Kun parisuhde/perheenlisäys näivettää ystävyyssuhteet

Eräs kolmekymppinen kaverini kertoi, että hän ei kestä katsoa toisten parisuhdeonnea, koska on elänyt koko aikuisikänsä yksin. Inhosi sitä, miten muut löysivät parisuhteen ja miten moni katosi seurustelun uumeniin. Aina, kun joku kaverinsa alkoi seurustella, niin otti heti etäisyyttä ja joidenkin kanssa katkaisi välit. Ei halunnut kuulla toisten parisuhteista mitään, kun se kirveli hänellä niin pahasti, eikä osannut olla toisten suhteista onnellinen. Kun aloin seurustella, otti kaveri minuunkin etäisyyttä. Ei koskaan halunnut tavata miestäni. Koska tiesin parisuhdeasian olevan kaverille vaikea, en puhunut mitään parisuhteeseen liittyvää, ellei ollut aivan pakko. Meni useampi vuosi ja sitkeästi pidin tästä kaverista ja yhteydenpidosta kiinni, puhuimme muista asioista.

Sitten eräänä päivänä tämä kaveri löysi miehen ja alkoi seurustella. Olin todella iloinen kaverin puolesta, kun tiesin, miten tärkeä asia oli hänelle. Kaveri katosi seurustelumaailmaan ihan täysillä: yhteydenpito lakkasi, mutta someen jaksoi julkaista jatkuvasti parisuhdekuvia "tässä me Timon kanssa kylpylässä/ravintolassa" jne. Hehkutti, miten hienoa on, kun vihdoin löysi vuosien etsinnän jälkeen miehen. Enää pitää yhteyttä vain harvakseltaan, kun vastaa yhteydenottoihini viiveellä ja näkemisehdotuksiini ei ole edes viitsinyt vastata. Miehestään ei suostu kertomaan mitään, vaikka olen kysynyt. Haluaa viettää kaiken ajan miehensä kanssa. Ihan suoraan voin myöntää, että ottaa päähän. Olen iloinen kaverini puolesta, kun hän on löytänyt miehen, mutta on inhottavaa, että hän hylkää katoamalla seurustelun uumeniin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä osa ihmettelee, että miksi äidiksi tulon jälkeen kaverit ei oikein pidä yhtyettä. Tässä muutamia syitä:

- olet (ymmärrettävästi!) niin pahasti vauvakuplassa, että sinua ei välttämättä jakseta kuunnella. Tai et itse jaksa kuunnella muita ja silloin tapaaminen ei ole tasapainoinen ja vuorovaikutteinen.

- tuot vauvan / lapsesi mukaan tapaamisiin, joka jo itsessään droppaa tunnelman.

- tapaamisia on todella vaikea järjestää, koska sinun pitää saada sovittua miehesi/ jonkun muun kanssa lastenhoitovuoro. Tämä on ihan ymmärrettävää realismia mutta rasittavaa. Sellainen tietynlainen joustavuuden tunne puuttuu ja se saattaa pidemmän päälle saada ihmiset luovuttamaan tapaamisten suhteen.

- edelliseen hieman liittyen; tapaamiset ovat tiukasti aikataulutettuja (tasan tunti aikaa tms)

Joskus on ihan hyvä katsoa itseä ja miettiä miten olet itse muuttunut. Äidiksi tuleminen on maailman mullistava tapahtuma mutta omalla tavalla myös vedenjakaja. Joko sinusta tulee äitimamma tai sitten jatkat omana itsenäsi mutta myös äitinä.

Täällä joku epäili myös kateutta ja varmasti siitäkin saattaa joskus olla kyse! Mun mielestä on kuitenkin aika ylimielistä ajatella omista kavereistaan ja ystävistään sillä tavalla. Ehkä tuo ajattelumalli kertoo myös siitä, miksi ko. henkilön kanssa olla haluttu enää olla tekemisissä.

Tää oli aika hyvä.

Kun kyselen yhden vauva-arkea elävän ystävän kuulumisia, saan vastaukseksi joka kerta vauvan kuulumiset. Ihan sama mitä tai miten kysyn, saan tietää mitä vauvalle kuuluu. Olen aidosti onnellinen ystävien puolesta, mutta valitettavasti en vaan jaksa puhua vauvoista jatkuvasti. On hyväksyttävä, että ystävyydet väkisin väljähtävät.

Olen ainoa ystäväpiiristämme, jolla ei ole lapsia (eikä niitä tule). Tekee hirveästi mieli lähteä tapaamisiin mukaan, kun asia ilmaistaan näin: "voit säki tulla vaikka sulla ei oo lapsia".

Kiitos, en tule.

Ymmärrän teitä kumpaakin osapuolta. On tosi väärin, jos sulle kommentoidaan, että "voit säki tulla vaikka sulla ei oo lapsia". Ei lapsettomuudessa ole mitään pahaa enkä itse arvota kavereitani sen perusteella, onko jollain lapsia vai ei, kunhan on mukava ihminen. Eikä lapset ole kaverien tapaamisen pointti. Kaikista mieluiten tapaisin kavereita niin, että kenelläkään ei ole lapsia mukana - saataisiin rauhassa jutella ilman, että jatkuvasti tulee joku keskeytys. Ja jos kaverini on lapseton, niin mielellään tapaan häntä ilman lasta, kaikki eivät lapsien seurasta välitä ja se on musta ok.

