Mieheni kieltäytyy keskustelemasta vaikeita asioita

- Puhuttaisko, kulta, tänään siitä avaruuden äärettömyydestä?

- Ei jaksa aina jauhaa sitä samaa, ei päästä kuitenkaan puusta pitkälle.

- Niin kun et halua. Jos haluaisit, voitais selvittää asia perin pohjin.

- Mutta eihän sitä voi.

- Voi jos haluaa. Riippuu tahtotilasta.

- Mutta kun ei voi!

- Älä jankkaa. Äläkä huuda. Voidaan keskustella ihan asiallisesti.

- Mutta kun siitä ei saa mitään otetta, vaikka miten pyörittelisi.

- Mutta yhdessä me voitaisiin ottaa se haltuun ja niin meidän ymmärrys äärettömyydestä ja toisistamme syvenisi.

- No mistä me sitten jutellaan?

- No esimerkiksi et miks sen lukumerkki on niinku kasi kallellaan?

- Hei... bondi alkaa ihan just....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

No mitä sitten, jos se itku ei naisesta tunnu hirveältä vaan hirveältä tuntuisi vaatimus, ettei saa itkeä tai tuntea mitään tunteita? Jotenkin luonnehäiriöistä kontrolloida sitä, saako nauraa, hymyillä, itkeä tms. 

Niin.. Vai onko luonnehäiriöistä vaatia miestä puhumaan, jos tietää itsekkin että reagoi miehen sanomisiin dramaattisesti ja niin, että miehelle tulee suun avattuaan entistä paskempi olo?

Kukaan ei ole itkemistä tai muitakaan ilmeitä kieltämässä. Mutta, jos vaatii tai odottaa miehen puhuvan suoraan ja rehellisesti, niin on reilua olla tekemättä siitä mitään dramaattista skeneä. Varsinkin, jos haluaa jatkossakin, että mies puhuu asioista suoraan ja nostaa kissan pöydälle. Jos alat miehen puhuessa itkemään, riehumaan ja heittelemään tavaroita, niin mies ei takuulla avaa toiste suutaan.

Itkeminen ei ole dramatisointia, se on tunnereaktio. Jos sitä ei osaa ottaa suorasti vastaan, on ongelma hänessä itsessään. Riehuminen ja tavaroiden heittely taas on huonoa käytöstä, ja siihen pystyy niin mies kuin nainen.

Tarkoitatko, että miehen ei pidä olla mitenkään pahoillaan, jos saa naisen itkemään? Eikä varsinkaan saa tuntea syyllisyyttä siitä? Mä vähän epäilen. Todennäköisesti nainen haluaa, että mies alkaa lohduttamaan ja kenties jopa pyytää anteeksi, koska pahoitti naisen mielen. 

- eri

Miksiköhän nuo puheenaiheet ovat ap:n ja miehensä tapauksessa vaikeita puhuttavia? Vai onko puhetyyli se, mikä sen tekee vaikeaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meinasin juuri aloittaa keskustelun samasta aiheesta. Meillä sairaudet ja kaikki niihin liittyvä aiheuttaa puolisossa, ei mitään tunnelukkoa, vaan tunnepommin. Ei ole muutenkaan mikään puheliain kaveri, mutta olen pitänyt sitten muusta käytännönläheisyydestään.

Meillä on ollut lähinnä juuri sairauksiin liittyen riitoja, jolloin kieltäytyy puhumasta ja suuttuu ja lähtee pois paikalta. Nyt oli pahin kun tarvitsin tietoja lapsemme terveyteen liittyen ja hän sai aivan omituisen kohtauksen, jossa huusi vain, ettei aio puhua tästä ja lopulta lähti ovet paukkuen. En oikeastaan tiedä edes syytä. Oliko itse tilanne jotenkin niin pelottava, vai kokiko, että syytän häntä jostain. Ei sillä oikeastaan ole edes merkitystä, koska hän on isä ja aikuinen ihminen, joten pitäisi kyetä sen verran artikuloimaan tärkeässä asiassa.

Nyt ollaan vietetty muutama päivä hiljaiseloa asian suhteen. En tiedä edes miten jatkaa tästä. Jos otan aiheen esiin, niin alkaa taas sama mökötys tai päätös ettei se ole enää keskustelun arvoinen.

