Kun parisuhde/perheenlisäys näivettää ystävyyssuhteet

Vierailija kirjoitti:

Mutta tekeekö miehet noin? Veikkaan että ei.

Harvemmin varmaan kuin naiset, MUTTA osasyy saattaa olla myös se, että vanhemmuus ei olekaan ihan tasapuolista... Lapsia tulee, mutta mies menee edelleen kuin sinkkumies omia menojaan ja omiin harrastuksiinsa ja nainen jää sinne kotiin lapsikuplaansa... Pitäisi olla omat menot 50/50 ja molemmille mahdollista, jotta toinen ei pääsisi liian helpolla ja toiselle taas kaatuu kaikki niskaan. Ei varmasti kaikilla ole näin ja kaikki ei edes halua enää mennä, kun tulee lapsia, mutta valitettavasti osalla kyllä menee näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että osa kokee esimerkiksi lapsen saaneen ystävän muuttuneen: ystävä ei puhu muusta kuin lapsesta, kaikki pyörii lapsen ympärillä, lapsi otetaan mukaan kaikkiin tapaamisiin jne. Omalla kohdalla muutama kaveri hylkäsi minut jo kertoessani raskaudesta. En siis ollut ehtinyt sanoa muuta kuin "jos kaikki menee hyvin, niin meille syntyy vauva kesällä." Heti tuon ilmoituksen jälkeen yhteydenpito lakkasi täysin/väheni merkittävästi. Eli nämä ystävät tekivät sen johtopäätöksen, että koska saan lapsen niin minä varmasti ottaisin lapsen tapaamisiin, puhuisin koko ajan lapsesta jne. Tuo ei kuitenkaan pitänyt kohdallani paikkaansa, ystävät eivät vain tienneet sitä, koska lakkasivat pitämästä yhteyttä jo raskausaikana. Harmittaa, että tuollaisen yleistämisen takia yhteydenpito näivettyy. Eiväthän kaikki rakastuneetkaan katoa sinne parisuhteen uumeniin, osalla jatkuu muu elämä kuten ennenkin.

Tämä!

Mä tietty olin tosi kiinni vauvassa suurimman osan vauvavuodesta, mutta aika äkkiä tilanne helpotti. Nykyään ei ole mikään ongelma järjestää lapsivapaata tapaamista, puhuttavaa riittää töistä, harrastuksista, uutisista yms. Jos yhteydessä ei halua ollenkaan olla, niin eihän tuota voi tietää. 

Oon myös ajatellut, että ehkä tämä on hyvä sauma katsoa, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Oikeat ystävät ovat pysyneet, vaikka elämäntilanteet olisivat muuttuneet puolin ja toisin.

Yks mun semikaveri tekee nyt vauvavuonnaan tuota "tämä on hyvä sauma katsoa, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät"-juttua. 

Hän saa olla tulematta silloin kun itse on sopinut, vastaamatta kun itse on painottanut vastaavansa, toivottamatta onnea merkkipäivänä, olla tulematta itse enää ollenkaan mihinkään, vaatia että kaikki tulee hänen luoksensa kylään, ja perua ne hänen luokse tulemiset, tai olla perumatta niin että toinen ihmettelee oven takan kun kukaan ei määrättynä aikana avaakaan ovea, unohtaa kiken mitä itse on halunnut sopia jne, ja mikäli tämä tällainen että hän on nyt maailman napa, ei käy jollekin, niin eipä ole oikea ystävä hän, ja joutaa mennä. 

Kuvottavaa toimintaa. 

Moni on "tosi kiinni vauvassa", eikä kavereille/ystäville jää aikaa, mutta silti on some täynnä oltiin siellä, mennään tuonne, #ihanat kaverit ja ystävät, eli kyllä sitä aikaa joillekin on, todellakin kelpaa poistaa tällaiset oasta elämästä.

Noissa kahdessa ekassa esimerkissä unohtuu, että valtaosassa parisuhteista se rakkauden ensihuuma on niin voimakas, että silloin uppoaa rakkauskuplaan. Itse tein tuota (nuorena) tuoressa parisuhteessa, että olisin viettänyt vain kaiken ajan kumppanini kanssa näkemättä ketään muuta, mutta säilytin kuitenkin silloiset ystävyyssuhteeni (pitihän sitä jollekin avautua siitä miten kaikki on niin EHANAA!! Tai p**kaa...)

Mutta se ei ole loputtoman pitkä olotila. Useimmat ihmiset säilyttää myös ystävänsä, vaikka oliskin useamman kuukauden tauko, mutta toki on niitäkin, joilla se mies muuttaa elämää niin perustavanlaatuisesti, että ystävät unohtuu. Entinen ystäväni teki noin, että kumppanin takia ei ollut koskaan aikaa tavata, sitten töiden, sitten uuden kumppanin. Minä olin työttömänä, olisin voinut tanssia hänen pillinsä mukaan, mutta ei ollut elämässä ensimmäistäkään hetkeä, jolloin olisi ehtinyt nähdä edes puoli tuntia. Lopulta ymmärsin, ettei vaan kiinnostanut.

