Mieheni kieltäytyy keskustelemasta vaikeita asioita

Vierailija kirjoitti:

Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.

Kyllä ja surkeinta näiden tunneongelmaisten kanssa on se jatkuva kieltäminen: en itke, se on manipulaatiota. En puhu, se on pelikenttä jossa kukaan ei voita. En tunne, vain järki on järkevää.

Sama ongelma kuin alkoholistin kanssa: syy juomiseen on aina muissa, ei itsessä. Juominen on kuitenkin mt- sairaus siinä missä muukin tunnetason ongelma.

Jotain on teillä nyt pielessä.

Vierailija kirjoitti:

Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.

Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee. 

Itkemisessä ei ole mitään pahaa, mutta on ihan eri asia itkettää toista kuin itkeä itse. Lisäksi, kun me ollaan ihan kaikki erilaisia. Toiset itkee joka jutusta, toinen ehkä äidin kuoltua. Mutta mielestäni ei ole nyt hullua väittää, että toisen itkettäminen ei olisi ikävää. Itse ainakaan en halua missään nimessä itkettää toista.

Musta tuntuu, että tässä nyt ei voi mies voittaa. Pitäisi puhua suoraan, pitäisi myös kestää se, että saa naisen itkemään ilman, että oma olo muuttuisi surkeaksi. Eli pitää olla suora, pitää olla välittämättä siitä, kun saa toisen itkemään ja sitten pitäisi osata vielä oikein tukea toista, kun toinen itkee. Ja sitten osa täällä ihmettelee miksi osa miehistä valitsee sen vaihtoehdon olla vain vaiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meinasin juuri aloittaa keskustelun samasta aiheesta. Meillä sairaudet ja kaikki niihin liittyvä aiheuttaa puolisossa, ei mitään tunnelukkoa, vaan tunnepommin. Ei ole muutenkaan mikään puheliain kaveri, mutta olen pitänyt sitten muusta käytännönläheisyydestään.

Meillä on ollut lähinnä juuri sairauksiin liittyen riitoja, jolloin kieltäytyy puhumasta ja suuttuu ja lähtee pois paikalta. Nyt oli pahin kun tarvitsin tietoja lapsemme terveyteen liittyen ja hän sai aivan omituisen kohtauksen, jossa huusi vain, ettei aio puhua tästä ja lopulta lähti ovet paukkuen. En oikeastaan tiedä edes syytä. Oliko itse tilanne jotenkin niin pelottava, vai kokiko, että syytän häntä jostain. Ei sillä oikeastaan ole edes merkitystä, koska hän on isä ja aikuinen ihminen, joten pitäisi kyetä sen verran artikuloimaan tärkeässä asiassa.

Nyt ollaan vietetty muutama päivä hiljaiseloa asian suhteen. En tiedä edes miten jatkaa tästä. Jos otan aiheen esiin, niin alkaa taas sama mökötys tai päätös ettei se ole enää keskustelun arvoinen.

Mietin jopa suhteen jatkoa tästä syystä. Hän on muuten hyvä mies ja meillä on pieniä lapsia, joten en kevyesti lähde eroamaan. Mietityttää kuinka voimme jatkaa ja miten häneen voi luottaa. Entä jos itse sairastun vakavasti?

Ja niin. Nämä asiat eivät tietenkään tulleet ilmi kuin vasta lasten ja korona ajan myötä.

Täälläkin sama. Ikinä ei ole saanut puhua sairauksista ja ei varsinkaan miehen vanhempien kuullen. Kaikki pitää salailla ja mies salilee jopa oman päänsärkynsä, vaikka hänellä on omia päänsärkylääkkeitä omassa kaapissaan,kun muun perheen ovat yhteisessä lääkekaapissa.

Joku häpeän tunne ja huonommuuden tunneko syynä?

Meillä mies ei ole "ikinä" kipeä. Yski menemään päiväkausia pahimpaan korona aikaan. Ehdotin, että mitenkäs toi korona testi? Ei hän kuulemma mitään yski.

Hänellä on useampi lapsuuden ystävä kuollut ennenaikaisesti. Uskon, että on ihan vain puhdasta pelkoa sairastumista kohtaan. Vaikea sitä on käsitelläkään jos ei myönnä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.

Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee. 

Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.

Vierailija kirjoitti:

Itkemisessä ei ole mitään pahaa, mutta on ihan eri asia itkettää toista kuin itkeä itse. Lisäksi, kun me ollaan ihan kaikki erilaisia. Toiset itkee joka jutusta, toinen ehkä äidin kuoltua. Mutta mielestäni ei ole nyt hullua väittää, että toisen itkettäminen ei olisi ikävää. Itse ainakaan en halua missään nimessä itkettää toista.

Musta tuntuu, että tässä nyt ei voi mies voittaa. Pitäisi puhua suoraan, pitäisi myös kestää se, että saa naisen itkemään ilman, että oma olo muuttuisi surkeaksi. Eli pitää olla suora, pitää olla välittämättä siitä, kun saa toisen itkemään ja sitten pitäisi osata vielä oikein tukea toista, kun toinen itkee. Ja sitten osa täällä ihmettelee miksi osa miehistä valitsee sen vaihtoehdon olla vain vaiti.

Kyllä jokainen ymmärtää milloin itkettäminen on tahallista, kiusaamista. Monen miehen on vain vaikea hyväksyä itkua, koska se herättää oman tunne-elämän myös herkistymään. Itku on kuin heikkouden osoitus sota-aikojen jäärä-äijien jälkeläisten keskuudessa!

Niin vanhanaikaista, ja onnetonta tunnelukkoisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan tosi moni tän ketjun ihmisistä olisi terapian tarpeessa. Puolustellaan kaikenlaisia haitallisia suojamekanismeja, jotka vahingoittavat itseä ja ihmissuhteita.

Olen ehkä sitten terapian tarpeessa, kun mun mielestä ei ole ok sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä saa toisen itkemään. Olkoon itku sitten miten normaalia tahansa. En osaa ajatella niin, että noo se nyt tossa vähän aikaa itkee. 

Kun tohon kaikkeen on avain se avoin kommunikaatio! Kyllä ilmaisen suoraan, jos koen jonkun itkettäneen mua tahallaan. Jos taas alan vaan itkeä niin no big deal, elämässä on tapahtunut oikeasti pahoja asioita ja silloin en ole itkenyt. Sen voi nähdä niinkin, että toinen kokee sut turvalliseksi, antautuessaan itkuun nähtesi.

Avoin kommunikaatio eli sanoo asian suoraan, vaikka tietääkin, että toinen alkaa itkemään? Toimitko samalla tavalla äitisi, siskosi, tyttäresi ja ystäviesi kanssa? Sanot suoraan, vaikka tiedät jo enenkuin sanot, että toinen alkaa itkemään? Meitä on tässä ketjussa ainakin yksi mies ja yksi nainen ( = minä), jotka vähän ihmettelemme tätä asiaa. 

Minä oon nainen ja en hirveesti välitä keskustella kauheen tarkkaan kaikista asioista. Menee omalla painollaan ja kun on aika vaikka tehdä lapsi, niin sitten otetaan asia esille. 

En jaksa suunntella koko elämää etukäteen ja seksi on sujunu ilman , että on tarvinnut siitä sen ihmeemmin etukäteen puhua. 

Puhun kyllä kaikesta "syvällisestä", joka on ajankohtaista just sillo mut ei hemputti kyllä jaksa alkaa vatvoo jotain tulevaisuutta kovin pitkälle.

Vierailija kirjoitti:

Mitä oikein saat siitä että olet suhteessa täysin lukossa olevan miehen kanssa, ja joka on vissiin ollut lukossa suhteen alusta saakka?

Cio bella! Jos ihan jokainen kotimainen karvainen mies (ne poslarit voi osata paremmin) ei yksinkertaisesti osaa ilmaista syvintä sisintään vaikka niin tahtoisi jotenkin kommunikoida yhteisellä kielellä, hän ehkä koettaa kommunikoida muilla tavoin jota Sinä et vieläkään onnistu asiassa havaitsemaan. Toki naiselle on hunajaa miehensä antama "projektisuunnitelma" johon uppoutua ja alkaa suorittamaan- sitten syy on vain ja ainoastaan miehen kun sellaisen kerta tekikin. Nyt vaan omaa projektisuusnnitelmaa laatimaan ja varaa hyvissä ajoin kiireetön aika sen esittämiseen miehellesi. Yhdessä se on korjattava ei kellään voi kaikki ajatukset mennä 1:1 heti oikein.