Mietin jopa suhteen jatkoa tästä syystä. Hän on muuten hyvä mies ja meillä on pieniä lapsia, joten en kevyesti lähde eroamaan. Mietityttää kuinka voimme jatkaa ja miten häneen voi luottaa. Entä jos itse sairastun vakavasti?

Ja niin. Nämä asiat eivät tietenkään tulleet ilmi kuin vasta lasten ja korona ajan myötä.

Täälläkin sama. Ikinä ei ole saanut puhua sairauksista ja ei varsinkaan miehen vanhempien kuullen. Kaikki pitää salailla ja mies salilee jopa oman päänsärkynsä, vaikka hänellä on omia päänsärkylääkkeitä omassa kaapissaan,kun muun perheen ovat yhteisessä lääkekaapissa.

Joku häpeän tunne ja huonommuuden tunneko syynä?

Noi sairauskammoiset miehet yleensä pelkää aivan hitosti sairastumista. Siis ihan sairaalloisesti ja polvet tutisten pelkää. Kieltävät kaiken sairastumiseen viittaavankin ja sairauksien puheeksi ottaminen saa aikaan kohtauksen. Kai se on jotain järisyttävää kuolemankammoa. Jos kumppani sairastuu niin usein häipyvät vähin äänin maisemista, kammoavat ja pelkäävät sairastavaa kumppaniaankin. Mitään tukea niiltä on turha odottaa.

Meillä naisilla on tapana käyttää puheessamme sanoja, joilla on sekä konkreettinen merkitys että abstraktimpi merkitys. Joskus emme osaa itsekään kertoa, mitä tarkoitamme. Juttelin taannoin ystäväni kanssa juuri tukena olemisesta. Siis kun hänen miehensä ei ollut hänen tukenaan. Kysyin, mitä miehen pitäisi tehdä ollakseen tukena. Kesti pitkään ennenkuin ystäväni osasi itsekään kertoa, mitä konkreettisia asioita miehen pitäisi tehdä, jotta ystävästäni tuntuisi, että mies olisi hänen tukenaan. 

Hyvin moni mies olisi ihan mielellään tukena, kunhan heille kertoo, mitä heidän pitää tehdä.  Konkreettisia asioita. Kun sairastut vaikkapa flunssaan, pyydä miestä tekemään nämä asiat. Käydä kaupassa, imuroida, hieroa kipeää niskaasi, hakea sulle särkylääkettä, tuoda juotavaa tai mitä ikinä nyt mielestäsi tukena oleminen sairastuessasi tarkoittaakaan. Jos sairastut vakavammin, kerro, että haluaisit miehesi tulevan mukaasi lääkärin vastaanotolle ja pitävän kädestäsi kiinni. Kerro, että haluaisit hänen kuuntelevan, kun kerrot kivuistasi, peloistasi jne. Kerro, että haluaisit nukkua lusikassa, koska sinua pelottaa. Jos pyydät miestä olemaan vain tukena, hän miettii, mitä ihmettä odotat hänen tekevän. 

Aika yksioikoinen käsitys miehistä.  Ei ainakaan kaikki miehet ole niin tynnyrissä kasvaneita, etteivät ymmärtäisi minkälaista tukea vaikeuksiin ajautunut tarvitsee (nyt en puhu mistään vakavista ammattiavun tarpeista). Sitten pitää vaan olla silmät ja korvat auki. Jo rehti valmius auttaa on puoli voittoa. Kyllä se siitä selviää, mikä toista käytännön tasolla auttaa.  

hän ei vaan kestä sun nalkutusta ja mäkätystä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

No mitä sitten, jos se itku ei naisesta tunnu hirveältä vaan hirveältä tuntuisi vaatimus, ettei saa itkeä tai tuntea mitään tunteita? Jotenkin luonnehäiriöistä kontrolloida sitä, saako nauraa, hymyillä, itkeä tms. 

Niin.. Vai onko luonnehäiriöistä vaatia miestä puhumaan, jos tietää itsekkin että reagoi miehen sanomisiin dramaattisesti ja niin, että miehelle tulee suun avattuaan entistä paskempi olo?

Kukaan ei ole itkemistä tai muitakaan ilmeitä kieltämässä. Mutta, jos vaatii tai odottaa miehen puhuvan suoraan ja rehellisesti, niin on reilua olla tekemättä siitä mitään dramaattista skeneä. Varsinkin, jos haluaa jatkossakin, että mies puhuu asioista suoraan ja nostaa kissan pöydälle. Jos alat miehen puhuessa itkemään, riehumaan ja heittelemään tavaroita, niin mies ei takuulla avaa toiste suutaan.

