Lue keskustelun säännöt.
Mieheni kieltäytyy keskustelemasta vaikeita asioita
30.06.2022 |
Mies on yksinkertaisesti päättäny, ettei suotu keskustelemaan vaikeista ja epämukavuusalueelleen osuvista asioista.
Näitä ovat mm.
- tunteet kuten rakkaus ja suhteen merkitys
- seksi, eli millaista, kuinka usein ja ehdotukseni tähän liittyen
- pitkän ajan suunnitelmat jotka ulottuvat yli vuoden päähän
- talousasioiden suunnittelu
- mikä tahansa ongelma, kuten aikatauluhaasteet tai erimielisyydet jostain
Näissä tilanteissa mies joko suuttuu, vaikenee tai kävelee fyysisesti pois paikalta. On silti sanonut, että haluaa rakentaa kanssani perheen ja elämän, mutta keskustelu aiheesta on mahdotonta. Rakkaus on pitänyt mut suhteessa nämä muutamat vuodet, mutta nyt alkaa luovuttaminen olla lähellä. Olo on lannistunut ja hylätty, epäilen miehen todellista halua suhteeseen ja sitoutumiseen ja ymmärrystä, mitä se vaatii.
Kommentit (500)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ei jaksa jauhaa itsestäänselvyyksistä jatkuvasti.
Oma vaimoni kääntää aiheen kuin aiheen kokemiinsa lapsuuden ja nuoruuden vääryyksiin; siis aihe kuin aihe, vaikka uusista perunoista.
Alan epäillä, ettei niitä vääryyksiä ole edes tapahtunut. Kääntää vain jokaisen asian ja teon itseään koskevaksi moitteeksi tai pilkaksi.
Hänen tulisi käsitellä ne lapsuuden ja nuoruuden traumat terapiassa tms. Niiden varjolla ei pitäisi syyttää muita, uhriutua ja olla näkemättä uusia ihmisiä ja tilanteita. Hänen tulisi ottaa vastuu käytöksestään hakeutumalla terapiaan eikä siirtää traumoja muihin. Kun vanhat tunteet ovat käsittelemättä niin silloin niitä purkaa ympäristöön.
Oma exäni muisteli vielä viisikymppisenä usein joskus ala-asteella kokemiaan vääryyksiä ja nöyryyttäviä tilanteita ja murheti niitä. Mitä tämmöisessä "keskustelussa" pitäisi miehen sanoa, kun koko asia tuntuu aivan absurdilta, ja haluaisi, että toinen parantuisi, eikä jauhaisi tällaisia asioita ja eläisi jossain menneisyydessä koko ajan? Miten toisen saa näistä irti, kun se paha olo kaatuu koko ajan niskaan ja aiheet on aivan älyttömiä? Pitäisikö tällaisista sitten jaksaa aina vaan keskustella vakavasti, vai mitä pitäisi tehdä? Kun ei ne jutut todellakaan nauratakaan.
Monet naisetkin on ihan henkisesti hajalla ja siksi naisten yleinen taipumus "puhua tärkeistä asioista" ja vuodattaa ongelmiaan miehen niskaan, voi olla todella raskasta myös miehelle. Koska ne kääntyvät aina siihen, että mies on huono, kun ei pysty auttamaan eikä toimi oikein. Kun se paha olo vaan on ja on.
Tuntuu olevan paha olo sullakin, muuten pystyisit suhtautumaan empaattisemmin?
Ei se ole menneessä elämistä, jos kuitenkin käy töissä, on tulevaisuuden haaveita ja tavoitteita. Jos on lamaantunut masennukseen, on hoidon tarpeessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seurustelin taannoin hetken. Itkin kerran pari minuuttia hiljaa itsekseni ja järkytyin siitä, että mies ei reagoinut mitenkään. Ei ottanut kainaloon tms. Itku ei liittynyt häneen mitenkään, olin väsynyt töistä ja ylistressaantunut. Muukin tunneilmaisu oli "kielletty". Hymyillä olis toki saanut ja nauraa hänen jutuilleen ja ihailla häntä. Muuta sitten ei.
Ai sulle osui mies, joka ei osannut lukea ajatuksia! Miksi miehen pitäisi reagoida siihen, että itket hiljaa itseksesi etkä kerro, mistä on kyse? Kamalaa elää tuollaisen kanssa, joka odottaa muiden tietävän, mistä on kyse ja lisäksi tekevän sen, mitä tunteilija haluaa tehtävän.
