Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ystäväni eivät ole halunneet tutustua lapsiini
29.07.2022 |
Onko muilla vastaavaa?
Minulla on 3 lapsetonta ystävää, jotka olen tuntenut 15 vuoden ajan. He ovat yli 30 vuotiaita, yksi on parisuhteessa. 2 heistä haluaisi omia lapsia kyllä, yksi ei halua lainkaan.
Minua on ruvennut vaivaamaan se etteivät he halua tutustua lapsiini. Vanhin on jo 9 vuotias, ja koronavuodet tietysti tekivät vielä enemmän sen ettemme tavanneet juurikaan. Yhden heistä pyysin nuorimmaisen kummiksi (2 vuotias) ajatuksenani oli että jos jotenkin saisin hänet lähentymään minuun ja perheeseeni samalla, mutta ei. Ei hän kysy koskaan mitä lapselle kuuluu, ei tule syntymäpäiville/ muuhun päivänviettoon vaikka kutsun aina joku flunssa tms tekosyy (koska aina voi tulla myös kipeyksien jälkeenkin voisin ne kahvit keittää) ja ei en odota lapselleni mitään lahjoja enkä mitään hoitajaa ihan vaan normaalia yhdessäoloa että lapseni olisi saanut mahdollisuuden tutustua kummitätiinsä.
Toinen ystäväni on hyvin minä keskeinen. Kerran pyysi minua yökylään luokseen, käyn hänen luonaan useamman kerran vuodessa yksin. Ajattelin, että tällä kertaa voisi olla tilaisuus tutustua tyttäreeni ja ehdotin että olisin ottanut hänet mukaani ja oltaisiin tehty jotain muuta kuin lähdetty kiertelemään baareja (se tuntuu hänelle olevan meidän kaveruudessa se mielekkäin osuus) hän huokaili ehdotukselleni sanoen kun haluaisi nukkua yönsä rauhassa, että lapsestani on kyllä häiriöksi. Koitin siinä sanoa että lapsi on jo 6vuotias ja nukkuu kuin tukki ja aivan hiljaa yönsä, mutta juu kävi selväksi ettei lastani haluta mukaan. Hän näkee lapsiani kerran vuodessa, jos silloinkaan, aina tahtoo tapaamiset kahden kesken. Sama jos puhumme puhelimessa ja taustalla kuuluu lasten puheita tai leikkejä, alkaa sama huokailu ettei jaksa kuulla lapsieni ääniä että soita kun et ole niiden kanssa.
Tässä kohden haluan jo kertoa, etteivät lapseni ole mitään erityislapsia eivätkä mitään hemmoteltuja pirkkopettereitä vaan aivan tavallisia ikäisiään lapsia, iloisia, puuhakkaita.
Kolmas ystäväni, joka ei itselleen lapsia ikinä ole toivonut on näistä kolmesta vähääkään se joka on yllättänyt sillä että on kehunut lapsiani ja jopa ruvennut kyselemään heidänkin kuulumisiaan. Joskus oli hänelle kauhea järkytys että miksi perustin perheen ja välirikkoakin siitä seurasi.
No en tiedä, halusinnvain tehdä tämän aloituksen ja tietää millaisia ystävyyssuhteita teillä muilla on, tapaatteko lasten kanssa yhtäaikaa tuntevatko ystävänne lapsennekin vai miten?
Ja en ole mikään äityliini joka olisi unohtanut minuutensa ja eläisi vain lapsilleen, jotta olisin sen tähden rasittava perhe elämäni kanssa, tapailen näitä kolmea ystävää yksinäni sitten vaan mutta on nämä ystävyydet ruvenneet tökkimään kun ei toisia tunnu kiinnostavan minun elämäni tärkeä osio, lapseni.
Yksikin aina kyselee perhe elämästäni siihen tapaan, onko riitoja miehen kanssa? Tai miten sä jaksat kolmea lasta?
No, hän on sellainen aikuislapsi joka lomillan nukkuu päivällä kolmeen ja käy millaiseen viikonpäivään tahansa pilettämässä tietysti itselle ruvennut käymään moiset hommat
Vähän kaukaisiksi 😀
Kommentit (199)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin kylässä harrastuskaverini luona. Hän on yksinhuoltaja, jolla on ekaluokkalainen poika. Söimme ja kahvittelimme ja tuo poika oli kokoajan seurassamme. Hänestä oli tosi kivaa, kun tuli vieras täti kylään. Poika oli kyllä kiva, tosi reipas ja sosiaalinen, mutta edes äitinsä ei saanut häntä lempeästi häädettyä edes hetkeksi.
"Menetkö välillä leikkimään omaan huoneeseen?"
"En mä. Mä haluun olla teidän kanssa"
Ja hänhän oli, kaikki temput piti kehua ja naistenjuttuja oli ihan turha puhua. Minulla oli jo etukäteen mietittynä pari puheenaihetta, joista olisin halunnut jutella, mutta ne ei olleet asioita, joita lapsen läsnäollessa olisi voinut jutella. Kolmen tunnin kohdalla lähdin kotiin pojan nukkumaanmenoaikaan vedoten.
Omat lapset käyvät korkeintaan tervehtimässä vieraiden tullessa ja tulevat kahvipöytään, mutta muuten he eivät jää norkkumaan aikuisten seuraan olohuoneeseen. Siksi tuo oli minulle uusi kokemus.
