Isäni sanoi kuolinvuoteellaan, että kyllä oli surkea ja mitätön elämä

Vierailija kirjoitti:

Tai katkera siitä, että eli vain muiden ehdoilla.

Tätä on varmasti paljon. Valitettavasti.

Suurin osa ihmisistä elää surkean elämän, mutta haluaa silti jakaa sen surkeuden ja jatkaa sitä tuottamalla aina uuden sukupolven (jolta ei ole kysytty suostumusta) nauttimaan samasta surkeudesta. Lisääntymisestä pitäisi tehdä laitonta kunnes ihmiskunta hiipuu olemattomiin ja sallia korkeintaan adoptointi sitä odotellessa.

niin voin sanoa minäkin monta naista jäi panematta vaikka saumaa olisi ollutkin. sinkku miehen elämä on paneminen ja syöminen ei elämiseen muuta tarvita. HYVIN PALKATUSSA TIETENKIN.

Eiköhän tuo insinööriys kerro kaiken. Onko tylsempää...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäsi koetti tavallaan sanoa sinulle, että eläisit kuten haluaisit etkä muiden odotusten mukaan <3 Elä oman näköistä elämää, älä muiden! hyvä ohje 

Nämä "oman näköistä elämää elät" ovat vastuun välttelijöitä.

Mitä vastuuta?

Niinpä, mitä vastuuta?

Ei täällä kukaan ole jotenkin vastuussa yhtään mistään tai mitään velkaa yhtään kenellekään. Paitsi omissa uskomuksissaan.

Ympäristön odotusten mukaan eläminen on hyvin luontaista suurelle osalle ihmisistä, ei haluta tuottaa pettymystä muille ja pelätään mitä muut omista ratkaisuista ajattelevat ja miten he tämän perusteella yrittävät leimata kyseisen ihmisen. Se, että rikkoo tämän sanattoman sopimuksen on joidenkin mielestä suuri synti ja niinpä kyseisestä ihmisestä tulee eräässä mielessä kerettiläinen. Parasta lääkettä tähän orjuuteen on tunnistaa, että tällainen kaava on olemassa ja murtautua siitä ulos.

Toki ihmiset ovat vastuussa esim. lapsistaan, mutta mikä on se vastuu, jota omannäköistä elämää elävä lähtökohtaisesti välttelee? Omannäköiseen elämään kun valitaan ne asiat, joita aidosti halutaan. Kunpa useampi oppisi elämään näin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, niin ei tarvitsisi myöhemmin katua valintojaan, jotka on tehnyt toisten mieliksi, koska "kuuluu", koska ei osannut sanoa ei...

Entä jos olet halunnut lapset ja myös  elää vaikkapa elämäntapaintiaanina? Vai ajattelitko, että ihmisen toiveet eivät voi olla ristiriidassa? Tai ajattelitko, että ihmisen omat toiveet on aina hyviä ja oikeita, ja niitä kaikkia pitää päästä omannäköisen elämän nimissä toteuttamaan, tai muuten on uhri? 

Aikuisuuteen kuulu myös se vastuu, ja se on usein pois omasta hedonismistamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykologiassa puhuttiin E. Eriksonin kehitysvaihe-teoriasta. Viimeinen vaihe oli minän eheys/ epätoivo.

"Viimeinen elämänvaihe voi olla joko rauhallinen ja seesteinen, tai täynnä ahdistusta ja levottomuutta. Se kaikki riippuu siitä kuinka olemme ratkaisseet edelliset kehitysvaiheet. Vanhana ihmisen tulisi pystyä tekemään viisas arvio elämästään, jossa todellisuuden tunnistaminen ja maailman ymmärtäminen ottavat etusijan.

Koemme eheyttä tässä vaiheessa jos pystymme yhdistämään pohtimisen kokemuksiimme. Jos meillä on mitään ratkaisemattomia konflikteja tai vaiheita joista emme koskaan päässeet yli, yleensä kehitämme syvän sairauden, kärsimyksen ja kuolemanpelon."

Minusta vahvaa totuudensiementä. Ihmisellä on narratiivi omasta elämästä, ja jos se on kovin pirstaleinen ja sekava, negatiivisia asioita paljon, voi olla vaikea saada mielekkyyden tunnetta.