Tuollainen touhu on henkistä pahoinpitelyä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ei jaksa jauhaa itsestäänselvyyksistä jatkuvasti.
Oma vaimoni kääntää aiheen kuin aiheen kokemiinsa lapsuuden ja nuoruuden vääryyksiin; siis aihe kuin aihe, vaikka uusista perunoista.
Alan epäillä, ettei niitä vääryyksiä ole edes tapahtunut. Kääntää vain jokaisen asian ja teon itseään koskevaksi moitteeksi tai pilkaksi.
Hänen tulisi käsitellä ne lapsuuden ja nuoruuden traumat terapiassa tms. Niiden varjolla ei pitäisi syyttää muita, uhriutua ja olla näkemättä uusia ihmisiä ja tilanteita. Hänen tulisi ottaa vastuu käytöksestään hakeutumalla terapiaan eikä siirtää traumoja muihin. Kun vanhat tunteet ovat käsittelemättä niin silloin niitä purkaa ympäristöön.
Oma exäni muisteli vielä viisikymppisenä usein joskus ala-asteella kokemiaan vääryyksiä ja nöyryyttäviä tilanteita ja murheti niitä. Mitä tämmöisessä "keskustelussa" pitäisi miehen sanoa, kun koko asia tuntuu aivan absurdilta, ja haluaisi, että toinen parantuisi, eikä jauhaisi tällaisia asioita ja eläisi jossain menneisyydessä koko ajan? Miten toisen saa näistä irti, kun se paha olo kaatuu koko ajan niskaan ja aiheet on aivan älyttömiä? Pitäisikö tällaisista sitten jaksaa aina vaan keskustella vakavasti, vai mitä pitäisi tehdä? Kun ei ne jutut todellakaan nauratakaan.
Monet naisetkin on ihan henkisesti hajalla ja siksi naisten yleinen taipumus "puhua tärkeistä asioista" ja vuodattaa ongelmiaan miehen niskaan, voi olla todella raskasta myös miehelle. Koska ne kääntyvät aina siihen, että mies on huono, kun ei pysty auttamaan eikä toimi oikein. Kun se paha olo vaan on ja on.
Tuntuu olevan paha olo sullakin, muuten pystyisit suhtautumaan empaattisemmin?
Ei se ole menneessä elämistä, jos kuitenkin käy töissä, on tulevaisuuden haaveita ja tavoitteita. Jos on lamaantunut masennukseen, on hoidon tarpeessa.
Ei ihmisen pidä menneisyyttään pillitellä. Se on menneisyyttä eikä sille mitään voi.
Vierailija kirjoitti:
- Puhuttaisko, kulta, tänään siitä avaruuden äärettömyydestä?
- Ei jaksa aina jauhaa sitä samaa, ei päästä kuitenkaan puusta pitkälle.
- Niin kun et halua. Jos haluaisit, voitais selvittää asia perin pohjin.
- Mutta eihän sitä voi.
- Voi jos haluaa. Riippuu tahtotilasta.
- Mutta kun ei voi!
- Älä jankkaa. Äläkä huuda. Voidaan keskustella ihan asiallisesti.
- Mutta kun siitä ei saa mitään otetta, vaikka miten pyörittelisi.
- Mutta yhdessä me voitaisiin ottaa se haltuun ja niin meidän ymmärrys äärettömyydestä ja toisistamme syvenisi.
- No mistä me sitten jutellaan?
- No esimerkiksi et miks sen lukumerkki on niinku kasi kallellaan?
- Hei... bondi alkaa ihan just....
Tämä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.
Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.
Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.
Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.
Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen.
Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.
Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.
Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.
Voihan ****!!!
Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi?
Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu.
Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi.
No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.
Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.
No mitä sitten, jos se itku ei naisesta tunnu hirveältä vaan hirveältä tuntuisi vaatimus, ettei saa itkeä tai tuntea mitään tunteita? Jotenkin luonnehäiriöistä kontrolloida sitä, saako nauraa, hymyillä, itkeä tms.
Niin.. Vai onko luonnehäiriöistä vaatia miestä puhumaan, jos tietää itsekkin että reagoi miehen sanomisiin dramaattisesti ja niin, että miehelle tulee suun avattuaan entistä paskempi olo?