Useimmat miehet eivät suinkaan halua estää kumppaniaan "pääsemään eteenpäin" suhteessa vaan pelkona on että syvissä asioissa sanoo lyhyellä harkinnalla jotain joka pilaa nopeasti paljon vaikkei sitä tarkoita.

Suurin osa miehistä ei halua nyöryyttää itseään asialla jota ei heti saa harjoitella. Erikoiset (arjesta pois) seksijutut kylmiltään yllättää liikaa ja ajatukseen tulisi olla mahdollista totuttautua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meinasin juuri aloittaa keskustelun samasta aiheesta. Meillä sairaudet ja kaikki niihin liittyvä aiheuttaa puolisossa, ei mitään tunnelukkoa, vaan tunnepommin. Ei ole muutenkaan mikään puheliain kaveri, mutta olen pitänyt sitten muusta käytännönläheisyydestään.

Meillä on ollut lähinnä juuri sairauksiin liittyen riitoja, jolloin kieltäytyy puhumasta ja suuttuu ja lähtee pois paikalta. Nyt oli pahin kun tarvitsin tietoja lapsemme terveyteen liittyen ja hän sai aivan omituisen kohtauksen, jossa huusi vain, ettei aio puhua tästä ja lopulta lähti ovet paukkuen. En oikeastaan tiedä edes syytä. Oliko itse tilanne jotenkin niin pelottava, vai kokiko, että syytän häntä jostain. Ei sillä oikeastaan ole edes merkitystä, koska hän on isä ja aikuinen ihminen, joten pitäisi kyetä sen verran artikuloimaan tärkeässä asiassa.

Nyt ollaan vietetty muutama päivä hiljaiseloa asian suhteen. En tiedä edes miten jatkaa tästä. Jos otan aiheen esiin, niin alkaa taas sama mökötys tai päätös ettei se ole enää keskustelun arvoinen.

Mietin jopa suhteen jatkoa tästä syystä. Hän on muuten hyvä mies ja meillä on pieniä lapsia, joten en kevyesti lähde eroamaan. Mietityttää kuinka voimme jatkaa ja miten häneen voi luottaa. Entä jos itse sairastun vakavasti?

Ja niin. Nämä asiat eivät tietenkään tulleet ilmi kuin vasta lasten ja korona ajan myötä.

Täälläkin sama. Ikinä ei ole saanut puhua sairauksista ja ei varsinkaan miehen vanhempien kuullen. Kaikki pitää salailla ja mies salilee jopa oman päänsärkynsä, vaikka hänellä on omia päänsärkylääkkeitä omassa kaapissaan,kun muun perheen ovat yhteisessä lääkekaapissa.

Joku häpeän tunne ja huonommuuden tunneko syynä?

Meillä mies ei ole "ikinä" kipeä. Yski menemään päiväkausia pahimpaan korona aikaan. Ehdotin, että mitenkäs toi korona testi? Ei hän kuulemma mitään yski.

Hänellä on useampi lapsuuden ystävä kuollut ennenaikaisesti. Uskon, että on ihan vain puhdasta pelkoa sairastumista kohtaan. Vaikea sitä on käsitelläkään jos ei myönnä mitään.

Varmaankin tämä on samaa kuin keskustelu itkemisestä. Miehet on tavattu pakolla kasvattaa niin vahvoiksi, että ei ole sijaa millekään heikkouden merkille. Niin kuin eläinmaailmassa johtaja uros sysätään heti syrjään (tai syödään) jos joku havaitsee heikkoutta.

Itse naisena jouduin myös oppimaan itkemättä olemisen taidon, kun siitä lapsena aina moitittiin. Olen todella herkkä ja tunteellinen. Lopulta en enää osannut itkeä, enkä uskaltanutkaan, koska tiesin ettei sille tule enää loppua jos ne padot kerran aukeaa.

