Isäni sanoi kuolinvuoteellaan, että kyllä oli surkea ja mitätön elämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitenkään vainajaa ivaamatta, tulee mieleen että ehkä miehellä oli ollut melko helppo elämä.

Ihminen, jota elämä on kohdellut kaltoin, on tyytyväisempi vähään, koska tiedostaa miten helposti sen vähänkin voi menettää.

M39

Tämä on ihmeellinen ajatus, koska jos elämästä ei nauti, voiko siitä sanoa, että helppo elämä? Oikeastaan helppoutta pitäisikin mitata sillä, miten helppoa ihmisen on kokea iloa ja onnellisuutta siinä, mitä hänellä käsissään onkin

Tämän näen itse enemmänkin mielenterveyden ongelmana, jos kaipaat aina vain lisää, vaikka elämän peruspilarit olisivat erittäinkin vankasti kunnossa. Jos mieli on seko, niin ainahan sitä löytää elämästään niitä paskoja asioita joissa rypee.

Parantumattomasti sairaana voin kertoa, että parantumaton sairaus ja kuolema aina välillä raivostuttaa ihan stanasti. Silloin saattaa sanoa asioita, joita sanoisi vihapäissään riitelytilanteessa. Mutta sanookin ne jollekin rakkaalle ihmiselle ihan rauhallisessa tilanteessa, jossa se ärsyttävä "miksi minä, miksi minulle, miksi, en halua" -tunne nousee sieltä aivojen sopukoista. Se on luonnollinen tunne, mutta sillä voi pahasti loukata toista.

Hyvä ap jos vielä luet ketjua. Älä jätä tätä isäsi sanomaa mieleesi kummittelemaan. Muista isäsi isänä, joka eli oikein mukavalta kuulostavan elämän, sai asioita aikaan, pyöritti yhteiskuntaa, perhettä, mukuloita. Joskus varmasti teki hauskoja asioita kanssanne. Tuo yksittäinen toteamus saattoi vain syntyä siitä, ettei meistä kukaan erityisesti halua kuolla. Olisi paljon mukavampaa jäädä tänne elämään, vaikkapa tekemään niitä kivoja juttuja joita ei ehtinyt tehdä tai ei edes tajunnut haluavansa tehdä. Mitä ne sinun isällesi oli niin mehän emme tiedä, kun hän ei tarkentanut. Ehkä se oli herkkujen syöminen, vähemmän töitä, jokin merkittävä saavutus. Kuka tietää! Sinä elät omaa elämääsi ja olen ihan varma, ettet itse halua kaukana tulevaisuudessa ajatella "kunpa en olisi koko ajan analysoinut sitä isän sanomaa juttua vaan unohtanut sen".

Kunhan sanoi, vanhukset saattaa valittaa, kun voivat huonosti, pelkäävät kuolemaa tms. Normivalitusta, tiedät järjellä, että isälläsi oli hyvä elämä. Älä anna hänen sanojensa masentaa, vaan näe siinä huumori, josta voi kehkeytyä legendaarinen sukutarina.

Mies kuolinvuoteellaan kertoo totuuden. Hän ei elämässään saavuttanut niitä asioita joita halusi. Tämä on juuri se asia jota moni ihminen katuu kuolinvuoteella. Tuli elettyä yhteiskunnan ja muiden mieliksi, omien unelmien jäädessä täyttymättä. Suomessa nimenomaan elää ahdas mielikuva siitä mitä elämässä pitäisi saavuttaa, tiedättekö kun elämässä ei pidä saavuttaa mitään. Se pitää elää. Joka päivä. Sitten kun se on ohi niin se on ohi.

Vierailija kirjoitti:

Kunhan sanoi, vanhukset saattaa valittaa, kun voivat huonosti, pelkäävät kuolemaa tms. Normivalitusta, tiedät järjellä, että isälläsi oli hyvä elämä. Älä anna hänen sanojensa masentaa, vaan näe siinä huumori, josta voi kehkeytyä legendaarinen sukutarina.

Tämähän on totta! Mies elää mitä mainioimman elämän, koulutettuna, arvostettuna ammattilaisena, on perhe, varmaan omakotitalo, matkustelee jne jne - se kaikkien toivoma perusperheen elämä siinä tarjottimella. Kuolinvuoteella "enpä saanut mitään aikaan voi voi oi joi" :D

Tämä saattaa vielä päätyä johonkin suomalaiseen elokuvaan!

Mietin tuota ap:n isän lausetta, se nimittäin kuvaa lähes täsmälleen sen, mitä ajattelen vähän aikaa sitten kuolleen sisarukseni elämästä. Mutta siinä missä ap:n isä oli aika keskiverto (hyvässä mielessä) kansalainen ja hyvä isä lapsilleen (oletan), oma sisarukseni oli jo syntyessään tuomittu surkeuteen: hän syntyi vaikean oireyhtymän kanssa, jota ei syntymäaikaan osattu hoitaa eikä edes tiedostettu mitenkään. Alisuoriutui elämässään, ei kuunnellut ketään tai mitään, jäi päihteisiin koukkuun nuorena, ja sitä rataa meni se loppukin. Sai lapsia milloin kenenkin kanssa, ei huolehtinut yhdestäkään kunnolla. Kaikki rahat, jopa massiiviset perinnöt, päihteisiin. Kun kuoli, päihdekaverit ryöstivät kaiken, mitä lähti. 

