Mieheni kieltäytyy keskustelemasta vaikeita asioita

Minäkin olen yhdessä miehen kanssa, joka ei puhu vaikeista asioista eikä oikein mistään muustakaan enää.

Vierailija kirjoitti:

Kun ei jaksa jauhaa itsestäänselvyyksistä jatkuvasti.

Oma vaimoni kääntää aiheen kuin aiheen kokemiinsa lapsuuden ja nuoruuden vääryyksiin; siis aihe kuin aihe, vaikka uusista perunoista.

Alan epäillä, ettei niitä vääryyksiä ole edes tapahtunut. Kääntää vain jokaisen asian ja teon itseään koskevaksi moitteeksi tai pilkaksi.

Hänen tulisi käsitellä ne lapsuuden ja nuoruuden traumat terapiassa tms. Niiden varjolla ei pitäisi syyttää muita, uhriutua ja olla näkemättä uusia ihmisiä ja tilanteita. Hänen tulisi ottaa vastuu käytöksestään hakeutumalla terapiaan eikä siirtää traumoja muihin. Kun vanhat tunteet ovat käsittelemättä niin silloin niitä purkaa ympäristöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sukulaismies, joka tiesi jo nuorena miehenä mitä naiset haluavat kuulla. Hän osasi sanoa aina oikeat sanat. Asui kasarilla jonkin aikaa viikot mun luonani, koska oli silloin täällä töissä. Monta kertaa, kun väkisinkin pienessä asunnossa kuulin, mitä hän lankapuhelimessa puhui (vaimolleen ja parille naisystävälleen), mietin, että oikeastiko ne naiset uskoo kaiken tuon tuuban. Tämä ei nyt liity aloitukseen vaan yhteen aiempaan kommenttiin, jossa mies (???) perusteli vaikenemista sillä, ettei nainen oikeasti haluaisi kuulla, mitä mies sanoisi. Mun sukulaismies oli tietyllä tavalla samanlainen, mutta hän sanoi aina, mitä nainen halusi kuulla, eikä sitä, mitä oikeasti ajatteli. 

Puhuminen ja muu kommunikointi on parisuhteessa tärkeää, mutta mun mielestä sanomisiaan pitää tarkoittaa ja aina pitää ajatella ennenkuin sanoo eikä sanoa ennenkuin ajattelee. Sanojaan kun ei saa vedettyä takaisin ja sellainen "no en mä tarkoitanut" tarkoittaa, että valehteli. 

Tota kutsutaan manipuloinniksi ja valehteluksi. Ja kai sekin kertoo jotain, että oli vaimo ja pari naisystävää. 

Ja monessa parisuhteessa se on ihan hyödyllinen taito! Koska sillä saa sen naaraan luulemaan, että tässä on ihana mies ja yhdessä ollaan maailman loppuun asti.

Koska nainen suuttuu joka tapauksessa, jos tulevaisuudensuunnitelmat muuttuvat, oli ne olleet tosia tai valhetta. Siksi on helpompi valehdella naiselle miellyttäviä asioita kuin mennä kertomaan, että ihan oikeasti aikoo ottaa töistä 2 vuoden sapattivapaan ja olla Lapissa eräoppaana. Monelle naiselle asioista keskusteleminen ja tunteista puhuminen on sitä, että he saavat kuulla sen, mitä haluavat. Fiksu mies ymmärtää, että valehdella saa juuri niin paljon kuin tahtoo, koska se pitää naisen sillä hetkellä tyytyväisenä ja sehän riittää tänään.

Toi sun systeemi on henkistä ja seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa. 

Naisen suostumus seksiin ja suhteeseen kanssasi pohjautuu petokseen, se ei ole aito. Tossa hommassa on laissa porsaanreikä, mutta moraalissa ja etiikassa ei. Toiminta ei kestä päivänvaloa ja se vahingoittaa kohteita, monesti todella syvästikin. 

Ja sun puolesta olen pahoillani, olet syntynyt jotenkin viallisena tai joutunut kokemaan itsekin kovia, että sinusta on tullut tuollainen. 

Vierailija kirjoitti:

Sen vielä ymmärrän, ettei osaa puhua tulevaisuudesta. Kuitenkin tunteista pitää osata puhua edes jollakin tavalla. Myös toisen toiveet on osattava ottaa huomioon. En pystyisi olemaan hänen kaltaisen miehen kanssa.

