Lue keskustelun säännöt.
Mieheni kieltäytyy keskustelemasta vaikeita asioita
30.06.2022 |
Mies on yksinkertaisesti päättäny, ettei suotu keskustelemaan vaikeista ja epämukavuusalueelleen osuvista asioista.
Näitä ovat mm.
- tunteet kuten rakkaus ja suhteen merkitys
- seksi, eli millaista, kuinka usein ja ehdotukseni tähän liittyen
- pitkän ajan suunnitelmat jotka ulottuvat yli vuoden päähän
- talousasioiden suunnittelu
- mikä tahansa ongelma, kuten aikatauluhaasteet tai erimielisyydet jostain
Näissä tilanteissa mies joko suuttuu, vaikenee tai kävelee fyysisesti pois paikalta. On silti sanonut, että haluaa rakentaa kanssani perheen ja elämän, mutta keskustelu aiheesta on mahdotonta. Rakkaus on pitänyt mut suhteessa nämä muutamat vuodet, mutta nyt alkaa luovuttaminen olla lähellä. Olo on lannistunut ja hylätty, epäilen miehen todellista halua suhteeseen ja sitoutumiseen ja ymmärrystä, mitä se vaatii.
Kommentit (500)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.
Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee.
Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.
Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa.
Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.
Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.
Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.
Jos sanoo suoraan ja rehellisesti, miten omasta mielestä jokin asia on, ei se ole mielestäni ikävästi töräyttämistä. On asioita, jotka voit yrittää ilmaista vaikka millaisin korulausein, mutta se silti loukkaa toista (esim ei koe puolisoaan enää seksuaalisesti viehättäväksi, koska puoliso on lihonut, ja sen vuoksi seksiä on vain harvoin). Onko se itkettämistä, jos tietää, että toinen alkaa itkeä? Jos on, saako silloin sanoa sen vai pitääkö jättää sanomatta?
Suoraa puhetta siis esimerkiksi: "oot tainnut lihoa, kun perseesi roikkuu entistä enemmän"
Eihän tuo ole edes suoraa puhetta onhan siinä tuo - tainnut. Suoraa puhetta olisi "oot lihonut ja siksi perseesi roikkuu" Sekin on vielä toteavassa muodossa. Töksäyttäjä sanoisi: "oot lihonut enkä sua enää edes halua katsoa ton perseen roikkumisen vuoksi"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
psykologi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.
Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee.
Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.
Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa.
Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.
Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.
Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.
Jos sanoo suoraan ja rehellisesti, miten omasta mielestä jokin asia on, ei se ole mielestäni ikävästi töräyttämistä. On asioita, jotka voit yrittää ilmaista vaikka millaisin korulausein, mutta se silti loukkaa toista (esim ei koe puolisoaan enää seksuaalisesti viehättäväksi, koska puoliso on lihonut, ja sen vuoksi seksiä on vain harvoin). Onko se itkettämistä, jos tietää, että toinen alkaa itkeä? Jos on, saako silloin sanoa sen vai pitääkö jättää sanomatta?
Suoraa puhetta siis esimerkiksi: "oot tainnut lihoa, kun perseesi roikkuu entistä enemmän"
Eihän tuo ole edes suoraa puhetta onhan siinä tuo - tainnut. Suoraa puhetta olisi "oot lihonut ja siksi perseesi roikkuu" Sekin on vielä toteavassa muodossa. Töksäyttäjä sanoisi: "oot lihonut enkä sua enää edes halua katsoa ton perseen roikkumisen vuoksi"
Kyllä tuolla puheella moni itku tirahtaisi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.
Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee.
Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.
Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa.
Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.
Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.
Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.
Jos sanoo suoraan ja rehellisesti, miten omasta mielestä jokin asia on, ei se ole mielestäni ikävästi töräyttämistä. On asioita, jotka voit yrittää ilmaista vaikka millaisin korulausein, mutta se silti loukkaa toista (esim ei koe puolisoaan enää seksuaalisesti viehättäväksi, koska puoliso on lihonut, ja sen vuoksi seksiä on vain harvoin). Onko se itkettämistä, jos tietää, että toinen alkaa itkeä? Jos on, saako silloin sanoa sen vai pitääkö jättää sanomatta?
No alkaisin joko itkeä tai menisin ihan kivikasvoiseksi. Mutta silti toi on niin iso asia, että pakkohan se on nostaa esille. Miten itse ajattelit luovia tilanteen? Kuinka hyvin pystyt feikkamaan haluavasi naista, jota et halua? Miksi olisit sihteessa naisen kanssa, jota et halua?
