Miten kääntää oleminen lapsen kanssa postitiivisemmaksi? Pelkkää itkua päivät

Ennen arki meni kivasti ja tunnelma oli hyvä. Tänä kesänä kuitenkin jotain tapahtui ja päivät on lähinnä itkua ja kiukkua vain. Lapsi hermostuu minuun ja isäänsä, suuttuu kaikesta, myös itselleen, mikään ei tunnu kelpaavan. Minä lopulta meinaan hermostua lapseen tai oikeammin arkeen kun kaikki on vain kiukkua ja huutoa. Iltaisin itken sitä, että kaikki on yhtäkkiä niin vaikeaa, lapsen nukahdettua siis. Mies hermostuu myös kun kaikki on vain kiukkua eikä suostu olemaan juuri ikinä enää kotona.

Yritän joka aamu aloittaa päivän parempana kuin eilisen. Laitan hyvät aamupalat, teen lapsen kanssa yhdessä asioita, annan aikaa ja positiivista huomiota, kehun, vien paljon ulkoilemaan ja tehdään ulkona kaikkea mitä lapsi sanoo haluavansa. Silti viimeistään klo 14 olen ihan loppu, kun kaikki kääntyi lapsen kiukuksi taas. Suuttuu ihan olemattomista minun mielestä. Lapsella on ensi viikolla neljävuotissynttärit. Olisi hienoa viettää kiva päivä yhdessä. Ja muutenkin jokaisen päivän pitäisi muuttua positiivisemmaksi.

Vaikka lapsi on se joka kiukkuaa kaikesta niin vastuu muutoksesta on minun. Mutta mitä tehdä? Ja onko tämä joku ikä, jolloin kaikki on suunnilleen aika hirveää? Vaikka vielä hetki sitten kaikki oli mukavasti?