Erittäin hyvin sanottu. Ja jos tähän lisätään vielä kokemus siitä, että on arvostettu vain/enimmäkseen ulkoisten asioiden kautta, kuten vaikkapa koulutus tai lasten saavutukset, niin onhan selvää, että tuntuu surkealta.

Myönnän, että aina on vähän närästänyt tämä "menestyneet lapset"-konsepti, sillä niin vanhemmat kuin lapset ovat kuitenkin yksilöitä, erillisiä ihmisiä, joiden elämään pitääkin kuulua erilaisia vaiheita, menestystä ja menetyksiä ja silti olla läheisilleen merkityksellisiä ja saada tuntea se.

Kyllä. Ulkoinen menestyminen ei kerro mitään koetusta onnellisuudesta tai elämän mielekkyydestä. Itse pikemminkin säälin rikkaita, koska arvot on usein kovat ja pinnalliset, ja moni hyvä asia on uhrattu mammonan eteen. 

Onhan tuo tosi loukkaavasti sanottu perheelleen. Minulla oli teidät, olipa surkea elämä minulla.

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo tosi loukkaavasti sanottu perheelleen. Minulla oli teidät, olipa surkea elämä minulla.

Juuri näin. Outoa sanoa noin. Ja missä kiitollisuus elämää kohtaan?

Kuoleman lähestyessä joillain oikeasti aivokemiat sekaisin ja mieli matalana myös lääkitys vaikuttaa. Eli elämä on voinut olla vaikka kuinka rikasta ja onnellista. Ihminen ei tiedä kuitenkaan sitä kuolemansa hetkeä vakavasti sairaanakaan ja vakavan saitaiden hetkellä on hyvästejä saatettu jättää jo monta kertaa.

Tsemppiä sulle jos nyt tätä enää luet kun ihmiset ajattelemattomia juntteja tyyliin "tuskin tunsit isääsi ollenkaan" jne

Vierailija kirjoitti:

Noh, jos omalle tyttärelle jää isän elämästä päällimmäisinä tyytyväisyyden aiheina (syynä olla tyytyväinen ja onnellinen) insinöörinkoulutus, ura, hyvin toimeentulevat lapset ja matkustelu, niin kyllähän se kertoo koko tarinan.

Minäkin kokisin, että elän surkeaa ja mitätöntä elämää, jos läheisteni silmissä supistuisin koulutukseeni, työhöni, lapsieni saavutuksiin ja tekemiini matkoihin. 

Kyllä suurin osa meistä, ellei jokainen, haluaa tuntea ja herättää suuria tunteita ja tulla muistetuksi niistä. Jos siis kuolinvuoteella ei ole näitä juuri näkynyt ja tietää etukäteen, että hautajaisissa hehkutetaan uraa tai muuta nonsensea, niin sanoisin juuri näin.

Todellisuudessa harva meistä tekee mitään erityisen hienoja muisteltavaa suorituksia elämässään, joita runsas kutsujavierasjoukko hautajaisissa kiittelee. Itselläni on edelleen ikävä isääni, tuki ja kannusti lapsiaan, en silti pitänyt minkäänlaista hautajaispuhetta suurelle yleisölle.

Miehen rehtori sedän hautajaisissa oli kirkko täynnä työkavereita ja harrastuskavereita. Hautajaiset olivat sellainen spektaakkeli tyyppinen iso tapahtuma. Eli hehkutusta riitti. En silti arvioisi henkilön elämän merkittävyyttä sen perusteella.

Tuosta näkee, että isälläsi on todellisuudessa ollut erittäin hyvä ja antoisa elämä. Hän on saanut "kaiken" ja silti on tyytymätön. Kun ihminen saa paljon asioita, joita pitää itsestään selvyytenä (jotka eivät sitä oikeasti todellakaan ole), niin silloin myös koko ajan haluaa enemmän ja enemmän, koska näkö sumenee sille mitä jo oikeasti on. Asioita lakkaa pitämästä itsestään selvyytenä vasta siinä vaiheessa, kun niitä ei olekaan. Esim minä halusin aina lapsia, mutta puoliso kärsii lapsettomuudesta. Monelle lapset ovat itsestään selvyys, minä taas olisin voinut luopua melkein mistä tahansa, jos olisin saanut yhdenkin oman lapsen. Vaikka sitten 10 vuotta vanhempi auto tai huonompi työpaikka.