Mä olen nainen ja hetero, joten ei mun tarvitse feikata haluavani naista. Mä haluaisin vain tietää, mikä olisi sun ehdotuksesi, miten mies voisi ilmaista tuon asian "avoimesti (rehellisesti), asettuen haavoittuvaiseen asemaan ja tunnetason yhteydellä" niin, ettei sen asian ilmaiseminen olisi ikävästi töräyttämistä. Kuten itsekin sanoit, asia on niin iso, että se on pakko nostaa esille. Mutta kun se nostetaan esille, asia on kaiketi tarkoitus ratkaista ja käsitellä loppuun asti, mutta miten se tapahtuu niin, ettei asia jäisi sittenkin vaivaamaan sua? Parisuhteessa on tai ainakin mun mielestäni pitäisi olla muutakin kuin seksi eikä puolison lihomisen pitäisi olla syy suhteen lopettamiseen. Varsinkaan, jos on lapsia.
No mulle toi kyllä olis suhteen lopetuskeskustelu, että sinänsä ei voi rinnastaa tota johonkin vähäpätöisempään.
No, jokainen jolla on ollut sekä toimiva ja ei-toimiva kommunikaatio parisuhteissa osaa varmaan nähdä tän keskustelun molemmat puolet. Jos on ollut aina vain jommassa kummassa, ei ehkä osaa kuvitella millaista toisessa on olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta näyttää selltä, että se joidenkin miesten joustamattomuus ja ehdoton linja olla puhumatta naisen esille nostamista ongelmista on jonkinlaista valtataistelua. Heille parisuhde on ilmeisesti taistelua ja sotaa, jossa ei pidä koskaan antaa periksi missään,tai häviää sen. Koko suhtautuminen tulee ymmärrettäväksi tästä näkökulmasta. Eri asia sitten on, että kukaan nainen ei halua olla sellaisessa vastakkainasettelusuhteessa ja siksi lopulta tulee todennäköisesti ero.
Ongelmien juurisyy on siinä, että varsinkin naisilla on yleinen näkemys se, että nainen on aina automaattisesti oikeassa kaikessa, ja vaikka olisikin väärässä, niin sekin on jotenkin miehen vika.
Liian monelle naiselle mikään asia mikä ei mene täsmälleen heidän halujen ja visioiden mukaisesti, on se asia sitten "vaikea", jumalauta jostain suunnilteen haarukkojen ulkonäöstä ja ulko-oven kranssistakaan ei suostuta koskaan joustamaan, niin turha se on sit enää kertoo omista mieltymyksistä yhtään mitään, maksumieheksi siinä vaan joutuu jokatapauksessa muutenkin, ja jos miehelle jää valittavaksi vaan että kuunteleeko sitä maanittelua ja jäkätystä puol tuntia vai puol päivää, niin valinta on aika selvä.
Tässäkin jutussa näkee jo otsikosta ketä on tuossa huushollissa ottanu ne housut jalkaansa, kun listatut asiat on mukamas "vaikeita" aiheita.
Miksi minulla on nimenomaan tuollainen käsitys miehistä?
Tässä kommentissa muutenkin näkyy se sovinismi taas. Että naiset taas välittää ainoastaan vaan jostain sisustamisesta tai vaatteista.Ne oli esimerkkejä, toope, kyllä mä voin käyttää esimerkkeinä myös esimerkiksi filosofisia ja poliittisiakin ristiriitoja, mutta niissähän naiset jää auttamatta kakkoseksi aina, ja sit aletaankin kaivelee jotain ikivanhoja juttuja taas esille ja yrittää kääntää silläkin osastolla kaikki asiat päälaelleen, periaatteitahan ei saa miehellä olla, ellei ne ole samat kuin naisellakin, oli miehellä ja naisella niille kannoilleen jotain täysin järkeenkäypiä perusteitakin tai ei, ja ei, en tarkoita nyt mitään mutuilu-perusteluja vaan ihan oikeita perusteita, joita naisilta löytyy juurikaan missään aihepiirin tiimoilla harvoin.
Ostakaa ite omilla rahoillanne, kuskatkaa ja asentakaa keskenänne, ne mukamas "paremmat ja hienommat" ikeasta haetut pahvipaskanne ja rättinne, sellaisista sivuseikoista kuin laadusta välittämättä, sit voitte just syyttää tasan itseänne sentäs, kun ne teidän "paremmat" valinnat ilman minkäänlaista miehen konsultointia sprakaakin nolosti ihan normaalissa käytössäkin, ainahan voi lopulta itselleen vakuutella, että se meni vaikka siksi rikki että mies pieraisi liian kovaa, ei siitä että valintanne oli vaan jo tehtaalta lähtiessäkin pierusta hajoavaa paskaroinaa.