Nyt yli 40v saatan pillitellä kevyesti siellä ja täällä. Ihanaa!

Vierailija kirjoitti:

Minä oon nainen ja en hirveesti välitä keskustella kauheen tarkkaan kaikista asioista. Menee omalla painollaan ja kun on aika vaikka tehdä lapsi, niin sitten otetaan asia esille. 

En jaksa suunntella koko elämää etukäteen ja seksi on sujunu ilman , että on tarvinnut siitä sen ihmeemmin etukäteen puhua. 

Puhun kyllä kaikesta "syvällisestä", joka on ajankohtaista just sillo mut ei hemputti kyllä jaksa alkaa vatvoo jotain tulevaisuutta kovin pitkälle.

Mun kokemukseni mukaan ihmiset, jotka suunnittelevat elämänsä kovin pitkälle,  ovat myös eniten pettyneitä . ja myös tyytymättömimpiä - kun suunnitelmat eivät toteudukaan. Jos on selvä mielikuva, millaista oman elämän pitäisi olla 5, 10, 20 vuoden päästä ja kun se ei sitten olekaan sellaista, ei osata nauttia siitä, mitä elämässä kuitenkin on. Jotain puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on sama. Se johti siihen, että lopulta sanoin haluavani eron.

Kai se herätti miehen ja puhuttiin puhumisen vaikeudesta. Hän yrittää ja on jo parempi.

On henkistä väkivaltaa kääntää selkänsä toiselle kun tulee vaikeuksia, se syö luottamuksen ja rakkauden.

Meillä mies yleensä lähti paikalta tai totesi että ei ole ongelmaa, pahin oli se että hän sanoi minun olevani sekaisin. En raivonnut, vaan yritin puhua. Lopulta en uskaltanut mistään puhua, ja oli tosi paha olla.

En tiedä, miten teillä, mutta mies on saatava ymmärtämään että asiat pitää kohdata, muuten ei suhde tule koskaan toimimaan.

Meillä yleisimmät kommentit on myös että en halua riidellä tästä tai en näe ongelmaa. Seksissä mies ei puhu toiveistaan ja jos itse lähestyn sitten väärällä tapaa tai edes teen aloitteen, hän työntää minut pois ja lähtee. Jos kysyn vaikka millaisena isänä näkee itsensä tulevaisuudessa (haluaa lapsia) ja millaisena näkee elämämme perheenä, ei voi kuulemma ennustaa ja tietää, eikä nähdä tulevaan koska se on epävarmaa aina.

AP

No tuosta voi kyllä ennustaa aika hyvin että sama peli jatkuisi lasten tultuakin jos nyt menet sellaisia tuolle tekemään (älä hemmetissä). Sinä saat yksin hoitaa kaiken ja ratkoa ongelmat ja vastata lasten kyselyihin ja tarpeisiin, miehelle ne on liian hankalia ja ikäviä ja tylsiä asioita. Helppohan se on miehen haluta lapsia kun ei niitten eteen tarvi mitään tehdä, vaimo hoitaa kaiken. Mies kävelee pois ja jättää tarpeen vaatiessa vaikka taaperon itkemään lattialle tai pinnasänkyynsä kun sen hoitaminen on ikävää hommaa.

Lähipiirissä muutama samantyylinen mies ja noin se on mennyt niillä kaikilla. Vaimot kyrsiintyneitä ja loppuun asti väsyneitä.

Sua on varoitettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meinasin juuri aloittaa keskustelun samasta aiheesta. Meillä sairaudet ja kaikki niihin liittyvä aiheuttaa puolisossa, ei mitään tunnelukkoa, vaan tunnepommin. Ei ole muutenkaan mikään puheliain kaveri, mutta olen pitänyt sitten muusta käytännönläheisyydestään.