Oma ukkini kuoli vähän aikaa sitten, hän sanoi kuolinvuoteellaan ettei kenenkään ihmisen pitäisi näin kauan elää (97v.). Oli ihan tyytyväinen elettyyn elämään ja oli valmis lähtemään. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään suuria unelmia, vaatimaton mies. Kai se kun on ollut koko elämänsä toimelias ihminen niin vanhuuden tuoma hauraus alkoi maistua puulta, vaikka hän vielä kotonaan elelikin.

Toisen puolesta ja elämästä on vaikea menä sanomaan, mutta onnekseni ymmärsin jo nuorena, että elämäni päämäärä ei ole tehdä mahdollisimman monta ihmistä kateelliseksi ts. hankkia omaisuutta (omakotitaloa järven rannalla, lapsia, merkkiautoa, kaukomatkoja jne.), kuuluisuutta, ulkonäköä tai muuta sellaista, jota yleisesti odotetaan ihmisten haikailevan. Niin kauan kuin minulla on mahdollisuus harrastaa taiteita oman itseni vuoksi, elämäni on luovaa sekä kiehtovaa ja kaukana surkeasta. Elämässä on myös tarkoitusta, jos pystyy tarjoaman rakastavan kodin jollekin eläinsuojelutapaukselle.

Mielenkiintoista miten tuohon voi suhtautua niin eri tavalla. Minä en kokisi noita sanoja ollenkaan loukkaavana, itse asiassa odottaisinkin samanlaisen elämän eläneen isäni aikanaan sanovan jotain tuonkaltaista. Ihmisen elämä on loppujen lopuksi lähes aina surkea ja mitätön, eikä se tarkoita sitä etteikö olisi elänyt hyvää ja onnellista elämää omasta näkökulmastaan. Eikä sitä ettei olisi rakastanut läheisiään. Minulla on ollut ihan hyvä elämä toistaiseksi mutta jos oikeasti pohtii, onhan se kuitenkin aivan mitätön, ja lähes kaikki muut maailman asukkaat olisivat varmasti samaa mieltä. Kukaan tuskin muistaa minua enää 40 vuotta kuolemani jälkeen ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta näkee, että isälläsi on todellisuudessa ollut erittäin hyvä ja antoisa elämä. Hän on saanut "kaiken" ja silti on tyytymätön. Kun ihminen saa paljon asioita, joita pitää itsestään selvyytenä (jotka eivät sitä oikeasti todellakaan ole), niin silloin myös koko ajan haluaa enemmän ja enemmän, koska näkö sumenee sille mitä jo oikeasti on. Asioita lakkaa pitämästä itsestään selvyytenä vasta siinä vaiheessa, kun niitä ei olekaan. Esim minä halusin aina lapsia, mutta puoliso kärsii lapsettomuudesta. Monelle lapset ovat itsestään selvyys, minä taas olisin voinut luopua melkein mistä tahansa, jos olisin saanut yhdenkin oman lapsen. Vaikka sitten 10 vuotta vanhempi auto tai huonompi työpaikka.

Eivät kaikki halua elämältä vain lapsia, matkustelua ja työpaikkaa. Selvästikään sellainen ihminen ei pidä noin elettyä elämää antoisana, kun tuolla tavalla puhuu kuolinvuoteellaan.

Isä oli varmasti tyytyväinen päästessään pois mitättömästä elämästään. Olisit iloinen hänen puolestaan.

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo tosi loukkaavasti sanottu perheelleen. Minulla oli teidät, olipa surkea elämä minulla.

Vain itsekeskeinen ihminen voi tulkita asian noin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai ehkä se on vain lopullinen totuus että yhtään missään tässä elämässä ei ole mitään väliä? Ihan sama miten paljon olet tehnyt elämäsi aikana, kuitenkin kuolet joskus ja ei ne asiat siinä vaiheessa paljoa ilahduta. Kuitenkin pitää ottaa se "hyppy tuntemattomaan" ihan yksin, mitään ei saa mukaansa, niin onko se ihme että kaikki kova työ mitä elämässä on tehnyt perheen, rahan, työn, yleisen elämisen yms eteen tuntuu aika turhalta loppupeleissä.