Mielestäni on jotenkin hauskaa, että sanot miten naiset kuvittelevat aina olevansa oikeassa, mutta samaan aikaan sanot, miten naiset ovat aina väärässä ja jäävät kakkoseksi.
Ettet nyt vaan projosoi omaa ajatusmalliasi, jossa kuvittelet olevasi aina oikeassa?
Ja huomaatko jälleen miten sovinisti asenne pukkaa esille. Jälleen kerran naiset ovat kiinnostuneita vaan sisustamisesta ja aina naiset on vaan väärässä kaikessa. Eivät osaa muka asentaa mitään tai eivät maksa mistään mitään.
Käytäntö osoittaa selkeästi, että minä olen useammin ollut oikeassa kuin nainen, siksi minun valintani päätyy roskiinkin paljon harvemmin kuin ne naisen valinnat.
Silloin kun exä tästä lähti, nukuin pari kuukautta mattoläjällä, jännästi oli vuosien varrella lähes kaikki minun tavarani lähteny roskiin koska ne oli aina mukamas rumia tai muuten vaan vääränlaisia.
Mä valitsen aina mielummin laadukkaan tavaran joka on ruma, kuin hienon paskan kuten niin moni nainen tekee, niin se exäkin.
Nykyään neuvottelut tyssää samantien jos nainen yrittää tuoda ehdotuspöytään mitään sontaa, sit jos se on siltikin mukamas saatava, niin ostakoot nainen ite, hakekoot ja duunatkoot ihan itse, mä en ole mikään helvetin kuormajuhta ja paskakasojen makselija.
Toivottavasti joskus ymmärrät että elämässä ei tule onnelliseksi olemalla oikeassa vaan tulemalla toimeen muiden kanssa.
En ole kyllä yhtään sana mieltä. Toisten kanssa toimeen tuleminen vaatii aina jotakin. Pitää tuhlata aikaa ja energiaa heidän huomioimiseensa, haudata omia käsityksiään täydellisestä elämästä ja suostua kompromisseihin, jotka ovat oikeasti täyttä paskaa, eivätkä tyydytä ollenkaan. Sellaisesta vähitellen katkeroituu. Toisaalta oikeassa olemisella ei ole myöskään mitään väliä. Ei ole mitään oikeaa ja väärää. On vain se, mitä minä haluan. Saan kaiken mitä tarvitsen ihan itseltäni. Muita en tarvi. Kaikki ystävät olen jo karsinut elämästäni, tai muuttanut sellaiseksi nähdään kerran viidessä vuodessa -suhteeksi. Aviomies on, ja lapsia, jälkimmäisiä jaksan vielä vähän ottaa huomioon, kun tiedän että he kohta häipyvät ja voin unohtaa heidät. Miestä en suostu ottamaan huomioon, hän saa luvan tanssia minin pilliin mukaan, jos haluaa, että käyn ikinä kotona. Onneksi on oma naisluola kaupungin toisella laidalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.
Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee.
Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.
Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa.
Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.
Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.
Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.
Jos sanoo suoraan ja rehellisesti, miten omasta mielestä jokin asia on, ei se ole mielestäni ikävästi töräyttämistä. On asioita, jotka voit yrittää ilmaista vaikka millaisin korulausein, mutta se silti loukkaa toista (esim ei koe puolisoaan enää seksuaalisesti viehättäväksi, koska puoliso on lihonut, ja sen vuoksi seksiä on vain harvoin). Onko se itkettämistä, jos tietää, että toinen alkaa itkeä? Jos on, saako silloin sanoa sen vai pitääkö jättää sanomatta?
Suoraa puhetta siis esimerkiksi: "oot tainnut lihoa, kun perseesi roikkuu entistä enemmän"
No tuo on ikävästi töräyttämistä jo ensinnäkin ruman kielenkäytön vuoksi. Mutta mikä olisi sun mielestäsi oikea tapa ilmaista asia? Miten haluaisit, että sulle sanottaisiin tuo asia?
Taas jotkut trollit sotkeutuneet asiaan. Otin tarkoituksella vähän karkean esimerkin, kun moni ajattelee suoralla puheella juuri sitä, että voi töräyttää sen mitä ensimmäiseksi mieleen tulee. Itse haluaisin kuulla asian mieluiten sitä kautta, että olen jo itsekin asian havainnut ja miettisin sille jotain tekemistä. Toisen sanominen sitten vain vahvistaisi sitä.