Lasten saamisen suhteen olen huomannut tuon, että kummasti yhteydenpito vähenee, jos ei ole sukulainen tai omia lapsia. Ei oteta menoihin mukaan, vaikka lapset ei estä ravintolassa syömistä (voin ottaa mukaan tai jättää miehen hoitoon) eikä edes kysytä, onko mahdollista. Oletetaan ettei pääse, eikä kiinnosta, vaikka nimenomaan pitäis joskus päästä vauva-/lapsikuplasta ulos, koska ei minusta ainakaan äitinä tullut eri ihmistä, vaan olen yhä sama ihminen kuin ennen lapsia. Pidän samoista asioista kuin ennenkin.

Muistan teini-iässä kuunnelleeni joidenkin kavereiden valittavan toisista, jotka aloittivat seurustelun, kuinka aika ei enää riitä kavereille. Jotain vanhoja sieluja kai, jotka luulivat elävänsä aikuisten maailmassa, olivat ehkä kuulleet tällaista valittamista joltain aikuiselta, jota imitoivat... koska eihän ne teinien seurustelut yleensä kestäneet kolmea kuukautta pidempään, itse asiassa sama juttu useimmilla nuorilla aikuisilla. Sitä paitsi näkivät joka päivä koulussa jne. Itse suhtauduin siihen tapaan kuin kaveri olisi lähtenyt kesäleirille :D

Mutta joo, itse sain esikoisen "tosi nuorena". Siis 21 v. Suurin osa muista nuorista lopetti puhumasta mulle saman tien enkä varmasti ollut väsyttänyt ketään vauvahöpötyksillä. Yritin olla aivan samallalailla kuin ennen nähdessäni muita kavereita raskausaikana ja me ei siis ennenkään mitään ryypätty tai juhlittu jatkuvasti vaan oltiin aika nörttiporukat eikä raskaus oikeasti rajoittanut mitään. Huomasin heti, että raskauteni oli kavereista kamalinta maailmassa ja yritin pitää sen vain omana asianani, mutta ehkä heitä yhteisesti hävetti olla "teiniäidin" kaveri? Mulla oli oikeastaan kolme eri kaveriporukkaa + miehen kaverit. Omista kavereista jäi kolme kypsintä, noista kolmesta porukasta yksi jokaisesta yhteydestä. Kai ystävät ovat myös kokeneet eri tavalla puheenaiheet ja lapsenkin ottamisen mukaan tai treffien sopimisen molemille sopivaan aikaan. Jostain syystä lapset närkästyttävät enemmän toisia kuin toisia. Jos joku olisi vaikka ottanut hevosen ja pitäisi sitä käydä ratsastamassa säännöllisesti täyshoitolassa, se ymmärretään kaverin omana juttuna.

Muista äideistä en ole saanut kavereita ennen kuin lähempänä kolmeakymppiä ja kolmekymppisten mammojen puheissa kavereiden kesken ne vauvatkin on jo isossa roolissa. Vaikuttaa olevan hyväksytympää eikä tutuillani ole monikaan kaveruus lapseen päättynyt. Heideän avereistaan on söpöä että ovat vauvakuplassa, olisivatpa itsekin.