Mutta kuolevalla ihmisellä on toki oikeus sanoa mielipiteensä. Sitä ei vaan kannata ottaa henkilökohtaisesti.

Kyllä mä olisin ainakin pettynyt elämääni ja aikaansaannoksiini, jos se nyt loppuisi.

Minulla vanhemmat sanoivat täysin päin vastoin. Äiti oli syntynyt köyhyyden keskelle, kun sota päättyi. Hän oli hyvin katkera koko ikänsä, koska joutui menemään töihin jo 14-vuotiaana, perheellä oli monta lasta eikä juurikaan rahaa, joten äitini koulunkäynti loppui 14 ikävuoteen. Toisaalta hän pääsi ihan hyvään työhön toimistoon myöhemmin elämässä, mutta koki katkeruutta. Sitten kun syöpä eteni, hän muisteli monta kertaa, miten hyvä elämä oli hänelle ollut. Meidän lapsuusvuosista puhui monta kertaa. Vielä viimeisenä yönä huokaisi, että hyvä täällä on ollut elää.

Isäni sai aivoinfarktin, josta oli kuntoutumassa. Hänen toiveensa oli, että kun vielä saisi elää. Toki hänellä oli muistin kanssa vaikeuksia aivoinfarktin seurauksena, mutta tyytyväinen oli kuitenkin kaikkeen ja positiivisella mielellä. Sitten iski toinen aivoinfarkti ja se oli menoa.

Vierailija kirjoitti:

Mietin tuota ap:n isän lausetta, se nimittäin kuvaa lähes täsmälleen sen, mitä ajattelen vähän aikaa sitten kuolleen sisarukseni elämästä. Mutta siinä missä ap:n isä oli aika keskiverto (hyvässä mielessä) kansalainen ja hyvä isä lapsilleen (oletan), oma sisarukseni oli jo syntyessään tuomittu surkeuteen: hän syntyi vaikean oireyhtymän kanssa, jota ei syntymäaikaan osattu hoitaa eikä edes tiedostettu mitenkään. Alisuoriutui elämässään, ei kuunnellut ketään tai mitään, jäi päihteisiin koukkuun nuorena, ja sitä rataa meni se loppukin. Sai lapsia milloin kenenkin kanssa, ei huolehtinut yhdestäkään kunnolla. Kaikki rahat, jopa massiiviset perinnöt, päihteisiin. Kun kuoli, päihdekaverit ryöstivät kaiken, mitä lähti. 

Mutta kuolevalla ihmisellä on toki oikeus sanoa mielipiteensä. Sitä ei vaan kannata ottaa henkilökohtaisesti.

Hyvin sanottu! Se on hänen henkilökohtainen tilinpäätöksensä.

Kuolevan omaiset ovat usein suoraan sanottuna itsekkäitä. Anteeksi jos tämä kuulostaa julmalta, mutta itse ainakin tunnustan, että olen kuoleman kohdatessa itkenyt paljon sitä OMAA surua, kun en saa enää olla edesmenneen seurassa, vaan olen YKSIN tai ainakin ilman häntä.

Vähän samaan tapaan me haluamme, että jokaisen viimeiset sanat olisivat jotain suurta ja ihmeellistä, jokin viimeinen viisaus, joka ylevöittäisi ja ohjaisi meitä eteenpäin. Puhumattakaan siitä, jos kyse on ns. suurmiehestä tai -naisesta, jostain joka on todella saanut asioita aikaan tai on esim. julkkis.

Ehkä täällä av:lla pitäisi avata keskustelu "keksitään oivallisen hauskoja viimeisiä sanoja", joita voimme sitten valikoidusti huudahdella lopun hetkillä niille läsnäolijoille, jotka eivät ole koukuttuneet palstaan. Sellaisia sanoja, jotka toisivat hymyä huulille tai jopa naurunhörähdyksiä.

Kannattaa vierottautua mammapalstasta, jos et halua samaa kohtaloa kuin aloituksen vanhalla miehellä oli.

Isä ei tiennyt kuolevansa muutaman päivän sisällä kun viimeiseksi juteltiin. Meidän viimeisen keskustelun sisältö oli sitä että hän oli ymmärtänyt eläneensä päin persettä koko elämänsä, nuorena isäksi, elänyt muiden odotusten mukaan ja luottanut vääriin ihmisiin. Hän oli juuri eronnut, hankala ja ikävä ero äidistä . Hän halusi pyytää anteeksi ihmisiltä joita ei ollut osannut arvostaa tarpeeksi ja jotka eivät mahtuneet hänen elämäänsä avioliiton aikana koska äiti oli inhonnut isän ystäviä ja sukulaisia. Ja sitten isä kuoli. Yhtäkkiä. Se oli aika shokki. Hän kuoli surullisena ja pettyneenä omaan elämäänsä ennen kuin ehti pyytää anteeksi niiltä joille mielestään oli anteeksipyynnön velkaa.