Tuohon painoasiaan voisi viitata vaikka itsen kautta: "korona aikana mun liikunta on jäänyt vähemmälle ja väsyn nopeammin, ootko huomannut samaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
HSEn adonis kirjoitti:
Tämä on tätä naisten "keskustelua" eli jos joku asia ei mene tai tehdä kuten toinen on toivonut ja kuvitellut niin saadaan ongelma ja "keskustelua". Jos vastaus on väärä niin se ei ole "keskustelua". Kunnioittaisit sitä että toinen ei halua jostain puhua, itsekäs lapsi.
Sinä kuulostat todella itsekkäältä!
Parisuhteessa nyt on vaan melkein pakko kyetä juttelemaan yhteisistä asioista. Vai meinaatko että nainen vaan lopettaa pillereiden käytön mitään puhumatta jos haluaa lapsen ja sitten jossain vaiheessa mies tajuaa että mun vaimo taitaa olla raskaana kun oksentelee ja mahakin kasvanut. Vai olisiko kuitenkin oikeampi ratkaisu että keskustellaan yhdessä halutaanko lapsia ja jos niin milloin ja miten ehkäisy hoidetaan siihen asti.
Juuri koettu tilanne, missä kaksi terveyskeskuslääkäriä (molemmat nuoria miehiä) eivät ymmärtäneet mitä oireistani kerroin (yritin selittää selvästi), ohittivat kiireesti suhaisten koko asian ja jäin ilman diagnoosia ja lääkettä.
Nyt en tiedä, mikä minulla on, meneekö se itsestään ohi, vai onko se vaarallista, että vaivaa ei hoideta.
Keskustelu heidän kanssaan oli kuin seinille puhumista.
Taitaa olla yleinen miessukupuoleen liittyvä asia, että keskustelu on vaikeaa ?
Poikalapsia ei kasvateta keskustelukulttuuriin, he saavat vetäytyä omiin oloihin netin pariin, kun vieraita tulee kotiin, eikä tarvitse opetella vuorovaikutusta ja kuuntelemista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juuri koettu tilanne, missä kaksi terveyskeskuslääkäriä (molemmat nuoria miehiä) eivät ymmärtäneet mitä oireistani kerroin (yritin selittää selvästi), ohittivat kiireesti suhaisten koko asian ja jäin ilman diagnoosia ja lääkettä.
Nyt en tiedä, mikä minulla on, meneekö se itsestään ohi, vai onko se vaarallista, että vaivaa ei hoideta.
Keskustelu heidän kanssaan oli kuin seinille puhumista.
Taitaa olla yleinen miessukupuoleen liittyvä asia, että keskustelu on vaikeaa ?
Poikalapsia ei kasvateta keskustelukulttuuriin, he saavat vetäytyä omiin oloihin netin pariin, kun vieraita tulee kotiin, eikä tarvitse opetella vuorovaikutusta ja kuuntelemista.
Tai vaihtoehtoisesti et osaa selittää mikä sinua vaivaa. Epäilen että mun teoria on enemmän oikeassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.
Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee.
Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.
Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa.
Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.
Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.
Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.
Jos sanoo suoraan ja rehellisesti, miten omasta mielestä jokin asia on, ei se ole mielestäni ikävästi töräyttämistä. On asioita, jotka voit yrittää ilmaista vaikka millaisin korulausein, mutta se silti loukkaa toista (esim ei koe puolisoaan enää seksuaalisesti viehättäväksi, koska puoliso on lihonut, ja sen vuoksi seksiä on vain harvoin). Onko se itkettämistä, jos tietää, että toinen alkaa itkeä? Jos on, saako silloin sanoa sen vai pitääkö jättää sanomatta?
No alkaisin joko itkeä tai menisin ihan kivikasvoiseksi. Mutta silti toi on niin iso asia, että pakkohan se on nostaa esille. Miten itse ajattelit luovia tilanteen? Kuinka hyvin pystyt feikkamaan haluavasi naista, jota et halua? Miksi olisit sihteessa naisen kanssa, jota et halua?
Mä olen nainen ja hetero, joten ei mun tarvitse feikata haluavani naista. Mä haluaisin vain tietää, mikä olisi sun ehdotuksesi, miten mies voisi ilmaista tuon asian "avoimesti (rehellisesti), asettuen haavoittuvaiseen asemaan ja tunnetason yhteydellä" niin, ettei sen asian ilmaiseminen olisi ikävästi töräyttämistä. Kuten itsekin sanoit, asia on niin iso, että se on pakko nostaa esille. Mutta kun se nostetaan esille, asia on kaiketi tarkoitus ratkaista ja käsitellä loppuun asti, mutta miten se tapahtuu niin, ettei asia jäisi sittenkin vaivaamaan sua? Parisuhteessa on tai ainakin mun mielestäni pitäisi olla muutakin kuin seksi eikä puolison lihomisen pitäisi olla syy suhteen lopettamiseen. Varsinkaan, jos on lapsia.