Kukaan ei ole itkemistä tai muitakaan ilmeitä kieltämässä. Mutta, jos vaatii tai odottaa miehen puhuvan suoraan ja rehellisesti, niin on reilua olla tekemättä siitä mitään dramaattista skeneä. Varsinkin, jos haluaa jatkossakin, että mies puhuu asioista suoraan ja nostaa kissan pöydälle. Jos alat miehen puhuessa itkemään, riehumaan ja heittelemään tavaroita, niin mies ei takuulla avaa toiste suutaan.
Itkeminen ei ole dramatisointia, se on tunnereaktio. Jos sitä ei osaa ottaa suorasti vastaan, on ongelma hänessä itsessään. Riehuminen ja tavaroiden heittely taas on huonoa käytöstä, ja siihen pystyy niin mies kuin nainen.
Tarkoitatko, että miehen ei pidä olla mitenkään pahoillaan, jos saa naisen itkemään? Eikä varsinkaan saa tuntea syyllisyyttä siitä? Mä vähän epäilen. Todennäköisesti nainen haluaa, että mies alkaa lohduttamaan ja kenties jopa pyytää anteeksi, koska pahoitti naisen mielen.
- eriNaurettavaa. Ensiksi nainen vaatii että mies kertoo mieleipiteensä ja kiun mies kertoo niin nainen rupeaa itkemään. Miehenkö pitäisi sitten lohduttaa naista?
Lapset toimivat noin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ei jaksa jauhaa itsestäänselvyyksistä jatkuvasti.
Oma vaimoni kääntää aiheen kuin aiheen kokemiinsa lapsuuden ja nuoruuden vääryyksiin; siis aihe kuin aihe, vaikka uusista perunoista.
Alan epäillä, ettei niitä vääryyksiä ole edes tapahtunut. Kääntää vain jokaisen asian ja teon itseään koskevaksi moitteeksi tai pilkaksi.
Hänen tulisi käsitellä ne lapsuuden ja nuoruuden traumat terapiassa tms. Niiden varjolla ei pitäisi syyttää muita, uhriutua ja olla näkemättä uusia ihmisiä ja tilanteita. Hänen tulisi ottaa vastuu käytöksestään hakeutumalla terapiaan eikä siirtää traumoja muihin. Kun vanhat tunteet ovat käsittelemättä niin silloin niitä purkaa ympäristöön.
Oma exäni muisteli vielä viisikymppisenä usein joskus ala-asteella kokemiaan vääryyksiä ja nöyryyttäviä tilanteita ja murheti niitä. Mitä tämmöisessä "keskustelussa" pitäisi miehen sanoa, kun koko asia tuntuu aivan absurdilta, ja haluaisi, että toinen parantuisi, eikä jauhaisi tällaisia asioita ja eläisi jossain menneisyydessä koko ajan? Miten toisen saa näistä irti, kun se paha olo kaatuu koko ajan niskaan ja aiheet on aivan älyttömiä? Pitäisikö tällaisista sitten jaksaa aina vaan keskustella vakavasti, vai mitä pitäisi tehdä? Kun ei ne jutut todellakaan nauratakaan.
Monet naisetkin on ihan henkisesti hajalla ja siksi naisten yleinen taipumus "puhua tärkeistä asioista" ja vuodattaa ongelmiaan miehen niskaan, voi olla todella raskasta myös miehelle. Koska ne kääntyvät aina siihen, että mies on huono, kun ei pysty auttamaan eikä toimi oikein. Kun se paha olo vaan on ja on.
Tuntuu olevan paha olo sullakin, muuten pystyisit suhtautumaan empaattisemmin?
Ei se ole menneessä elämistä, jos kuitenkin käy töissä, on tulevaisuuden haaveita ja tavoitteita. Jos on lamaantunut masennukseen, on hoidon tarpeessa.
Ei ihmisen pidä menneisyyttään pillitellä. Se on menneisyyttä eikä sille mitään voi.
Itse asiassa voi ja paljonkin ja just tollasilla ohjeilla ne jäävät kiinni ihmiseen ja estävät lopulta hyvätkin tunteet, se kääntyy sisään päin ja ihminen masentuu tai vähintään menettää kyvyn iloita. Etkä kovin iloiselta tyypiltä vaikuta sinäkään. Olet spartalaisesti niellyt pettymyksesi ja odotat samaa muilta?