Meillä on ollut lähinnä juuri sairauksiin liittyen riitoja, jolloin kieltäytyy puhumasta ja suuttuu ja lähtee pois paikalta. Nyt oli pahin kun tarvitsin tietoja lapsemme terveyteen liittyen ja hän sai aivan omituisen kohtauksen, jossa huusi vain, ettei aio puhua tästä ja lopulta lähti ovet paukkuen. En oikeastaan tiedä edes syytä. Oliko itse tilanne jotenkin niin pelottava, vai kokiko, että syytän häntä jostain. Ei sillä oikeastaan ole edes merkitystä, koska hän on isä ja aikuinen ihminen, joten pitäisi kyetä sen verran artikuloimaan tärkeässä asiassa.

Nyt ollaan vietetty muutama päivä hiljaiseloa asian suhteen. En tiedä edes miten jatkaa tästä. Jos otan aiheen esiin, niin alkaa taas sama mökötys tai päätös ettei se ole enää keskustelun arvoinen.

Mietin jopa suhteen jatkoa tästä syystä. Hän on muuten hyvä mies ja meillä on pieniä lapsia, joten en kevyesti lähde eroamaan. Mietityttää kuinka voimme jatkaa ja miten häneen voi luottaa. Entä jos itse sairastun vakavasti?

Ja niin. Nämä asiat eivät tietenkään tulleet ilmi kuin vasta lasten ja korona ajan myötä.

Täälläkin sama. Ikinä ei ole saanut puhua sairauksista ja ei varsinkaan miehen vanhempien kuullen. Kaikki pitää salailla ja mies salilee jopa oman päänsärkynsä, vaikka hänellä on omia päänsärkylääkkeitä omassa kaapissaan,kun muun perheen ovat yhteisessä lääkekaapissa.

Joku häpeän tunne ja huonommuuden tunneko syynä?

Noi sairauskammoiset miehet yleensä pelkää aivan hitosti sairastumista. Siis ihan sairaalloisesti ja polvet tutisten pelkää. Kieltävät kaiken sairastumiseen viittaavankin ja sairauksien puheeksi ottaminen saa aikaan kohtauksen. Kai se on jotain järisyttävää kuolemankammoa. Jos kumppani sairastuu niin usein häipyvät vähin äänin maisemista, kammoavat ja pelkäävät sairastavaa kumppaniaankin. Mitään tukea niiltä on turha odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meinasin juuri aloittaa keskustelun samasta aiheesta. Meillä sairaudet ja kaikki niihin liittyvä aiheuttaa puolisossa, ei mitään tunnelukkoa, vaan tunnepommin. Ei ole muutenkaan mikään puheliain kaveri, mutta olen pitänyt sitten muusta käytännönläheisyydestään.

Meillä on ollut lähinnä juuri sairauksiin liittyen riitoja, jolloin kieltäytyy puhumasta ja suuttuu ja lähtee pois paikalta. Nyt oli pahin kun tarvitsin tietoja lapsemme terveyteen liittyen ja hän sai aivan omituisen kohtauksen, jossa huusi vain, ettei aio puhua tästä ja lopulta lähti ovet paukkuen. En oikeastaan tiedä edes syytä. Oliko itse tilanne jotenkin niin pelottava, vai kokiko, että syytän häntä jostain. Ei sillä oikeastaan ole edes merkitystä, koska hän on isä ja aikuinen ihminen, joten pitäisi kyetä sen verran artikuloimaan tärkeässä asiassa.

Nyt ollaan vietetty muutama päivä hiljaiseloa asian suhteen. En tiedä edes miten jatkaa tästä. Jos otan aiheen esiin, niin alkaa taas sama mökötys tai päätös ettei se ole enää keskustelun arvoinen.

Mietin jopa suhteen jatkoa tästä syystä. Hän on muuten hyvä mies ja meillä on pieniä lapsia, joten en kevyesti lähde eroamaan. Mietityttää kuinka voimme jatkaa ja miten häneen voi luottaa. Entä jos itse sairastun vakavasti?

Ja niin. Nämä asiat eivät tietenkään tulleet ilmi kuin vasta lasten ja korona ajan myötä.

Täälläkin sama. Ikinä ei ole saanut puhua sairauksista ja ei varsinkaan miehen vanhempien kuullen. Kaikki pitää salailla ja mies salilee jopa oman päänsärkynsä, vaikka hänellä on omia päänsärkylääkkeitä omassa kaapissaan,kun muun perheen ovat yhteisessä lääkekaapissa.