Tällä haluan siis vain kertoa sitä, että olen samaa mieltä yhden kommentoijan kanssa: Aikuiset on niitä kavereita keskenään ja vanhemmat eivät voi olettaa, että aikuiset aikovat olla parhaita kavereita myös heidän lapsilleen. Käytöstavat ja positiivinen suhtautuminen lapseen on toki suotavaa, mutta (joskus) sitä haluaa jutella vain niiden vanhempien kanssa aikuisten juttuja.
Olen tästä aloittajana ihan samaa mieltä ja 9 vuotta näin on mentykin, ilman lapsiani. Ehkä eniten rupesi hiertämään kummiasia ja sitäkautta nämä pari muutakin ystävää, kun se suhtautuminen on niin nihkeää lapsiini jokatapauksessa.
Onko näistä ystävistäsi joku siis lapsen kummi vai ei? Jos on, niin outoa suostua kummiksi ja käyttäytyä noin --> keskustele hänen kanssaan. Toisaalta kummiuskaan ei mikään taivaan tärkeä velvoite elämässä ole, vaikka jotkut sitäkin koittavat suuresti nostattaa.
Jos ei, niin asiassa ei liene epäselvyyttä.Moni suostuu kummiksi kun ei kehtaa kieltäytyä.
Kummin tehtävä on rituaalinomainen: ollaan ristäisissä, annetaan kummilusikka.
Kukaan ei halua kummilta kristillistä kasvatusapua.Sen sijaan kummius muodostuu pian yksipuoliseksi hyötymissuhteeksi.
On todella tyhmää ruveta kiristämään huomiota, rahaa ja palveluita kummiuteen vedoten. Kummi saattaa lähteä kokonaan lätkimään. Eihän hänellä ole mitään menetettävää.Ja sitten vingutaan vauvapalstalla "mielipahaa lapsen takia kun kummiin ei ole mitään yhteyttä".
Kummille pitäisi maksaa palkkio tai poistaa koko instituutio vanhentuneena.
Ystäväni liikuttui kyyneliin pyynnöstäni, ja sanoi olevansa otettu ja haluavansa olla kummi.
No ei ole ristiäisiä enempää ollutkaan sitten kiinnostunut. Harmi. En kyllä odota mitään lahjuksia enkä mitään muutakaan ihmeellistä.
Lähinnä se että lapseni oppisi hänet tuntemaan, koska hän kyllä on hyvä tyyppi ja hyvä lasten seurassa, mutta jostain syystä ei sitten kiinnostakkaan. Mieheni ystävä on myös kummi ja kyselee viikottain kuulumisia ja tulee käymään kahvilla silloin tällöin. Ottaa kontaktia kummilapseensa. Sellaista normaalia kanssakäymistä. En muuta kaipaisi tässäkään.Jos hän kerran oli ystäväsi, niin oletko muistanut olla vastavuoroinen? Vai jäikö kummiuden jälkeen pallo ikuiseksi ajaksi ystävällesi, jolloin HÄNEN pitää kysellä kuulumisia, HÄNEN pitää tulla käymään, ja sinä et tikkua ristiin laita? Ainakin miehesi kaverin kummius tuolta kuulostaa.
Mistähän käy ilmi etten olisi ollut vastavuoroinen?
Kuuntelen monta kertaa viikossa ystävän vuodatuksia elämästään ja sen haasteita, milloin mitäkin.
Aina kuuntelen, kommentoin ja neuvon mitä pystyn. Hän niitä tuntuu kovin kiitollisena ottavan vastaan kun aina sitten soittelee uudelleen. Minäkin soitan hänelle kun jään murehtimaan, miten nyt menee.
Ehdotan tapaamisia, kahdestaan ne onnistuu aina mutta kun lapsista kyse,
Lupailee mutta sitten ei toteudu milloin mistäkin syystä. Olen lopettanut kyselemisen , kun selvästi ei kiinnosta. Nyt keskitymme sitten tähän yksipuoliseen ystävyyteen joka on se että olen yleinen vuodatuksen kohde ja koitan sitten parhaani mukan ymmärtää.
Olisi se mukava kun itse voisi omasta elämästään kertoa jotain mutta ei siitä tule mitään. Harmi.
Miksi haluat tavata häntä lastesi kanssa? Eikö sinulla ole niitä mammakavereita juuri siihen tarkoitukseen? Eli sellaisia, joiden kanssa ei puhuta asioita, jotka ei ole sopivia lasten korville ja lapset ovat tapaamisen ydin. Ja jos hänellä on oikeasti elämässään ongelmia ja haasteita, niin ne ovat varmaan juurikin sellaisia juttuja, jotka ei kuulu lapsille yhtään. Ja onko sinulla muuta kerrottavaa kuin lapset? Siis tapahtuuko elämässäsi oikeasti muuta? Minulla on lapsia, mutta on paljon asioita, jotka ei liity lapsiin millään tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi heidän pitäis haluta tutustua sun lapsiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap vaikuttaa juuri näiltä, joiden mielestä omat lapset ovat maailman napa, ja antavat kaiken periksi pikku mussukoilleen.
Joo ymmärrän, että omat lapset ovat maailman tärkein asia, mutta pitää osata myös ottaa muut huomioon. Myös lapsettomat!
Ei kyllä se menee nyt niinpäin että nämä lapsettomat ystävät ovat niin maailmannapoja että.
Äitiys opettaa sitä kuuluisaa epäitsekkyyttä, ja kypsyyttä (ei valitettavasti täällä vauvapalstalla vastaileville)
Joka saa aikaan sen, ettei ehkä äiti ihminen jaksa ymmärtää pirkon piletysputkia, joita on jatkunut 15vuotiaasta asti, elämään joka perustuu miesten valloittamiseen ja seksikkäänä olemiseen heitä varten, sitten itketään kun ei taaskaan ollut kuin vain hetken panåpuuna toiselle.. tai kun voivotellaan et nyt ollaan niin väsynyttä että nukuin kolmeen asti päivällä rytmit vähän sekasin, heheh. Joo, kuulostaa siltä että pirkolla on elämänhallinnan kanssa vähän onkelmia, koska oli minulla lapsia tai ei en sitten teini iän ole maannut persehomeessa päivällä ja kölpännyt kaikkia öitäni. Mutta täällä nyt on vastailemassa enemmistönä elämänkoululaisia joten tietysti ymmärtämättömyyteni nähdään kateutena ja katkeruutena =)) tai voisko olla vaan että turhauttaa ystävä jolla voisi olla elämässään potentiaalia vaikka mihin mutta tuhlaa sen sitten kaikkeen pinnalliseen tyhjyyteen?
Kerroppa mikä sinusta ei olisi sitten pinnallista tyhjyyttä? Miten lapsettoman ihmiset tulisi elää, jotta hänen elämänsä olisi sinusta asiallista ja arvostettavaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin kylässä harrastuskaverini luona. Hän on yksinhuoltaja, jolla on ekaluokkalainen poika. Söimme ja kahvittelimme ja tuo poika oli kokoajan seurassamme. Hänestä oli tosi kivaa, kun tuli vieras täti kylään. Poika oli kyllä kiva, tosi reipas ja sosiaalinen, mutta edes äitinsä ei saanut häntä lempeästi häädettyä edes hetkeksi.
"Menetkö välillä leikkimään omaan huoneeseen?"
"En mä. Mä haluun olla teidän kanssa"
Ja hänhän oli, kaikki temput piti kehua ja naistenjuttuja oli ihan turha puhua. Minulla oli jo etukäteen mietittynä pari puheenaihetta, joista olisin halunnut jutella, mutta ne ei olleet asioita, joita lapsen läsnäollessa olisi voinut jutella. Kolmen tunnin kohdalla lähdin kotiin pojan nukkumaanmenoaikaan vedoten.
Omat lapset käyvät korkeintaan tervehtimässä vieraiden tullessa ja tulevat kahvipöytään, mutta muuten he eivät jää norkkumaan aikuisten seuraan olohuoneeseen. Siksi tuo oli minulle uusi kokemus.
Tällä haluan siis vain kertoa sitä, että olen samaa mieltä yhden kommentoijan kanssa: Aikuiset on niitä kavereita keskenään ja vanhemmat eivät voi olettaa, että aikuiset aikovat olla parhaita kavereita myös heidän lapsilleen. Käytöstavat ja positiivinen suhtautuminen lapseen on toki suotavaa, mutta (joskus) sitä haluaa jutella vain niiden vanhempien kanssa aikuisten juttuja.
Olen tästä aloittajana ihan samaa mieltä ja 9 vuotta näin on mentykin, ilman lapsiani. Ehkä eniten rupesi hiertämään kummiasia ja sitäkautta nämä pari muutakin ystävää, kun se suhtautuminen on niin nihkeää lapsiini jokatapauksessa.
Onko näistä ystävistäsi joku siis lapsen kummi vai ei? Jos on, niin outoa suostua kummiksi ja käyttäytyä noin --> keskustele hänen kanssaan. Toisaalta kummiuskaan ei mikään taivaan tärkeä velvoite elämässä ole, vaikka jotkut sitäkin koittavat suuresti nostattaa.
Jos ei, niin asiassa ei liene epäselvyyttä.Moni suostuu kummiksi kun ei kehtaa kieltäytyä.
Kummin tehtävä on rituaalinomainen: ollaan ristäisissä, annetaan kummilusikka.
Kukaan ei halua kummilta kristillistä kasvatusapua.Sen sijaan kummius muodostuu pian yksipuoliseksi hyötymissuhteeksi.
On todella tyhmää ruveta kiristämään huomiota, rahaa ja palveluita kummiuteen vedoten. Kummi saattaa lähteä kokonaan lätkimään. Eihän hänellä ole mitään menetettävää.Ja sitten vingutaan vauvapalstalla "mielipahaa lapsen takia kun kummiin ei ole mitään yhteyttä".
Kummille pitäisi maksaa palkkio tai poistaa koko instituutio vanhentuneena.
Ystäväni liikuttui kyyneliin pyynnöstäni, ja sanoi olevansa otettu ja haluavansa olla kummi.
No ei ole ristiäisiä enempää ollutkaan sitten kiinnostunut. Harmi. En kyllä odota mitään lahjuksia enkä mitään muutakaan ihmeellistä.
Lähinnä se että lapseni oppisi hänet tuntemaan, koska hän kyllä on hyvä tyyppi ja hyvä lasten seurassa, mutta jostain syystä ei sitten kiinnostakkaan. Mieheni ystävä on myös kummi ja kyselee viikottain kuulumisia ja tulee käymään kahvilla silloin tällöin. Ottaa kontaktia kummilapseensa. Sellaista normaalia kanssakäymistä. En muuta kaipaisi tässäkään.Jos hän kerran oli ystäväsi, niin oletko muistanut olla vastavuoroinen? Vai jäikö kummiuden jälkeen pallo ikuiseksi ajaksi ystävällesi, jolloin HÄNEN pitää kysellä kuulumisia, HÄNEN pitää tulla käymään, ja sinä et tikkua ristiin laita? Ainakin miehesi kaverin kummius tuolta kuulostaa.
Mistähän käy ilmi etten olisi ollut vastavuoroinen?
Kuuntelen monta kertaa viikossa ystävän vuodatuksia elämästään ja sen haasteita, milloin mitäkin.
Aina kuuntelen, kommentoin ja neuvon mitä pystyn. Hän niitä tuntuu kovin kiitollisena ottavan vastaan kun aina sitten soittelee uudelleen. Minäkin soitan hänelle kun jään murehtimaan, miten nyt menee.
Ehdotan tapaamisia, kahdestaan ne onnistuu aina mutta kun lapsista kyse,
Lupailee mutta sitten ei toteudu milloin mistäkin syystä. Olen lopettanut kyselemisen , kun selvästi ei kiinnosta. Nyt keskitymme sitten tähän yksipuoliseen ystävyyteen joka on se että olen yleinen vuodatuksen kohde ja koitan sitten parhaani mukan ymmärtää.
Olisi se mukava kun itse voisi omasta elämästään kertoa jotain mutta ei siitä tule mitään. Harmi.Miksi haluat tavata häntä lastesi kanssa? Eikö sinulla ole niitä mammakavereita juuri siihen tarkoitukseen? Eli sellaisia, joiden kanssa ei puhuta asioita, jotka ei ole sopivia lasten korville ja lapset ovat tapaamisen ydin. Ja jos hänellä on oikeasti elämässään ongelmia ja haasteita, niin ne ovat varmaan juurikin sellaisia juttuja, jotka ei kuulu lapsille yhtään. Ja onko sinulla muuta kerrottavaa kuin lapset? Siis tapahtuuko elämässäsi oikeasti muuta? Minulla on lapsia, mutta on paljon asioita, jotka ei liity lapsiin millään tavalla.
Niin että minun pitäisi kuunnella joka käänteessä hänen vuodatuksiaan , kai ne tapaamiset nyt voisi jotain muutakin olla kuin vain yhtä
Terapia istuntoa?? Hohhoijaa. Juuri tämä mättää.
Kaikki pitäisi vain mennä kuten ystäväni haluavat ja he saisivat päättää kaikki keskustelunaiheetkin! En jaksa
Jaa a. Kuulostaa erikoiselta, yleensähän lapsista ollaan kiinnostuneita edes vähän. Itse kyllä olen kiinnostunut ja tykkään viettää aikaa kummilapseni ja hänen perheensä kanssa. Nyt on kuitenkin tullut vähän vastasva tilanne kuin ap:lla eli tuo perhe, tai oikeammin vanhemmat ovat käyneet vihamielisiksi mun koiria kohtaan. Se alkoi silloin, kun kerroin etten halua omia lapsia. En olisi sitäkään kertonut ellen olisi jatkuvasti saanut painostusta lasten hankintaan. Lopulta jouduin sanomaan painokkaasti, että olen jo monta kertaa sanonut etten tee ikinä yhtään lasta, joten en halua tästä enää keskustella.
Sen jälkeen on koiriani kiellety tulemasta heille, edes pihalle, vaikka asuvat omakotitalossa keskellä korpea. Sitten ihmettelevät miksi en halua heille tulla, ainakaan yökylään.
Toisaalta, kun itse ovat meillä, on yhtäkkiä koirat oltava muualla, koska lapset. Ja heidän lapsensa aina sotkee koko asunnon ihan kauheaksi eikä kukaan komenna tai siivoa.
Ja koirani ovat kivoja ja käyttäytyvät hyvin. Eivät tuhoa tavaraa eivätkä kuolaa eikä riehu. Lapset ovat niistä tykänneet.
Mikä siinä oikein on? Pitää alkaa vihaamaan toisten elämäntyyliä ja valintoja?
Ap:n tekstistä saa myös hieman sitä käsitystä, että olet alkanut halveksia ystäviesi elämää ja etenkin bilettämistä ja myöhään nukkumista. Onko kyse siitä? Jos, niin en ihmettele ettei seura tahdo kelvata. Miksi ystäväsi ei saisi haluta bilettää? Mistä tiedät, milloin on viimeksi päässyt bilettämään? Jos hän oli kauan haavellut, että pääsisi bilettämään ja varannut sopivan viikonlopun siihen, sitten sä tunget lasta mukaan etkä ymmärrä vaikka suoraan sanoo.
Yleensä näissä on mukana se, että lapsia saanut muuttuu tosi paljon ja alkaa vaatia samaa muilta ja kun ei onnistu niin halveksii. Ei hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävieni lapset eivät halua tutustua minuun, vaikka en ole vielä ihan kahdeksaakymmentäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin kylässä harrastuskaverini luona. Hän on yksinhuoltaja, jolla on ekaluokkalainen poika. Söimme ja kahvittelimme ja tuo poika oli kokoajan seurassamme. Hänestä oli tosi kivaa, kun tuli vieras täti kylään. Poika oli kyllä kiva, tosi reipas ja sosiaalinen, mutta edes äitinsä ei saanut häntä lempeästi häädettyä edes hetkeksi.
"Menetkö välillä leikkimään omaan huoneeseen?"
"En mä. Mä haluun olla teidän kanssa"
Ja hänhän oli, kaikki temput piti kehua ja naistenjuttuja oli ihan turha puhua. Minulla oli jo etukäteen mietittynä pari puheenaihetta, joista olisin halunnut jutella, mutta ne ei olleet asioita, joita lapsen läsnäollessa olisi voinut jutella. Kolmen tunnin kohdalla lähdin kotiin pojan nukkumaanmenoaikaan vedoten.
Omat lapset käyvät korkeintaan tervehtimässä vieraiden tullessa ja tulevat kahvipöytään, mutta muuten he eivät jää norkkumaan aikuisten seuraan olohuoneeseen. Siksi tuo oli minulle uusi kokemus.
Tällä haluan siis vain kertoa sitä, että olen samaa mieltä yhden kommentoijan kanssa: Aikuiset on niitä kavereita keskenään ja vanhemmat eivät voi olettaa, että aikuiset aikovat olla parhaita kavereita myös heidän lapsilleen. Käytöstavat ja positiivinen suhtautuminen lapseen on toki suotavaa, mutta (joskus) sitä haluaa jutella vain niiden vanhempien kanssa aikuisten juttuja.
Olen tästä aloittajana ihan samaa mieltä ja 9 vuotta näin on mentykin, ilman lapsiani. Ehkä eniten rupesi hiertämään kummiasia ja sitäkautta nämä pari muutakin ystävää, kun se suhtautuminen on niin nihkeää lapsiini jokatapauksessa.
Onko näistä ystävistäsi joku siis lapsen kummi vai ei? Jos on, niin outoa suostua kummiksi ja käyttäytyä noin --> keskustele hänen kanssaan. Toisaalta kummiuskaan ei mikään taivaan tärkeä velvoite elämässä ole, vaikka jotkut sitäkin koittavat suuresti nostattaa.
Jos ei, niin asiassa ei liene epäselvyyttä.Moni suostuu kummiksi kun ei kehtaa kieltäytyä.
Kummin tehtävä on rituaalinomainen: ollaan ristäisissä, annetaan kummilusikka.
Kukaan ei halua kummilta kristillistä kasvatusapua.Sen sijaan kummius muodostuu pian yksipuoliseksi hyötymissuhteeksi.
On todella tyhmää ruveta kiristämään huomiota, rahaa ja palveluita kummiuteen vedoten. Kummi saattaa lähteä kokonaan lätkimään. Eihän hänellä ole mitään menetettävää.Ja sitten vingutaan vauvapalstalla "mielipahaa lapsen takia kun kummiin ei ole mitään yhteyttä".
Kummille pitäisi maksaa palkkio tai poistaa koko instituutio vanhentuneena.
Ystäväni liikuttui kyyneliin pyynnöstäni, ja sanoi olevansa otettu ja haluavansa olla kummi.
No ei ole ristiäisiä enempää ollutkaan sitten kiinnostunut. Harmi. En kyllä odota mitään lahjuksia enkä mitään muutakaan ihmeellistä.
Lähinnä se että lapseni oppisi hänet tuntemaan, koska hän kyllä on hyvä tyyppi ja hyvä lasten seurassa, mutta jostain syystä ei sitten kiinnostakkaan. Mieheni ystävä on myös kummi ja kyselee viikottain kuulumisia ja tulee käymään kahvilla silloin tällöin. Ottaa kontaktia kummilapseensa. Sellaista normaalia kanssakäymistä. En muuta kaipaisi tässäkään.Jos hän kerran oli ystäväsi, niin oletko muistanut olla vastavuoroinen? Vai jäikö kummiuden jälkeen pallo ikuiseksi ajaksi ystävällesi, jolloin HÄNEN pitää kysellä kuulumisia, HÄNEN pitää tulla käymään, ja sinä et tikkua ristiin laita? Ainakin miehesi kaverin kummius tuolta kuulostaa.
Mistähän käy ilmi etten olisi ollut vastavuoroinen?
Kuuntelen monta kertaa viikossa ystävän vuodatuksia elämästään ja sen haasteita, milloin mitäkin.
Aina kuuntelen, kommentoin ja neuvon mitä pystyn. Hän niitä tuntuu kovin kiitollisena ottavan vastaan kun aina sitten soittelee uudelleen. Minäkin soitan hänelle kun jään murehtimaan, miten nyt menee.
Ehdotan tapaamisia, kahdestaan ne onnistuu aina mutta kun lapsista kyse,
Lupailee mutta sitten ei toteudu milloin mistäkin syystä. Olen lopettanut kyselemisen , kun selvästi ei kiinnosta. Nyt keskitymme sitten tähän yksipuoliseen ystävyyteen joka on se että olen yleinen vuodatuksen kohde ja koitan sitten parhaani mukan ymmärtää.
Olisi se mukava kun itse voisi omasta elämästään kertoa jotain mutta ei siitä tule mitään. Harmi.Miksi haluat tavata häntä lastesi kanssa? Eikö sinulla ole niitä mammakavereita juuri siihen tarkoitukseen? Eli sellaisia, joiden kanssa ei puhuta asioita, jotka ei ole sopivia lasten korville ja lapset ovat tapaamisen ydin. Ja jos hänellä on oikeasti elämässään ongelmia ja haasteita, niin ne ovat varmaan juurikin sellaisia juttuja, jotka ei kuulu lapsille yhtään. Ja onko sinulla muuta kerrottavaa kuin lapset? Siis tapahtuuko elämässäsi oikeasti muuta? Minulla on lapsia, mutta on paljon asioita, jotka ei liity lapsiin millään tavalla.
Niin että minun pitäisi kuunnella joka käänteessä hänen vuodatuksiaan , kai ne tapaamiset nyt voisi jotain muutakin olla kuin vain yhtä
Terapia istuntoa?? Hohhoijaa. Juuri tämä mättää.
Kaikki pitäisi vain mennä kuten ystäväni haluavat ja he saisivat päättää kaikki keskustelunaiheetkin! En jaksa
No, onko sinulla hänelle jotain muuta kerrottavaa kuin lapsesi!? Siis tapahtuuko elämässäsi muuta, josta voisit hänen kanssaan keskustella? Jos sinulla on jotain huolta ja harmia, niin eikö hän muka kuuntele? Jos kerrot uusista työkuvioistasi, niin hän ei kuuntele? Kun ihan oikeasti ei edes lapsellisia kiinnosta ystävien Pirkko-Pettereiden sormiruokailut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap vaikuttaa juuri näiltä, joiden mielestä omat lapset ovat maailman napa, ja antavat kaiken periksi pikku mussukoilleen.
Joo ymmärrän, että omat lapset ovat maailman tärkein asia, mutta pitää osata myös ottaa muut huomioon. Myös lapsettomat!
Ei kyllä se menee nyt niinpäin että nämä lapsettomat ystävät ovat niin maailmannapoja että.
Äitiys opettaa sitä kuuluisaa epäitsekkyyttä, ja kypsyyttä (ei valitettavasti täällä vauvapalstalla vastaileville)
Joka saa aikaan sen, ettei ehkä äiti ihminen jaksa ymmärtää pirkon piletysputkia, joita on jatkunut 15vuotiaasta asti, elämään joka perustuu miesten valloittamiseen ja seksikkäänä olemiseen heitä varten, sitten itketään kun ei taaskaan ollut kuin vain hetken panåpuuna toiselle.. tai kun voivotellaan et nyt ollaan niin väsynyttä että nukuin kolmeen asti päivällä rytmit vähän sekasin, heheh. Joo, kuulostaa siltä että pirkolla on elämänhallinnan kanssa vähän onkelmia, koska oli minulla lapsia tai ei en sitten teini iän ole maannut persehomeessa päivällä ja kölpännyt kaikkia öitäni. Mutta täällä nyt on vastailemassa enemmistönä elämänkoululaisia joten tietysti ymmärtämättömyyteni nähdään kateutena ja katkeruutena =)) tai voisko olla vaan että turhauttaa ystävä jolla voisi olla elämässään potentiaalia vaikka mihin mutta tuhlaa sen sitten kaikkeen pinnalliseen tyhjyyteen?Kerroppa mikä sinusta ei olisi sitten pinnallista tyhjyyttä? Miten lapsettoman ihmiset tulisi elää, jotta hänen elämänsä olisi sinusta asiallista ja arvostettavaa?
Ihan vain olemalla aito oma itsensä, hyväksyä itsensä sellaisena kuin on eikä
Kokoakan esittää jotain seksibeibeä ja pilekissaa. Olen nähnyt sitä aitoakin puolta, siksi kai ystävä vieläkin olen. Mutta se elämä mitä hän viettää, ei ole hyväksi hänelle itselleen. Ei pidä huolta itsestään, ei arvosta itseään. Siksi hän voi huonosti kun ei tajua.
Mikä sitten on hänessä sinun mielestäsi sitä "aitoa puolta" ja "aitona itsenä olemista"? Ja millä perusteella hän ei muka arvosta itseään?
Ja ennenkaikkea mikä sinä olet määrittelemään toisen puolesta, mikä on hänelle hyväksi ja minkälainen hänen pitäisi olla?
minä tapaan ystäviänin mielummin ilman lapsia, lapset otan mukaan vain jos kaverillakin on lapsia, jotka voivat keskenään touhuta. Ei tämä mikään ehdoton sääntö toki ole, joskus jostain syystä tulee vastaan tilanteita, joissa on lapsi mukana, vaikka muilla ei olisikaan, mutta noin yleisesti, minusta on eri juttu mennäänkö hengaamaan kaverin kanssa vai onko kyseessä perhetapaaminen, jolloin mukaan voi ottaa lapsia, puolison, poikaystävän jne.
Ymmärrän kyllä ap kirjoittajaa siinä, että jos kaverit eivät todellakaan IKINÄ tapaa hänen lapsiaan eivätkä ole kiinnostuneita lasten asioista, niin ei se kovin kivalta tuntuisi, lapset ovat itselle tärkeintä ja ilman muuta odotan, että ystävät ovat kiinnostunteita myös heistä. En silti vaadi enkä odota, että minun ystävistäni tulisi läheisiä lapsille, lapsilla on omat ystävänsä ja minulla omani, ja on kiva tuntea toisen ystävät, mutta ei heidän tarvitse olla läheisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap vaikuttaa juuri näiltä, joiden mielestä omat lapset ovat maailman napa, ja antavat kaiken periksi pikku mussukoilleen.
Joo ymmärrän, että omat lapset ovat maailman tärkein asia, mutta pitää osata myös ottaa muut huomioon. Myös lapsettomat!
Ei kyllä se menee nyt niinpäin että nämä lapsettomat ystävät ovat niin maailmannapoja että.
Äitiys opettaa sitä kuuluisaa epäitsekkyyttä, ja kypsyyttä (ei valitettavasti täällä vauvapalstalla vastaileville)
Joka saa aikaan sen, ettei ehkä äiti ihminen jaksa ymmärtää pirkon piletysputkia, joita on jatkunut 15vuotiaasta asti, elämään joka perustuu miesten valloittamiseen ja seksikkäänä olemiseen heitä varten, sitten itketään kun ei taaskaan ollut kuin vain hetken panåpuuna toiselle.. tai kun voivotellaan et nyt ollaan niin väsynyttä että nukuin kolmeen asti päivällä rytmit vähän sekasin, heheh. Joo, kuulostaa siltä että pirkolla on elämänhallinnan kanssa vähän onkelmia, koska oli minulla lapsia tai ei en sitten teini iän ole maannut persehomeessa päivällä ja kölpännyt kaikkia öitäni. Mutta täällä nyt on vastailemassa enemmistönä elämänkoululaisia joten tietysti ymmärtämättömyyteni nähdään kateutena ja katkeruutena =)) tai voisko olla vaan että turhauttaa ystävä jolla voisi olla elämässään potentiaalia vaikka mihin mutta tuhlaa sen sitten kaikkeen pinnalliseen tyhjyyteen?
Nauroin ääneen. :D Tässä esimerkki äiti-ihmisen epäitsekkyydestä ja kypsyydestä!
Kai tämä oli trollikommentti. Ainakin haluan uskoa niin.
Onko ihan pakko roikkua väkinäisissä vanhoissa ystävyys suhteissa vaikkei se enää toimi. Eikö sitä itse tajua ettei se enää ole samanlaista kuin joskus ennen kun ihmiset muuttuvat ja erilaiset elämäntilanteet jotenka ei kohtaa se ajatusmaailma tai ole samanlaisia harrastuksia ollenkaan eikä kumpikaan ole kiinnostuneita toistensa elämästä tai harrastuksista. Miksi ei osata irrottaa toimimattomista suhteista vaan pitää väkisin vääntää ja valittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puolisottomuudesta johtuva lapsettomuus on minulle sen verran kipeä paikka, että muiden (lapsi)perhe-elämän seuraaminen ahdistaa liikaa pystyäkseni siihen. Kaverini onneksi ymmärtävät asian, eivätkä kutsu minua mukaan sellaisiin tapahtumiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti ap mistä juttelitte ennenkuin sinulla oli lapsia? Olen lapseton ja kavereillani on lapsia, emme kuitenkaan pelkästään juttele lapsista koko aikaa, kun olen heidän seurassaan. Puhumme myös kaverini työjutuista, harrastuksista, minun työjutuista, harrastuksista jne. Pelkästään yksipuolinen keskustelun aihe (kuten ne lapset) on aika tylsää pitemmän päälle ja olen iloinen, että kavereillani on muitakin puheenaiheita edelleen lapsienkin jälkeen.
Täälläkin on keskusteluissa usein huomattu, että äidit menevät sinne lapsikuplaan, jonne ei mikään muu mahdu ja sitten loukkannutaan, kun ei kaverit halua samaan kuplaan. Erkaannutaan ja koetaan olevamme parempia vanhempia, kun kaiken hereilläolo ajan käyttää pelkästään lapsiin ja kaverit ovat itsekkäitä, kun kehtaava pyytää vain äitiä ilman lapsia viettämään aikaa kanssaan. Ja sitten taas 20 vuoden päästä ollaan loukkaantuneita, kun ei niitä kavereita enää olekaan.
Keskustelumme ovat sitä samaa olleet 15vuotta.
Lapsieni myötä tosin menneet yksipuoliseksi, koska en voi lapsistani ja perhe elämästäni puhua, kun ystäviäni ei kiinnosta. Näin ollen mulla ei ikävä kyllä tässä elämäntilanteessa ole mitään erikoisempia tarinoita kerrottavana, niin enemmän sitten kuuntelen ystävien murheita ja puheita ja keskityn niihin.
Perhe elämästäni udellaan tyyliin
Onko miehesi kanssa kaikki hyvin
Rankkaa sellanen lapsiperhe elämä
Siinä sitten menee puolustuskannalle, että miehen kanssa tosiaan on kaikki hyvin ja ei tämä lapsiperhe elämä nyt niin kamalaa ole 😀 oikeastaan aika mukavaa.
Sitten vastataan jotain, et just joo hah koita nyt jaksaa.
Ok, kiitos 😀
Eli olet äitikuplassa. Mä olen lapsen kanssa kotona ja voin hyvin jutella vaikka mistä sen yhden lapsettoman kaverini kanssa. Kerron perheen ja lapsen kuulumiset, mutta suurimmaksi osaksi puhutaan ihan muusta. Kävin esimerkiksi museossa lapsen kanssa. Ei mun tarvitse kertoa mistä PirjoPetteri tykkäsi ja mitä se siellä teki, vaan voin kertoa ihan omat ajatukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostuminenhan on spontaania ollessaan aitoa. Tietysti jos riittää, että toinen sanoo sopivat vuorosanat, mutta miksi se riittää?
Eipä ole tuota ongelmaa, kun kaikilla ystävillänikin on lapsia.
Yhden kanssa aikoinaan biletettiin aika rankastikin, mutta sattumoisin kumpikin saimme lapsen melkein yhtä aikaa. Lapsillamme on ikäeroa viisi kuukautta ja biletys tietysti vaihtui joksikin aikaa mammatouhuihin.
Toisen ystäväni lapset ovat jo nuoria aikuisia. Hänen kanssaan vietetään joskus kosteita illanviettoja, käydään kahdestaan kahvilla, joskus olen ottanut mun lapset mukaan. Yhdessä ollaan käyty myös markkinoilla ja tivolissa.
Kolmannen ystäväni tapasin itse asiassa lasteni kautta. He ystävystyivät päiväkodissa erään tytön kanssa ja tutustuin sitten tuon tytön äitiinkin, kun järjestettiin lapsille tapaamisia toistensa kanssa. Kun menemme heille kylään, lapset leikkivät keskenään ja me äidit saamme jutella aikuisten juttuja. Yhdessä ollaan myös viety muksuja puistoon ja HopLoppiin, pari pidempääkin reissua ollaan tehty.
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole tuota ongelmaa, kun kaikilla ystävillänikin on lapsia.
Yhden kanssa aikoinaan biletettiin aika rankastikin, mutta sattumoisin kumpikin saimme lapsen melkein yhtä aikaa. Lapsillamme on ikäeroa viisi kuukautta ja biletys tietysti vaihtui joksikin aikaa mammatouhuihin.
Toisen ystäväni lapset ovat jo nuoria aikuisia. Hänen kanssaan vietetään joskus kosteita illanviettoja, käydään kahdestaan kahvilla, joskus olen ottanut mun lapset mukaan. Yhdessä ollaan käyty myös markkinoilla ja tivolissa.
Kolmannen ystäväni tapasin itse asiassa lasteni kautta. He ystävystyivät päiväkodissa erään tytön kanssa ja tutustuin sitten tuon tytön äitiinkin, kun järjestettiin lapsille tapaamisia toistensa kanssa. Kun menemme heille kylään, lapset leikkivät keskenään ja me äidit saamme jutella aikuisten juttuja. Yhdessä ollaan myös viety muksuja puistoon ja HopLoppiin, pari pidempääkin reissua ollaan tehty.
Minullakin on lapsilla ja niin myös suurimmalla osalla ystävistä, mutta on ihanaa tavata ilman lapsia ja näin pyritään pääasiassa tapaamaankin, jotta päästään kunnolla puhumaan ja viettämään aikaa ilman häiriötekijöitä.
Vierailija kirjoitti:
Voi että. Ystäväsi ovat kiinnostuneita sinusta ihmisenä, eivät sinun jälkeläisistäsi.
Sama kuin vaatisit ystäviäsi tutustumaan anoppiisi, koiraasi tai naapureihisi.Kuulostaa siltä että itse näet lapsesi osana itseäsi, ja siksi loukkaannut kun ystäviäsi ei kiinnosta. Voisiko olla?
Lapset ovat suuri osa vanhemman elämää, kyllä yleensä ollaan jollain tasolla kiinnostuneita ystävän elämästä, myös hänen perheestään, tai siis oikeat ystävät ovat.
Sinun "ystäväsi" ap vaikuttavat enemmän kavereilta, tai tuttavilta, kuin oikeilta ystäviltä.
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole tuota ongelmaa, kun kaikilla ystävillänikin on lapsia.
Yhden kanssa aikoinaan biletettiin aika rankastikin, mutta sattumoisin kumpikin saimme lapsen melkein yhtä aikaa. Lapsillamme on ikäeroa viisi kuukautta ja biletys tietysti vaihtui joksikin aikaa mammatouhuihin.
Toisen ystäväni lapset ovat jo nuoria aikuisia. Hänen kanssaan vietetään joskus kosteita illanviettoja, käydään kahdestaan kahvilla, joskus olen ottanut mun lapset mukaan. Yhdessä ollaan käyty myös markkinoilla ja tivolissa.
Kolmannen ystäväni tapasin itse asiassa lasteni kautta. He ystävystyivät päiväkodissa erään tytön kanssa ja tutustuin sitten tuon tytön äitiinkin, kun järjestettiin lapsille tapaamisia toistensa kanssa. Kun menemme heille kylään, lapset leikkivät keskenään ja me äidit saamme jutella aikuisten juttuja. Yhdessä ollaan myös viety muksuja puistoon ja HopLoppiin, pari pidempääkin reissua ollaan tehty.
Mun ystävillä on myös lapsia, mutta ystävät eivät siltikään ole halunneet tutustua lapsiini. Vaikka minä olen tutustunut heidän lapsiinsa.
Näissä tämäntyyppisissä ketjuissa säännönmukaisesti äidit väheksyvät lapsettomia ihmisiä heidän biletyksensä vuoksi. Miksi biletystä täytyy paheksua? Onko kunnon ihminen vakavamielinen ja hauskanpitoa väheksyvä, alkoholiton ja herää viimeistään aamukuudelta huolehtimaan lapsensa tarpeista?
Olen itse lapseton keski-ikäinen. Talvisin istun usein iltaisin kotona neulomassa sukkaa, mutta kieltämättä kesällä tulee käytyä viihteellä. Useinmiten tanssimassa, ja tanssikulttuuriin taas ei viina kuulu. Tanssiessani tutustun mielenkiintoisiin tyyppeihin ja joo, pidän hauskaa! Jos tämä on sitä mammojen halveksimaa biletystä, niin halveksikaa vain! Minulla ei ole mitään tarvetta olla mammapuritanistien mielen mukainen tiukkapipo, vaan aion jatkossakin nauttia elämästäni.
Alue: Aihe vapaa
Lapset ovat perheeni jos ystäväni ei se kiinnosta, voi keskitty sitten hänkin lapsettomiin ystäviinsä.
Minun lapseni ovat hyvä käytöksisiä ja ovat kiinnostuneita kaikenlaisista ihmisistä vauvoista vaareihin . =)