Kaikki on lopulta turhaa ja ihmiskunnan elämä on ollut ja on kärsimyksiä täynnä, mutta jotenkin tämän tiedostaminen antaa mulle outoa levollisuutta. Jos itsekin kärsin, liittyn vain suureen enemmistöön. Ja kuolemassa puntit viimeistään tasoittuvat, siinä jokaisen elämä yhtä turha ja yhtä arvokas. Tän haluaisin itse kuolinvuoteellani muistaa.

Samaa mieltä, tullut erikoinen rauhan tunne kun on tajunnut että missään ei ole mitään järkeä tai merkitystä, eikä kannata turhaan stressata asioista. Kaikki vaan omassa kuplassaan haluaa ajatella että heidän tekemisillään, tunteilla ja ajatuksillaan on hirveästi merkitystä, vaikka todellisuudessa yhden ihmisen tekemiset (ja myös kuolema) vakavasti koskettaa varmaan enintään noin 10 ihmistä. Ja nopeastihan nämä aidosti välittävätkin ihmiset tulevat olemaan poissa joten turha sitäkään ruveta vatvomaan että "mitäs minun kuoleman jälkeen tapahtuu henkilölle se ja se, tuleeko kukaan käymään haudalla, kuolenko yksin" yms.  

 

Joo, oon tullut samaan tulokseen, ei elämällä sinänsä ole mitään merkitystä tai tarkoitusta. Olen hoitoalalla töissä ja nähnyt paljon kuolevia ihmisiä. Melko usein olen kuullut pettyneet sanat, että "tässäkö tämä nyt sitte oli?" viitaten omaan elämään. 

Itse olen keski-ikäinen nainen ja ikääntymisen merkit alkavat näkyä kasvoissani ja kehossani. Ensimmäistä kertaa elämässäni on päivänselvää, että olen menossa vääjäämättä kohti kuolemaani. Se on masentavaa ja vapauttavaa samanaikaisesti.

Itselläni suurin vaikutus on näkynyt siinä, että turha pikkuasioista nipottaminen on jäänyt pois. Asiat osaa suhteuttaa realistisemmin. Aika vähällä on mitään merkitystä, en tiedä oikein onko mikään erityisen tärkeää, koska itselläni ei ole lapsia. Ajoittainen tyhjyyden ja turhuuden, tai oikeastaan aikaisemmassa kommentissa mainittu mitättömyyden tunne kalvaa minua, mutta en voi enää mennä takaisin siihen tilaan, jossa olin vielä tietämätön. Silloin tosiaan kuvittelin, että nimenomaan minun tunteillani, tarpeillani ja ajatuksillani on jokin erityinen merkitys. No ei ole. 

Itse olen tainnut mennä vielä asteen verran rankemmin tähän realistisen-kyynisen-levolliseen suuntaan, kun en enää näe edes kenenkään lasten hankkimista minään suurena asiana. Tai joillekin varmaan tulee siitä jotain onnen tunnetta kun "oma suku jatkuu" mutta eihän silläkään ole tämän yksilön kannalta loppupeleissä väliä. Kun tosiaan kuoleman iskiessä sinua suree vain ne omat lapset ja ehkä jonkin verran lapsenlapset jos olet ehtinyt vähän pidempään olemaan kuvioissa, riippuu iästä. Mutta sitten kun ne omat lapset on myös poissa viimeistään 30vuoden päästä (riippuu taas ikäeroista, mutta noin suurinpiirtein) niin siihenhän se sinunkin "muisto" viimeistään lopullisesti päättyy. Eli ei mitään väliä vaikka se "oma suku" jatkuisi vielä pari sataa vuotta eteenpäin kun sinusta tulee vain henkilö x jollain paperilla. Vai voiko joku sanoa miettivänsä kaukaisia sukulaisiaan sillä tavalla kuin miettii sitä pientä omaa ympyräänsä tässä ja nyt. 