Joku häpeän tunne ja huonommuuden tunneko syynä?

Noi sairauskammoiset miehet yleensä pelkää aivan hitosti sairastumista. Siis ihan sairaalloisesti ja polvet tutisten pelkää. Kieltävät kaiken sairastumiseen viittaavankin ja sairauksien puheeksi ottaminen saa aikaan kohtauksen. Kai se on jotain järisyttävää kuolemankammoa. Jos kumppani sairastuu niin usein häipyvät vähin äänin maisemista, kammoavat ja pelkäävät sairastavaa kumppaniaankin. Mitään tukea niiltä on turha odottaa.

Meillä naisilla on tapana käyttää puheessamme sanoja, joilla on sekä konkreettinen merkitys että abstraktimpi merkitys. Joskus emme osaa itsekään kertoa, mitä tarkoitamme. Juttelin taannoin ystäväni kanssa juuri tukena olemisesta. Siis kun hänen miehensä ei ollut hänen tukenaan. Kysyin, mitä miehen pitäisi tehdä ollakseen tukena. Kesti pitkään ennenkuin ystäväni osasi itsekään kertoa, mitä konkreettisia asioita miehen pitäisi tehdä, jotta ystävästäni tuntuisi, että mies olisi hänen tukenaan. 

Hyvin moni mies olisi ihan mielellään tukena, kunhan heille kertoo, mitä heidän pitää tehdä.  Konkreettisia asioita. Kun sairastut vaikkapa flunssaan, pyydä miestä tekemään nämä asiat. Käydä kaupassa, imuroida, hieroa kipeää niskaasi, hakea sulle särkylääkettä, tuoda juotavaa tai mitä ikinä nyt mielestäsi tukena oleminen sairastuessasi tarkoittaakaan. Jos sairastut vakavammin, kerro, että haluaisit miehesi tulevan mukaasi lääkärin vastaanotolle ja pitävän kädestäsi kiinni. Kerro, että haluaisit hänen kuuntelevan, kun kerrot kivuistasi, peloistasi jne. Kerro, että haluaisit nukkua lusikassa, koska sinua pelottaa. Jos pyydät miestä olemaan vain tukena, hän miettii, mitä ihmettä odotat hänen tekevän. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Näyttäisit varmaan esimerkkiä, ellet olisi mies. Toisaalta voit olla itsensä muiden yläpuolelle ylentävä ihminen en minä mutta muut. Täyttä skeidaa sun harrastama yleistäminen. Suu auki äläkä selittele.

Seksi onkin vaikea asia puhua. Jos mies on huono seksissä eikä ota naista huomioon eikä pysty naista tyydyttämään eikä koskemaan ja hyväilemään oikein niin  mies ei seksistä halua puhua. Miestä ei kannata neuvoa seksissä mikä tuntuu hyvälle naisesta koska mies siitä loukkaantuu koska mies luuli olevansa hyvä ja nainen sitten antaa neuvoja niin ei tee hyvää miehen itsetunnolle. Se on noloa miehelle eikä se halua puhua siitä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Seurustelin taannoin hetken. Itkin kerran pari minuuttia hiljaa itsekseni ja järkytyin siitä, että mies ei reagoinut mitenkään. Ei ottanut kainaloon tms. Itku ei liittynyt häneen mitenkään, olin väsynyt töistä ja ylistressaantunut. Muukin tunneilmaisu oli "kielletty". Hymyillä olis toki saanut ja nauraa hänen jutuilleen ja ihailla häntä. Muuta sitten ei. 

