Anoppi kuvittelee että häntä luullaan vauvan äidiksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse sanoisin, se äiti voi tulla sieltä ihan mummon alitajunnasta, etenkin jos on jo vähän väsynyt pienen kanssa olemiseen. Aivot toimii niin.

Meillä on tyttären lasten toisen mummon kanssa samanlainen tilanne. Molemmilla omien lasten ikäero n. 3 vuotta, molemmilla tyttö ja poika. Samoin tyttären lapsilla n. 3 vuotta ikäeroa.

Kuulin kerran kun hän näitä yhteisiä lapsenlapsia huuteli omien lastensa nimellä kun olivat jotain 8 ja 5. Tulkeepa jo syömään. ( Olimme yhdessä lastenvahteina).

Purskahdin nauruun, koska minullekin joskus kävi niin, kutsuin heitä omien lasten nimillä.

Semmonen alitajuntainen takautuma.

Älkää hyvät nuoret koko ajan turhasta raivotko, aika näyttää teillekin närhen ne.

On täysin eri asia kutsua lapsenlapsia lastensa nimillä kuin sekoittaa itsensä miniään tai tyttäreen.

Se äiti voi tulla ihan sieltä alitajunnasta jos jo vähän väsyneenä hoitaa pieniä. Tulee alitajunnasta takautuma.

Älkää rasittako niitä äitejänne ja anopeitanne.

Siis ihan sama alitajunta mistä tulee ne väärät nimet suusta ulos.

Ei kukaan ole rasittanut yhtään ketään. Ja miten se sieltä tulee? Täysin höpöä.

Kunhan vanhenet ja alitajunnassa on jotain muutakin kuin anoppi, anoppi, anoppi.

Tuntuu ettei aivoillasi vielä paljon ole muistikerroksia.

No mitne sillä anopilla ei mitään muita rooleja kuin äiti,äiti,äiti ole sinne alitajuntaan tarttunut viisaan ja pitkän elämän varrella?

No mepä puhutaan siitä alitajunnasta joka on sinulle vieras asia. En tiedä sen tieteellistä nimeä.

Jos tunnet dementikkoja he toimivat alitajunnalla. He etsivät klapuja joita voisi panna sähköuuniin. He puhuvat asioista kun olivat nuoria. Missähän ne mun uudet tanssikengät on, menen illalla lavalle. Hoitokodin sängyssä huutavat äitiä auttamaan. Puhuvat pikku tuhmuuksia mitä elömänsä varrella ovat puolisonsa kanssa puhuneet jne.

Puhutaas uudestaan kun sinäkin muistat 70 vuotra taaksepäin ja olet nähnyt elämää enemmän kuin rajallisessa kotireviirissäsi.

Alitajunnalla ei ole tieteellistä nimeä siitä erittäin pätevästä syystä, että sen olemassaoloa ei ole koskaan tieteellisesti todistettu. Siis alitajunnan siinä syvyyspsykologisessa mielessä.

Aivoissa toki 90% tapahtumista on tiedostamattomia, eli eivät tietoisen mielen ohjaamia. Mutta se on hieman eri asia.

Muistisairailla taas on lähimuisti/työmuisti heikentynyt, minkä takia elävät vanhoissa muistoissaan ja sen mukaisesti käyttäytyvät, lisäksi muistin lisäksi moni muukin aivojen toiminto on voinut häiriintyä, Alzheimer voi esim. alkaa näköhäiriöllä, jos alkaa näkökeskusesta, kuten Terry Pratchettillä. Tämän takia tehdään se kellonpiirtämisjuttukin muistitesteissä, kyse ei ole siitä etteivätkö ne muistaisi mikä on kello, mutta visuaalinen hahmottaminen on häiriintynyt.

Eivät dementit mitenkään "toimi alitajunnalla".

Ainakaan minkään lääketieteellisen julkaisun mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikuisia anoppivihaketjuja. Olisi kaikkien etu, että isobåvanhemmilla olisi hyvä suhde lapsenlapsiin, mutta äidit omistuksenhalussaan eivät siedä etenkään anoppia, kun ollaan jo mustasukkaisia miehestä ja lapsesta. Kertoo ihmisen pienuudesta

Kohta jo hämmästelläänkin, kun ei ole isovanhemmista apua lapsenhoidossa ja muussa.

Minustakin se on lasten etu, että heillä on mahdollisimman paljon turvallisia aikuisia elämässään. Mutta jos isoäiti alkaa kävellä äidin yli ja pitää itseään äitinä, en jotenkin osaa pitää tätä sellaisena turvallisena aikuisena.

Voin myös kokemuksesta kertoa, että tuo on ikävää, kun anoppi alkaa äiteilemään. Minunkin anoppi ihan suoraan sanoi, että noin vuoden ikäinen lapsi pitää häntä selvästi äitinään. Tästä ei mitään merkkejä ollut. Ihan itse keksi tuon ja sanoi loukatakseen minua. Lisäksi päsmäröi voimakkaasti kaikessa. Tällaiseen anoppiin kannattaa ottaa etäisyys. Ei lisää äidin eikä lasten hyvinvointia, päinvastoin. Kun pysyy etäällä, kaikki voivat hyvin ja välit säilyy.

Minulle ikuinen arvoitus miten se anoppi pääsee päsmäröimään jonkun kotiin tai siellä työkseen olemaan? Hyvin nuoria pareja?

Sen ymmärrän jossain maalaistalossa mutta vähemmän taitaa enää yhteisasumista niissäkään olla.

Minusta olisi ollut kiva kun lapset oli pieniä jos olisi ollut rakastavia mummoja tai kummeja. Ilman mitään lastenvahtiapua ( satunnaisesti naapuriapua) piti pärjätä.

Samaa kommenteja lukiessa olen ihmetellyt, ovatkö jotain teinivanhempia, jotka ovat riippuvaisia vanhemmistaan, vai mistä on kysymys?

Minua on siunattu hyvällä anopille ja apella. Samoin vanhempani on ok.

Meillä isovanhemmat tulevat kylään, vierailulle, seurustelevat lasten kanssa ja nauttivat vieraanvaraisuudesta.