Minulla oli myös miesystävä, joka ei halunnut puhua mistään oikeista asioista. Meillä oli mukavaa niin kauan kun se ei ollut tarpeen. Sitten tuli aika kun olisi pitänyt miettiä tulevaisuutta ja tulin siihen tulokseen, että mies ei halua aspa-tiliä tai lapsia, ainakaan minun kanssani. Lopetin yrittämisen ja pistin suhteen poikki. Samaa suosittelen muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.
Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee.
Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.
Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa.
Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.
Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.
Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.
Asiat pitää sanoa suoraan. Jos toinen ei sitä kestä niin turha sitten kysyä siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ei jaksa jauhaa itsestäänselvyyksistä jatkuvasti.
Oma vaimoni kääntää aiheen kuin aiheen kokemiinsa lapsuuden ja nuoruuden vääryyksiin; siis aihe kuin aihe, vaikka uusista perunoista.
Alan epäillä, ettei niitä vääryyksiä ole edes tapahtunut. Kääntää vain jokaisen asian ja teon itseään koskevaksi moitteeksi tai pilkaksi.
Hänen tulisi käsitellä ne lapsuuden ja nuoruuden traumat terapiassa tms. Niiden varjolla ei pitäisi syyttää muita, uhriutua ja olla näkemättä uusia ihmisiä ja tilanteita. Hänen tulisi ottaa vastuu käytöksestään hakeutumalla terapiaan eikä siirtää traumoja muihin. Kun vanhat tunteet ovat käsittelemättä niin silloin niitä purkaa ympäristöön.
Oma exäni muisteli vielä viisikymppisenä usein joskus ala-asteella kokemiaan vääryyksiä ja nöyryyttäviä tilanteita ja murheti niitä. Mitä tämmöisessä "keskustelussa" pitäisi miehen sanoa, kun koko asia tuntuu aivan absurdilta, ja haluaisi, että toinen parantuisi, eikä jauhaisi tällaisia asioita ja eläisi jossain menneisyydessä koko ajan? Miten toisen saa näistä irti, kun se paha olo kaatuu koko ajan niskaan ja aiheet on aivan älyttömiä? Pitäisikö tällaisista sitten jaksaa aina vaan keskustella vakavasti, vai mitä pitäisi tehdä? Kun ei ne jutut todellakaan nauratakaan.
Monet naisetkin on ihan henkisesti hajalla ja siksi naisten yleinen taipumus "puhua tärkeistä asioista" ja vuodattaa ongelmiaan miehen niskaan, voi olla todella raskasta myös miehelle. Koska ne kääntyvät aina siihen, että mies on huono, kun ei pysty auttamaan eikä toimi oikein. Kun se paha olo vaan on ja on.
Tuntuu olevan paha olo sullakin, muuten pystyisit suhtautumaan empaattisemmin?
Ei se ole menneessä elämistä, jos kuitenkin käy töissä, on tulevaisuuden haaveita ja tavoitteita. Jos on lamaantunut masennukseen, on hoidon tarpeessa.
Ei ihmisen pidä menneisyyttään pillitellä. Se on menneisyyttä eikä sille mitään voi.
Itse asiassa voi ja paljonkin ja just tollasilla ohjeilla ne jäävät kiinni ihmiseen ja estävät lopulta hyvätkin tunteet, se kääntyy sisään päin ja ihminen masentuu tai vähintään menettää kyvyn iloita. Etkä kovin iloiselta tyypiltä vaikuta sinäkään. Olet spartalaisesti niellyt pettymyksesi ja odotat samaa muilta?
Normaalille ihmiselle menneisyys on menneisyyttä ja sillä selvä. Se ei mitenkään estä hyviä tunteita. Eikä siihen todellakaan tarvita mitään yhteistä avautumis keskustelua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.
Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee.
Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.
Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa.
Avoin kommunikaatio ei tarkoita sitä, että asiat töräytetään jotenkin ikävästi vaan toisen kohtaamista, avoimuutta (rehellisyys), asettumista haavoittuvaiseen asemaan, tunnetason yhteyttä.
Ilmeisesti moni rämpii koko elämänsä yksinäisyydessä.
Itkettäminen on eri asia kuin se, että joku alkaa itkeä.