Mun mielestä avointa ja suoraa puhetta tässä esimerkissä on vaikea tuottaa, koska ihmisen pitää tuoda esille pinnallisuutensa ja kusipäisyytensä, mutta tietty sekin on hyvä tuoda esille, vaikka harvoin näin tapahtuu.
- Olen kauhukseni huomannut, että seksihalut eivät ole kuin ennen enkä saa kiihotuttua vartalostasi. Jos mä yrittäisin tehdä töitä henkisen puolen eteen, oisko sulla mitään mahdollisuutta tulla vastaan kehon puolella (ja ymmärtää ja hyväksyä se, jos ei ole ja jatko sit sen mukaan, vaikka olis ero).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tilanne on se, että syystä tai toisesta ei enää halua toista seksuaalisesti, niin se vie monilta pohjan koko parisuhteelta kokonaan. Se on siksi syytä kertoa, jotta se toinen voi itse päättää, haluaako muiden syiden takia jatkaasuhteessa, tai sovitaanko avoimesta suhteesta tms. Ihan ihme jankkaamista täällä joillain, ettei pitäisi kertoa, jos toinen pahoittaa mielensä. Sellaisen todellisuuden oloissa, että toinen ei enää halua toista, mikään suhde ei voi olla hyvä muutenkaan. Pitää ottaa vastuuta vähän! Jos se haluttomuuden syy on realistisesti korjattavissa, niin sekin kannattaa sitten sanoa, mutta kohteliaasti, ei tahallaan loukaten.
N53
Fiksu ihminen tajuaa myös, että jos joku ei kiihotu toisen vartalosta, siinä on kaksi puolta. Se, jonka vartalo ei ole kiihottava ja se, joka ei siitä kiihotu.
Joku toinen kiihottuu siitä huonostakin vartalosta, joten syytä ei voi sysätä yksin sille lihoneelle. Senkin, joka ei kiihotu, pitäisi tarkastella omaa seksuaalisuuttaan ja suhdetta, mutta monesti näiltä tyypeiltä puuttuu kypsyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On se ikisinkun näkökulmasta kummallista kaunarimeininkiä nuo parisuhteet, ilmeisesti elämä olisi muuten liian helppoa.
Sano muuta!
Tämä on ollut aikuisen elämäni suurimpia mysteereitä että miksi ihmiset väen väkisin pyrkivät parisuhteeseen kun se sitten on iänikuista vääntöä ja ongelmaa ja ristiriitoja?
Itse olen tiennyt jo hyvin nuoresta että miestä en koskaan ota, ja se päätös on vain vahvistunut vuosien varrella. Kauhistuttaa ajatuskin alkaa tuohon järjettömyyteen!
Miten hyvä ja ihana onkaan elää kun on oma koti kokonaan vain itsellään, omat rahat, omat päätökset ja tekemiset ja tekemättä jättämiset. Ei kukaan inisemässä mistään eikä vaatimassa mitään. Tämänkö vaihtaisin? Älkää unta nähkö!
Saa järejstää elämänsä täysin oman näköisekseen. Saa tavata ketä tahtoo ja olla kavereita kenen kanssa tahtoo. Ei ole ketään yrittämässä rajoittaa, mustasukkaisena valvomassa, yrittämässä kontrolloida jne. Lapsenkin voi hankkia ihan yksin, sitäkin olen harkinnut. Enkä kenen kanssa tahansa vaan hedelmöitysklinikalta. Lapsen tai kaksi, vielä ei kuitenkaan ole aika.
Niin että miksi nykyaikana kukaan enää vapaaehtoisesti itseään tuohon sitoo? Se minua ihmetyttää.
N. 32
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ei jaksa jauhaa itsestäänselvyyksistä jatkuvasti.
Oma vaimoni kääntää aiheen kuin aiheen kokemiinsa lapsuuden ja nuoruuden vääryyksiin; siis aihe kuin aihe, vaikka uusista perunoista.
Alan epäillä, ettei niitä vääryyksiä ole edes tapahtunut. Kääntää vain jokaisen asian ja teon itseään koskevaksi moitteeksi tai pilkaksi.