Jos meitä pyydetään mummolavierailulle, sama juttu, mutta mieheni kanssa otamme vastuun tarjoilusta, jotta olisi aikaa isovanhemmilla olla lasten kanssa.

Ja sitä hoitoapuakin on tarvittu harvoin, kun on pitkät perhevapaat, kunnallinen päivähoito-oikeus ja työstäkin voi olla vapaalla, jos lapsi sairas.

Onko näiden rajattomien anoppien miniöillä jatkuvat avoimet ovet vai asuvatko he peräti vielä lapsuuden kodeissaan.

Oman tuttava- ja ystäväpiirissä rajattomat anopit ovat kyllä harvinaisia, en tiedä yhtään, vaan on normaali sukulaissuhde, joilla kaikilla rajat ja kunnioitus.

Noin kai se reaalimaailmassa suurimmalta osin meneekin. Täällä Av-palstalla anoppi on aina vihollinen eikä tee mitään oikein. Häntä ei saisi olla edes olemassa. Normaalit miniät eivät ehkä osallistu näihin ketjuihin lainkaan, he ovat tasapainoisia aikuisia. Nämä täällä rääkyvät hullut ovat mitä kauhiminiöitä ja tulevia kauhuanoppeja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituista höpötystä ketju täynnä.

Luulen, että anopitkin on ihmisiä. Kai.

Katsotte heitä niin kummalla suurennuslasilla., että huh. Odottakaa vaan omaa sitä kasvatusvirheiden tekijän osaa 👀😳🤗😂

Niinpä. Se on helppo aukoa päätään ja arvostella mutta mitäpä sitten, kun ollaan itse vuorossa olla anoppina😄

On aika simppeliä muistaa ettei ole toisen naisen lapsen äiti ja se missä itse asuu.

Eihän lapsi ole pelkästään "toisen naisen lapsi", vaan yhtälailla anopin lapsen lapsi.

Vai omivatko naiset lapset ja isä on vain pelkkä siittäjä ja samasta puusta kuin rajaton anoppi.

Lapsenlapsen perheessä ei ole mitään ns isän suvun kiintiötä, jota kuka tahansa isän sukuun kuuluva voi käyttää vain koska on sukua sille perheen isälle.

Perheen isä ja äiti päättävät omasta perheestään. Siellä ei ole muita aikuisia. Heidän päätöksensä, keskinäinen työnjakonsa ei myöskään kuulu muille kuin heille.

Tämä on jotenkin niin käsittämätöntä, että kuvitellaan, että isän äitinä/sukulaisena ollaan sitten sama asia kuin se isä. Minun siskoni puhuu jatkuvasti veljeni perheestä noin. Että siellä on jokin meidän suvun kiintiö perheen sisällä, joka mm oikeuttaa siskoni sekaantumaan perheen asioihin jatkuvasti, koska onhan perheessä isäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituista höpötystä ketju täynnä.

Luulen, että anopitkin on ihmisiä. Kai.

Katsotte heitä niin kummalla suurennuslasilla., että huh. Odottakaa vaan omaa sitä kasvatusvirheiden tekijän osaa 👀😳🤗😂

Niinpä. Se on helppo aukoa päätään ja arvostella mutta mitäpä sitten, kun ollaan itse vuorossa olla anoppina😄

On aika simppeliä muistaa ettei ole toisen naisen lapsen äiti ja se missä itse asuu.

Eihän lapsi ole pelkästään "toisen naisen lapsi", vaan yhtälailla anopin lapsen lapsi.

Vai omivatko naiset lapset ja isä on vain pelkkä siittäjä ja samasta puusta kuin rajaton anoppi.

Kyllä se lapsenlapsi on tasan toisen naisen lapsi. Anoppi ei ikinä ole lapsenlapsensa äiti.

Anoppi ei myöskään ole sama asia kuin poikansa.

Juuri tätä on se rajattomuus.

Ei hahmoteta missä se oma lapsi edes alkaa vaan puhutaan kuin se oma poika olisi pelkkä oman itsen jatke. Ei hahmoteta mikä on lapsenlapsi. Vaan kaikki on rajattomasti oman itsen jatkeita.

Kuinka moni anoppi on tällainen? Aika marginaalista varmaankin. Itse en ole koskaan omassa tuttavapiirissä kuullutkaan. Voi olla ristiriitoja ja joskus räiskyäkin, mutta aikuiset ihmiset yleensä pyrkivät rauhaan ja toimimaan sen lapsen parhaaksi omissa rooleissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä oli outoa, kun äitini sanoi vahingossa itseään äidiksi lapselleni. Olen itse nyt äitinä ollut 14 vuotta eikä se sana kyllä muille ole lipsahdellut.

Kun vanhenet ja olet mummo pääsi voi , etenkin väsyneenä, toimia ihan toisin .

Ihan kokemuksesta sanon kun olen puolivälissä kahdeksaakymmentä.

Itse en enää jaksaisi vauvojen ja taaperoiden kanssa, isompien kanssa jaksan askarrella ja touhuilla lautapelejä, lähteä uimista katsomaan jne.

Mutta jos se on pelkkää väsymystä, miten se aina osuukin just miniään. Ei ikinä muihin. Aina just se raja häviää, joka on toisen huushollin ja oman huushollin välissä.

Mistä se miniä tietää miten paljon mummolle tulee alitajuntalipsauksia muuallakin? Ja onko tuo maankaatojuttu? Lapsi ei ehkä itse edes huomaa.

Ja lapsethan sanovat päiväkodin tätejä ja vielä alakoulussakin vahingossa äidiksi. "Äiti, äiti, en löydä kynääni, äiti, noi ei ota mua leikkiin"

On aika eri asia että päiväkoti-ikäinen lapsi sanoo kuin mitä aikuinen ihminen sanoo. Eikä lapset sano todellakaan hoitajia äideiksi.

Kuinka paljon sinulle tulee lipsauksia niin, että olet Raimon ja Tuulan luona kylässä ja alat puhua itsestäsi Tuulana?

Minulle on muuten sattunut niin, että pyyhkäisin "Raimoa" niskasta ohimennen, kuten teen miehelleni. Raimo oli kyllä meillä kylässä ja istui mieheni paikalla pöydän ääressä ja minä olen harvinaisen hajamielinen ihminen.