Jos sanoo suoraan ja rehellisesti, miten omasta mielestä jokin asia on, ei se ole mielestäni ikävästi töräyttämistä. On asioita, jotka voit yrittää ilmaista vaikka millaisin korulausein, mutta se silti loukkaa toista (esim ei koe puolisoaan enää seksuaalisesti viehättäväksi, koska puoliso on lihonut, ja sen vuoksi seksiä on vain harvoin). Onko se itkettämistä, jos tietää, että toinen alkaa itkeä? Jos on, saako silloin sanoa sen vai pitääkö jättää sanomatta?
Juuri näin. Asiat pitää sanoa suoraan. Jos joku siitä loukkaantuu niin se on hänen ongelmansa
Luen ihan tahallani kirjoja, jotka liikuttavat itkuun asti. Ne ovat parhaita. On itkua ja itkua.
Jos alan itkeä kesken hankalan keskustelun, se on elämää. Jos joku tahallaan provosoi mua itkemään, hän on mulkku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta näyttää selltä, että se joidenkin miesten joustamattomuus ja ehdoton linja olla puhumatta naisen esille nostamista ongelmista on jonkinlaista valtataistelua. Heille parisuhde on ilmeisesti taistelua ja sotaa, jossa ei pidä koskaan antaa periksi missään,tai häviää sen. Koko suhtautuminen tulee ymmärrettäväksi tästä näkökulmasta. Eri asia sitten on, että kukaan nainen ei halua olla sellaisessa vastakkainasettelusuhteessa ja siksi lopulta tulee todennäköisesti ero.
Minä en jaksa uskoa mihinkään tietoisiin valtataisteluihin (tiedostamattomiin kyllä).
Kyse on usein miesten omasta epävarmuudesta, jota ei uskalleta näyttää tai sanoittaa, koska silloin se miehisyys katoaisi ja jäljellä olisi vain "naismainen tunteista puhuja". Miesten mies ei puhu tunteista vaan kiukuttelee, koska niinhän ne Clint Eastwooditkin tekee. Perhana.
Harmi vaan, että se puhuminen on avain onneen, vaikka hetken tuntuisikin pahalta, kun joutuu käsittelemään itselle vaikeita asioita.
Onko nasse?
Tuntuu olevan suomaisille nasseille aika vaikeeta aikaa, kun ovat verivi0ollostensa arjalaIsten puolella...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mietitään tuota tilannetta että puoliso on lihonut eikä enää viehätä yhtäpaljon kuin ennen.
Mielestäni tilanteesta pitäisi ehdottomasti puhua koska muuten edessä on katkeruus ja ero. Mutta se miten asian ottaa puheeksi on olennainen juttu.
- sää oot lihonut kamalasti, hyi näytät kauhealta. Tämä tyyli on väärin ja kurjasti tehty.
Vaihtoehtoina voisi olla esim.
- minusta tuntuu että meille molemmille tekisi liikunta ja pieni laihtuminen hyvää. Aloitettaisiinko yhdessä joku liikuntaharrastus? Kiinnostaisiko sinua joku tietty laji? Minua kiinnostaisi ainakin sulkapallo ja kuntonyrkkeily.
- minä rakastan sinua. Luin äsken artikkelin jossa kerrottiin kuinka paljon ylipaino lisää sydänvaivojen riskiä. Voitaisiinko yhdessä aloittaa joku terveysprojekti? Haluaisitko kokeilla minun kanssani vaikka pätkäpaastoa tai sokeritonta kuukautta? Jos onnistutaan yhdessä niin käytäisiin sitten kuukauden kuluttua vaikka risteilyllä tai patikoimassa pieni karhunkierros. Sinähän olet joskus sanonut että haluaisit kiertää sen?
Jos aloitus tehdään kauniisti niin toisella ei nouse niin kova vastarinta heti alkuun. Sitten jos saa toisen innostumaan mukaan voi miettiä kilomääräisiä tavoitteita tai mikä se juttu nyt voisikaan olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta näyttää selltä, että se joidenkin miesten joustamattomuus ja ehdoton linja olla puhumatta naisen esille nostamista ongelmista on jonkinlaista valtataistelua. Heille parisuhde on ilmeisesti taistelua ja sotaa, jossa ei pidä koskaan antaa periksi missään,tai häviää sen. Koko suhtautuminen tulee ymmärrettäväksi tästä näkökulmasta. Eri asia sitten on, että kukaan nainen ei halua olla sellaisessa vastakkainasettelusuhteessa ja siksi lopulta tulee todennäköisesti ero.
Ongelmien juurisyy on siinä, että varsinkin naisilla on yleinen näkemys se, että nainen on aina automaattisesti oikeassa kaikessa, ja vaikka olisikin väärässä, niin sekin on jotenkin miehen vika.
Liian monelle naiselle mikään asia mikä ei mene täsmälleen heidän halujen ja visioiden mukaisesti, on se asia sitten "vaikea", jumalauta jostain suunnilteen haarukkojen ulkonäöstä ja ulko-oven kranssistakaan ei suostuta koskaan joustamaan, niin turha se on sit enää kertoo omista mieltymyksistä yhtään mitään, maksumieheksi siinä vaan joutuu jokatapauksessa muutenkin, ja jos miehelle jää valittavaksi vaan että kuunteleeko sitä maanittelua ja jäkätystä puol tuntia vai puol päivää, niin valinta on aika selvä.
Tässäkin jutussa näkee jo otsikosta ketä on tuossa huushollissa ottanu ne housut jalkaansa, kun listatut asiat on mukamas "vaikeita" aiheita.
Miksi minulla on nimenomaan tuollainen käsitys miehistä?
Tässä kommentissa muutenkin näkyy se sovinismi taas. Että naiset taas välittää ainoastaan vaan jostain sisustamisesta tai vaatteista.Ne oli esimerkkejä, toope, kyllä mä voin käyttää esimerkkeinä myös esimerkiksi filosofisia ja poliittisiakin ristiriitoja, mutta niissähän naiset jää auttamatta kakkoseksi aina, ja sit aletaankin kaivelee jotain ikivanhoja juttuja taas esille ja yrittää kääntää silläkin osastolla kaikki asiat päälaelleen, periaatteitahan ei saa miehellä olla, ellei ne ole samat kuin naisellakin, oli miehellä ja naisella niille kannoilleen jotain täysin järkeenkäypiä perusteitakin tai ei, ja ei, en tarkoita nyt mitään mutuilu-perusteluja vaan ihan oikeita perusteita, joita naisilta löytyy juurikaan missään aihepiirin tiimoilla harvoin.
Ostakaa ite omilla rahoillanne, kuskatkaa ja asentakaa keskenänne, ne mukamas "paremmat ja hienommat" ikeasta haetut pahvipaskanne ja rättinne, sellaisista sivuseikoista kuin laadusta välittämättä, sit voitte just syyttää tasan itseänne sentäs, kun ne teidän "paremmat" valinnat ilman minkäänlaista miehen konsultointia sprakaakin nolosti ihan normaalissa käytössäkin, ainahan voi lopulta itselleen vakuutella, että se meni vaikka siksi rikki että mies pieraisi liian kovaa, ei siitä että valintanne oli vaan jo tehtaalta lähtiessäkin pierusta hajoavaa paskaroinaa.
Mielestäni on jotenkin hauskaa, että sanot miten naiset kuvittelevat aina olevansa oikeassa, mutta samaan aikaan sanot, miten naiset ovat aina väärässä ja jäävät kakkoseksi.
Ettet nyt vaan projosoi omaa ajatusmalliasi, jossa kuvittelet olevasi aina oikeassa?
Ja huomaatko jälleen miten sovinisti asenne pukkaa esille. Jälleen kerran naiset ovat kiinnostuneita vaan sisustamisesta ja aina naiset on vaan väärässä kaikessa. Eivät osaa muka asentaa mitään tai eivät maksa mistään mitään.
Selvää projosointia, mutta tuskinpa hän on kykenevä tätä ymmärtämään, kun yleensä se vaatisi itsetutkiskelua eivätkä tämän tyyppiset ihmiset ihan helposti tähän taivu.
Toivottavasti kuitenkin joku päivä hänen kaltaisensakin uskaltavat kehityä ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
Jos mietitään tuota tilannetta että puoliso on lihonut eikä enää viehätä yhtäpaljon kuin ennen.
Mielestäni tilanteesta pitäisi ehdottomasti puhua koska muuten edessä on katkeruus ja ero. Mutta se miten asian ottaa puheeksi on olennainen juttu.
- sää oot lihonut kamalasti, hyi näytät kauhealta. Tämä tyyli on väärin ja kurjasti tehty.
Vaihtoehtoina voisi olla esim.
- minusta tuntuu että meille molemmille tekisi liikunta ja pieni laihtuminen hyvää. Aloitettaisiinko yhdessä joku liikuntaharrastus? Kiinnostaisiko sinua joku tietty laji? Minua kiinnostaisi ainakin sulkapallo ja kuntonyrkkeily.- minä rakastan sinua. Luin äsken artikkelin jossa kerrottiin kuinka paljon ylipaino lisää sydänvaivojen riskiä. Voitaisiinko yhdessä aloittaa joku terveysprojekti? Haluaisitko kokeilla minun kanssani vaikka pätkäpaastoa tai sokeritonta kuukautta? Jos onnistutaan yhdessä niin käytäisiin sitten kuukauden kuluttua vaikka risteilyllä tai patikoimassa pieni karhunkierros. Sinähän olet joskus sanonut että haluaisit kiertää sen?
Jos aloitus tehdään kauniisti niin toisella ei nouse niin kova vastarinta heti alkuun. Sitten jos saa toisen innostumaan mukaan voi miettiä kilomääräisiä tavoitteita tai mikä se juttu nyt voisikaan olla.
No toi nyt on täysin kierrellen sanottu. Paha sanoa millasta kehoa haetaan, mutta voin tehdä ton kaiken ja painaa 85 kg.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mietitään tuota tilannetta että puoliso on lihonut eikä enää viehätä yhtäpaljon kuin ennen.
Mielestäni tilanteesta pitäisi ehdottomasti puhua koska muuten edessä on katkeruus ja ero. Mutta se miten asian ottaa puheeksi on olennainen juttu.
- sää oot lihonut kamalasti, hyi näytät kauhealta. Tämä tyyli on väärin ja kurjasti tehty.
Vaihtoehtoina voisi olla esim.
- minusta tuntuu että meille molemmille tekisi liikunta ja pieni laihtuminen hyvää. Aloitettaisiinko yhdessä joku liikuntaharrastus? Kiinnostaisiko sinua joku tietty laji? Minua kiinnostaisi ainakin sulkapallo ja kuntonyrkkeily.- minä rakastan sinua. Luin äsken artikkelin jossa kerrottiin kuinka paljon ylipaino lisää sydänvaivojen riskiä. Voitaisiinko yhdessä aloittaa joku terveysprojekti? Haluaisitko kokeilla minun kanssani vaikka pätkäpaastoa tai sokeritonta kuukautta? Jos onnistutaan yhdessä niin käytäisiin sitten kuukauden kuluttua vaikka risteilyllä tai patikoimassa pieni karhunkierros. Sinähän olet joskus sanonut että haluaisit kiertää sen?
Jos aloitus tehdään kauniisti niin toisella ei nouse niin kova vastarinta heti alkuun. Sitten jos saa toisen innostumaan mukaan voi miettiä kilomääräisiä tavoitteita tai mikä se juttu nyt voisikaan olla.
No toi nyt on täysin kierrellen sanottu. Paha sanoa millasta kehoa haetaan, mutta voin tehdä ton kaiken ja painaa 85 kg.
Siis idea on että sanotko suoraan että yök inhoan sun läskejä vai kannustaako mukaan terveellisempään elämään. Ja kun on päästy alkuun voi ehdottaa seuraavia juttuja kuten vaikka terveellisempää ruokaa jne. Ei olekaan tarkoitus että kerrotaan että nyt laihdutan ja teet sen tekemällä x ja y jaz asiat. Vaan saada homma alkuun hyvillä mielin niin että suhde on edelleen toimiva ja kaikilla suhteellisen hyvä mieli.
Aikuinen lapseni käy terapiassa. Alunperin hän hakeutui sinne ihan muusta syystä kuin vaikean lapsuuden takia, mutta terapeutti on saanut hänet huomaamaan, että aikaisemmin normaaliksi luulemansa lapsuus oli monin eri tavoin sairasta vallankäyttöä. Tätä hän nyt sitten prosessoi ja syyttää milloin minua, milloin isäänsä tai sisaruksiaan siitä, miksi hän tänään tuntee niin kuin tuntee. Tosin usein saamme kuulla, miten "Laura nosti esille..." ja sitten tulee tietoa siitä, miten me olemme toimineet väärin.
Ensin korjasin hänen muistojaan. Ei, me emme jättäneet Linnanmäkeä sinä kesänä väliin, vaikka oli luvattu että mennään ja isä sairastuikin, kyllä me menimme elokuussa. Lupausta ei siis petetty. Me emme ostaneet koiranpentua siksi, että olen allerginen koirille eikä siksi, että halusin kiusata lapsiani jne.