Mulle on jäänyt jonkinlainen trauma tosta eristämisestä ja "syrjimisestä" enkä kokemusteni perusteella yhtään ihmettele jos nuoret vanhemmat ovat Suomessa masentuneimpia vanhempia. Raskautumiseen astisessa elämässäni olin aina pärjännyt hyvin, mua ei oltu kiusattu, oli kavereita, oli harrastuksia ja kotonakin rakastettiin. En aavistanut, että saadessani lapsen nuorena mua alettaisiin kohdella usein todella asiattomasti, ihan päivittäin jos ihmisten ilmoilla liikuin. Saimme komannen lapsen kun oli 27 v eikä mua silloin enää tuimasti tuijoteltu tuntemattomienkin taholta, joten kuvittelen kokemukseni olevan tästä maailmasta. Se on ollut niin isko negatiivinen asia, etten oikeastaan voi mitenkään suositella kellekään lasten tekemistä tavallista nuorempana vaikka niitä hyviä puolia on aivan sairaasti. Mutta riski sille, että syrjäydyt on todella iso eikä se ole helppoa, se vaikuttaa myös vanhemmuuteen. Olen koittanut sitä koko ajan käsitellä ja kääntää kaikessa parhaat puolet esiin. Onneksi viimein lähes kolmekybäsenä asiat ovat alkaneet järjestyä ja uusia rentoja ystäviä on tullut tilalle. Koen kuitenkin, että saavutettu hyväksyntä on edelleen usein sidoksissa suoriutumiseen muussa elämässä (ja meillä on ollut hyvä tuuri siinä, kaikki on onnistunut) ja jaksamiseeni. Moni ihailee jaksamistani, mutta jos tarvitsisin apua missään tuomittaisiin taas. Sen sijaan vanhemmat vanhemmat melkein kilpailevat siitä kuka ei jaksa ja saa lapsensa hoitoon esim. meille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että osa kokee esimerkiksi lapsen saaneen ystävän muuttuneen: ystävä ei puhu muusta kuin lapsesta, kaikki pyörii lapsen ympärillä, lapsi otetaan mukaan kaikkiin tapaamisiin jne. Omalla kohdalla muutama kaveri hylkäsi minut jo kertoessani raskaudesta. En siis ollut ehtinyt sanoa muuta kuin "jos kaikki menee hyvin, niin meille syntyy vauva kesällä." Heti tuon ilmoituksen jälkeen yhteydenpito lakkasi täysin/väheni merkittävästi. Eli nämä ystävät tekivät sen johtopäätöksen, että koska saan lapsen niin minä varmasti ottaisin lapsen tapaamisiin, puhuisin koko ajan lapsesta jne. Tuo ei kuitenkaan pitänyt kohdallani paikkaansa, ystävät eivät vain tienneet sitä, koska lakkasivat pitämästä yhteyttä jo raskausaikana. Harmittaa, että tuollaisen yleistämisen takia yhteydenpito näivettyy. Eiväthän kaikki rakastuneetkaan katoa sinne parisuhteen uumeniin, osalla jatkuu muu elämä kuten ennenkin.

Tämä!

Mä tietty olin tosi kiinni vauvassa suurimman osan vauvavuodesta, mutta aika äkkiä tilanne helpotti. Nykyään ei ole mikään ongelma järjestää lapsivapaata tapaamista, puhuttavaa riittää töistä, harrastuksista, uutisista yms. Jos yhteydessä ei halua ollenkaan olla, niin eihän tuota voi tietää. 

Oon myös ajatellut, että ehkä tämä on hyvä sauma katsoa, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Oikeat ystävät ovat pysyneet, vaikka elämäntilanteet olisivat muuttuneet puolin ja toisin.

Yks mun semikaveri tekee nyt vauvavuonnaan tuota "tämä on hyvä sauma katsoa, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät"-juttua. 

Hän saa olla tulematta silloin kun itse on sopinut, vastaamatta kun itse on painottanut vastaavansa, toivottamatta onnea merkkipäivänä, olla tulematta itse enää ollenkaan mihinkään, vaatia että kaikki tulee hänen luoksensa kylään, ja perua ne hänen luokse tulemiset, tai olla perumatta niin että toinen ihmettelee oven takan kun kukaan ei määrättynä aikana avaakaan ovea, unohtaa kiken mitä itse on halunnut sopia jne, ja mikäli tämä tällainen että hän on nyt maailman napa, ei käy jollekin, niin eipä ole oikea ystävä hän, ja joutaa mennä. 

Kuvottavaa toimintaa. 

Moni on "tosi kiinni vauvassa", eikä kavereille/ystäville jää aikaa, mutta silti on some täynnä oltiin siellä, mennään tuonne, #ihanat kaverit ja ystävät, eli kyllä sitä aikaa joillekin on, todellakin kelpaa poistaa tällaiset oasta elämästä.

Tuollainen käytös on pöyristyttävää, oli lasta tai ei! En ikinä käyttäytyisi ystävilleni noin. Nyt pikkulapsiaikanakin olen muistanut ystävien synttärit ja kysellyt kuulumiset. Ihan yhtä lailla on käyty toistemme luona kylässä ja sovittuja tapaamisia ei ole peruttu kuin sairastapauksissa. Ensi viikollekin varasin bussiliput Helsinkiin, mennään pitkän kaavan kautta kaverin kanssa syömään, mies jää kotiin hoitamaan lasta. Minusta ystävyydessä on kyse vastavuoroisuudesta ja molemminpuolisuudesta. Ei lapsen saanut voi olettaa, että kaikki pyörisi hänen ympärillään tai toisia ei tarvitsisi enää huomioida. Sitä tarkoitin tuolla "tämä on hyvä sauma katsoa, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät", että ystävyyden täytyy olla vastavuoroista. Aiemmin olen ollut se, joka on yksipuolisesti matkustanut näkemään toista tai aina ollut se yhteydenottaja, mutta enää en jaksa ylläpitää yksipuolisia ystävyyssuhteita. Tasaveroisia jaksan kyllä.

-aiemman kommentin kirjoittaja

Minulla on pysynyt muutamat ystävät peruskouluvuosiltakin, siellä se ystävyys hioutui yhteen istumalla 8h/päivä vuosia samoilla tunneilla ja välitunnit yms yms. Muutoin aikuisiällä ei olekaan helposti luonut sellaisia ystävyyssuhteita, joissa oltaisiin tekemisissä yhtä tiiviisti (netin yli saati livenä).