Itkeminen ei ole dramatisointia, se on tunnereaktio. Jos sitä ei osaa ottaa suorasti vastaan, on ongelma hänessä itsessään. Riehuminen ja tavaroiden heittely taas on huonoa käytöstä, ja siihen pystyy niin mies kuin nainen.

Tarkoitatko, että miehen ei pidä olla mitenkään pahoillaan, jos saa naisen itkemään? Eikä varsinkaan saa tuntea syyllisyyttä siitä? Mä vähän epäilen. Todennäköisesti nainen haluaa, että mies alkaa lohduttamaan ja kenties jopa pyytää anteeksi, koska pahoitti naisen mielen. 

- eri

En tarkoittanut, mistä niin päättelit? Nainen ei halua että siinä tilanteessa häneltä pyydellään anteeksi, vaan että häntä kuunnellaan ja otetaan vakavasti, ja puhutaan mistä asiassa on kyse. Sama koskee itkevää miestä myös.

Pystyttekö kuitenkin keskustelemaan Maria Veitolan seksuaalisuudesta?

Mies46 kirjoitti:

Seksi onkin vaikea asia puhua. Jos mies on huono seksissä eikä ota naista huomioon eikä pysty naista tyydyttämään eikä koskemaan ja hyväilemään oikein niin  mies ei seksistä halua puhua. Miestä ei kannata neuvoa seksissä mikä tuntuu hyvälle naisesta koska mies siitä loukkaantuu koska mies luuli olevansa hyvä ja nainen sitten antaa neuvoja niin ei tee hyvää miehen itsetunnolle. Se on noloa miehelle eikä se halua puhua siitä sitten.

Niin ton voi siirtää kaikille elämän osa-alueille ja siinähän se sitten tulikin kiteytettynä.

Oon todella surullinen kaikkien teidän suomalaisten itserakentamissanne henkisissä vankiloissa elävien miesten puolesta. Ovi on auki, astukaa valoon ja elämään. Sitten nainenkin saa hekumallista seksiä ja mies saa röyhistellä aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.

Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee. 

Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.

Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa. 

Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.

Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.

Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

No mitä sitten, jos se itku ei naisesta tunnu hirveältä vaan hirveältä tuntuisi vaatimus, ettei saa itkeä tai tuntea mitään tunteita? Jotenkin luonnehäiriöistä kontrolloida sitä, saako nauraa, hymyillä, itkeä tms. 

Niin.. Vai onko luonnehäiriöistä vaatia miestä puhumaan, jos tietää itsekkin että reagoi miehen sanomisiin dramaattisesti ja niin, että miehelle tulee suun avattuaan entistä paskempi olo?

Kukaan ei ole itkemistä tai muitakaan ilmeitä kieltämässä. Mutta, jos vaatii tai odottaa miehen puhuvan suoraan ja rehellisesti, niin on reilua olla tekemättä siitä mitään dramaattista skeneä. Varsinkin, jos haluaa jatkossakin, että mies puhuu asioista suoraan ja nostaa kissan pöydälle. Jos alat miehen puhuessa itkemään, riehumaan ja heittelemään tavaroita, niin mies ei takuulla avaa toiste suutaan.

Itkeminen ei ole dramatisointia, se on tunnereaktio. Jos sitä ei osaa ottaa suorasti vastaan, on ongelma hänessä itsessään. Riehuminen ja tavaroiden heittely taas on huonoa käytöstä, ja siihen pystyy niin mies kuin nainen.

Tarkoitatko, että miehen ei pidä olla mitenkään pahoillaan, jos saa naisen itkemään? Eikä varsinkaan saa tuntea syyllisyyttä siitä? Mä vähän epäilen. Todennäköisesti nainen haluaa, että mies alkaa lohduttamaan ja kenties jopa pyytää anteeksi, koska pahoitti naisen mielen. 

- eri

En tarkoittanut, mistä niin päättelit? Nainen ei halua että siinä tilanteessa häneltä pyydellään anteeksi, vaan että häntä kuunnellaan ja otetaan vakavasti, ja puhutaan mistä asiassa on kyse. Sama koskee itkevää miestä myös.