Melkein kuolin häpeästä, mutta tätä taustaa vasten ymmärrän hyvin, että ihminen voi sanoa itseään vaikka naapurin kissaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi itse kutsui itseään pari kertaa äidiksi, kun leikki lapseni kanssa vauvana. Oli kuulemma vahinko, kun oli siihen niin tottunut. En tiedä oliko, mutta oli oli vauvaa muutenkin niin paljon, että tuntui tuon jälkeen entistä epämukavammalta. Oli aika helpotus, että muutimme miehen töiden perässä muutaman sadan kilometrin päähän, niin anoppi ei ollut enää siinä leikkimässä äitiä jatkuvasti.

Tällainen voi olla viatontakin. Mä sanon itseäni usein meidän koirankin äidiksi.

Meillä mies puolestaan säännöllisesti sotkee puheessaan kissamme ja poikamme nimet (sattuvat alkamaan samalla kirjaimella). Jotkut ihmiset nyt vain sekoilevat puhuessaan enemmän kuin toiset, ihan vahingossa.

Edelleen saman perheen jöseniä kaikki. Aika harva alkaa sekoilla toisten kissoista ja lapsista.

Tästä päästään taas siihen keskusteluun, ovatko isovanhemmat perheenjäseniä vai eivät. Minusta ovat, mutta toki lapsella on vain yhdet vanhemmat. Silloin tällöin sekaantuvat sanat ovat kyllä aika "easy mistake", jos anoppi leikkiessään vaikkapa juuri ajattelee omaa poikaansa ja miten tämän kanssa aikoinaan tuli touhuttua.

Easy mistake tuossa tilanteessa olisi nimittää sitä pojanpoikaa poikansa nimellä. Sen sijaan että sekoaa itsensä ja ventovieraan miniän nimityksistä.

Mietippä uudestaan. Onhan se mummukin edelleen äiti. Äitiys ei mihinkään katoa lastenlasten synnyttyä. Ja jos henkilö on ollut 20-30... vuotta elämästään äiti ja vaan muutaman vuoden mummuna, niin kumpi nimitys tulee helpommin selkäytimestä? Kyseessä ei siis ole se, että erehtyisi pitämään itseään miniänään (ts. ei kutsu itseään miniän etunimellä) vaan lipsahtaa "äiti" joka pitää täysin paikkansa. Ei vaan juuri sen taaperon äiti.

Minusta on itse asiassa erittäin omituista puhua itsestään muuna kuin "minuna" toisille, poislukien hyvin, hyvin pienet lapset, jotka eivät vielä tiedä maailmasta mitään.

Sen jälkeen kun lapsi alkaa itse puhua, sille voi aivan hyvin alkaa puhua kuten ihmisille puhutaan "annas kun mä näytän", tules tänne syliin" tms. Ei ole pakko korostaa koko ajan itseään ja sitä, että minäminämäninä olen vallan ÄITI.

Tuskinpa sinä nimittäin miehellesikään puhut koko ajan, että annas kun vaimo oikaisee kravattisi, tule antamaan vaimolle suukko, vaimo ei jaksa tänään laittaa päivällistä, laitatko sinä.

Tuo itsensä hukkaaminen äidin rooliin on äärimmäisen epätervettä, ja mitä suurimmassa määrin nykyajan ilmiö. Itse olin 80-luvulla lapsi, eikä silloin enää kenenkään kouluikäisen äiti puhunut itsestään lapselleen "äiti sitä ja äiti tätä".

Hyvin sanottu. Tunnustan hukanneeni itseni äidin rooliin! Poikasten lennettyä pesästä olen ruvennut sanomaan täysin sydämin koiriani "äidin" koiriksi. Ja kun lapsi otti koiran, olen yrittänyt opetella että se on "mummon" koira, mutta niin se äiti vaan aina suusta putkahtaa. Voin hyvin kuvitella, että lapsenlapsen kohdalla sama sana karkaa huomaamatta, vaikkei tarkoitus olekaan olla äiti äidin paikalla. Toivottavasti silloin on ymmärtäväinen miniä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituista höpötystä ketju täynnä.

Luulen, että anopitkin on ihmisiä. Kai.

Katsotte heitä niin kummalla suurennuslasilla., että huh. Odottakaa vaan omaa sitä kasvatusvirheiden tekijän osaa 👀😳🤗😂

Niinpä. Se on helppo aukoa päätään ja arvostella mutta mitäpä sitten, kun ollaan itse vuorossa olla anoppina😄

On aika simppeliä muistaa ettei ole toisen naisen lapsen äiti ja se missä itse asuu.

Eihän lapsi ole pelkästään "toisen naisen lapsi", vaan yhtälailla anopin lapsen lapsi.

Vai omivatko naiset lapset ja isä on vain pelkkä siittäjä ja samasta puusta kuin rajaton anoppi.

Kyllä se lapsenlapsi on tasan toisen naisen lapsi. Anoppi ei ikinä ole lapsenlapsensa äiti.

Anoppi ei myöskään ole sama asia kuin poikansa.

Juuri tätä on se rajattomuus.

Ei hahmoteta missä se oma lapsi edes alkaa vaan puhutaan kuin se oma poika olisi pelkkä oman itsen jatke. Ei hahmoteta mikä on lapsenlapsi. Vaan kaikki on rajattomasti oman itsen jatkeita.

Kuinka moni anoppi on tällainen? Aika marginaalista varmaankin. Itse en ole koskaan omassa tuttavapiirissä kuullutkaan. Voi olla ristiriitoja ja joskus räiskyäkin, mutta aikuiset ihmiset yleensä pyrkivät rauhaan ja toimimaan sen lapsen parhaaksi omissa rooleissaan.

Mistä sinä tiedät millaisia kammoanoppeja ne tuttavasi on tai millaisista kammosukulaisista tuntemasi äidit kärsivät? Tämä aihe on täysin tabu. Eihän tästä saa edes täällä keskustella ilman solvaajien armeijaa.