Niin no, miten tämän nyt kukakin ottaa. Minulla olisi teille vähän kysymyksiä:

1. Minua ei kukaan muistane pari sukupolvea eteenpäin - entä sitten? Onko se joku syy esim. jättää asioita tekemättä nykyisyydessä, kun ei minua kukaan sitten kuitenkaan muista? Siis kannattaako jättää lapsetkin tekemättä, kun eivät ne heittiöt kakarat sitten kuitenkaan minua muista eivätkä muistele?

2. Ovatko vain muistonkestävät elämät ns. elämisen arvoisia? Eli se kadunmies tai -nainen, jonka hautajaisiin ei tullut yhtään omaista eikä ystävää, niin oliko hän kuolemassaankin sellainen kuin miksi ehkä itsensä eläessään koki, eli mitätön ja arvoton?

Stalinin muistavat kaikki. Oliko siis Stalinilla hyvä elämä?

3. Miksi ihmeessä minä kuolleena murehtisin sitä, muistaako joku minut vai ei? Jos minusta tulee vain nimi paperilla, niin entä sitten? Tämä kaiken tarpeettomuudesta jankkaaminen kuulostaa ihan inselien kehäpäätelmiltä.

4. Niitä hyviä asioita, joita elämässäni teen esim. toisten hyväksi, ei kukaan tule muistamaan määrätyn ajan kuluttua. Onko se siis syy jättää ne tekemättä?

Minun elämälläni ainakin on tarkoitus, ja koen että se on hyvin merkityksekästä ja hyvää. Koen universumilta saaneeni itselleni oman pikku maailmantilkun, jota yritän vaalia parhaan taitoni mukaan. Jokainen päivä tuo mukanaan jotain uutta. Olen joutunut elämässäni selviämään paljosta, mutta ne vastoinkäymiset vain syventävät onneni kontrastia. Toivonpa, etten koskaan ala ajatella, etteikö elämälläni olisi väliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta näkee, että isälläsi on todellisuudessa ollut erittäin hyvä ja antoisa elämä. Hän on saanut "kaiken" ja silti on tyytymätön. Kun ihminen saa paljon asioita, joita pitää itsestään selvyytenä (jotka eivät sitä oikeasti todellakaan ole), niin silloin myös koko ajan haluaa enemmän ja enemmän, koska näkö sumenee sille mitä jo oikeasti on. Asioita lakkaa pitämästä itsestään selvyytenä vasta siinä vaiheessa, kun niitä ei olekaan. Esim minä halusin aina lapsia, mutta puoliso kärsii lapsettomuudesta. Monelle lapset ovat itsestään selvyys, minä taas olisin voinut luopua melkein mistä tahansa, jos olisin saanut yhdenkin oman lapsen. Vaikka sitten 10 vuotta vanhempi auto tai huonompi työpaikka.

Eivät kaikki halua elämältä vain lapsia, matkustelua ja työpaikkaa. Selvästikään sellainen ihminen ei pidä noin elettyä elämää antoisana, kun tuolla tavalla puhuu kuolinvuoteellaan.

Pointti olikin nimenomaan siinä, että noita asioita ei osaa arvostaa kun ne saa liian helposti. Täten niitä pitää itsestään selvänä ja sitä haluaa jotain vielä enemmän. Pitäisi osata ajatella, että huomattava osa kuolee, niin etteivät saavuta noitakaan asioita vaikka haluaisivat. Sen sijaan, että ihminen ajattelisi että paljon huonomminkin voisi mennä, niin sitä vastoin ihminen aina tuppaa vertaamaan itseään niihin joilla menee hänen mielestään häntä paremmin. Se on älyttömän kuluttava ajattelumalli, josta olen itse luopunut ajat sitten. Aina saat syyn olla tyytymätön elämääsi kun tuolla tavalla ajattelet.

Vierailija kirjoitti:

Mitenkään vainajaa ivaamatta, tulee mieleen että ehkä miehellä oli ollut melko helppo elämä.

Ihminen, jota elämä on kohdellut kaltoin, on tyytyväisempi vähään, koska tiedostaa miten helposti sen vähänkin voi menettää.

M39

Tämä on ihmeellinen ajatus, koska jos elämästä ei nauti, voiko siitä sanoa, että helppo elämä? Oikeastaan helppoutta pitäisikin mitata sillä, miten helppoa ihmisen on kokea iloa ja onnellisuutta siinä, mitä hänellä käsissään onkin