Mietin vain omaa ystäväpiiriäni enkä keksinyt yhtään ainoaa naista, joka ei edellyttäisi mieheltään - ainakin joskus myöhemmin - anteeksipyyntöä, jos mies on sanoillaan saanut naisen itkemään. Jos nainen haluaa, että mies sanoo suoraan, ja nainen alkaakin sitten itkemään, asiaa ei mun mielestä tarvitse pyytää anteeksi lainkaan. Jos tarvitsee, sitte on parempi jättää sanomatta. Ja tämä koskee niin miehiä kuin naisiakin: älä sano toiselle mitään sellaista, mitä joutuisit myöhemmin pyytämään anteeksi. 

Kommunikaatio- ja suhdetaidot pakolliseksi peruskouluun!!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.

Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee. 

Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.

Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa. 

Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.

Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.

Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.

Jos sanoo suoraan ja rehellisesti, miten omasta mielestä jokin asia on, ei se ole mielestäni ikävästi töräyttämistä. On asioita, jotka voit yrittää ilmaista vaikka millaisin korulausein, mutta se silti loukkaa toista (esim ei koe puolisoaan enää seksuaalisesti viehättäväksi, koska puoliso on lihonut, ja sen vuoksi seksiä on vain harvoin). Onko se itkettämistä, jos tietää, että toinen alkaa itkeä? Jos on, saako silloin sanoa sen vai pitääkö jättää sanomatta? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.

Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee. 

Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.

Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa. 

Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.

Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.

Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.

Jos sanoo suoraan ja rehellisesti, miten omasta mielestä jokin asia on, ei se ole mielestäni ikävästi töräyttämistä. On asioita, jotka voit yrittää ilmaista vaikka millaisin korulausein, mutta se silti loukkaa toista (esim ei koe puolisoaan enää seksuaalisesti viehättäväksi, koska puoliso on lihonut, ja sen vuoksi seksiä on vain harvoin). Onko se itkettämistä, jos tietää, että toinen alkaa itkeä? Jos on, saako silloin sanoa sen vai pitääkö jättää sanomatta? 

No alkaisin joko itkeä tai menisin ihan kivikasvoiseksi. Mutta silti toi on niin iso asia, että pakkohan se on nostaa esille. Miten itse ajattelit luovia tilanteen? Kuinka hyvin pystyt feikkamaan haluavasi naista, jota et halua? Miksi olisit sihteessa naisen kanssa, jota et halua?

Tämä on tätä naisten "keskustelua" eli jos joku asia ei mene tai tehdä kuten toinen on toivonut ja kuvitellut niin saadaan ongelma ja "keskustelua". Jos vastaus on väärä niin se ei ole "keskustelua". Kunnioittaisit sitä että toinen ei halua jostain puhua, itsekäs lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meinasin juuri aloittaa keskustelun samasta aiheesta. Meillä sairaudet ja kaikki niihin liittyvä aiheuttaa puolisossa, ei mitään tunnelukkoa, vaan tunnepommin. Ei ole muutenkaan mikään puheliain kaveri, mutta olen pitänyt sitten muusta käytännönläheisyydestään.

Meillä on ollut lähinnä juuri sairauksiin liittyen riitoja, jolloin kieltäytyy puhumasta ja suuttuu ja lähtee pois paikalta. Nyt oli pahin kun tarvitsin tietoja lapsemme terveyteen liittyen ja hän sai aivan omituisen kohtauksen, jossa huusi vain, ettei aio puhua tästä ja lopulta lähti ovet paukkuen. En oikeastaan tiedä edes syytä. Oliko itse tilanne jotenkin niin pelottava, vai kokiko, että syytän häntä jostain. Ei sillä oikeastaan ole edes merkitystä, koska hän on isä ja aikuinen ihminen, joten pitäisi kyetä sen verran artikuloimaan tärkeässä asiassa.

Nyt ollaan vietetty muutama päivä hiljaiseloa asian suhteen. En tiedä edes miten jatkaa tästä. Jos otan aiheen esiin, niin alkaa taas sama mökötys tai päätös ettei se ole enää keskustelun arvoinen.

Mietin jopa suhteen jatkoa tästä syystä. Hän on muuten hyvä mies ja meillä on pieniä lapsia, joten en kevyesti lähde eroamaan. Mietityttää kuinka voimme jatkaa ja miten häneen voi luottaa. Entä jos itse sairastun vakavasti?

Ja niin. Nämä asiat eivät tietenkään tulleet ilmi kuin vasta lasten ja korona ajan myötä.