Minä sanoin kerran siskon vauvaa sylissä pitäessä vahingossa jotain sen tyylistä ja en todellakaan tarkoittanut tai pitänyt itseäni lapsen äitinä vaan olin oikeasti niin tottunut sylittelemään omia koiriani ja siinä lässytellessä vahingossa sanoin jotain tyyliin äitin pikkunen. Oli super hämmentävää ja kiusaannuttavaa itselleni, koska sitä en tosiaan tarkoittanut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi itse kutsui itseään pari kertaa äidiksi, kun leikki lapseni kanssa vauvana. Oli kuulemma vahinko, kun oli siihen niin tottunut. En tiedä oliko, mutta oli oli vauvaa muutenkin niin paljon, että tuntui tuon jälkeen entistä epämukavammalta. Oli aika helpotus, että muutimme miehen töiden perässä muutaman sadan kilometrin päähän, niin anoppi ei ollut enää siinä leikkimässä äitiä jatkuvasti.

Tällainen voi olla viatontakin. Mä sanon itseäni usein meidän koirankin äidiksi.

Meillä mies puolestaan säännöllisesti sotkee puheessaan kissamme ja poikamme nimet (sattuvat alkamaan samalla kirjaimella). Jotkut ihmiset nyt vain sekoilevat puhuessaan enemmän kuin toiset, ihan vahingossa.

Edelleen saman perheen jöseniä kaikki. Aika harva alkaa sekoilla toisten kissoista ja lapsista.

Tästä päästään taas siihen keskusteluun, ovatko isovanhemmat perheenjäseniä vai eivät. Minusta ovat, mutta toki lapsella on vain yhdet vanhemmat. Silloin tällöin sekaantuvat sanat ovat kyllä aika "easy mistake", jos anoppi leikkiessään vaikkapa juuri ajattelee omaa poikaansa ja miten tämän kanssa aikoinaan tuli touhuttua.

Easy mistake tuossa tilanteessa olisi nimittää sitä pojanpoikaa poikansa nimellä. Sen sijaan että sekoaa itsensä ja ventovieraan miniän nimityksistä.

Mietippä uudestaan. Onhan se mummukin edelleen äiti. Äitiys ei mihinkään katoa lastenlasten synnyttyä. Ja jos henkilö on ollut 20-30... vuotta elämästään äiti ja vaan muutaman vuoden mummuna, niin kumpi nimitys tulee helpommin selkäytimestä? Kyseessä ei siis ole se, että erehtyisi pitämään itseään miniänään (ts. ei kutsu itseään miniän etunimellä) vaan lipsahtaa "äiti" joka pitää täysin paikkansa. Ei vaan juuri sen taaperon äiti.

Minusta on itse asiassa erittäin omituista puhua itsestään muuna kuin "minuna" toisille, poislukien hyvin, hyvin pienet lapset, jotka eivät vielä tiedä maailmasta mitään.

Sen jälkeen kun lapsi alkaa itse puhua, sille voi aivan hyvin alkaa puhua kuten ihmisille puhutaan "annas kun mä näytän", tules tänne syliin" tms. Ei ole pakko korostaa koko ajan itseään ja sitä, että minäminämäninä olen vallan ÄITI.

Tuskinpa sinä nimittäin miehellesikään puhut koko ajan, että annas kun vaimo oikaisee kravattisi, tule antamaan vaimolle suukko, vaimo ei jaksa tänään laittaa päivällistä, laitatko sinä.

Tuo itsensä hukkaaminen äidin rooliin on äärimmäisen epätervettä, ja mitä suurimmassa määrin nykyajan ilmiö. Itse olin 80-luvulla lapsi, eikä silloin enää kenenkään kouluikäisen äiti puhunut itsestään lapselleen "äiti sitä ja äiti tätä".

Hyvin sanottu. Tunnustan hukanneeni itseni äidin rooliin! Poikasten lennettyä pesästä olen ruvennut sanomaan täysin sydämin koiriani "äidin" koiriksi. Ja kun lapsi otti koiran, olen yrittänyt opetella että se on "mummon" koira, mutta niin se äiti vaan aina suusta putkahtaa. Voin hyvin kuvitella, että lapsenlapsen kohdalla sama sana karkaa huomaamatta, vaikkei tarkoitus olekaan olla äiti äidin paikalla. Toivottavasti silloin on ymmärtäväinen miniä...

Miniällä on oikeasti muukin työsarka kuin ymmärtää häiriintynyttä miehen sukulaista. Mene terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on täysin mahdollista. Olen itsekin luullut mummoa vauvan äidiksi ja moni muu.

Naapurissa asuu nuorekas 40-45v mummo ja vauva ilmestyi taloon, kyllä kaikki naapurit olettivat hänen olevan lapsen äiti ja onniteltiin perhelisäyksestä, kunnes myöhemmin paljastui poikansa vauvaksi.

Todellisuudessa mummotkin voivat synnytää jopa yli 50v ja tiedän useamman tapauksen, jossa lapsen eno/setä tai täti on nuorempi kuin lapsi itse.

Näin se biologia toimii.

Juurikin noin. Ei voi tietää kuka on mummo ja kuka äiti. Joten Ap:n ei kannata vetää herneitä nenäänsä kun tuntemattomat luulevat anoppiasi vauvasi äidiksi.

lapsen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi itse kutsui itseään pari kertaa äidiksi, kun leikki lapseni kanssa vauvana. Oli kuulemma vahinko, kun oli siihen niin tottunut. En tiedä oliko, mutta oli oli vauvaa muutenkin niin paljon, että tuntui tuon jälkeen entistä epämukavammalta. Oli aika helpotus, että muutimme miehen töiden perässä muutaman sadan kilometrin päähän, niin anoppi ei ollut enää siinä leikkimässä äitiä jatkuvasti.

Tuo on outo ilmiö. Yrittävätköhän hyvittää poikansa kanssa tekemänsä kasvatusvirheet noin tai jotain?

Mikä tuossa on outo ilmiö ja oletus kasvatusvirheistä?

Olen kolmen lapsen äiti ja mökillä on ollut paljon kesävieraita ja en edes muista, kuinka monelle lapselle olen tyrkyttänyt äitiyttäni ja kutsunut itseäni heidän äidikseen, kun se menee vanhasta muistista, vaikka vieras lapsi.

Joku lapsi huusi mummon apua, vaikka oli 300km päässä.

Enkä ollut edes ainut, vaan samalla lailla sekoilivat muut aikuiset.