Nämä pysyneet ystävät ovat saaneet lapsiakin, mutta heidän kanssaan on aina sovittu tekemisiä lasten kanssa ja ilman. Sen sijaan kyydistä on tippunut mammavuosiinsa kadonneita. Uusi suhde saa kietoa pauloihinsa ja vauvakin, jokaisella yksilöllä se kykeneväisyys pitää ystävyttäkin tärkeänä, vaihtelee sitten suuresti. En minä jaksa viidettä-kymmenettä kertaa olla se osapuoli, joka kysyy kahville, tai kylään, syömään tms tyyppiä, jolle ei koskaan sovi, koska on jonkun päiväuniaika tai ruoka-aika, tai uudessa suhteessa vaikka viikonloppureissu tai anoppikyläily. Saa olla vauva-aikataulut, saa olla muuta menoa kuin minä, mutta ystävyydestä kiinnostunut sitten osaa vastapuolisesti ehdottaa toista väliä minulle, ja pitää siitä kiinni. Vauvojen/lasten kanssa on oltu kahvilassa, syömässä, risteilyllä, matkustettu "naisten kesken", vaikkei minulla ole lapsia, mutta kaikkien kanssa se ei vaan toimi. Osa jää kuplaansa niin vahvasti, ettei vaan ole muuta maailmaa, kuin äiti ja vauva. Olisin mieluusti sitten vaikka kutsunut isän kanssani kahville, mutta sehän on sitten jo miehenryöstö 😅 Turha sitten piikitellä katkerasti kun en piilottele sitä, että lapsettomana on juhlia ja reissuja, brunsseja ja päähänpistoelämyksiä, muiden kanssa, jos et koskaan ehdi mukaan! On myös tarvinnut keksiä uusia keskustelukumppaneita, kun toisten pariterapia ei kestä oman suhteen kukoistusta, kaikkea ei tarvitsisi aina vertailla, elämä ei ole kisa.

n37

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs kolmekymppinen kaverini kertoi, että hän ei kestä katsoa toisten parisuhdeonnea, koska on elänyt koko aikuisikänsä yksin. Inhosi sitä, miten muut löysivät parisuhteen ja miten moni katosi seurustelun uumeniin. Aina, kun joku kaverinsa alkoi seurustella, niin otti heti etäisyyttä ja joidenkin kanssa katkaisi välit. Ei halunnut kuulla toisten parisuhteista mitään, kun se kirveli hänellä niin pahasti, eikä osannut olla toisten suhteista onnellinen. Kun aloin seurustella, otti kaveri minuunkin etäisyyttä. Ei koskaan halunnut tavata miestäni. Koska tiesin parisuhdeasian olevan kaverille vaikea, en puhunut mitään parisuhteeseen liittyvää, ellei ollut aivan pakko. Meni useampi vuosi ja sitkeästi pidin tästä kaverista ja yhteydenpidosta kiinni, puhuimme muista asioista.

Sitten eräänä päivänä tämä kaveri löysi miehen ja alkoi seurustella. Olin todella iloinen kaverin puolesta, kun tiesin, miten tärkeä asia oli hänelle. Kaveri katosi seurustelumaailmaan ihan täysillä: yhteydenpito lakkasi, mutta someen jaksoi julkaista jatkuvasti parisuhdekuvia "tässä me Timon kanssa kylpylässä/ravintolassa" jne. Hehkutti, miten hienoa on, kun vihdoin löysi vuosien etsinnän jälkeen miehen. Enää pitää yhteyttä vain harvakseltaan, kun vastaa yhteydenottoihini viiveellä ja näkemisehdotuksiini ei ole edes viitsinyt vastata. Miehestään ei suostu kertomaan mitään, vaikka olen kysynyt. Haluaa viettää kaiken ajan miehensä kanssa. Ihan suoraan voin myöntää, että ottaa päähän. Olen iloinen kaverini puolesta, kun hän on löytänyt miehen, mutta on inhottavaa, että hän hylkää katoamalla seurustelun uumeniin. 

Varmasti hän haluaa suojella suhdettaan. Ehkäpä pelkää, että miehensä tykkäisi enemmän sinusta tai kenestä hyvänsä muusta kuin hänestä, ja hän menettäisi taas kaiken, jos edes kertoisi miehestä jotakin. Jos asia on ollut hänelle niin pitkään kipeä, niin tuskin tuo trauma nyt on yhtäkkiä oiennut.