Täälläkin sama. Ikinä ei ole saanut puhua sairauksista ja ei varsinkaan miehen vanhempien kuullen. Kaikki pitää salailla ja mies salilee jopa oman päänsärkynsä, vaikka hänellä on omia päänsärkylääkkeitä omassa kaapissaan,kun muun perheen ovat yhteisessä lääkekaapissa.

Joku häpeän tunne ja huonommuuden tunneko syynä?

Noi sairauskammoiset miehet yleensä pelkää aivan hitosti sairastumista. Siis ihan sairaalloisesti ja polvet tutisten pelkää. Kieltävät kaiken sairastumiseen viittaavankin ja sairauksien puheeksi ottaminen saa aikaan kohtauksen. Kai se on jotain järisyttävää kuolemankammoa. Jos kumppani sairastuu niin usein häipyvät vähin äänin maisemista, kammoavat ja pelkäävät sairastavaa kumppaniaankin. Mitään tukea niiltä on turha odottaa.

Meillä naisilla on tapana käyttää puheessamme sanoja, joilla on sekä konkreettinen merkitys että abstraktimpi merkitys. Joskus emme osaa itsekään kertoa, mitä tarkoitamme. Juttelin taannoin ystäväni kanssa juuri tukena olemisesta. Siis kun hänen miehensä ei ollut hänen tukenaan. Kysyin, mitä miehen pitäisi tehdä ollakseen tukena. Kesti pitkään ennenkuin ystäväni osasi itsekään kertoa, mitä konkreettisia asioita miehen pitäisi tehdä, jotta ystävästäni tuntuisi, että mies olisi hänen tukenaan. 

Hyvin moni mies olisi ihan mielellään tukena, kunhan heille kertoo, mitä heidän pitää tehdä.  Konkreettisia asioita. Kun sairastut vaikkapa flunssaan, pyydä miestä tekemään nämä asiat. Käydä kaupassa, imuroida, hieroa kipeää niskaasi, hakea sulle särkylääkettä, tuoda juotavaa tai mitä ikinä nyt mielestäsi tukena oleminen sairastuessasi tarkoittaakaan. Jos sairastut vakavammin, kerro, että haluaisit miehesi tulevan mukaasi lääkärin vastaanotolle ja pitävän kädestäsi kiinni. Kerro, että haluaisit hänen kuuntelevan, kun kerrot kivuistasi, peloistasi jne. Kerro, että haluaisit nukkua lusikassa, koska sinua pelottaa. Jos pyydät miestä olemaan vain tukena, hän miettii, mitä ihmettä odotat hänen tekevän. 

Mun mies on sitten varmaan joku ihme ajatustenlukija kun se tajuaa tarjota noista jutuista hyvinkin montaa. Ilman että sille pitää kirjoittaa lista käteen. Tarjoaa juotavaa, peittoa päälle, lääkettä, kysyy haluanko katsoa netflixiä, onko nälkä, voiko hakea mulle jotain kaupasta tai apteekista. Se että oma-aloitteisesti tarjoutuu tekemään jotakin kertoo siitä että mies on valmis olemaan tukena muihinkin tarvittaviin juttuihin, vaikka viemään lääkäriin/sairaalaan jos alkaa tuntua että pitäisi mennä.

Ei miehet välttämättä ole tolloja, ne jotka ei vaivaudu mitenkään tukemaan on useimmiten vaan niitä jotka ei laiskuuttaan tai pelkuruuttaan halua tukea. Ei siinä sen kummempaa ole.

Jos mies ei puhu, niin mies kokee sen turhaksi. Voi olla että asia on jo miehen mielestä loppuunkäsitelty tai mies kokee että hänelle annetaan keskustelussa vain huonoja vaihtoehtoja, joista se vaikeneminen on se paras. Tai kyse voi olla että mies kokee keskustelut syyttävinä ja lähinnä miehen vikojen luettelemisena. Tuntuu että tässäkin ketjussa naisilla on useasti keskusteluihin motivaationa ollut miehen käytöksen parantaminen. Kuvitelkaa tilannetta että olisitte parisuhteessa miehen kanssa, joka haluaisi toistuvasti syventää suhdetta keskustelemalla miten nainen voisi parantaa suhdetta käyttäytymällä ja tekemällä asioita eri tavalla. Miehen haluamalla tavalla. Kuulostaa jo ajatusleikkinä absurdilta. Silti ajatus toisinpäin tuntuu olevan yleinen käytäntö, johon "normaalin" miehen pitäisi vikuroimatta alistua.