Ai sulle osui mies, joka ei osannut lukea ajatuksia! Miksi miehen pitäisi reagoida siihen, että itket hiljaa itseksesi etkä kerro, mistä on kyse? Kamalaa elää tuollaisen kanssa, joka odottaa muiden tietävän, mistä on kyse ja lisäksi tekevän sen, mitä tunteilija haluaa tehtävän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sukulaismies, joka tiesi jo nuorena miehenä mitä naiset haluavat kuulla. Hän osasi sanoa aina oikeat sanat. Asui kasarilla jonkin aikaa viikot mun luonani, koska oli silloin täällä töissä. Monta kertaa, kun väkisinkin pienessä asunnossa kuulin, mitä hän lankapuhelimessa puhui (vaimolleen ja parille naisystävälleen), mietin, että oikeastiko ne naiset uskoo kaiken tuon tuuban. Tämä ei nyt liity aloitukseen vaan yhteen aiempaan kommenttiin, jossa mies (???) perusteli vaikenemista sillä, ettei nainen oikeasti haluaisi kuulla, mitä mies sanoisi. Mun sukulaismies oli tietyllä tavalla samanlainen, mutta hän sanoi aina, mitä nainen halusi kuulla, eikä sitä, mitä oikeasti ajatteli. 

Puhuminen ja muu kommunikointi on parisuhteessa tärkeää, mutta mun mielestä sanomisiaan pitää tarkoittaa ja aina pitää ajatella ennenkuin sanoo eikä sanoa ennenkuin ajattelee. Sanojaan kun ei saa vedettyä takaisin ja sellainen "no en mä tarkoitanut" tarkoittaa, että valehteli. 

Tota kutsutaan manipuloinniksi ja valehteluksi. Ja kai sekin kertoo jotain, että oli vaimo ja pari naisystävää. 

Ja monessa parisuhteessa se on ihan hyödyllinen taito! Koska sillä saa sen naaraan luulemaan, että tässä on ihana mies ja yhdessä ollaan maailman loppuun asti.

Koska nainen suuttuu joka tapauksessa, jos tulevaisuudensuunnitelmat muuttuvat, oli ne olleet tosia tai valhetta. Siksi on helpompi valehdella naiselle miellyttäviä asioita kuin mennä kertomaan, että ihan oikeasti aikoo ottaa töistä 2 vuoden sapattivapaan ja olla Lapissa eräoppaana. Monelle naiselle asioista keskusteleminen ja tunteista puhuminen on sitä, että he saavat kuulla sen, mitä haluavat. Fiksu mies ymmärtää, että valehdella saa juuri niin paljon kuin tahtoo, koska se pitää naisen sillä hetkellä tyytyväisenä ja sehän riittää tänään.

Selitä itsellesi mitä haluat, mutta toi on luonnehäiriöisen ihmisen puhetta, joka kohdistaa toiseen ihmiseen henkistä väkivaltaa. 

Tuo on se ihannemies, jota täälläkin kaivataan. Miehen tulee kertoa naiselle se, mitä nainen haluaa kuulla, ei välttämättä totuutta. Haaveiden kannattaa olla naisen haaveiden toisinto, koska ne on vain haaveita, joskus 5v kuluttua niillä ei ole merkitystä. Mies pitää naisen tyytyväisenä tänään, silloin elämä on helppoa, koska tänäänhän se elämä eletään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

No mitä sitten, jos se itku ei naisesta tunnu hirveältä vaan hirveältä tuntuisi vaatimus, ettei saa itkeä tai tuntea mitään tunteita? Jotenkin luonnehäiriöistä kontrolloida sitä, saako nauraa, hymyillä, itkeä tms. 

Niin.. Vai onko luonnehäiriöistä vaatia miestä puhumaan, jos tietää itsekkin että reagoi miehen sanomisiin dramaattisesti ja niin, että miehelle tulee suun avattuaan entistä paskempi olo?

Kukaan ei ole itkemistä tai muitakaan ilmeitä kieltämässä. Mutta, jos vaatii tai odottaa miehen puhuvan suoraan ja rehellisesti, niin on reilua olla tekemättä siitä mitään dramaattista skeneä. Varsinkin, jos haluaa jatkossakin, että mies puhuu asioista suoraan ja nostaa kissan pöydälle. Jos alat miehen puhuessa itkemään, riehumaan ja heittelemään tavaroita, niin mies ei takuulla avaa toiste suutaan.

Itkeminen ei ole dramatisointia, se on tunnereaktio. Jos sitä ei osaa ottaa suorasti vastaan, on ongelma hänessä itsessään. Riehuminen ja tavaroiden heittely taas on huonoa käytöstä, ja siihen pystyy niin mies kuin nainen.