Ymmärrän myös sitä, jos kysyessäsi ystävän kuulumisia saat vastaukseksi vauvan kuulumisia. Elin viime vuonna vauva-arkea ja olin todella kiinni vauvassa miehen tehdessä pitkää päivää töissä. Vauvan kuulumiset oli minun kuulumisia, sillä en päässyt juuri mihinkään ilman vauvaa ja arki pyöri vauvan ympärillä. Oikeastaan ainoat minuun liittyvät kuulumiset oli luokkaa "nukuin huonosti ja söin lounaaksi nakkikeittoa" eli ei mitään ihmeellistä. Tuo vaihe kuitenkin menee nopeasti ohi, itselläkin meni. Nyt voisin jo kertoa töistä ja muusta, kun lapsen ollessa jo isompi on aikaa muullekin.

Vierailija kirjoitti:

Olipa stoori. Kuka tuollaista jaksaa lukea.

Pitää täysin paikkaansa

Kuka näitä alapeukuttaa, joku lapsia ja parisuhteita inhoava?

Vierailija kirjoitti:

Elämäntilanteen muuttuessa voi vain olla, että yhteistä ei enää toinen osapuolen mielestä ole. Jos kumpikin on aikaisemmin asunut vaikka Kalliossa ja elänyt menevää elämää, niin jo se voi olla liikaa, että toinen päättää muuttaa viljelemään luomutilaa Mäntyharjulle. Arki ja puheenaiheet voi olla niin erilaisia toisen mielestä, ettei hän koe enää yhteydenpitoa järkeväksi ja välimatkakin voi tuntua turhan suurelta.

Mun mielestä noissa ei olekaan ollut kyse ystävyydestä, vaan enemmän elämänvaihekaveruudesta. Olen asunut kaupungissa ja maalla, Suomessa ja ulkomailla. Ystävät on pysyneet, nuo aiemmin mainitut kaverisuhteet jääneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan totta ap kirjoittaa. Voin samaistua. Teini-iässä aloin seurustella ensimmäistä kertaa ja parhaan ystävän kanssa meni välit poikki moneksi vuodeksi. Vaikka aikaa kyllä edelleen löytyi myös tälle ystävälle.

Sitten, kun aloin odottaa esikoista, niin paras kaverini ei pitänyt siitä. Huomasin jo raskausaikana, kuinka hän alkoi eristää itseään minusta. Viime tipassa hän perui aina tapaamiset verukkeella "ajattelin, että sun kannattaa nyt ottaa ihan rauhassa" , "oot varmaan tosi väsynyt, ehkä parempi kun siirretään kahvitteluja". Hetken oltiin vauvan synnyttyä väleissä, vaan ei enään!

Ai että kahden parhaan kaverin kanssa mennyt välit poikki, koska poikaystävä ja vauva? Valitset ehkä vähän huononlaisesti kaverisi?

Aion sanoa nyt jotain todella arkaluontoista ja saan tästä hyvästä varmasti koko palstan kimppuuni.

Alustan tätä sanomalla : raskaus on maailman luonnollisin juttu. Ilman raskaana olevia naispuoleisia olentoja ei tässä maailmassa olisi elämää.

Mutta silti isomahaisen vaappuvan ystävän näkeminen ei välttämättä kaikille ole se best thing ever. Tätä voi olla monen vaikea käsittää mutta kaikki eivät pidä raskaana olevaa naista viehättävänä ja saattaa kokea jopa epämukavuutta raskaana olevan naisen seurassa.

Tämähän on vain ja ainostaan tätä epämukavuutta kokevan henkilön ongelma mutta voi osaltaan selittää tätä ilmiötä. Varsinkin jos itse tietää, että lasta ei halua; isosti raskaana oleva, lasta ja raskautta hehkuva hitaasti liikkuva ystävä, vaikka hetkellisestikin, voi olla vähän 😝

Musta on ihan hirveää, jos joku ajattelee, ettei halua nähdä ystäväänsä tuollaisen takia. Minustakaan raskaana olevat eivät "hehku" ihanasti, mutta en todellakaan jättäisi näkemättä kaveria raskauden takia. Sama kuin kieltäytyisin näkemästä vaikka syöpäsairasta kaveria, kun hänen riutunut ulkomuotonsa häiritsisi.

No itseasiassa, tuota syövän takia dumppaamista todellakin tapahtuu ja paljon! Googlaa ihan huviksesi tyyliin mies / kaverit jätti syövän takia. Yllättävän osa meistä ei kykene kohtamaaan kohtalokkaasti sairasta ihmistä kuoleman pelon ja fyysisten muutosten vuoksi. Ihan sama pätee raskauteenkin vaikka niitä ei muuten voi verrattukaan. Raskaus antaa elämää ja jatkuvuutta, onnea, rakkautta.

No syöpä ei.

Vierailija kirjoitti:

Eräs kolmekymppinen kaverini kertoi, että hän ei kestä katsoa toisten parisuhdeonnea, koska on elänyt koko aikuisikänsä yksin. Inhosi sitä, miten muut löysivät parisuhteen ja miten moni katosi seurustelun uumeniin. Aina, kun joku kaverinsa alkoi seurustella, niin otti heti etäisyyttä ja joidenkin kanssa katkaisi välit. Ei halunnut kuulla toisten parisuhteista mitään, kun se kirveli hänellä niin pahasti, eikä osannut olla toisten suhteista onnellinen. Kun aloin seurustella, otti kaveri minuunkin etäisyyttä. Ei koskaan halunnut tavata miestäni. Koska tiesin parisuhdeasian olevan kaverille vaikea, en puhunut mitään parisuhteeseen liittyvää, ellei ollut aivan pakko. Meni useampi vuosi ja sitkeästi pidin tästä kaverista ja yhteydenpidosta kiinni, puhuimme muista asioista.

Sitten eräänä päivänä tämä kaveri löysi miehen ja alkoi seurustella. Olin todella iloinen kaverin puolesta, kun tiesin, miten tärkeä asia oli hänelle. Kaveri katosi seurustelumaailmaan ihan täysillä: yhteydenpito lakkasi, mutta someen jaksoi julkaista jatkuvasti parisuhdekuvia "tässä me Timon kanssa kylpylässä/ravintolassa" jne. Hehkutti, miten hienoa on, kun vihdoin löysi vuosien etsinnän jälkeen miehen. Enää pitää yhteyttä vain harvakseltaan, kun vastaa yhteydenottoihini viiveellä ja näkemisehdotuksiini ei ole edes viitsinyt vastata. Miehestään ei suostu kertomaan mitään, vaikka olen kysynyt. Haluaa viettää kaiken ajan miehensä kanssa. Ihan suoraan voin myöntää, että ottaa päähän. Olen iloinen kaverini puolesta, kun hän on löytänyt miehen, mutta on inhottavaa, että hän hylkää katoamalla seurustelun uumeniin. 

Kuulostaa tosi ongelmaiselta tyypiltä.

Osa kavereista jäi, kun aloin seurustella ja osa putosi aikoinaan siinä vaiheessa, kun aloin odottaa lasta. Ehkä tuossa on osittain kyse siitä, että elämäntodellisuus on vaan niin erilainen. Nuorempana mulla oli enemmän aikaa ja jaksamista, niin reissasin pitkin Suomea, käytiin kaverien kanssa keikoilla ja baareissa. Nykyään en töiden ja perheen takia pääse reissaamaan  yhtä usein, keikat eivät enää kiinnosta ja baarissa voin käydä yksillä, mutta en kaipaa sen enempää. Eikä siis siinä mitään pahaa, jos joku kaipaa tuota reissaamista ja baareilua elämäänsä enemmänkin. Fiksumpaa etsiä samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä kuin yrittää jatkaa sellaisten kaverien kanssa, joiden kanssa elämä on vienyt aivan eri suuntaan. Lika barn leka bäst. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä osa ihmettelee, että miksi äidiksi tulon jälkeen kaverit ei oikein pidä yhtyettä. Tässä muutamia syitä:

- olet (ymmärrettävästi!) niin pahasti vauvakuplassa, että sinua ei välttämättä jakseta kuunnella. Tai et itse jaksa kuunnella muita ja silloin tapaaminen ei ole tasapainoinen ja vuorovaikutteinen.

- tuot vauvan / lapsesi mukaan tapaamisiin, joka jo itsessään droppaa tunnelman.

- tapaamisia on todella vaikea järjestää, koska sinun pitää saada sovittua miehesi/ jonkun muun kanssa lastenhoitovuoro. Tämä on ihan ymmärrettävää realismia mutta rasittavaa. Sellainen tietynlainen joustavuuden tunne puuttuu ja se saattaa pidemmän päälle saada ihmiset luovuttamaan tapaamisten suhteen.

- edelliseen hieman liittyen; tapaamiset ovat tiukasti aikataulutettuja (tasan tunti aikaa tms)

Joskus on ihan hyvä katsoa itseä ja miettiä miten olet itse muuttunut. Äidiksi tuleminen on maailman mullistava tapahtuma mutta omalla tavalla myös vedenjakaja. Joko sinusta tulee äitimamma tai sitten jatkat omana itsenäsi mutta myös äitinä.

Täällä joku epäili myös kateutta ja varmasti siitäkin saattaa joskus olla kyse! Mun mielestä on kuitenkin aika ylimielistä ajatella omista kavereistaan ja ystävistään sillä tavalla. Ehkä tuo ajattelumalli kertoo myös siitä, miksi ko. henkilön kanssa olla haluttu enää olla tekemisissä.

Tää oli aika hyvä.

Kun kyselen yhden vauva-arkea elävän ystävän kuulumisia, saan vastaukseksi joka kerta vauvan kuulumiset. Ihan sama mitä tai miten kysyn, saan tietää mitä vauvalle kuuluu. Olen aidosti onnellinen ystävien puolesta, mutta valitettavasti en vaan jaksa puhua vauvoista jatkuvasti. On hyväksyttävä, että ystävyydet väkisin väljähtävät.

Olen ainoa ystäväpiiristämme, jolla ei ole lapsia (eikä niitä tule). Tekee hirveästi mieli lähteä tapaamisiin mukaan, kun asia ilmaistaan näin: "voit säki tulla vaikka sulla ei oo lapsia".

Kiitos, en tule.

Ymmärrän teitä kumpaakin osapuolta. On tosi väärin, jos sulle kommentoidaan, että "voit säki tulla vaikka sulla ei oo lapsia". Ei lapsettomuudessa ole mitään pahaa enkä itse arvota kavereitani sen perusteella, onko jollain lapsia vai ei, kunhan on mukava ihminen. Eikä lapset ole kaverien tapaamisen pointti. Kaikista mieluiten tapaisin kavereita niin, että kenelläkään ei ole lapsia mukana - saataisiin rauhassa jutella ilman, että jatkuvasti tulee joku keskeytys. Ja jos kaverini on lapseton, niin mielellään tapaan häntä ilman lasta, kaikki eivät lapsien seurasta välitä ja se on musta ok.

Ymmärrän myös sitä, jos kysyessäsi ystävän kuulumisia saat vastaukseksi vauvan kuulumisia. Elin viime vuonna vauva-arkea ja olin todella kiinni vauvassa miehen tehdessä pitkää päivää töissä. Vauvan kuulumiset oli minun kuulumisia, sillä en päässyt juuri mihinkään ilman vauvaa ja arki pyöri vauvan ympärillä. Oikeastaan ainoat minuun liittyvät kuulumiset oli luokkaa "nukuin huonosti ja söin lounaaksi nakkikeittoa" eli ei mitään ihmeellistä. Tuo vaihe kuitenkin menee nopeasti ohi, itselläkin meni. Nyt voisin jo kertoa töistä ja muusta, kun lapsen ollessa jo isompi on aikaa muullekin.

Mua kyllä kiinnostaisi tuo huono nukkuminen ja nakkikeitto eli se, mitä ystävälle tuossa tilanteessa kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Eräs kolmekymppinen kaverini kertoi, että hän ei kestä katsoa toisten parisuhdeonnea, koska on elänyt koko aikuisikänsä yksin. Inhosi sitä, miten muut löysivät parisuhteen ja miten moni katosi seurustelun uumeniin. Aina, kun joku kaverinsa alkoi seurustella, niin otti heti etäisyyttä ja joidenkin kanssa katkaisi välit. Ei halunnut kuulla toisten parisuhteista mitään, kun se kirveli hänellä niin pahasti, eikä osannut olla toisten suhteista onnellinen. Kun aloin seurustella, otti kaveri minuunkin etäisyyttä. Ei koskaan halunnut tavata miestäni. Koska tiesin parisuhdeasian olevan kaverille vaikea, en puhunut mitään parisuhteeseen liittyvää, ellei ollut aivan pakko. Meni useampi vuosi ja sitkeästi pidin tästä kaverista ja yhteydenpidosta kiinni, puhuimme muista asioista.

Sitten eräänä päivänä tämä kaveri löysi miehen ja alkoi seurustella. Olin todella iloinen kaverin puolesta, kun tiesin, miten tärkeä asia oli hänelle. Kaveri katosi seurustelumaailmaan ihan täysillä: yhteydenpito lakkasi, mutta someen jaksoi julkaista jatkuvasti parisuhdekuvia "tässä me Timon kanssa kylpylässä/ravintolassa" jne. Hehkutti, miten hienoa on, kun vihdoin löysi vuosien etsinnän jälkeen miehen. Enää pitää yhteyttä vain harvakseltaan, kun vastaa yhteydenottoihini viiveellä ja näkemisehdotuksiini ei ole edes viitsinyt vastata. Miehestään ei suostu kertomaan mitään, vaikka olen kysynyt. Haluaa viettää kaiken ajan miehensä kanssa. Ihan suoraan voin myöntää, että ottaa päähän. Olen iloinen kaverini puolesta, kun hän on löytänyt miehen, mutta on inhottavaa, että hän hylkää katoamalla seurustelun uumeniin. 

Varmasti hän haluaa suojella suhdettaan. Ehkäpä pelkää, että miehensä tykkäisi enemmän sinusta tai kenestä hyvänsä muusta kuin hänestä, ja hän menettäisi taas kaiken, jos edes kertoisi miehestä jotakin. Jos asia on ollut hänelle niin pitkään kipeä, niin tuskin tuo trauma nyt on yhtäkkiä oiennut.

Vierailija kirjoitti:

Eräs kolmekymppinen kaverini kertoi, että hän ei kestä katsoa toisten parisuhdeonnea, koska on elänyt koko aikuisikänsä yksin. Inhosi sitä, miten muut löysivät parisuhteen ja miten moni katosi seurustelun uumeniin. Aina, kun joku kaverinsa alkoi seurustella, niin otti heti etäisyyttä ja joidenkin kanssa katkaisi välit. Ei halunnut kuulla toisten parisuhteista mitään, kun se kirveli hänellä niin pahasti, eikä osannut olla toisten suhteista onnellinen. Kun aloin seurustella, otti kaveri minuunkin etäisyyttä. Ei koskaan halunnut tavata miestäni. Koska tiesin parisuhdeasian olevan kaverille vaikea, en puhunut mitään parisuhteeseen liittyvää, ellei ollut aivan pakko. Meni useampi vuosi ja sitkeästi pidin tästä kaverista ja yhteydenpidosta kiinni, puhuimme muista asioista.

Sitten eräänä päivänä tämä kaveri löysi miehen ja alkoi seurustella. Olin todella iloinen kaverin puolesta, kun tiesin, miten tärkeä asia oli hänelle. Kaveri katosi seurustelumaailmaan ihan täysillä: yhteydenpito lakkasi, mutta someen jaksoi julkaista jatkuvasti parisuhdekuvia "tässä me Timon kanssa kylpylässä/ravintolassa" jne. Hehkutti, miten hienoa on, kun vihdoin löysi vuosien etsinnän jälkeen miehen. Enää pitää yhteyttä vain harvakseltaan, kun vastaa yhteydenottoihini viiveellä ja näkemisehdotuksiini ei ole edes viitsinyt vastata. Miehestään ei suostu kertomaan mitään, vaikka olen kysynyt. Haluaa viettää kaiken ajan miehensä kanssa. Ihan suoraan voin myöntää, että ottaa päähän. Olen iloinen kaverini puolesta, kun hän on löytänyt miehen, mutta on inhottavaa, että hän hylkää katoamalla seurustelun uumeniin. 

Apua. Tuo on jotenkin sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Mä voin suoraan myöntää, että mua surettaa miten kaverit katosi, kun sain lapsen. En etukäteen osannut ajatella, että kaverini suhtautuisivat noin nihkeästi lapsiin. Tiesin toki, että nuo kaverit eivät itse halunneet lapsia, mutta en olisi uskonut, että he jättävät lapsen saaneen kaverinsa. Ehkä osa oletti, että elämäni olisi muuttunut lapsen takia täysin ja mitään yhteistä ei enää olisi. Ei se lapsiarki tarkoita sitä, että minua ei enää kiinnostaisi ystävien kuulumiset tai en osaisi puhua muusta kuin perheasioista. Ihan sama ihminen olen kuin ennen lastakin, samat mielenkiinnonkohteet yms.

Mun mielestä se ei kyllä ole niiden katoavien ystävien vika ihan yksin. Aloituksessakin oli se vika, että "lapsettomat eivät pidä lapsista ja siksi päättävät jättää yhteydenpidon väliin."

Olen vela, mutta pidän kyllä lapsista. Pidän myös karhuista, mutta en aio ottaa itselle. Erään ystäväni kanssa välit viileni hetkeksi heidän saatua lapsia. Syy ei ollut se, etten voisi olla lasten kanssa, vaan ystäväni käytös js vaatimukset muuttuivat omaan elämääni sopimattomiksi ja siksi yhteistä aikaa oli tosi vaikea löytää.

Asun kaukana tästä ystävästä ja lisäksi mulla on viikonloppuisin paljon erilaisia tapaamisia ja juhlia. Nyt kuitenkin ystävä asettaa aikatauluiksi, että pitää nähdä tosi varhain aamulla tai sitten liian myöhään illalla. Aamut haluan käyttää nukkumiseen ja illalla on jo juhlia yms. aikuisten tapaamisia. En ymmärrä, miksi lasten päiväunet estävät kahvittelun päivällä.

Lisäksi ystäväni alkoi nipottaa, saattoi suuttua vaikka siitä, jos radiosta tulee biisi, jossa on kirosana. Kun hänellä on lapsi!! Eivätkö ihmiset ymmärrä, että lapsi voi oppia kiroilemaan, hirveää!!

Onneksi tämä vaihe meni ohi parissa vuodessa ja nyt ollaan taas enemmän tekemisissä.

Kyllä lapselliset myös voi miettiä omaa käytöstään eikä vain syytellä lapsettomia.

Vierailija kirjoitti:

Osa kavereista jäi, kun aloin seurustella ja osa putosi aikoinaan siinä vaiheessa, kun aloin odottaa lasta. Ehkä tuossa on osittain kyse siitä, että elämäntodellisuus on vaan niin erilainen. Nuorempana mulla oli enemmän aikaa ja jaksamista, niin reissasin pitkin Suomea, käytiin kaverien kanssa keikoilla ja baareissa. Nykyään en töiden ja perheen takia pääse reissaamaan  yhtä usein, keikat eivät enää kiinnosta ja baarissa voin käydä yksillä, mutta en kaipaa sen enempää. Eikä siis siinä mitään pahaa, jos joku kaipaa tuota reissaamista ja baareilua elämäänsä enemmänkin. Fiksumpaa etsiä samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä kuin yrittää jatkaa sellaisten kaverien kanssa, joiden kanssa elämä on vienyt aivan eri suuntaan. Lika barn leka bäst. 

On minullakin 2 lasta ja silti minua kiinnostaa reissut, keikat, baarit jne. Onneksi lapsilla on myös osallistuva isä, jolle on ollut täysin ok, että lähden vaikka viikoksi Kreikkaan ystäväporukalla tai lähden viettämään pikkujouluja oikein pitkän kaavan mukaan. Reissataan myös yhdessä perheenä tottakai, mutta eivät lapset ole estäneet tekemästä sitä tai tätä, paitsi ehkä raskausaikana ja ihan vastasyntyneenä. Enkä ole kaveriporukassamme ainoa.

Vela N39 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä voin suoraan myöntää, että mua surettaa miten kaverit katosi, kun sain lapsen. En etukäteen osannut ajatella, että kaverini suhtautuisivat noin nihkeästi lapsiin. Tiesin toki, että nuo kaverit eivät itse halunneet lapsia, mutta en olisi uskonut, että he jättävät lapsen saaneen kaverinsa. Ehkä osa oletti, että elämäni olisi muuttunut lapsen takia täysin ja mitään yhteistä ei enää olisi. Ei se lapsiarki tarkoita sitä, että minua ei enää kiinnostaisi ystävien kuulumiset tai en osaisi puhua muusta kuin perheasioista. Ihan sama ihminen olen kuin ennen lastakin, samat mielenkiinnonkohteet yms.

Mun mielestä se ei kyllä ole niiden katoavien ystävien vika ihan yksin. Aloituksessakin oli se vika, että "lapsettomat eivät pidä lapsista ja siksi päättävät jättää yhteydenpidon väliin."

Olen vela, mutta pidän kyllä lapsista. Pidän myös karhuista, mutta en aio ottaa itselle. Erään ystäväni kanssa välit viileni hetkeksi heidän saatua lapsia. Syy ei ollut se, etten voisi olla lasten kanssa, vaan ystäväni käytös js vaatimukset muuttuivat omaan elämääni sopimattomiksi ja siksi yhteistä aikaa oli tosi vaikea löytää.

Asun kaukana tästä ystävästä ja lisäksi mulla on viikonloppuisin paljon erilaisia tapaamisia ja juhlia. Nyt kuitenkin ystävä asettaa aikatauluiksi, että pitää nähdä tosi varhain aamulla tai sitten liian myöhään illalla. Aamut haluan käyttää nukkumiseen ja illalla on jo juhlia yms. aikuisten tapaamisia. En ymmärrä, miksi lasten päiväunet estävät kahvittelun päivällä.

Lisäksi ystäväni alkoi nipottaa, saattoi suuttua vaikka siitä, jos radiosta tulee biisi, jossa on kirosana. Kun hänellä on lapsi!! Eivätkö ihmiset ymmärrä, että lapsi voi oppia kiroilemaan, hirveää!!

Onneksi tämä vaihe meni ohi parissa vuodessa ja nyt ollaan taas enemmän tekemisissä.

Kyllä lapselliset myös voi miettiä omaa käytöstään eikä vain syytellä lapsettomia.

Onhan tuo nyt ihan överiä, että valitetaan radiosta tulevista biiseistä. Lapsi kyllä joka tapauksessa kuule kirosanoja ympäriltään, kun liikkuu ihmisten ilmoilla. 

"En ymmärrä, miksi lasten päiväunet estävät kahvittelun päivällä." Mä symppaan tätä asiaa siksi, että olen huonosti nukkuvan taaperon äiti. Meillä ei nukuta vaunuissa/autossa eli päiväuniaikaan pitää olla kotona. Jos päiväunet jää nukkumatta, niin seuraava yö on ihan hulinaa. Tuo päiväuniasia ei kuitenkaan estä kaikkea tekemistä. Kun taapero nukkuu yleensä päiväunet ennen puoltapäivää, niin siinähän jää koko iltapäivä kahvittelulle. Monesti onkin päiväunien jälkeen lähdetty kaveria moikkaamaan. Tuollaiset tilanteet on musta sellaisia, että molempien olisi hyvä ymmärtää toista. Ei musta ole ollenkaan reilua, että kyselisin jotain lapsetonta ystävääni aamukasilta kahville, jos tiedän hänen nukkuvan myöhään. Tuota aikaa voisin ehdottaa jollekin aamuvirkulle ystävälle, mutta muille en.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs kolmekymppinen kaverini kertoi, että hän ei kestä katsoa toisten parisuhdeonnea, koska on elänyt koko aikuisikänsä yksin. Inhosi sitä, miten muut löysivät parisuhteen ja miten moni katosi seurustelun uumeniin. Aina, kun joku kaverinsa alkoi seurustella, niin otti heti etäisyyttä ja joidenkin kanssa katkaisi välit. Ei halunnut kuulla toisten parisuhteista mitään, kun se kirveli hänellä niin pahasti, eikä osannut olla toisten suhteista onnellinen. Kun aloin seurustella, otti kaveri minuunkin etäisyyttä. Ei koskaan halunnut tavata miestäni. Koska tiesin parisuhdeasian olevan kaverille vaikea, en puhunut mitään parisuhteeseen liittyvää, ellei ollut aivan pakko. Meni useampi vuosi ja sitkeästi pidin tästä kaverista ja yhteydenpidosta kiinni, puhuimme muista asioista.

Sitten eräänä päivänä tämä kaveri löysi miehen ja alkoi seurustella. Olin todella iloinen kaverin puolesta, kun tiesin, miten tärkeä asia oli hänelle. Kaveri katosi seurustelumaailmaan ihan täysillä: yhteydenpito lakkasi, mutta someen jaksoi julkaista jatkuvasti parisuhdekuvia "tässä me Timon kanssa kylpylässä/ravintolassa" jne. Hehkutti, miten hienoa on, kun vihdoin löysi vuosien etsinnän jälkeen miehen. Enää pitää yhteyttä vain harvakseltaan, kun vastaa yhteydenottoihini viiveellä ja näkemisehdotuksiini ei ole edes viitsinyt vastata. Miehestään ei suostu kertomaan mitään, vaikka olen kysynyt. Haluaa viettää kaiken ajan miehensä kanssa. Ihan suoraan voin myöntää, että ottaa päähän. Olen iloinen kaverini puolesta, kun hän on löytänyt miehen, mutta on inhottavaa, että hän hylkää katoamalla seurustelun uumeniin. 

Varmasti hän haluaa suojella suhdettaan. Ehkäpä pelkää, että miehensä tykkäisi enemmän sinusta tai kenestä hyvänsä muusta kuin hänestä, ja hän menettäisi taas kaiken, jos edes kertoisi miehestä jotakin. Jos asia on ollut hänelle niin pitkään kipeä, niin tuskin tuo trauma nyt on yhtäkkiä oiennut.

Minä tunnen tuollaisen naisen, mutta ei se hänen miehensäkään ihan viaton ole... Läheisriippuvaisen ja narsistisia piirteitä omaavan ihmisen suhde on juuri tuollaista. Toinen saattaa ihan kiusallaan yhtäkkiä sanoa, että "onpas sillä kaverillasi Mintulla hyvä prse". Toinen tietysti säikähtää eikä pysty eroamaan tuollaisesta kuvotuksesta ja näkee asian niin, että vika on siinä Mintussa, kun hänellä sattuu olemaan sellainen takapuoli. Näin ollen ei nähdä enää Minttua. Ei siis mitenkään tervettä kummaltakaan osapuolelta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs kolmekymppinen kaverini kertoi, että hän ei kestä katsoa toisten parisuhdeonnea, koska on elänyt koko aikuisikänsä yksin. Inhosi sitä, miten muut löysivät parisuhteen ja miten moni katosi seurustelun uumeniin. Aina, kun joku kaverinsa alkoi seurustella, niin otti heti etäisyyttä ja joidenkin kanssa katkaisi välit. Ei halunnut kuulla toisten parisuhteista mitään, kun se kirveli hänellä niin pahasti, eikä osannut olla toisten suhteista onnellinen. Kun aloin seurustella, otti kaveri minuunkin etäisyyttä. Ei koskaan halunnut tavata miestäni. Koska tiesin parisuhdeasian olevan kaverille vaikea, en puhunut mitään parisuhteeseen liittyvää, ellei ollut aivan pakko. Meni useampi vuosi ja sitkeästi pidin tästä kaverista ja yhteydenpidosta kiinni, puhuimme muista asioista.

Sitten eräänä päivänä tämä kaveri löysi miehen ja alkoi seurustella. Olin todella iloinen kaverin puolesta, kun tiesin, miten tärkeä asia oli hänelle. Kaveri katosi seurustelumaailmaan ihan täysillä: yhteydenpito lakkasi, mutta someen jaksoi julkaista jatkuvasti parisuhdekuvia "tässä me Timon kanssa kylpylässä/ravintolassa" jne. Hehkutti, miten hienoa on, kun vihdoin löysi vuosien etsinnän jälkeen miehen. Enää pitää yhteyttä vain harvakseltaan, kun vastaa yhteydenottoihini viiveellä ja näkemisehdotuksiini ei ole edes viitsinyt vastata. Miehestään ei suostu kertomaan mitään, vaikka olen kysynyt. Haluaa viettää kaiken ajan miehensä kanssa. Ihan suoraan voin myöntää, että ottaa päähän. Olen iloinen kaverini puolesta, kun hän on löytänyt miehen, mutta on inhottavaa, että hän hylkää katoamalla seurustelun uumeniin. 

Varmasti hän haluaa suojella suhdettaan. Ehkäpä pelkää, että miehensä tykkäisi enemmän sinusta tai kenestä hyvänsä muusta kuin hänestä, ja hän menettäisi taas kaiken, jos edes kertoisi miehestä jotakin. Jos asia on ollut hänelle niin pitkään kipeä, niin tuskin tuo trauma nyt on yhtäkkiä oiennut.