Minä tunnen tuollaisen naisen, mutta ei se hänen miehensäkään ihan viaton ole... Läheisriippuvaisen ja narsistisia piirteitä omaavan ihmisen suhde on juuri tuollaista. Toinen saattaa ihan kiusallaan yhtäkkiä sanoa, että "onpas sillä kaverillasi Mintulla hyvä prse". Toinen tietysti säikähtää eikä pysty eroamaan tuollaisesta kuvotuksesta ja näkee asian niin, että vika on siinä Mintussa, kun hänellä sattuu olemaan sellainen takapuoli. Näin ollen ei nähdä enää Minttua. Ei siis mitenkään tervettä kummaltakaan osapuolelta.

Hyvä pointti. Pitkään muiden parisuhteita kadehtinut voi suhteen viimein saatuaan suostua mihin vain kohteluun, vaikka juuri tuollaiseen tarkoitukselliseen satuttamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs kolmekymppinen kaverini kertoi, että hän ei kestä katsoa toisten parisuhdeonnea, koska on elänyt koko aikuisikänsä yksin. Inhosi sitä, miten muut löysivät parisuhteen ja miten moni katosi seurustelun uumeniin. Aina, kun joku kaverinsa alkoi seurustella, niin otti heti etäisyyttä ja joidenkin kanssa katkaisi välit. Ei halunnut kuulla toisten parisuhteista mitään, kun se kirveli hänellä niin pahasti, eikä osannut olla toisten suhteista onnellinen. Kun aloin seurustella, otti kaveri minuunkin etäisyyttä. Ei koskaan halunnut tavata miestäni. Koska tiesin parisuhdeasian olevan kaverille vaikea, en puhunut mitään parisuhteeseen liittyvää, ellei ollut aivan pakko. Meni useampi vuosi ja sitkeästi pidin tästä kaverista ja yhteydenpidosta kiinni, puhuimme muista asioista.

Sitten eräänä päivänä tämä kaveri löysi miehen ja alkoi seurustella. Olin todella iloinen kaverin puolesta, kun tiesin, miten tärkeä asia oli hänelle. Kaveri katosi seurustelumaailmaan ihan täysillä: yhteydenpito lakkasi, mutta someen jaksoi julkaista jatkuvasti parisuhdekuvia "tässä me Timon kanssa kylpylässä/ravintolassa" jne. Hehkutti, miten hienoa on, kun vihdoin löysi vuosien etsinnän jälkeen miehen. Enää pitää yhteyttä vain harvakseltaan, kun vastaa yhteydenottoihini viiveellä ja näkemisehdotuksiini ei ole edes viitsinyt vastata. Miehestään ei suostu kertomaan mitään, vaikka olen kysynyt. Haluaa viettää kaiken ajan miehensä kanssa. Ihan suoraan voin myöntää, että ottaa päähän. Olen iloinen kaverini puolesta, kun hän on löytänyt miehen, mutta on inhottavaa, että hän hylkää katoamalla seurustelun uumeniin. 

Varmasti hän haluaa suojella suhdettaan. Ehkäpä pelkää, että miehensä tykkäisi enemmän sinusta tai kenestä hyvänsä muusta kuin hänestä, ja hän menettäisi taas kaiken, jos edes kertoisi miehestä jotakin. Jos asia on ollut hänelle niin pitkään kipeä, niin tuskin tuo trauma nyt on yhtäkkiä oiennut.

Minusta tuo suojelun tarve on aika älytön. En todellakaan ole kiinnostunut hänen miehestään, olen tyytyväinen omaani. Enkä usko, että muutkaan hänen kaverinsa olisivat miehestä kiinnostuneita. Ja toisaalta tuntuu oudolta, että ei suostu kertomaan tuosta miehestä juuri mitään, mutta someen tuutataan jatkuvasti tätä parisuhdesisältöä. Tajuaisin, jos haluaisi suojella parisuhdettaan pitämällä sen piilossa joka paikasta, mutta tuo julkinen hehkuttaminen hämmentää. Varsinkin, kun hän itse inhosi sitä niin paljon muiden tekemänä.

T. Tuo aiempi

Ei siinä mitään älyä, järkeä ja todellisuuspohjaa tarvitse ollakaan. Se trauma vain voi saada ihmisen näkemään asiat todella kieroutuneesti ja harhaisesti, ja se on raskasta hänelle itselleen ja kumppanille myös.

Up

Eipä hätää. Uusia ystäviä saa sitten kun taas on sille aikaa. Sitten täytyy olla itse aktiivinen ystävien suhteen ja panostaa heihin ja muistaa että kukaan ei ole täydellinen, ja osata antaa ja pyytää anteeksi.

Saan varmaan alapeukkuja tästä mielipiteestä, mutta monesti helpointa seuraa ovat naiset, jotka ovat jo vuosia olleet parisuhteessaan ja lapset ovat jo kouluiässä vai vanhempia. Lapset eivät enää sido kotiin ja puolisosta ei olla niin hullaantuneita, että aikaa riittää ystävillekin.