Onneksi yksikään nainen/äiti ei vetänyt hernettä nenäänsä ja alkanut luoda eri teorioita, kuinka omin heidän lapsiaan ja miten huonosti olen kasvannut omani.

Luulen, että useimmat ihmiset kyllä huomaavat, missä hengessä asiat tapahtuvat.

Itselläni ei ole lapsia, mutta kylmäsi hiukan kuunnella miten äitini selitti makeilevalla äänellä, laveasti ja moneen kertaan lapsenlapsen hoidossa olevalle kaverille: "jos et muista nimeäni, niin huuda vaan mummu, siihen nimeen olen tottunut vastaamaan". Puhuttiin vieläpä 10v lapsesta, joka aivan varmasti kykenee muistamaan leikkikaverinsa mummun nimen -eikä 10-vuotiaalla nyt kylässä ollessa muutenkaan luulisi olevan jatkuvaa avuntarvetta...

Vähän sama kuin minä sanoisin miehen kavereille, että huuda vaan vaimoa jos olet jotain vailla...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi itse kutsui itseään pari kertaa äidiksi, kun leikki lapseni kanssa vauvana. Oli kuulemma vahinko, kun oli siihen niin tottunut. En tiedä oliko, mutta oli oli vauvaa muutenkin niin paljon, että tuntui tuon jälkeen entistä epämukavammalta. Oli aika helpotus, että muutimme miehen töiden perässä muutaman sadan kilometrin päähän, niin anoppi ei ollut enää siinä leikkimässä äitiä jatkuvasti.

Tällainen voi olla viatontakin. Mä sanon itseäni usein meidän koirankin äidiksi.

Meillä mies puolestaan säännöllisesti sotkee puheessaan kissamme ja poikamme nimet (sattuvat alkamaan samalla kirjaimella). Jotkut ihmiset nyt vain sekoilevat puhuessaan enemmän kuin toiset, ihan vahingossa.

Edelleen saman perheen jöseniä kaikki. Aika harva alkaa sekoilla toisten kissoista ja lapsista.

Tästä päästään taas siihen keskusteluun, ovatko isovanhemmat perheenjäseniä vai eivät. Minusta ovat, mutta toki lapsella on vain yhdet vanhemmat. Silloin tällöin sekaantuvat sanat ovat kyllä aika "easy mistake", jos anoppi leikkiessään vaikkapa juuri ajattelee omaa poikaansa ja miten tämän kanssa aikoinaan tuli touhuttua.

Easy mistake tuossa tilanteessa olisi nimittää sitä pojanpoikaa poikansa nimellä. Sen sijaan että sekoaa itsensä ja ventovieraan miniän nimityksistä.

Mietippä uudestaan. Onhan se mummukin edelleen äiti. Äitiys ei mihinkään katoa lastenlasten synnyttyä. Ja jos henkilö on ollut 20-30... vuotta elämästään äiti ja vaan muutaman vuoden mummuna, niin kumpi nimitys tulee helpommin selkäytimestä? Kyseessä ei siis ole se, että erehtyisi pitämään itseään miniänään (ts. ei kutsu itseään miniän etunimellä) vaan lipsahtaa "äiti" joka pitää täysin paikkansa. Ei vaan juuri sen taaperon äiti.

Minusta on itse asiassa erittäin omituista puhua itsestään muuna kuin "minuna" toisille, poislukien hyvin, hyvin pienet lapset, jotka eivät vielä tiedä maailmasta mitään.

Sen jälkeen kun lapsi alkaa itse puhua, sille voi aivan hyvin alkaa puhua kuten ihmisille puhutaan "annas kun mä näytän", tules tänne syliin" tms. Ei ole pakko korostaa koko ajan itseään ja sitä, että minäminämäninä olen vallan ÄITI.

Tuskinpa sinä nimittäin miehellesikään puhut koko ajan, että annas kun vaimo oikaisee kravattisi, tule antamaan vaimolle suukko, vaimo ei jaksa tänään laittaa päivällistä, laitatko sinä.

Tuo itsensä hukkaaminen äidin rooliin on äärimmäisen epätervettä, ja mitä suurimmassa määrin nykyajan ilmiö. Itse olin 80-luvulla lapsi, eikä silloin enää kenenkään kouluikäisen äiti puhunut itsestään lapselleen "äiti sitä ja äiti tätä".

Hyvin sanottu. Tunnustan hukanneeni itseni äidin rooliin! Poikasten lennettyä pesästä olen ruvennut sanomaan täysin sydämin koiriani "äidin" koiriksi. Ja kun lapsi otti koiran, olen yrittänyt opetella että se on "mummon" koira, mutta niin se äiti vaan aina suusta putkahtaa. Voin hyvin kuvitella, että lapsenlapsen kohdalla sama sana karkaa huomaamatta, vaikkei tarkoitus olekaan olla äiti äidin paikalla. Toivottavasti silloin on ymmärtäväinen miniä...

Täytyy vielä tarkentaa, että en ole koskaan puhunut "äiti laittaa, tule äidin syliin" ym., vaan se on lähinnä ollut tällaisessa lässytyksessä "äidin reipas poika!" jne. 

Sellaista se on AP, kun lisääntyy jonkun teiniäidin tuotoksen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Voi näitä nuorien äitien kuvitteluja ja vainoharhaisuutta. Ei minkäänlaista itsevarmuutta, eikä kykyä luottaa omaan osaamiseen lastenhoidossa. Jos anoppi sanoo itseään äidiksi vauvan kans leikkiessä, niin äideillä on jo kauhea pelko päällä, että vauva nyt alkaa luulemaan anoppia äidiksi.  Täällä on usein ketjuja anoppien puuttumisesta lastenhoitoon, kaikista paistaa läpi nuorten äitien täydellinen osaamattomuus ja ihmeelliset johtopäätökset ja kuvitelmat kaikista asioista. Ap:llä on hyvä ja rento ote asioihin.

Nuorien? Nämä haahkat eivät ole nuoria nähneetkään. Nykyään ensisynnyttäjien ikä taitaa olla jo yli kolmenkympin eikä se todellakaan ole mikään nuoren äidin ikä enää. Kunhan rähisevät aikansa kuluksi, tulevaisuuden kauhuanopit itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä oli outoa, kun äitini sanoi vahingossa itseään äidiksi lapselleni. Olen itse nyt äitinä ollut 14 vuotta eikä se sana kyllä muille ole lipsahdellut.

Kun vanhenet ja olet mummo pääsi voi , etenkin väsyneenä, toimia ihan toisin .

Ihan kokemuksesta sanon kun olen puolivälissä kahdeksaakymmentä.

Itse en enää jaksaisi vauvojen ja taaperoiden kanssa, isompien kanssa jaksan askarrella ja touhuilla lautapelejä, lähteä uimista katsomaan jne.

Mutta jos se on pelkkää väsymystä, miten se aina osuukin just miniään. Ei ikinä muihin. Aina just se raja häviää, joka on toisen huushollin ja oman huushollin välissä.

Mistä se miniä tietää miten paljon mummolle tulee alitajuntalipsauksia muuallakin? Ja onko tuo maankaatojuttu? Lapsi ei ehkä itse edes huomaa.

Ja lapsethan sanovat päiväkodin tätejä ja vielä alakoulussakin vahingossa äidiksi. "Äiti, äiti, en löydä kynääni, äiti, noi ei ota mua leikkiin"

On aika eri asia että päiväkoti-ikäinen lapsi sanoo kuin mitä aikuinen ihminen sanoo. Eikä lapset sano todellakaan hoitajia äideiksi.

Kuinka paljon sinulle tulee lipsauksia niin, että olet Raimon ja Tuulan luona kylässä ja alat puhua itsestäsi Tuulana?

Mummo on joskus ollut pienten lasten äiti. Se takauma voi tulla lastenlasten kanssa jotka koetaan läheisiksi.

Tokko se mummokaan sanoo naapurin lapselle itseään vahingossa äidiksi. Saati luule itseään naapurin Tuulaksi.

Et oikei taida nyt olla kärryillä tuosta alitajunta- ilmiöstä. Ei dementiamummokaan luule olevansa naapurin Tuula vaan voi luulla lapsiaan sisaruksikseen, miniäänsä puolisonsa "hutsuksi" jne.

Ihmejuttu. Jos joku mies sanoo, että vaimokulta, kaadapa kahvia, et reagoi, vaikka varmasti olisi alitajunnassa.

Jos miniän lapsi huutaa äitiä, alitajunta herää salamannopeasti.

Äiti- huuto herättää jokaisen naisen, joka lapsistaan huolehtii tai on huolehtinut hyvin huomion.

Vieläkin , vaikka olen vanha, kaupassakin reagoin jokaiseen äitihuutoon katsoen mikä hätä huutajalla on. En mene puhumaan tai muuta.

Ja leikkikentillä huomaa, joku huutaa äitiä, äityköiden pää kääntyy jos nyt oma ei ihan lastenrattaissa vielä ole.

Äitiys on sellaista kun siihen ( monen lapsen äitinä) kasvaa.

Tietysti on kani-äitejä mutra eivät kuulu tähän keskusteluun.

Kiteytit juuri, miksi minä olen vela.

Tahdon olla minä, en mikään Pavlovin koira.

Eikö teitä oikeasti inhota, että luovutte tuolla tavalla omasta itsestänne? Ja pakko ei olisi, eivät miehetkään jokaiseen isä-huutoon reagoi. Ovat vissiin sen verran kehittyneempiä, että tunnistavat lastensa äänet...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä oli outoa, kun äitini sanoi vahingossa itseään äidiksi lapselleni. Olen itse nyt äitinä ollut 14 vuotta eikä se sana kyllä muille ole lipsahdellut.

Kun vanhenet ja olet mummo pääsi voi , etenkin väsyneenä, toimia ihan toisin .

Ihan kokemuksesta sanon kun olen puolivälissä kahdeksaakymmentä.

Itse en enää jaksaisi vauvojen ja taaperoiden kanssa, isompien kanssa jaksan askarrella ja touhuilla lautapelejä, lähteä uimista katsomaan jne.

Mutta jos se on pelkkää väsymystä, miten se aina osuukin just miniään. Ei ikinä muihin. Aina just se raja häviää, joka on toisen huushollin ja oman huushollin välissä.

Mistä se miniä tietää miten paljon mummolle tulee alitajuntalipsauksia muuallakin? Ja onko tuo maankaatojuttu? Lapsi ei ehkä itse edes huomaa.

Ja lapsethan sanovat päiväkodin tätejä ja vielä alakoulussakin vahingossa äidiksi. "Äiti, äiti, en löydä kynääni, äiti, noi ei ota mua leikkiin"

On aika eri asia että päiväkoti-ikäinen lapsi sanoo kuin mitä aikuinen ihminen sanoo. Eikä lapset sano todellakaan hoitajia äideiksi.

Kuinka paljon sinulle tulee lipsauksia niin, että olet Raimon ja Tuulan luona kylässä ja alat puhua itsestäsi Tuulana?

Mummo on joskus ollut pienten lasten äiti. Se takauma voi tulla lastenlasten kanssa jotka koetaan läheisiksi.

Tokko se mummokaan sanoo naapurin lapselle itseään vahingossa äidiksi. Saati luule itseään naapurin Tuulaksi.

Et oikei taida nyt olla kärryillä tuosta alitajunta- ilmiöstä. Ei dementiamummokaan luule olevansa naapurin Tuula vaan voi luulla lapsiaan sisaruksikseen, miniäänsä puolisonsa "hutsuksi" jne.

Ihmejuttu. Jos joku mies sanoo, että vaimokulta, kaadapa kahvia, et reagoi, vaikka varmasti olisi alitajunnassa.

Jos miniän lapsi huutaa äitiä, alitajunta herää salamannopeasti.

Äiti- huuto herättää jokaisen naisen, joka lapsistaan huolehtii tai on huolehtinut hyvin huomion.

Vieläkin , vaikka olen vanha, kaupassakin reagoin jokaiseen äitihuutoon katsoen mikä hätä huutajalla on. En mene puhumaan tai muuta.

Ja leikkikentillä huomaa, joku huutaa äitiä, äityköiden pää kääntyy jos nyt oma ei ihan lastenrattaissa vielä ole.

Äitiys on sellaista kun siihen ( monen lapsen äitinä) kasvaa.