Vai että ihan "toiveet". Olisikin jotakin toiveita, mutta kun ei ole. Ne on niitä helvetin vaatimuksia, mihin miehen pitäisi alistua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

No mitä sitten, jos se itku ei naisesta tunnu hirveältä vaan hirveältä tuntuisi vaatimus, ettei saa itkeä tai tuntea mitään tunteita? Jotenkin luonnehäiriöistä kontrolloida sitä, saako nauraa, hymyillä, itkeä tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

Ootko koskaan harkinnut self helpiä, terapiaa tai jotain muuta kehittymismenetelmää? Sussa olisi potentiaalia, mutta jotain ihmeellisiä lukkoja, joista pitäisi päästä eroon. 

Ap, kirjoita miehellesi vähän kuten kirjoitit tännekin. Pyydä lukemaan huolella ja vastaamaankin. Painota sitä myös, että on ne konkreettisetkin tai tunnepuolen asiat ja tilanteet, joita ei saa puhuttua, kun ei synny yhteyttä. Sen lisäksi se käytös tai mistä se kertoo ja miltä se sinusta tuntuu. Pyydä huomioimaan vastauksessa molemmat puolet asiasta. Pyydä myös kertomaan omaa näkemystä siitä, miksi asiat menevät noin. Tällainen saattaisi auttaa jäsentämään asioita jatkossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

No mitä sitten, jos se itku ei naisesta tunnu hirveältä vaan hirveältä tuntuisi vaatimus, ettei saa itkeä tai tuntea mitään tunteita? Jotenkin luonnehäiriöistä kontrolloida sitä, saako nauraa, hymyillä, itkeä tms. 

Niin.. Vai onko luonnehäiriöistä vaatia miestä puhumaan, jos tietää itsekkin että reagoi miehen sanomisiin dramaattisesti ja niin, että miehelle tulee suun avattuaan entistä paskempi olo?

Kukaan ei ole itkemistä tai muitakaan ilmeitä kieltämässä. Mutta, jos vaatii tai odottaa miehen puhuvan suoraan ja rehellisesti, niin on reilua olla tekemättä siitä mitään dramaattista skeneä. Varsinkin, jos haluaa jatkossakin, että mies puhuu asioista suoraan ja nostaa kissan pöydälle. Jos alat miehen puhuessa itkemään, riehumaan ja heittelemään tavaroita, niin mies ei takuulla avaa toiste suutaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

No mitä sitten, jos se itku ei naisesta tunnu hirveältä vaan hirveältä tuntuisi vaatimus, ettei saa itkeä tai tuntea mitään tunteita? Jotenkin luonnehäiriöistä kontrolloida sitä, saako nauraa, hymyillä, itkeä tms. 

Niin.. Vai onko luonnehäiriöistä vaatia miestä puhumaan, jos tietää itsekkin että reagoi miehen sanomisiin dramaattisesti ja niin, että miehelle tulee suun avattuaan entistä paskempi olo?

Kukaan ei ole itkemistä tai muitakaan ilmeitä kieltämässä. Mutta, jos vaatii tai odottaa miehen puhuvan suoraan ja rehellisesti, niin on reilua olla tekemättä siitä mitään dramaattista skeneä. Varsinkin, jos haluaa jatkossakin, että mies puhuu asioista suoraan ja nostaa kissan pöydälle. Jos alat miehen puhuessa itkemään, riehumaan ja heittelemään tavaroita, niin mies ei takuulla avaa toiste suutaan.

No ei ole. Ainoa normaali ja terve reaktio mieheltä ja naiselta on opetella käsittelemään omia paskoja fiiliksiään ja kasvaa YHDESSÄ. Jos ollaan PARIsuhteessa. Jos ollaan kämppiksiä niin sitten voi toki hoitaa asiat ihan niin kuin itseä huvittaa. 

Ja kukaan ei ole valmis, ei tule valmiiksi eikä ole täydellinen, mutta paljon paremmaksi tulee kyllä. Ja paljon parempia fiiliksiä tuntevaksi myös. Minuakin alkoi ihan ahdistaa tuo  sinun tekstisi, mitä sitten. