Miten kääntää oleminen lapsen kanssa postitiivisemmaksi? Pelkkää itkua päivät

Miten suhtaudut lapsen kiukkuun? Miten reagoit kun alkaa ensimmäinen kielteiseksi tulkitsemasi käyttäytyminen lapsen puolelta? Suhtaudutko lapsen tunteeseen hyväksyvästi, vai muututko itse heti kiukuttelevaksi kun lapsi kiukkuaa? (tai jopa jo ennen sitä, jos ennakoit että kuitenkin päivä menee kiukutteluksi)

Kiukuttelulla on aina joku syy taustalla, oli se sitten allergia, väsymys, tai ties mikä. Ongelma ei siis ole se kiukuttelu, vaan se että te ette tunnista sen aiheuttajaa ettekä ilmeisesti osaa auttaa lastakaan sitä tunnistamaan saati sanoittamaan. Eli tilanne ei muutu ennen kuin kiukuttelun syy selviää. Nelivuotiaalta se kuitenkin jo jossain määrin hyvinkin onnistuisi.

Jotenkin tuosta aloituksesta tuli sellainen vaikutelma, että kiukuttelu olisi jotenkin todella kielletty tunne teidän kotona. Siis että se ikään kuin haluttaisiin siivota pois. Siis sillä tavalla, että te ette vanhempina tiedä kuinka kiukutteluun tulisi suhtautua ja tulkitsette sen negatiiviseksi tunteeksi (vaikka mikään tunnehan ei ole negatiivinen). Siitä kielii sekin, että lapsen isäkin yksinkertaisesti ottaa hatkat kun ei muulla tapaa osaa tilannetta kohdata.

Miten siis omassa lapsuudessanne suhtauduttiin kiukutteluunne omien vanhempienne taholta?

Pidä sylissä paljon. Jos ei silloin tule millään, kun raivoaa, niin silloin kun on hyvällä päällä. Oksitosiini rauhoittaa. Sanoita tunteita. Nyt sulle tuli paha mieli, kun... Sanoita ratkaisu, jos saat sen perille huudon välissä: Tuu äidin syliin niin tulee parempi mieli.

Vierailija kirjoitti:

Pidä sylissä paljon. Jos ei silloin tule millään, kun raivoaa, niin silloin kun on hyvällä päällä. Oksitosiini rauhoittaa. Sanoita tunteita. Nyt sulle tuli paha mieli, kun... Sanoita ratkaisu, jos saat sen perille huudon välissä: Tuu äidin syliin niin tulee parempi mieli.

Hyvä neuvo jos kiukuttelun syy on huomion tai läheisyyden kaipuu. Huono neuvo jos kiukuttelun syy on mikä tahansa muu. Jos vaikka väsymyksen takia kiukkuaa (lapsihan ei siis tunnista olevansa väsynyt eikä itsekään ymmärrä syytä huonolle ololleen - eli ei osaa sanoittaa asiaa ilman vanhemman tukea) niin tuollainen väkisinhalailu todennäköisesti vaan ärsyttää lasta entistä enemmän, koska se ei tuo apua siihen väsymykseen ja sitten pitäisi vielä jaksaa halaillakin.

Eli selvitä ensin kiukuttelun syy, ja vasta sitten ratkaisu. Ap:n kuvailusta päätellen ilmeisesti fyysisen läheisyyden puutteesta lapsi ei kärsi. Toki halaaminen hyvä neuvo, mutta tuollainen tule äidin syliin niin tulee parempi mieli ei todellakaan välttämättä auta.

Miksi nelivuotiasta ei voisi pyytää sanoittamaan kiukun syytä?

"Sattuuko sinua johonkin paikkaan, kun olet nyt kiukkuinen?"

"Mikä sinua harmittaa?"

Joskus fyysinen kipu, allergia, refluksi yms voi aiheuttaa kiukuttelua. Tuon ikäisen pitäisi kyllä osata jo sanoa, jos vaikka vatsa on kipeä.

Minusta nelivuotiaalle voi myös vanhempi suoraan sanoa, että huomaatko, että olet kiukutellut ja vanhempaa se väsyttää. Eikä kannata palkita kivalla tekemisellä huonoa käytöstä, kuten joku tuolla jo sanoi. Jos lapsi alkaa kiukuttelemaan leikkipuistossa, niin lähdette pois.

Ja vastaavasti taas kannattaa lasta kannustaa vähänkin positiivisesta käytöksestä "Hienosti autoit äitiä ripustamaan pyykkiä/jaksoit kuunnella kirjan loppuun rauhassa" jne.

Meillä auttoi sylin nimeäminen rauhoittamispaikaksi. Eli että rauhoittuminen ja syli yhdistyi lapsen päässä. Kun raivarit tulee, me ollaan milemmat et Äkkiä sylliiiiiin. :) Ei kukaan väkisin ketään ole halailemassa. Pöh.

Vierailija kirjoitti:

Miten suhtaudut lapsen kiukkuun? Miten reagoit kun alkaa ensimmäinen kielteiseksi tulkitsemasi käyttäytyminen lapsen puolelta? Suhtaudutko lapsen tunteeseen hyväksyvästi, vai muututko itse heti kiukuttelevaksi kun lapsi kiukkuaa? (tai jopa jo ennen sitä, jos ennakoit että kuitenkin päivä menee kiukutteluksi)

Kiukuttelulla on aina joku syy taustalla, oli se sitten allergia, väsymys, tai ties mikä. Ongelma ei siis ole se kiukuttelu, vaan se että te ette tunnista sen aiheuttajaa ettekä ilmeisesti osaa auttaa lastakaan sitä tunnistamaan saati sanoittamaan. Eli tilanne ei muutu ennen kuin kiukuttelun syy selviää. Nelivuotiaalta se kuitenkin jo jossain määrin hyvinkin onnistuisi.

Jotenkin tuosta aloituksesta tuli sellainen vaikutelma, että kiukuttelu olisi jotenkin todella kielletty tunne teidän kotona. Siis että se ikään kuin haluttaisiin siivota pois. Siis sillä tavalla, että te ette vanhempina tiedä kuinka kiukutteluun tulisi suhtautua ja tulkitsette sen negatiiviseksi tunteeksi (vaikka mikään tunnehan ei ole negatiivinen). Siitä kielii sekin, että lapsen isäkin yksinkertaisesti ottaa hatkat kun ei muulla tapaa osaa tilannetta kohdata.

Miten siis omassa lapsuudessanne suhtauduttiin kiukutteluunne omien vanhempienne taholta?

Kyllä minulle saa kiukutella. Ihan sallittua se on, ja pidän vaikka sylissä koko kiukuttelun, jos sylissä suostuu olemaan. Ja halaan jälkikäteen ja kerron miten rakas on. Joskus jos kiukuttelu on selkeästi ihan tyhjästä ja tahallista, niin minulta meinaa mennä hermo ja saatan sanoa, että en kuule asiaasi ennen kuin lopetat huutamisen. Mies ei tykkää yhtään, että kiukutellaan, sanoo inhoavansa meteliä. 

Minulla ei ole mitään muistikuvaa miten omaa kiukkuuni olisi suhtauduttu kun olin lapsi. Eikä mitään muistikuvaa omista kiukuista muutenkaan. Outoa. Muuten muistan lapsuudestani paljonkin.

Ap

Minä sanon lapselle tiukasti, että lopeta sitten heti tuo huuto. Se riittää.

Vierailija kirjoitti:

Miten suhtaudut lapsen kiukkuun? Miten reagoit kun alkaa ensimmäinen kielteiseksi tulkitsemasi käyttäytyminen lapsen puolelta? Suhtaudutko lapsen tunteeseen hyväksyvästi, vai muututko itse heti kiukuttelevaksi kun lapsi kiukkuaa? (tai jopa jo ennen sitä, jos ennakoit että kuitenkin päivä menee kiukutteluksi)

Kiukuttelulla on aina joku syy taustalla, oli se sitten allergia, väsymys, tai ties mikä. Ongelma ei siis ole se kiukuttelu, vaan se että te ette tunnista sen aiheuttajaa ettekä ilmeisesti osaa auttaa lastakaan sitä tunnistamaan saati sanoittamaan. Eli tilanne ei muutu ennen kuin kiukuttelun syy selviää. Nelivuotiaalta se kuitenkin jo jossain määrin hyvinkin onnistuisi.

Jotenkin tuosta aloituksesta tuli sellainen vaikutelma, että kiukuttelu olisi jotenkin todella kielletty tunne teidän kotona. Siis että se ikään kuin haluttaisiin siivota pois. Siis sillä tavalla, että te ette vanhempina tiedä kuinka kiukutteluun tulisi suhtautua ja tulkitsette sen negatiiviseksi tunteeksi (vaikka mikään tunnehan ei ole negatiivinen). Siitä kielii sekin, että lapsen isäkin yksinkertaisesti ottaa hatkat kun ei muulla tapaa osaa tilannetta kohdata.

Miten siis omassa lapsuudessanne suhtauduttiin kiukutteluunne omien vanhempienne taholta?

Ikävä juttu tuo hatkat ottava isä :(

Vierailija kirjoitti:

Minä sanon lapselle tiukasti, että lopeta sitten heti tuo huuto. Se riittää.

Typerys. Ei pieni lapsi useinkaan osaa lopettaa ilman lohdutusta.

Uhma. Menee ohi. Tsemppiä.

Joskus lapset kiukuttelee. Syitä täällä mainittukin: pitkästyminen, haasteiden puute, isän kaipuu, väsymys, epäsäännölliset syömiset yms rytmit.

Ole jotenkin saanut aikuiseksi kaksi lasta ja lisäksi kuutta nykyään jo aikuista hoitanut pitkiä aikoja (siis viikkoja ja kuukausia). Nykyisin hoitoajat ovat lyhyemmät, enää jaksan pieniä lapsia enintään pari pv kerrallaan. Kaikki lapset ovat erilaisia, joillakin uhma kovempi kun taas toiset eivät juuri uhmaa lainkaan. Kaikkiin lapsiin kuitenkin pätee se, että säännölliset päivärytmit, terveellinen, ei liian sokeripitoinen ruoka, runsas ulkoilu ja haasteet (etenkin liikunnalliset; vedessä klottaaminen yksi parhaista) ja riittävä lepo ovat hyvn tuulen ja hyvien unien edellytys. Lapsesi kaipailee jo myös kaveriseuraa; toki tämänikäisten kanssa on oltava itse mukana ja ennakoitava tilanteet koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten suhtaudut lapsen kiukkuun? Miten reagoit kun alkaa ensimmäinen kielteiseksi tulkitsemasi käyttäytyminen lapsen puolelta? Suhtaudutko lapsen tunteeseen hyväksyvästi, vai muututko itse heti kiukuttelevaksi kun lapsi kiukkuaa? (tai jopa jo ennen sitä, jos ennakoit että kuitenkin päivä menee kiukutteluksi)

Kiukuttelulla on aina joku syy taustalla, oli se sitten allergia, väsymys, tai ties mikä. Ongelma ei siis ole se kiukuttelu, vaan se että te ette tunnista sen aiheuttajaa ettekä ilmeisesti osaa auttaa lastakaan sitä tunnistamaan saati sanoittamaan. Eli tilanne ei muutu ennen kuin kiukuttelun syy selviää. Nelivuotiaalta se kuitenkin jo jossain määrin hyvinkin onnistuisi.

Jotenkin tuosta aloituksesta tuli sellainen vaikutelma, että kiukuttelu olisi jotenkin todella kielletty tunne teidän kotona. Siis että se ikään kuin haluttaisiin siivota pois. Siis sillä tavalla, että te ette vanhempina tiedä kuinka kiukutteluun tulisi suhtautua ja tulkitsette sen negatiiviseksi tunteeksi (vaikka mikään tunnehan ei ole negatiivinen). Siitä kielii sekin, että lapsen isäkin yksinkertaisesti ottaa hatkat kun ei muulla tapaa osaa tilannetta kohdata.

Miten siis omassa lapsuudessanne suhtauduttiin kiukutteluunne omien vanhempienne taholta?

Kyllä minulle saa kiukutella. Ihan sallittua se on, ja pidän vaikka sylissä koko kiukuttelun, jos sylissä suostuu olemaan. Ja halaan jälkikäteen ja kerron miten rakas on. Joskus jos kiukuttelu on selkeästi ihan tyhjästä ja tahallista, niin minulta meinaa mennä hermo ja saatan sanoa, että en kuule asiaasi ennen kuin lopetat huutamisen. Mies ei tykkää yhtään, että kiukutellaan, sanoo inhoavansa meteliä. 

Minulla ei ole mitään muistikuvaa miten omaa kiukkuuni olisi suhtauduttu kun olin lapsi. Eikä mitään muistikuvaa omista kiukuista muutenkaan. Outoa. Muuten muistan lapsuudestani paljonkin.

Ap

En kuule asiaasi ennen kuin lopetat huutamisen - siinäpä yksi ongelman lähde. Tuossa vaiheessa asetut lapsen asemaan ja reagoit samalla lapsellisuudella kuin lapsi. Lisäksi tekstissäsi mainitset että huudon syy on tyhjä, lapsen kiukutteluun on AINA syy, ymmärsit sinä tai lapsi sitä tai ei. Se että suhtaudut lapsen kiukutteluun torjuvasti on omiaan pahentamaan tilannetta, kun lapsi kokee ettei häntä hyväksytä tai ymmärretä. Siinä tilanteessa kuka tahansa lapsi tai aikuinen reagoi kiukuttelemalla vain lisää.

Siinä vaiheessa jos lapsi niin mekastaa että jo huutaa, on todennäköisesti lapsen väsymys (tässä tapauksessa se lienee kiukun selkein syy) jo siinä pisteessä ettei lapsi enää kykene aikuismaiseen käytökseen. Eli sinun tehtäväsi on ennakoida tilanne ja varmistaa ettei tilanne eskaloidu siihen pisteeseen, että lapsi ei enää kykene väsymykseltään toimimaan asiallisesti.

Teidän tehtävä vanhempana on asettaa turvalliset rajat, ja riittävä lepo kuuluu niihin. Etsi keinot päivälevon toteutumiseen niin todennäköisesti tilanne korjautuu. Miksi lapsi ei halua nukkua, pelkääkö jotain? Se että päiväunesta vastuu annetaan nelivuotiaalle lapselle ei ole turvallisuutta tuovaa. Tietenkään ratkaisu ei ole väkisin nukuttaminen, vaan turvallinen rauhallisen päivälepäilyn mahdollistaminen, unella tai ilman.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tuota itkua ja raivoamista kesti 2v.

Alkoi helpottaa kun ipana oli lähempänä 4 vuotias. Mutta kovia aikoja. Mummot ja ukit apuvoimiksi ja kummit sun muut. Kun on itse saanut levätä ja tuulettua jaksaa paremmin.

Myöhästynyt uhmaikä?

Eikö 4v ole jo päiväkodissa?

Mulla lapset alkoivat kaivata leikkiseuraa jo aika pienenä, ja lomilla olivat tosi hankalia kun kavereista pulaa. Oli taas helpotus kun arkirytmi alkoi.

Mun tyttärellä uhmakkuutta mua, äitiä kohtaan lähes aina. Psykka sanoi että tyttären on irtaannuttava äidistä, siksi monesti tytär-äiti- suhde vaikeampi kuin poika- äiti- suhde. Tiedä häntä, kun ei ole poikia.

Se on tärkeä persoonan kehitysvaihe kun opettelee tahtomista. Vanhemmat ennen nujersivat lasten tahdon, häpäisemällä, kurittamalla, uhkailuilla jne. Nyt on tietoa enemmän ja lapsilla myös oikeuksia ja kasvatusmenetelmät ovat parempia ja lasta tukevia. Luojan kiitos. Itselläni (50v) ahdistavia kokemuksia kun aina uhkailtiin selkäsaunalla jos oli "tuhma" eli jos omaa tahtoa ilmaisi.

Vierailija kirjoitti:

Esikoinen ilmeisesti :) Tuota kutsutaan uhmaiäksi ja se menee ohi. Kuukauden päästä voi olla jo ihan eri tilanne.

Milloin? Meillä jo 9-vuotias, ja harva se päivä on kiukuttelua, pikkuveljen kiusaamista, vastaan vänkäämistä ja kaikkea mahdollista perseilyä. Menee into tehdä yhtään mitään mukavaa lapsen kanssa.

Onko lapsi teini?

Uhmakaudet, kun kiukkuaa voimakkaasti, on normaalia. Jos kuitenkin on ihan sietämätöntä, eikä teillä itsellänne hermot pidä (sanoit, että esim. mies hermostuu), voi lapsen olla vaikea oppia sietämään pettymyksiä, kun näytätte esimerkillänne, että voi hermota (tai se onkin sitten ainoa tapa, minkä oppii).

Ymmärrän täysin, ettei hermot pidä, ne superihmiset, ketkä on aina viilipyttyjä, on mahtavia, mutta kaikki ei vaan ole sellaisia. En ole itsekään. Kuopukseni on vielä tuossa vaiheessa, mutta esikoisesta voin jo nyt sanoa (6v), että hyvä siitä tuli tuon asian suhteen. Tosi hyvin kohtaa pettymykset nyt, enemmän järkeilee, kuin friikkaa.

Oma rauhallisuus on se ainoa asia. Sun ja sun miehen pitää näyttää lapselle, että vaikka harmittaa, maailma ei kaadu ja elämä jatkuu hyvänä.

Suosittelisin sekä sinulle että miehellesi yhdessä ja erikseen lapsivapaita iltoja, viikonloppuja tms. Teidän täytyy olla itse hyvissä voimissa ja täysissä järjissä, että homma onnistuu. Jos menee jatkuvaksi kiukuksi, missä kaikki kotona on pahalla tuulella, niin ottakaa vuorollanne vähän etäisyyttä hommaan. Mies kavereiden kanssa kalareissulle tai mitä tekevätkään, sinä naisten kanssa spa-viikonlopulle. Uusin silmin jaksatte taas näyttää rauhallista esimerkkiä. Tsemppiä!