Hänen tulisi käsitellä ne lapsuuden ja nuoruuden traumat terapiassa tms. Niiden varjolla ei pitäisi syyttää muita, uhriutua ja olla näkemättä uusia ihmisiä ja tilanteita. Hänen tulisi ottaa vastuu käytöksestään hakeutumalla terapiaan eikä siirtää traumoja muihin. Kun vanhat tunteet ovat käsittelemättä niin silloin niitä purkaa ympäristöön.
Oma exäni muisteli vielä viisikymppisenä usein joskus ala-asteella kokemiaan vääryyksiä ja nöyryyttäviä tilanteita ja murheti niitä. Mitä tämmöisessä "keskustelussa" pitäisi miehen sanoa, kun koko asia tuntuu aivan absurdilta, ja haluaisi, että toinen parantuisi, eikä jauhaisi tällaisia asioita ja eläisi jossain menneisyydessä koko ajan? Miten toisen saa näistä irti, kun se paha olo kaatuu koko ajan niskaan ja aiheet on aivan älyttömiä? Pitäisikö tällaisista sitten jaksaa aina vaan keskustella vakavasti, vai mitä pitäisi tehdä? Kun ei ne jutut todellakaan nauratakaan.
Monet naisetkin on ihan henkisesti hajalla ja siksi naisten yleinen taipumus "puhua tärkeistä asioista" ja vuodattaa ongelmiaan miehen niskaan, voi olla todella raskasta myös miehelle. Koska ne kääntyvät aina siihen, että mies on huono, kun ei pysty auttamaan eikä toimi oikein. Kun se paha olo vaan on ja on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös olekin kiva, kun voi aina valittaa omasta ukostaan? Aina löytyy jotain vikaa, aina voi mielensä pahoittaa. Aivan kamalaa. Mies ei edes halua lähtä sukuloimaan lomalla, että sais kuullu koko suvulta, millainen kelvotos lurjus, hunsvotti, itserakas ketale on, joka teettä vaimolla kaikki työt, kuten yhteydenpidon vaimon sukulaisiin. Jotain pientä rajaa toivois tuollasilta ukoilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.
Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee.
Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.
Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa.
Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.
Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.
Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.
Jos sanoo suoraan ja rehellisesti, miten omasta mielestä jokin asia on, ei se ole mielestäni ikävästi töräyttämistä. On asioita, jotka voit yrittää ilmaista vaikka millaisin korulausein, mutta se silti loukkaa toista (esim ei koe puolisoaan enää seksuaalisesti viehättäväksi, koska puoliso on lihonut, ja sen vuoksi seksiä on vain harvoin). Onko se itkettämistä, jos tietää, että toinen alkaa itkeä? Jos on, saako silloin sanoa sen vai pitääkö jättää sanomatta?
Suoraa puhetta siis esimerkiksi: "oot tainnut lihoa, kun perseesi roikkuu entistä enemmän"
No tuo on ikävästi töräyttämistä jo ensinnäkin ruman kielenkäytön vuoksi. Mutta mikä olisi sun mielestäsi oikea tapa ilmaista asia? Miten haluaisit, että sulle sanottaisiin tuo asia?
Taas jotkut trollit sotkeutuneet asiaan. Otin tarkoituksella vähän karkean esimerkin, kun moni ajattelee suoralla puheella juuri sitä, että voi töräyttää sen mitä ensimmäiseksi mieleen tulee. Itse haluaisin kuulla asian mieluiten sitä kautta, että olen jo itsekin asian havainnut ja miettisin sille jotain tekemistä. Toisen sanominen sitten vain vahvistaisi sitä.
Tuohon painoasiaan voisi viitata vaikka itsen kautta: "korona aikana mun liikunta on jäänyt vähemmälle ja väsyn nopeammin, ootko huomannut samaa?
Lapsellista pelleilyä. Jos aikuiselle ihmiselle ei voi sanoa asioista suoraan ja puhua asioista suoraan niin hypätkööt järveen.
Minä ainakin sanon lohinneelle ihmiselle että sinä olet lihonnut ja kohta olet läski. Jos se siitä suuttuu niin oma on ongelmansa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se ikisinkun näkökulmasta kummallista kaunarimeininkiä nuo parisuhteet, ilmeisesti elämä olisi muuten liian helppoa.
Sano muuta!
Tämä on ollut aikuisen elämäni suurimpia mysteereitä että miksi ihmiset väen väkisin pyrkivät parisuhteeseen kun se sitten on iänikuista vääntöä ja ongelmaa ja ristiriitoja?
Itse olen tiennyt jo hyvin nuoresta että miestä en koskaan ota, ja se päätös on vain vahvistunut vuosien varrella. Kauhistuttaa ajatuskin alkaa tuohon järjettömyyteen!
Miten hyvä ja ihana onkaan elää kun on oma koti kokonaan vain itsellään, omat rahat, omat päätökset ja tekemiset ja tekemättä jättämiset. Ei kukaan inisemässä mistään eikä vaatimassa mitään. Tämänkö vaihtaisin? Älkää unta nähkö!
Saa järejstää elämänsä täysin oman näköisekseen. Saa tavata ketä tahtoo ja olla kavereita kenen kanssa tahtoo. Ei ole ketään yrittämässä rajoittaa, mustasukkaisena valvomassa, yrittämässä kontrolloida jne. Lapsenkin voi hankkia ihan yksin, sitäkin olen harkinnut. Enkä kenen kanssa tahansa vaan hedelmöitysklinikalta. Lapsen tai kaksi, vielä ei kuitenkaan ole aika.
Niin että miksi nykyaikana kukaan enää vapaaehtoisesti itseään tuohon sitoo? Se minua ihmetyttää.
N. 32
Koska, toisin kun tämän palstan perusteella voisi kuvitella, monen ihmisen parisuhde ei ole sitova tai kontrolloiva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meinasin juuri aloittaa keskustelun samasta aiheesta. Meillä sairaudet ja kaikki niihin liittyvä aiheuttaa puolisossa, ei mitään tunnelukkoa, vaan tunnepommin. Ei ole muutenkaan mikään puheliain kaveri, mutta olen pitänyt sitten muusta käytännönläheisyydestään.
Meillä on ollut lähinnä juuri sairauksiin liittyen riitoja, jolloin kieltäytyy puhumasta ja suuttuu ja lähtee pois paikalta. Nyt oli pahin kun tarvitsin tietoja lapsemme terveyteen liittyen ja hän sai aivan omituisen kohtauksen, jossa huusi vain, ettei aio puhua tästä ja lopulta lähti ovet paukkuen. En oikeastaan tiedä edes syytä. Oliko itse tilanne jotenkin niin pelottava, vai kokiko, että syytän häntä jostain. Ei sillä oikeastaan ole edes merkitystä, koska hän on isä ja aikuinen ihminen, joten pitäisi kyetä sen verran artikuloimaan tärkeässä asiassa.
Nyt ollaan vietetty muutama päivä hiljaiseloa asian suhteen. En tiedä edes miten jatkaa tästä. Jos otan aiheen esiin, niin alkaa taas sama mökötys tai päätös ettei se ole enää keskustelun arvoinen.
Mietin jopa suhteen jatkoa tästä syystä. Hän on muuten hyvä mies ja meillä on pieniä lapsia, joten en kevyesti lähde eroamaan. Mietityttää kuinka voimme jatkaa ja miten häneen voi luottaa. Entä jos itse sairastun vakavasti?
Ja niin. Nämä asiat eivät tietenkään tulleet ilmi kuin vasta lasten ja korona ajan myötä.
Täälläkin sama. Ikinä ei ole saanut puhua sairauksista ja ei varsinkaan miehen vanhempien kuullen. Kaikki pitää salailla ja mies salilee jopa oman päänsärkynsä, vaikka hänellä on omia päänsärkylääkkeitä omassa kaapissaan,kun muun perheen ovat yhteisessä lääkekaapissa.
Joku häpeän tunne ja huonommuuden tunneko syynä?Noi sairauskammoiset miehet yleensä pelkää aivan hitosti sairastumista. Siis ihan sairaalloisesti ja polvet tutisten pelkää. Kieltävät kaiken sairastumiseen viittaavankin ja sairauksien puheeksi ottaminen saa aikaan kohtauksen. Kai se on jotain järisyttävää kuolemankammoa. Jos kumppani sairastuu niin usein häipyvät vähin äänin maisemista, kammoavat ja pelkäävät sairastavaa kumppaniaankin. Mitään tukea niiltä on turha odottaa.
Meillä naisilla on tapana käyttää puheessamme sanoja, joilla on sekä konkreettinen merkitys että abstraktimpi merkitys. Joskus emme osaa itsekään kertoa, mitä tarkoitamme. Juttelin taannoin ystäväni kanssa juuri tukena olemisesta. Siis kun hänen miehensä ei ollut hänen tukenaan. Kysyin, mitä miehen pitäisi tehdä ollakseen tukena. Kesti pitkään ennenkuin ystäväni osasi itsekään kertoa, mitä konkreettisia asioita miehen pitäisi tehdä, jotta ystävästäni tuntuisi, että mies olisi hänen tukenaan.
Hyvin moni mies olisi ihan mielellään tukena, kunhan heille kertoo, mitä heidän pitää tehdä. Konkreettisia asioita. Kun sairastut vaikkapa flunssaan, pyydä miestä tekemään nämä asiat. Käydä kaupassa, imuroida, hieroa kipeää niskaasi, hakea sulle särkylääkettä, tuoda juotavaa tai mitä ikinä nyt mielestäsi tukena oleminen sairastuessasi tarkoittaakaan. Jos sairastut vakavammin, kerro, että haluaisit miehesi tulevan mukaasi lääkärin vastaanotolle ja pitävän kädestäsi kiinni. Kerro, että haluaisit hänen kuuntelevan, kun kerrot kivuistasi, peloistasi jne. Kerro, että haluaisit nukkua lusikassa, koska sinua pelottaa. Jos pyydät miestä olemaan vain tukena, hän miettii, mitä ihmettä odotat hänen tekevän.
Tuo on juuri niin lapsellista. Selitellään ympäripyöreitä. Miksi ei puhuta suoraan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meinasin juuri aloittaa keskustelun samasta aiheesta. Meillä sairaudet ja kaikki niihin liittyvä aiheuttaa puolisossa, ei mitään tunnelukkoa, vaan tunnepommin. Ei ole muutenkaan mikään puheliain kaveri, mutta olen pitänyt sitten muusta käytännönläheisyydestään.
Meillä on ollut lähinnä juuri sairauksiin liittyen riitoja, jolloin kieltäytyy puhumasta ja suuttuu ja lähtee pois paikalta. Nyt oli pahin kun tarvitsin tietoja lapsemme terveyteen liittyen ja hän sai aivan omituisen kohtauksen, jossa huusi vain, ettei aio puhua tästä ja lopulta lähti ovet paukkuen. En oikeastaan tiedä edes syytä. Oliko itse tilanne jotenkin niin pelottava, vai kokiko, että syytän häntä jostain. Ei sillä oikeastaan ole edes merkitystä, koska hän on isä ja aikuinen ihminen, joten pitäisi kyetä sen verran artikuloimaan tärkeässä asiassa.
Nyt ollaan vietetty muutama päivä hiljaiseloa asian suhteen. En tiedä edes miten jatkaa tästä. Jos otan aiheen esiin, niin alkaa taas sama mökötys tai päätös ettei se ole enää keskustelun arvoinen.
Mietin jopa suhteen jatkoa tästä syystä. Hän on muuten hyvä mies ja meillä on pieniä lapsia, joten en kevyesti lähde eroamaan. Mietityttää kuinka voimme jatkaa ja miten häneen voi luottaa. Entä jos itse sairastun vakavasti?
Ja niin. Nämä asiat eivät tietenkään tulleet ilmi kuin vasta lasten ja korona ajan myötä.
Täälläkin sama. Ikinä ei ole saanut puhua sairauksista ja ei varsinkaan miehen vanhempien kuullen. Kaikki pitää salailla ja mies salilee jopa oman päänsärkynsä, vaikka hänellä on omia päänsärkylääkkeitä omassa kaapissaan,kun muun perheen ovat yhteisessä lääkekaapissa.
Joku häpeän tunne ja huonommuuden tunneko syynä?
Eihän vanhemmille kuulu omat sairaudet. Minä ainakin inhoan ihmisiä jotka jankuttavat sairauksistaan. Jokainen hoitakoot omat sairautensa
Vierailija kirjoitti:
Itkemisessä ei ole mitään pahaa, mutta on ihan eri asia itkettää toista kuin itkeä itse. Lisäksi, kun me ollaan ihan kaikki erilaisia. Toiset itkee joka jutusta, toinen ehkä äidin kuoltua. Mutta mielestäni ei ole nyt hullua väittää, että toisen itkettäminen ei olisi ikävää. Itse ainakaan en halua missään nimessä itkettää toista.
Musta tuntuu, että tässä nyt ei voi mies voittaa. Pitäisi puhua suoraan, pitäisi myös kestää se, että saa naisen itkemään ilman, että oma olo muuttuisi surkeaksi. Eli pitää olla suora, pitää olla välittämättä siitä, kun saa toisen itkemään ja sitten pitäisi osata vielä oikein tukea toista, kun toinen itkee. Ja sitten osa täällä ihmettelee miksi osa miehistä valitsee sen vaihtoehdon olla vain vaiti.
Juuri näin!
No tuo on ikävästi töräyttämistä jo ensinnäkin ruman kielenkäytön vuoksi. Mutta mikä olisi sun mielestäsi oikea tapa ilmaista asia? Miten haluaisit, että sulle sanottaisiin tuo asia?