No, itse saanut 10 vuoden aikana lapsia ja kun mietin kavereita nyt ja äidiksi tulon kynnyksellä, niin aika surullista, mutta ystäväpiiri on mennyt ihan uusiksi.

En koskaan tiedä, mikä tarkalleen mun ja parhaat ystäväni välit laittoi poikki, mutta mä kyllästyin häneen ja hän ilmeisesti minuun. Kun olin raskaana, hän voivotteli, ettei mulla ja miehelläni olisi ollut mikään kiire lapsentekoon. Sehän oli meidän valinta, ei hänen. Muutenkin lapsen saatuani meidän välit vain viileni. Kyselin kyllä hänen kuulumisiaan ym, en puhunut vain vauvasta jne mitä täällä väitetään, että välit menee kun toinen jauhaa vain vauvaa. Hän myös aina kertoi, milloin itse hän on vasta valmis lapseen, ja se oli minulle ihan ok.

Kuitenkin huomasin, että mulla lapsen saaminen teki sen, ettei mua enää pyydetty minnekään. Itse sain järjestettyä illanistujaisia välillä ja pyysin ystäviä kylään kun sain lapsivapaata, mutta itse en saanut kutsuja.

Olen ajatellut, että joskus joillakin ihmisillä liian erilaiset elämäntilanteet tekevät tämän. Ei kaikilla. Se on hienoa, jos ystävät pysyvät matkassa elämän eri tilanteissa.

Nykyään tällä vanhallahä ystävällänikin on lapsi. Joskus otin yhteyttä , mutta hän ei tahtonut olla lainkaan enään tekemisissä. En koskaan saanut tietää syytä.

Vierailija kirjoitti:

Saan varmaan alapeukkuja tästä mielipiteestä, mutta monesti helpointa seuraa ovat naiset, jotka ovat jo vuosia olleet parisuhteessaan ja lapset ovat jo kouluiässä vai vanhempia. Lapset eivät enää sido kotiin ja puolisosta ei olla niin hullaantuneita, että aikaa riittää ystävillekin.

Sama kokemus. Olen löytänyt muutamia tosi kivoja kavereita n. viisikymppisistä naisista, vaikka itse voisin ikäni puolesta olla heidän lapsensa. Ovat mukavia, kypsiä ja yhdessä voi tehdä mukavia asioita.

Isoin kysymysmerkki ovat eronneet/sinkut. Jos löytyy uusi kumppani, niin osa tekee katoamistempun nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa. Itse en uskaltaisi jättää kavereita uuden kumppanin takia. Aika iso riski, ettei tuoreesta suhteesta tule mitään ja sitten sitä parin vuoden päästä yksin ihmettelee, että mihin kaikki kaverit katosi.

Olin kavereistani yksi ensimmäisistä lapsen saaneista. Täytyy myöntää, että pitkälti ne lapsettomat kaverit ovat jääneet matkan varrelle. Kyse ei ollut siitä, ettenkö itse olisi halunnut jatkaa heidän kanssaan. Sen sijaan jo raskaudesta kertominen oli kurja tilanne, kun vastaan tuli vaikka mitä typerää kommenttia. "Oliks toi vahinko vai oikeastiko miehesikin halusi myös lapsen?" "Miten sä voit olla raskaana, en olis susta uskonut?!" yms. Mulla ei kävisi mielessäkään kyseenalaistaa kaverin valintoja, jos kaveri vaikka kertoisi muuttavansa ulkomaille. Mua ei ulkomaille muuttaminen henk.koht. kiinnosta, mutta en koskaan pilkkaisi kaverin valintaa, jos se on hänelle tärkeä. Osa taas ei ymmärtänyt sitä, että se vauvavuosi sitoo aika tiiviisti, mutta sen jälkeen aikaa taas paremmin riittää. 

Vierailija kirjoitti:

Olin kavereistani yksi ensimmäisistä lapsen saaneista. Täytyy myöntää, että pitkälti ne lapsettomat kaverit ovat jääneet matkan varrelle. Kyse ei ollut siitä, ettenkö itse olisi halunnut jatkaa heidän kanssaan. Sen sijaan jo raskaudesta kertominen oli kurja tilanne, kun vastaan tuli vaikka mitä typerää kommenttia. "Oliks toi vahinko vai oikeastiko miehesikin halusi myös lapsen?" "Miten sä voit olla raskaana, en olis susta uskonut?!" yms. Mulla ei kävisi mielessäkään kyseenalaistaa kaverin valintoja, jos kaveri vaikka kertoisi muuttavansa ulkomaille. Mua ei ulkomaille muuttaminen henk.koht. kiinnosta, mutta en koskaan pilkkaisi kaverin valintaa, jos se on hänelle tärkeä. Osa taas ei ymmärtänyt sitä, että se vauvavuosi sitoo aika tiiviisti, mutta sen jälkeen aikaa taas paremmin riittää. 

