Lue keskustelun säännöt.
En ihmettele että nuoret aikuiset lykkäävät lapsentekoa - Kirjoitetaanko mediassa mitään positiivista nuorista vanhemmista?
22.07.2022 |
Mediassa nuoren lapsen saaneista kirjoitetaan lähinnä lähinnä teiniäiteinä ja tuodaan esiin juttuja, joissa äiti lähtenyt baariin ja jättänyt lapset kotiin.
Mitään positiivisia juttuja nuorista vanhemmista ei kirjoiteta.
Samalla moni saa vakituisen työsuhteen vasta lähemmäs 30-vuotiaana.
Onko ihme että haluttuja lapsentekotalkoita ei tule?
Kommentit (106)
Musta nuorena äidiksi tulemisessa parasta on ollut, että voimme jo elää aika spontaania elämää perheenä lasten ollessa koululaisia, kohta teinejä. Ikäisilläni on yleensä tässä vaiheessa se mainostettu nuoruus ohi ja eletään ruuhkavuosia. Kelpaisi se minullekin jos miehen ja isän lapsille olisin löytänyt vasta myöhemmin tai ei muusta syystä olisi ollut mahdollista, mutta en kadu yhtään sitä, että tartuin kohdalle osuneeseen tilaisuuteen aiemmin. Jos en olisi tarttunut niin saattaisin tässä iässä kärsiä jo lapsettomuudesta, mistä sitäkään tietää. Päätin olla lasten kanssa kotona ensin, mutta ehdin silti tehdä töitä ja valmistua maisteriksi ennen kuin useimmilla on ensimmäistäkään lasta. Tulimme vähemmällä toimeen lasten ollessa pieniä helposti. Toki sama taloustilanne olisi paljon myöhemmin, kun ikääkin jo on, tuntunut aika epätoivoiselta.
On hullu ajatus, että kaikkien pitäisi tietää heti mille alalle kouluttautua, tehdä juuri sen alan töitä voidakseen edetä työuralla, tietää mille paikkakunnalle haluavat sitoutua jos haluavat elää perhe-elämää, löytää rakkaus (tai sitten vain joku lähes sopiva) joskus 25 iässä tuntiessaan itsensä sitä varten tarpeeksi hyvin, seurustella sopivan ajan ja hankkia sen ihmisen kanssa lapset siinä 30-35 v iässä, sen jälkeen olla perhevapailla nelikymppiseksi... Juu, ei ihme, että jos vain yksi tapa käy ja kaikki siihen pyrkivät, hajoaa monella pää kyseissä kuviossa sillä kyseiset valinnat eivät ole kaikille parhaita. Silti niitä tykätään pitää muita valintoja ylivoimaisesti parempina. Elämässä ei saisi olla mitään vaihtelua.
Kun odotin toista lastamme 24-vuotiaana ja varasin aikaa ensimmäiseen äitiysneuvolaan arviolta kolmevitonen terkkarimme kysyi puhelimessa, että olenko kertonut miehelleni ja haluaako mieheni myös lapsen. Harmi, etten itse osaa olla yhtä tökerö, mutta millä todennäköisyydellä olisin hankkiutunut salaa raskaaksi aviomiehelleni toisen kerran jos hän ei haluaisi enempää lapsia?!
Meillä on asiat erittäin kondiksessa ja elämämme on oikeastaan aika upeaa. Kyllästyttää kuinka kärjistetyillä ja suodattamattomilla tilastoilla nuoria vanhempia tahdotaan leimata mm. kouluissa, terveydenhuollossa ja mediassa ikiluusereiksi, joiden lapsilla ei ole tulevaisuutta. Tilastot eivät kai valehtele, mutta harva niitä osaa lukea. Itse olen päättänyt, etten anna sellaisen tuomitsemisen vaikuttaa tekemisiini ja minäkuvaani. On aika helppoa suodattaa kelle jakaa ja mitä ja seuransa saa pitkälti valita, ainakin epävirallisissa yhteyksissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi se olisi edes negatiivinen asia, että elämä muuttuu lasten saamisen myötä?
Elämä muuttuu huonompaan suuntaan. Työura saattaa vaarantua tai vähintäänkin on vaikeaa yhteensovittaa työ- ja perhe-elämää. Lapsi on riski parisuhteelle ja vasta lapsen syntymän jälkeen voi nähdä, pitikö kumppanin lupaukset tasavertaisesta vanhemmuudesta paikkansa.
Lapsen myötä elämään astuu aivan uudenlainen huoli ja sen kanssa on elettävä. Ja nimenomaan elettävä, koska kun on lapsen saanut, täytyy itsestäänkin huolehtia entistä paremmin.
Lapsen myötä yhä useammalla on mielipide elämästäsi ja siihen puututaan. Ei ole enää vain sinun elämää.
Univelkaisena voit sitten yrittää elää sitä elämää kuin ennenkin. Rahattomampana, väsyneempänä ja lapsen rasittavia vaiheita mukaillen. Koskaan ei helpota, koska suurin huoli alkaa, kun lapsi muuttaa pois kotoa.
Ei vela sinkunkaan elämä pysy muuttumattomana ikuisuuksia. Lapset kasvaa ja aikuistuu. Kenelle sinä aiheutat noin paljon huolta?
Vela voi elää koko ajan kuten itse haluaa. Ihminen, jolla on lapsia, joutuu enemmän tai vähemmän elämään lasten ehdoilla vuosikymmeniä.
Huolta aiheutin esim. lähtemällä ulkomaille kaksikymppisenä. En pitänyt mitään yhteyttä, vaikka välit oli perheeseen hyvät. Oli vaan sellainen päähänpisto, että hurlumhei, nyt vaihdan maisemaa.
Ilmeisesti tällä velalla ei ole mitään velvollisuuksia kuten esim. työ. Jos taas ei ole työtä, niin kyllä rahan vähäinen määrä säätelee elämää.
Ei kukaan pysty elämään koko ajan niin kuin itse haluaa.
Sanotaan sitten niin, että työajan ulkopuolella. Toisaalta aivan sama, kun se pointti on siinä, että vela voi elää omaa elämäänsä ilman, että parikymmentä vuotta tarvitsee priorisoida jonkun toisen tarpeita. Köyhänäkin on varmasti helpompaa, jos ei pidä miettiä, mistä lapsille vaatteet/pyörät/luistimet/kaverin synttärilahjat ym.
Valintojahan nämä on. Minä (äitinä) ymmärrän vallan mainiosti veloja ja ajattrlen, että vaikka oma elämäni on ollut lapsen myötä ihan mukavaa, niin se olisi voinut olla vähintään yhtä hyvää ilman lasta.
20-30v on ihanteellinen ikä saada jälkikasvua. Kun lapset ovat 15v, itse et vielä ole mikään ikäloppu (35-45v). Sitten sitä omaa aikaa voi käyttää aivan huoletta. Lapsia jaksaa hoitaa nuorena paljon paremmin. Näin luontoäiti on tämän homman tarkoittanut.
Pahin ongelma on pätkätyöt, ei niiden varaan voi kukaan suunnitella tulevaisuuttaan, asunnon hankintaa ym.
ggggggg kirjoitti:
20-30v on ihanteellinen ikä saada jälkikasvua. Kun lapset ovat 15v, itse et vielä ole mikään ikäloppu (35-45v). Sitten sitä omaa aikaa voi käyttää aivan huoletta. Lapsia jaksaa hoitaa nuorena paljon paremmin. Näin luontoäiti on tämän homman tarkoittanut.
Pahin ongelma on pätkätyöt, ei niiden varaan voi kukaan suunnitella tulevaisuuttaan, asunnon hankintaa ym.
Yläpeukutin, koska olen täysin samaa mieltä. Sitten taas kun itseäni ajattelen, niin ne poikaystävät siellä 20+ iässä oli aikamoisia huithapeleita. Itse olin tosi naiivi romantikko ja kyllä oli kova pudotus todellisuuteen. Lapsen sain vasta 33-vuotiaana ja silloinkin isä oli huono, mutta sentään halusi lapsen. Ensimmäinen mies, joka halusi lapsen. Siihen oli tartuttava. Ero tuli, mutta vastuunsa kantaa jotenkuten. Sori, oman elämän vuodatus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoruuden tuhlaamista perhe-elämään ei pidetä arvostettavana. Ajatellaan, että täytyy elää ja kokea mahdollisimman paljon, ennenkuin tylsä aikuisen arki alkaa valittamisineen. Nuoren naisen täytyy luoda uraa ja oppia tuntemaan itsensä lukuisten eri miesten avulla ja mies on taas epäonnistunut kokonaisuudessaan, jos ei ole ollut paljon eri naisten kanssa ennen sitoutumista yhteen ja perhe-elämään.
Mä olen tuota ihmetellyt, tuota nuoruuden hukkaamista jos perheellistyy. Olen nuori äiti ja mulle on siis useinkin mylväisty, että eikö minua haittaa hukata nuoruuttani. Lapsemme ovat ihania ja musta on ihanaa tehdä asioita heidän kanssaan. Ainoa, mitä en oikeasti voi tehdä on villi biletys (tai toki voisin jos veisin lapset hoitoon ja moni minua tuntematon on olettanutkin, että tietenkin biletän koska tottakai se on nuorille äideille tärkeää). Kaikki muu on mahdollista lasten kanssakin. Monet ihmiset, valitettavasti etenkin muut äidit, tuntuvat usein lähtevän oletuksesta, että olen huono äiti ja joskus todisteita huonommuudesta oikein kytätään. Ajatus, että nuoret vanhemmat ovat huonoja vanhempia on aika suosittu. Siitä varmaan tule hyvä olo jollekin, jolla itsellään on asiat erinomaisesti...
Lasten kanssa voi tehdä paljon, mutta allekirjoitan täysin sen sanonnan, että kaikki mikä on hauskaa lasten kanssa, on hauskempaa ilman lasta.
Biletys ei myöskään ole ainoa asia, minkä lapset estää. Ei sitä mihin tahansa elokuviin voi lapsia viedä tai istua kesäiltaa terassilla (vaikka alkoholitonta juoden) rauhassa. Pitkät illalliset ravintolassa, moni luontokohde vaelluksineen ei onnistu. Kaikilla ei ole lapsenvahteja jatkuvasti käytettävissä, joten lasten kanssa on ihan jumissa.
Tämän sanon yhden lapsen eronneena äitinä. Tämä on ihan jees kombo; on se lapsi mutta vain yksi ja on myös paljon vapaata. Ei ikinä enempää lapsia.
Jos nainen tulee äidiksi esim. 20-vuotiaana ja saa yhteensä korkeintaan pari-kolme lasta parikymppisenä, kuinka koko naisen nuoruus voi mennä hukkaan? Oletettavasti nuori äiti haluaakin olla nuori äiti. Kun kolmekymppisen naisen lapset ovat kouluiässä on nainen yhä verrattain nuori. Tietenkin muut samanikäiset vauvanvaunuja pukkaavat äidit arvostelevat silloin, että nuoruutensa "menettäneen" äidin "menojalka vipattaa" kun tämä koululaisten äiti ei ole kiinni lapsissaan samalla tavalla kuin he kääröissään. Heillä menee keski-ikä hukkaan lasten kanssa?
Mun mielestä nuoruuteen kuuluu ajatus, että keski-ikäisenä on tylsää. 18-vuotiaan mielestä elämä on ohi, kun täyttää 30. Sen vuoksi monen nuoren mielestä on parempi hankkia lapsia vasta sitten, kun elämä muuttuu muutenkin tylsäksi. Silti ikä, jossa haluaa ensimmäisen lapsensa, on hyvin yksilöllinen. Siihen liittyy se, millaista olettaa elämänsä olevan nyt ja tulevaisuudessa. Mä sain esikoiseni 24-vuotiaana (elettiin 1980-lukua). Pari kuukautta sen jälkeen, kun olin valmistunut sairaanhoitajaksi. Oli luontevaa hankkia lapsi siinä elämäntilanteessa, koska arvelin elämäni valmistumisen jälkeen muuttuvan lähinnä työssäkäynniksi ja koska palkka ei ollut suuruudella pilattu, hyvin pitkälti kotona olemiseksi. En edes haaveillut ulkomaanmatkoista yms. 15 vuotta myöhemmin lähdin vaihtamaan alaa. Tienasin jo harjoittelijana enemmän kuin mitä kaikilla ikälisillä tienasin siaraanhoitajana. Ja palkka on sen jälkeen vain noussut. Jos olisin valmistunut uuteen ammattiini nuorena, todennäköisesti olisin tehnyt lapsenkin vasta päälle kolmekymppisenä. Ihan vain siksi, että suurempi palkka olisi tarjonnut mulle mahdollisuuksia, joita mulla pienellä palkalla ei ollut.
Minusta ne olivat muutoin kivaa ajanvietettä, ja oli siellä onneksi myös mukavia (kaikenikäisiä) äitejä, joiden kanssa oli kiva jutella.