Sitten huomasin, että on parempi antaa lapsen elää väärissä muistoissa ja terapeutin johdateltavana. Hän vain halusi haastaa riitaa, oli helpompi myönnellä ja nyökytellä. Niinpä, kylläpä me teimmekin väärin! Asioiden analysointi ja pohtiminen ja kääntely loppui siihen, kun olimme kanssaan kaikki samaa mieltä. Edelleen saamme kuulla terapeutin mielipiteitä meistä ja tekemisistämme, mutta enää emme sano vastaan tai korjaa. Ap:n parisuhteessa lienee samanlainen kuvio eli ap haluaa valemuistojen sijaan valetulevaisuuden ja valeparisuhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ei jaksa jauhaa itsestäänselvyyksistä jatkuvasti.
Oma vaimoni kääntää aiheen kuin aiheen kokemiinsa lapsuuden ja nuoruuden vääryyksiin; siis aihe kuin aihe, vaikka uusista perunoista.
Alan epäillä, ettei niitä vääryyksiä ole edes tapahtunut. Kääntää vain jokaisen asian ja teon itseään koskevaksi moitteeksi tai pilkaksi.
Hänen tulisi käsitellä ne lapsuuden ja nuoruuden traumat terapiassa tms. Niiden varjolla ei pitäisi syyttää muita, uhriutua ja olla näkemättä uusia ihmisiä ja tilanteita. Hänen tulisi ottaa vastuu käytöksestään hakeutumalla terapiaan eikä siirtää traumoja muihin. Kun vanhat tunteet ovat käsittelemättä niin silloin niitä purkaa ympäristöön.
Oma exäni muisteli vielä viisikymppisenä usein joskus ala-asteella kokemiaan vääryyksiä ja nöyryyttäviä tilanteita ja murheti niitä. Mitä tämmöisessä "keskustelussa" pitäisi miehen sanoa, kun koko asia tuntuu aivan absurdilta, ja haluaisi, että toinen parantuisi, eikä jauhaisi tällaisia asioita ja eläisi jossain menneisyydessä koko ajan? Miten toisen saa näistä irti, kun se paha olo kaatuu koko ajan niskaan ja aiheet on aivan älyttömiä? Pitäisikö tällaisista sitten jaksaa aina vaan keskustella vakavasti, vai mitä pitäisi tehdä? Kun ei ne jutut todellakaan nauratakaan.
Monet naisetkin on ihan henkisesti hajalla ja siksi naisten yleinen taipumus "puhua tärkeistä asioista" ja vuodattaa ongelmiaan miehen niskaan, voi olla todella raskasta myös miehelle. Koska ne kääntyvät aina siihen, että mies on huono, kun ei pysty auttamaan eikä toimi oikein. Kun se paha olo vaan on ja on.
Tuntuu olevan paha olo sullakin, muuten pystyisit suhtautumaan empaattisemmin?
Ei se ole menneessä elämistä, jos kuitenkin käy töissä, on tulevaisuuden haaveita ja tavoitteita. Jos on lamaantunut masennukseen, on hoidon tarpeessa.
No on kai paha olo kun suhde on vuosikausia tällaista. Eihän kukaan halua, että toinen kärsii, mutta kun ei asialle voi mitään, eikä toinen suostu mihinkään hoitoon. Ja itse saa kantaa kaikki toisen ikivanhat ja varmaan suureksi osaksi kuvitellut kärsimykset.
Ymmärtäkää naiset sekin, että mieskin on ihminen ja yleensä sen naisen puolella, mutta hänenkin jaksamisessaan on rajansa eikä mies ole tottunut eikä halua eikä jaksa jauhaa samoista asioista aina. Miehet eivät pidä jatkuvasti "ruikuttavista" naisista, koska ovat tottuneet siihen, että vastoinkäymiset kestetään hammasta purren, eikä kysellä tippa linssissä joka toinen viikko että rakastatko.
Ja minä taas kartan ihmisiä, joilla on kaltaisesi mielenmaisema. Se ongelma on siinä, kun sinä ja minä mennään yhteen. Tarvitsen tietyiltä asenteilta ja arvoilta itseni kaltaisen ihmisen ja sinä myös.