Täysin sama kokemus mulla. Tiedän miltä tuntuu. Haluttu, erittäin toivottu lapsi tulossa ja sitten kuulee tälläistä

"Siis suunnittelitteko ton oikeesti"

"Oliks tää joku vahinko"

"En olis kyllä susta uskonut"

"Olisko kannattanut ensin käydä koulu loppuun"

"En ees tiennyt, että yritätte lasta"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kavereistani yksi ensimmäisistä lapsen saaneista. Täytyy myöntää, että pitkälti ne lapsettomat kaverit ovat jääneet matkan varrelle. Kyse ei ollut siitä, ettenkö itse olisi halunnut jatkaa heidän kanssaan. Sen sijaan jo raskaudesta kertominen oli kurja tilanne, kun vastaan tuli vaikka mitä typerää kommenttia. "Oliks toi vahinko vai oikeastiko miehesikin halusi myös lapsen?" "Miten sä voit olla raskaana, en olis susta uskonut?!" yms. Mulla ei kävisi mielessäkään kyseenalaistaa kaverin valintoja, jos kaveri vaikka kertoisi muuttavansa ulkomaille. Mua ei ulkomaille muuttaminen henk.koht. kiinnosta, mutta en koskaan pilkkaisi kaverin valintaa, jos se on hänelle tärkeä. Osa taas ei ymmärtänyt sitä, että se vauvavuosi sitoo aika tiiviisti, mutta sen jälkeen aikaa taas paremmin riittää. 

Täysin sama kokemus mulla. Tiedän miltä tuntuu. Haluttu, erittäin toivottu lapsi tulossa ja sitten kuulee tälläistä

"Siis suunnittelitteko ton oikeesti"

"Oliks tää joku vahinko"

"En olis kyllä susta uskonut"

"Olisko kannattanut ensin käydä koulu loppuun"

"En ees tiennyt, että yritätte lasta"

No tämä! Me ei edes oltu mitään nuoria, vaan kolmekymppisiä lapsen syntyessä. Osa vielä ihmetteli, miten nopeasti edettiin, oltiin siis oltu jo muutama vuosi yhdessä, kun toivottu lapsi sai alkunsa. Enkä tiedä ketään, kuka raskauden yrittämisestä kertoisi muille. Kaikki tietämäni ihmiset ovat kertoneet raskaudesta vasta ekan kolmanneksen jälkeen. Inhottaa tuollainen kommentointi, kun lapsi oli tosi toivottu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kavereistani yksi ensimmäisistä lapsen saaneista. Täytyy myöntää, että pitkälti ne lapsettomat kaverit ovat jääneet matkan varrelle. Kyse ei ollut siitä, ettenkö itse olisi halunnut jatkaa heidän kanssaan. Sen sijaan jo raskaudesta kertominen oli kurja tilanne, kun vastaan tuli vaikka mitä typerää kommenttia. "Oliks toi vahinko vai oikeastiko miehesikin halusi myös lapsen?" "Miten sä voit olla raskaana, en olis susta uskonut?!" yms. Mulla ei kävisi mielessäkään kyseenalaistaa kaverin valintoja, jos kaveri vaikka kertoisi muuttavansa ulkomaille. Mua ei ulkomaille muuttaminen henk.koht. kiinnosta, mutta en koskaan pilkkaisi kaverin valintaa, jos se on hänelle tärkeä. Osa taas ei ymmärtänyt sitä, että se vauvavuosi sitoo aika tiiviisti, mutta sen jälkeen aikaa taas paremmin riittää. 

Täysin sama kokemus mulla. Tiedän miltä tuntuu. Haluttu, erittäin toivottu lapsi tulossa ja sitten kuulee tälläistä

"Siis suunnittelitteko ton oikeesti"

"Oliks tää joku vahinko"

"En olis kyllä susta uskonut"

"Olisko kannattanut ensin käydä koulu loppuun"

"En ees tiennyt, että yritätte lasta"

Pakko nokittaa vähän. Eräs ystäväni järkyttyi, kun kerroin olevani raskaana. Tivasi, miksi en ollut kertonut yrityksestä. Kuvaili, kuinka raskausuutistani täytyy sulatella. Sitten vielä perään piikitteli, miten perheemme lemmikki jää paitsioon lapsen myötä ja onkohan nyt ihan oikeasti mieheni halunnut tätä lasta...Jälkikäteen selvisi, että ystävä kärsi lapsettomuudesta ja raskauteni oli hänelle liian kova paikka. Välimme katkesivat vauvan synnyttyä, kun ystävä pilkkasi lastani, joka sairastui syntymän jälkeen. En jaksanut enää olla tekemisissä. Ystävälle tuo näyttäytyi varmasti sellaisena, että hylkäsin hänet lapsettomuuden takia.

Hienosti Ap osasit kirjoittaa nämä, itsellä kokemusta näistä melkein kaikista, ihan nauratti. Joskus aikanaan kyllä harmitti.