Minusta tuo suojelun tarve on aika älytön. En todellakaan ole kiinnostunut hänen miehestään, olen tyytyväinen omaani. Enkä usko, että muutkaan hänen kaverinsa olisivat miehestä kiinnostuneita. Ja toisaalta tuntuu oudolta, että ei suostu kertomaan tuosta miehestä juuri mitään, mutta someen tuutataan jatkuvasti tätä parisuhdesisältöä. Tajuaisin, jos haluaisi suojella parisuhdettaan pitämällä sen piilossa joka paikasta, mutta tuo julkinen hehkuttaminen hämmentää. Varsinkin, kun hän itse inhosi sitä niin paljon muiden tekemänä.

T. Tuo aiempi

En tunnista kuvauksia. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että osa kokee esimerkiksi lapsen saaneen ystävän muuttuneen: ystävä ei puhu muusta kuin lapsesta, kaikki pyörii lapsen ympärillä, lapsi otetaan mukaan kaikkiin tapaamisiin jne. Omalla kohdalla muutama kaveri hylkäsi minut jo kertoessani raskaudesta. En siis ollut ehtinyt sanoa muuta kuin "jos kaikki menee hyvin, niin meille syntyy vauva kesällä." Heti tuon ilmoituksen jälkeen yhteydenpito lakkasi täysin/väheni merkittävästi. Eli nämä ystävät tekivät sen johtopäätöksen, että koska saan lapsen niin minä varmasti ottaisin lapsen tapaamisiin, puhuisin koko ajan lapsesta jne. Tuo ei kuitenkaan pitänyt kohdallani paikkaansa, ystävät eivät vain tienneet sitä, koska lakkasivat pitämästä yhteyttä jo raskausaikana. Harmittaa, että tuollaisen yleistämisen takia yhteydenpito näivettyy. Eiväthän kaikki rakastuneetkaan katoa sinne parisuhteen uumeniin, osalla jatkuu muu elämä kuten ennenkin.

Tämä!

Mä tietty olin tosi kiinni vauvassa suurimman osan vauvavuodesta, mutta aika äkkiä tilanne helpotti. Nykyään ei ole mikään ongelma järjestää lapsivapaata tapaamista, puhuttavaa riittää töistä, harrastuksista, uutisista yms. Jos yhteydessä ei halua ollenkaan olla, niin eihän tuota voi tietää. 

Oon myös ajatellut, että ehkä tämä on hyvä sauma katsoa, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Oikeat ystävät ovat pysyneet, vaikka elämäntilanteet olisivat muuttuneet puolin ja toisin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinkku kaverit ei halua käsittää ja tottua siihen, että nyt kavereistamme on sitoutunut ja elää erilaista elämää, kuin ennen.

Uskoisin, että suurin osa ymmärtää syyn. Kyse on kuitenkin siitä, jos tämä erilainen elämä tarkoittaa sitä, ettei kahdenkeskistä aikaa ystävälle ole enää kuin minimaalisesti. Ei kenenkään tarvitse kutsua sinua enää ystäväksi tai kaveriksi, jos sinulla ei ole aikaa kuin kumppanillesi ja lapsillesi. 

Sinunkin on syytä tottua siihen, ettei ystäviä ehkä enää ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että osa kokee esimerkiksi lapsen saaneen ystävän muuttuneen: ystävä ei puhu muusta kuin lapsesta, kaikki pyörii lapsen ympärillä, lapsi otetaan mukaan kaikkiin tapaamisiin jne. Omalla kohdalla muutama kaveri hylkäsi minut jo kertoessani raskaudesta. En siis ollut ehtinyt sanoa muuta kuin "jos kaikki menee hyvin, niin meille syntyy vauva kesällä." Heti tuon ilmoituksen jälkeen yhteydenpito lakkasi täysin/väheni merkittävästi. Eli nämä ystävät tekivät sen johtopäätöksen, että koska saan lapsen niin minä varmasti ottaisin lapsen tapaamisiin, puhuisin koko ajan lapsesta jne. Tuo ei kuitenkaan pitänyt kohdallani paikkaansa, ystävät eivät vain tienneet sitä, koska lakkasivat pitämästä yhteyttä jo raskausaikana. Harmittaa, että tuollaisen yleistämisen takia yhteydenpito näivettyy. Eiväthän kaikki rakastuneetkaan katoa sinne parisuhteen uumeniin, osalla jatkuu muu elämä kuten ennenkin.

Tämä!

Mä tietty olin tosi kiinni vauvassa suurimman osan vauvavuodesta, mutta aika äkkiä tilanne helpotti. Nykyään ei ole mikään ongelma järjestää lapsivapaata tapaamista, puhuttavaa riittää töistä, harrastuksista, uutisista yms. Jos yhteydessä ei halua ollenkaan olla, niin eihän tuota voi tietää. 

Oon myös ajatellut, että ehkä tämä on hyvä sauma katsoa, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Oikeat ystävät ovat pysyneet, vaikka elämäntilanteet olisivat muuttuneet puolin ja toisin.

Nekö ovat oikeita ystäviä, jotka ovat passissa odottaneet, että sinä suvaitset taas olla heistä kiinnostunut? 

Tangoon tarvitaan kaksi, ja niin tarvitaan ystävyyteenkin. On sinunkin tehtävänä toimia niin, etteivät muut tunne itseään hylätyksi.