Vanhempien kanssakäyminen meidän lasten kanssa keskittyi kieltämiseen, komentamiseen ja jatkuvien riitojen ja tappelunnujakoiden setvimiseen. Tärkein kasvatuskeino oli häirikön ajaminen ulos, poistaminen ruokapöydästä tai TV:n äärestä. Seitsemän hengen perheen ruoka- ja vaatehuolto vei hurjasti voimia ja aikaa. Samoin isä teki kovasti töitä perheemme toimeentulon eteen. Ei heillä ollut aikaa seurata meidän koulunkäyntiä tai kuskata harrastuksiin. Kyllä sellaisen lapsilauman keskellä eläminen vie mehut kaikista. No omapa oli valintansa, mutta EI minun valintani, joten saan olla katkera ja kriittinen, jos niin haluan.

Ap

Vähän ohis, itse en ole suurperheestä enkä sellaisesta haaveile, mutta mitä nyt olen asiasta ymmärtänyt, että yleensä suurperheissä lapsia kasvatetaan vähän omatoimisemmiksi kuin ilmeisesti teidän kotonanne? Että lapset muutakin kuin nujakoivat keskenään ja sotkevat.

Niin siis tarkoitat että kaikki on pakko tehdä itse kun aikuiset eivät kerkeä auttamaan. Omatoiminen voi olla vaikka olisi ainoa.  Onhan se tekemätön paikka kuskata viittä lasta eri treeneihin neljä kertaa viikossa. Jos ei ole miljonääri kyllä siinä jää lapset helposti ilman nallekarkkeja kokonaan.

En tarkoita, että pakko tehdä itse kun aikuiset ei kerkeä vaan koska yleensä on hyvä opettaa lapsia ottamaan ikätasonsa mukaisesti vastuuta omista ja yhteisistä asioista kuten vaikka kotitöistä ja koulunkäynnistä.

Eikä kai jokaisessa useampilapsisessa perheessä ole monta lasta vailla kyytiä harrastuksiin, isompinahan voivat kulkea useimmat itse harrastuksiin oli siskoja tai veljiä tai sitten ei. Ongelmaiset toki erikseen.

Yksinkertaisesti nämä argumentit suurperheiden kamaluudesta eivät ole kovin päteviä. Moni argumentoija alleviivaa vain omaa organisointikyvyttömyyttään näissä.

Ainokaisen vanhemmilla on teoriassa enemmän aikaa lapselleen, mutta ei kai sekään niin huono asia ole jos lapsi ei saa kaikkea vanhempansa aikaa (ainokaisenakaan) tai saa jopa sisariltaan huomiota (siis eikä!), oppii jakamaan mm. huomiota? Onneksi sentään yleensä vanhemmat rakastavat kaikkia lapsiaan ja pyrkivät jokaisesta pitämään huolta vaikka ap:n tapauksessa näin ei näköhään ollut.

Jotenkin hassu ajatus, että lapsen lapsuus menisi sellaisesta pilalle. Eikä menekään, kunhan joidenkin vähän simppelimpien äitien on mahdotonta ymmärtää miten useamman lapsen hoito toimii. Varsinkin jos omat vanhemmat eivät ole osanneet näyttää esimerkkiä.