Näin keski-ikäisenä voisin lisätä vielä yhden kohdan: Ystävät eivät ehdi tavata kun heidän kaikki aikansa menee nuorten, jopa jo kotoa muuttaneiden aikuisten lapsiensa kuljettamiseen, ruokkimiseen ja asuntojen siivoamiseen.

Tai lastenlasten paapomiseen, menet pitkästä aikaa ystävän luokse sovitusti kahville ja luulet että olette kahden, ystävän mieskin on töissä niin voitte jutella rauhassa. Kun saavut paikalle talo onkin täynnä huutavia ja riehuvia lapsia joille ystäväsi kantaa mehua ja pullaa ja juoksentelee toteuttamassa heidän pienimmätkin toiveensa. Et kehtaa lähteä heti kotiin vaan kärvistelet kahvikuppisi kanssa miettien miten tässä näin kävi. Olisi edes ilmoittanut etukäteen niin olisin perunut kahvittelun jollain tekosyyllä.

Kellään samoja kokemuksia vai onko minulla vaan huonoa tuuria kavereiden suhteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kavereistani yksi ensimmäisistä lapsen saaneista. Täytyy myöntää, että pitkälti ne lapsettomat kaverit ovat jääneet matkan varrelle. Kyse ei ollut siitä, ettenkö itse olisi halunnut jatkaa heidän kanssaan. Sen sijaan jo raskaudesta kertominen oli kurja tilanne, kun vastaan tuli vaikka mitä typerää kommenttia. "Oliks toi vahinko vai oikeastiko miehesikin halusi myös lapsen?" "Miten sä voit olla raskaana, en olis susta uskonut?!" yms. Mulla ei kävisi mielessäkään kyseenalaistaa kaverin valintoja, jos kaveri vaikka kertoisi muuttavansa ulkomaille. Mua ei ulkomaille muuttaminen henk.koht. kiinnosta, mutta en koskaan pilkkaisi kaverin valintaa, jos se on hänelle tärkeä. Osa taas ei ymmärtänyt sitä, että se vauvavuosi sitoo aika tiiviisti, mutta sen jälkeen aikaa taas paremmin riittää. 

Täysin sama kokemus mulla. Tiedän miltä tuntuu. Haluttu, erittäin toivottu lapsi tulossa ja sitten kuulee tälläistä

"Siis suunnittelitteko ton oikeesti"

"Oliks tää joku vahinko"

"En olis kyllä susta uskonut"

"Olisko kannattanut ensin käydä koulu loppuun"

"En ees tiennyt, että yritätte lasta"

Minulle sanoi oma äiti "Aiotko pitää sen?" ja painostavasti "Et!" mutta on nykyään kyllä mitä ihanin mummo, joskin kiireinen. Niidenkin, joiden mielestä on vain yksi sallittu aika lapsen saamiselle, kannattaa varautua henkisesti mahdollisuuteen, että oma lapsi valitseekin toisin. Ylipäänsä ei tee ihmisestä parempaa, ettei hän hyväksy kuin oman elämäntapansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kavereistani yksi ensimmäisistä lapsen saaneista. Täytyy myöntää, että pitkälti ne lapsettomat kaverit ovat jääneet matkan varrelle. Kyse ei ollut siitä, ettenkö itse olisi halunnut jatkaa heidän kanssaan. Sen sijaan jo raskaudesta kertominen oli kurja tilanne, kun vastaan tuli vaikka mitä typerää kommenttia. "Oliks toi vahinko vai oikeastiko miehesikin halusi myös lapsen?" "Miten sä voit olla raskaana, en olis susta uskonut?!" yms. Mulla ei kävisi mielessäkään kyseenalaistaa kaverin valintoja, jos kaveri vaikka kertoisi muuttavansa ulkomaille. Mua ei ulkomaille muuttaminen henk.koht. kiinnosta, mutta en koskaan pilkkaisi kaverin valintaa, jos se on hänelle tärkeä. Osa taas ei ymmärtänyt sitä, että se vauvavuosi sitoo aika tiiviisti, mutta sen jälkeen aikaa taas paremmin riittää. 

Täysin sama kokemus mulla. Tiedän miltä tuntuu. Haluttu, erittäin toivottu lapsi tulossa ja sitten kuulee tälläistä

"Siis suunnittelitteko ton oikeesti"

"Oliks tää joku vahinko"

"En olis kyllä susta uskonut"

"Olisko kannattanut ensin käydä koulu loppuun"

"En ees tiennyt, että yritätte lasta"

En ehkä päin naamaa kysyisi, mutta ihmettelisin suuresti, jos epävakaata elämää ja suhdetta elävä ihminen oikein haluamalla haluisi juuri nyt vauvan keskeneräiseen elämäänsä; koulut kesken jne. Kyllä olen pari tällaista tapausta nähnytkin.