Itse en jaksais katsoa tuollaista käytöstä aikuiselta ihmiseltä hetkeäkään. Jos sulla on raja tullut vastaan niin sitten kai vaan täytyy ilmottaa että nyt voitais yhdessä opetella tärkeistä asioista keskustelua tai muuten et näe tulevaisuutta hänen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.

Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee. 

Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.

Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa. 

Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.

Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.

Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.

Jos sanoo suoraan ja rehellisesti, miten omasta mielestä jokin asia on, ei se ole mielestäni ikävästi töräyttämistä. On asioita, jotka voit yrittää ilmaista vaikka millaisin korulausein, mutta se silti loukkaa toista (esim ei koe puolisoaan enää seksuaalisesti viehättäväksi, koska puoliso on lihonut, ja sen vuoksi seksiä on vain harvoin). Onko se itkettämistä, jos tietää, että toinen alkaa itkeä? Jos on, saako silloin sanoa sen vai pitääkö jättää sanomatta? 

No alkaisin joko itkeä tai menisin ihan kivikasvoiseksi. Mutta silti toi on niin iso asia, että pakkohan se on nostaa esille. Miten itse ajattelit luovia tilanteen? Kuinka hyvin pystyt feikkamaan haluavasi naista, jota et halua? Miksi olisit sihteessa naisen kanssa, jota et halua?

Mä olen nainen ja hetero, joten ei mun tarvitse feikata haluavani naista. Mä haluaisin vain tietää, mikä olisi sun ehdotuksesi, miten mies voisi ilmaista tuon asian "avoimesti (rehellisesti), asettuen haavoittuvaiseen asemaan ja tunnetason yhteydellä" niin, ettei sen asian ilmaiseminen olisi ikävästi töräyttämistä. Kuten itsekin sanoit, asia on niin iso, että se on pakko nostaa esille. Mutta kun se nostetaan esille, asia on kaiketi tarkoitus ratkaista ja käsitellä loppuun asti, mutta miten se tapahtuu niin, ettei asia jäisi sittenkin vaivaamaan sua? Parisuhteessa on tai ainakin mun mielestäni pitäisi olla muutakin kuin seksi eikä puolison lihomisen pitäisi olla syy suhteen lopettamiseen. Varsinkaan, jos on lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meinasin juuri aloittaa keskustelun samasta aiheesta. Meillä sairaudet ja kaikki niihin liittyvä aiheuttaa puolisossa, ei mitään tunnelukkoa, vaan tunnepommin. Ei ole muutenkaan mikään puheliain kaveri, mutta olen pitänyt sitten muusta käytännönläheisyydestään.

Meillä on ollut lähinnä juuri sairauksiin liittyen riitoja, jolloin kieltäytyy puhumasta ja suuttuu ja lähtee pois paikalta. Nyt oli pahin kun tarvitsin tietoja lapsemme terveyteen liittyen ja hän sai aivan omituisen kohtauksen, jossa huusi vain, ettei aio puhua tästä ja lopulta lähti ovet paukkuen. En oikeastaan tiedä edes syytä. Oliko itse tilanne jotenkin niin pelottava, vai kokiko, että syytän häntä jostain. Ei sillä oikeastaan ole edes merkitystä, koska hän on isä ja aikuinen ihminen, joten pitäisi kyetä sen verran artikuloimaan tärkeässä asiassa.

Nyt ollaan vietetty muutama päivä hiljaiseloa asian suhteen. En tiedä edes miten jatkaa tästä. Jos otan aiheen esiin, niin alkaa taas sama mökötys tai päätös ettei se ole enää keskustelun arvoinen.

Mietin jopa suhteen jatkoa tästä syystä. Hän on muuten hyvä mies ja meillä on pieniä lapsia, joten en kevyesti lähde eroamaan. Mietityttää kuinka voimme jatkaa ja miten häneen voi luottaa. Entä jos itse sairastun vakavasti?

Ja niin. Nämä asiat eivät tietenkään tulleet ilmi kuin vasta lasten ja korona ajan myötä.

Täälläkin sama. Ikinä ei ole saanut puhua sairauksista ja ei varsinkaan miehen vanhempien kuullen. Kaikki pitää salailla ja mies salilee jopa oman päänsärkynsä, vaikka hänellä on omia päänsärkylääkkeitä omassa kaapissaan,kun muun perheen ovat yhteisessä lääkekaapissa.