Tietysti on kani-äitejä mutra eivät kuulu tähän keskusteluun.

Kiteytit juuri, miksi minä olen vela.

Tahdon olla minä, en mikään Pavlovin koira.

Eikö teitä oikeasti inhota, että luovutte tuolla tavalla omasta itsestänne? Ja pakko ei olisi, eivät miehetkään jokaiseen isä-huutoon reagoi. Ovat vissiin sen verran kehittyneempiä, että tunnistavat lastensa äänet...

Ketkä me? Häiriintyneet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä oli outoa, kun äitini sanoi vahingossa itseään äidiksi lapselleni. Olen itse nyt äitinä ollut 14 vuotta eikä se sana kyllä muille ole lipsahdellut.

Kun vanhenet ja olet mummo pääsi voi , etenkin väsyneenä, toimia ihan toisin .

Ihan kokemuksesta sanon kun olen puolivälissä kahdeksaakymmentä.

Itse en enää jaksaisi vauvojen ja taaperoiden kanssa, isompien kanssa jaksan askarrella ja touhuilla lautapelejä, lähteä uimista katsomaan jne.

Mutta jos se on pelkkää väsymystä, miten se aina osuukin just miniään. Ei ikinä muihin. Aina just se raja häviää, joka on toisen huushollin ja oman huushollin välissä.

Mistä se miniä tietää miten paljon mummolle tulee alitajuntalipsauksia muuallakin? Ja onko tuo maankaatojuttu? Lapsi ei ehkä itse edes huomaa.

Ja lapsethan sanovat päiväkodin tätejä ja vielä alakoulussakin vahingossa äidiksi. "Äiti, äiti, en löydä kynääni, äiti, noi ei ota mua leikkiin"

On aika eri asia että päiväkoti-ikäinen lapsi sanoo kuin mitä aikuinen ihminen sanoo. Eikä lapset sano todellakaan hoitajia äideiksi.

Kuinka paljon sinulle tulee lipsauksia niin, että olet Raimon ja Tuulan luona kylässä ja alat puhua itsestäsi Tuulana?

Mummo on joskus ollut pienten lasten äiti. Se takauma voi tulla lastenlasten kanssa jotka koetaan läheisiksi.

Tokko se mummokaan sanoo naapurin lapselle itseään vahingossa äidiksi. Saati luule itseään naapurin Tuulaksi.

Et oikei taida nyt olla kärryillä tuosta alitajunta- ilmiöstä. Ei dementiamummokaan luule olevansa naapurin Tuula vaan voi luulla lapsiaan sisaruksikseen, miniäänsä puolisonsa "hutsuksi" jne.

Ihmejuttu. Jos joku mies sanoo, että vaimokulta, kaadapa kahvia, et reagoi, vaikka varmasti olisi alitajunnassa.

Jos miniän lapsi huutaa äitiä, alitajunta herää salamannopeasti.

Äiti- huuto herättää jokaisen naisen, joka lapsistaan huolehtii tai on huolehtinut hyvin huomion.

Vieläkin , vaikka olen vanha, kaupassakin reagoin jokaiseen äitihuutoon katsoen mikä hätä huutajalla on. En mene puhumaan tai muuta.

Ja leikkikentillä huomaa, joku huutaa äitiä, äityköiden pää kääntyy jos nyt oma ei ihan lastenrattaissa vielä ole.

Äitiys on sellaista kun siihen ( monen lapsen äitinä) kasvaa.

Tietysti on kani-äitejä mutra eivät kuulu tähän keskusteluun.

Tuo on totta. Mummini oli Lotta ja rintamalla hoitamassa haavottuneita, hän kertoi, kuinka miehet huusivat aina äitejään, eikä koskaan vaimoa tai lasta.

Ja tämän sai kokea, kun äitini kuolinvuoteella ja teki pari vuorokautta kuolemaa, mikää ei toiminut, sydän vain hakkasi, eikä kuolemaa tullut.

Kunnes vanhempi sairaanhoitaja pyysi minua laskemaan jo äitini lähtemään ja kutsumaan häntä äidin sijaan etunimellä ja kun tein sen, äidin sydän pysähtyi kymmenessä minuutissa ja äitini kuoli.

Jos nainen on äiti, hän pysyy ikuisesti äitinä ja se pysyy lapsen sydämessä ikuisesti, vaikka olisi puoliso, koska äiti-lapsisuhde on elinikäinen, toisin kuin puolison kanssa.

Noin minunkin äitini kuvittelee. Se on sietämätöntä ja oksettavaa. Ei millään voi ymmärtää, ettei tunne minua ihmisenä lainkaan, joten hän ei itse asiassa ole kiintynyt minuun, vaan omaan mielikuvaansa "rakkaasta lapsestaan".

Tämä on ilmeisesti jotain sentimentaalisen viktoriaanisen ajan äitimyytin peruja. Kun hieman historiaa tutkii, huomaa absoluuttisen äidinrakkauden olevan hyvin moderni keksintö. Ja eläimethän potkaisevat edellisen vuoden penikat pois siinä vaiheessa, kun uudet syntyvät. Ihmisillä on tietysti hieman toisin, kun ihmislapsi on avuton niin pitkään, mutta ei silti ole mitenkään tervettä takertua tuollaisella hysteerisellä vimmalla aikuiseen lapseen.

Aikuinen lapsi, aikuinen äiti=kaksi aikuista ihmistä, joiden pitäisi voida luoda aikuiset välit keskenään.

Minä en ole siinä onnistunut, juuri siksi että äitini ei suostu näkemään minua aikuisena, vaan aina vaan "omana lapsenaan". Ja sitä hän luulee rakkaudeksi. Ei suostu edes toista ihmisenä näkemään, mutta niiiiiin suurta on äidinrakkaus.

Tuo juoksuhautamyytti on muuten samaa sarjaa kuin se, että "juoksuhaudoissa ei ole ateisteja". Kuolevat ja epätoivoiset tietysti mölisevät mitä sattuu, mutta tarkoittaako se lopulta yhtään mitään? Tuskin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituista höpötystä ketju täynnä.

Luulen, että anopitkin on ihmisiä. Kai.

Katsotte heitä niin kummalla suurennuslasilla., että huh. Odottakaa vaan omaa sitä kasvatusvirheiden tekijän osaa 👀😳🤗😂

Niinpä. Se on helppo aukoa päätään ja arvostella mutta mitäpä sitten, kun ollaan itse vuorossa olla anoppina😄

On aika simppeliä muistaa ettei ole toisen naisen lapsen äiti ja se missä itse asuu.

Eihän lapsi ole pelkästään "toisen naisen lapsi", vaan yhtälailla anopin lapsen lapsi.

Vai omivatko naiset lapset ja isä on vain pelkkä siittäjä ja samasta puusta kuin rajaton anoppi.

Lapsenlapsen perheessä ei ole mitään ns isän suvun kiintiötä, jota kuka tahansa isän sukuun kuuluva voi käyttää vain koska on sukua sille perheen isälle.

Perheen isä ja äiti päättävät omasta perheestään. Siellä ei ole muita aikuisia. Heidän päätöksensä, keskinäinen työnjakonsa ei myöskään kuulu muille kuin heille.

Tämä on jotenkin niin käsittämätöntä, että kuvitellaan, että isän äitinä/sukulaisena ollaan sitten sama asia kuin se isä. Minun siskoni puhuu jatkuvasti veljeni perheestä noin. Että siellä on jokin meidän suvun kiintiö perheen sisällä, joka mm oikeuttaa siskoni sekaantumaan perheen asioihin jatkuvasti, koska onhan perheessä isäkin.

Monessa perheessä sitä ei kutsuta sekaantumiseksi, vaan välittämiseksi.

Meidän 10v läksi viime viikolla vaarinsa ja enonsa kanssa mökille ja piti palata jo viikonlopuksi, mutta me vanhemmat sairastuttiin koronaan ja oltiin todella heikossa hapessa, eikä mitään jaksanut tehdä tai hoitaa asioita.

Veljeni hälytti vaarin avuksi äitini, kun joutui lähtemaan töihin ja lapsi saa jatkaa mökkeilyä ja taas appivanhemmat ovat kantaneet mieliruokia ja testeja rappusille ja kyselleet vointia päivittäin.

Enkä ole milläänlailla kokenut tätä sekaantumiseksi, päinvastoin huolenpidosta olen tosi otettu ja kiitollinen ja tämä kaikki tuli pyytämättå tai muuten olisimme olleet tosi pulassa, jos suku ei olisi auttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi itse kutsui itseään pari kertaa äidiksi, kun leikki lapseni kanssa vauvana. Oli kuulemma vahinko, kun oli siihen niin tottunut. En tiedä oliko, mutta oli oli vauvaa muutenkin niin paljon, että tuntui tuon jälkeen entistä epämukavammalta. Oli aika helpotus, että muutimme miehen töiden perässä muutaman sadan kilometrin päähän, niin anoppi ei ollut enää siinä leikkimässä äitiä jatkuvasti.

Tällainen voi olla viatontakin. Mä sanon itseäni usein meidän koirankin äidiksi.

MITÄ?Tämä on jo kyllä todella outoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituista höpötystä ketju täynnä.

Luulen, että anopitkin on ihmisiä. Kai.

Katsotte heitä niin kummalla suurennuslasilla., että huh. Odottakaa vaan omaa sitä kasvatusvirheiden tekijän osaa 👀😳🤗😂

Niinpä. Se on helppo aukoa päätään ja arvostella mutta mitäpä sitten, kun ollaan itse vuorossa olla anoppina😄

On aika simppeliä muistaa ettei ole toisen naisen lapsen äiti ja se missä itse asuu.

Eihän lapsi ole pelkästään "toisen naisen lapsi", vaan yhtälailla anopin lapsen lapsi.

Vai omivatko naiset lapset ja isä on vain pelkkä siittäjä ja samasta puusta kuin rajaton anoppi.

Lapsenlapsen perheessä ei ole mitään ns isän suvun kiintiötä, jota kuka tahansa isän sukuun kuuluva voi käyttää vain koska on sukua sille perheen isälle.

Perheen isä ja äiti päättävät omasta perheestään. Siellä ei ole muita aikuisia. Heidän päätöksensä, keskinäinen työnjakonsa ei myöskään kuulu muille kuin heille.

Tämä on jotenkin niin käsittämätöntä, että kuvitellaan, että isän äitinä/sukulaisena ollaan sitten sama asia kuin se isä. Minun siskoni puhuu jatkuvasti veljeni perheestä noin. Että siellä on jokin meidän suvun kiintiö perheen sisällä, joka mm oikeuttaa siskoni sekaantumaan perheen asioihin jatkuvasti, koska onhan perheessä isäkin.

Monessa perheessä sitä ei kutsuta sekaantumiseksi, vaan välittämiseksi.

Meidän 10v läksi viime viikolla vaarinsa ja enonsa kanssa mökille ja piti palata jo viikonlopuksi, mutta me vanhemmat sairastuttiin koronaan ja oltiin todella heikossa hapessa, eikä mitään jaksanut tehdä tai hoitaa asioita.

Veljeni hälytti vaarin avuksi äitini, kun joutui lähtemaan töihin ja lapsi saa jatkaa mökkeilyä ja taas appivanhemmat ovat kantaneet mieliruokia ja testeja rappusille ja kyselleet vointia päivittäin.

Enkä ole milläänlailla kokenut tätä sekaantumiseksi, päinvastoin huolenpidosta olen tosi otettu ja kiitollinen ja tämä kaikki tuli pyytämättå tai muuten olisimme olleet tosi pulassa, jos suku ei olisi auttanut.

Sekaantuminen on sitä että puututaan perheen asioihin ja päätöksiin. Mihin päivähoitoon lapsi menee, mihin kouluun hänet pannaan, mitä vaatteita hän käyttää, mitä hän harrastaa, mitä hän syö, kuka hänen kaverinsa on, missä perhe lomailee, onko lapsi liian laiha, lihava, onko shampoo oikeanlaista, miksi sillä on kuomat jalassa, voiko poika käyttää keltaisia housuja, miksi se ei leiki puuleluilla, miksi sillä on väärä saksiote, äiti on taaaaas tyrinyt pastakastikkeen kanssa, miksi isä meni kalaan.