Joku häpeän tunne ja huonommuuden tunneko syynä?

Noi sairauskammoiset miehet yleensä pelkää aivan hitosti sairastumista. Siis ihan sairaalloisesti ja polvet tutisten pelkää. Kieltävät kaiken sairastumiseen viittaavankin ja sairauksien puheeksi ottaminen saa aikaan kohtauksen. Kai se on jotain järisyttävää kuolemankammoa. Jos kumppani sairastuu niin usein häipyvät vähin äänin maisemista, kammoavat ja pelkäävät sairastavaa kumppaniaankin. Mitään tukea niiltä on turha odottaa.

Meillä naisilla on tapana käyttää puheessamme sanoja, joilla on sekä konkreettinen merkitys että abstraktimpi merkitys. Joskus emme osaa itsekään kertoa, mitä tarkoitamme. Juttelin taannoin ystäväni kanssa juuri tukena olemisesta. Siis kun hänen miehensä ei ollut hänen tukenaan. Kysyin, mitä miehen pitäisi tehdä ollakseen tukena. Kesti pitkään ennenkuin ystäväni osasi itsekään kertoa, mitä konkreettisia asioita miehen pitäisi tehdä, jotta ystävästäni tuntuisi, että mies olisi hänen tukenaan. 

Hyvin moni mies olisi ihan mielellään tukena, kunhan heille kertoo, mitä heidän pitää tehdä.  Konkreettisia asioita. Kun sairastut vaikkapa flunssaan, pyydä miestä tekemään nämä asiat. Käydä kaupassa, imuroida, hieroa kipeää niskaasi, hakea sulle särkylääkettä, tuoda juotavaa tai mitä ikinä nyt mielestäsi tukena oleminen sairastuessasi tarkoittaakaan. Jos sairastut vakavammin, kerro, että haluaisit miehesi tulevan mukaasi lääkärin vastaanotolle ja pitävän kädestäsi kiinni. Kerro, että haluaisit hänen kuuntelevan, kun kerrot kivuistasi, peloistasi jne. Kerro, että haluaisit nukkua lusikassa, koska sinua pelottaa. Jos pyydät miestä olemaan vain tukena, hän miettii, mitä ihmettä odotat hänen tekevän. 

Mun mies on sitten varmaan joku ihme ajatustenlukija kun se tajuaa tarjota noista jutuista hyvinkin montaa. Ilman että sille pitää kirjoittaa lista käteen. Tarjoaa juotavaa, peittoa päälle, lääkettä, kysyy haluanko katsoa netflixiä, onko nälkä, voiko hakea mulle jotain kaupasta tai apteekista. Se että oma-aloitteisesti tarjoutuu tekemään jotakin kertoo siitä että mies on valmis olemaan tukena muihinkin tarvittaviin juttuihin, vaikka viemään lääkäriin/sairaalaan jos alkaa tuntua että pitäisi mennä.

Ei miehet välttämättä ole tolloja, ne jotka ei vaivaudu mitenkään tukemaan on useimmiten vaan niitä jotka ei laiskuuttaan tai pelkuruuttaan halua tukea. Ei siinä sen kummempaa ole.

Tai sitten he eivät ole lapsuudenkodissaan saaneet tarvittavaa mallia. Tämä koko ketju on alkanut siitä, ettei mies puhu. Nyt, kun naisen pitäisi kertoa, mitä milloinkin haluaa miehen tekevän, mies on tollo, jos ei ymmärrä sanomattakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.

Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee. 

Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.

Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa. 

Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.

Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.

Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.

Jos sanoo suoraan ja rehellisesti, miten omasta mielestä jokin asia on, ei se ole mielestäni ikävästi töräyttämistä. On asioita, jotka voit yrittää ilmaista vaikka millaisin korulausein, mutta se silti loukkaa toista (esim ei koe puolisoaan enää seksuaalisesti viehättäväksi, koska puoliso on lihonut, ja sen vuoksi seksiä on vain harvoin). Onko se itkettämistä, jos tietää, että toinen alkaa itkeä? Jos on, saako silloin sanoa sen vai pitääkö jättää sanomatta? 

Suoraa puhetta siis esimerkiksi: "oot tainnut lihoa, kun perseesi roikkuu entistä enemmän"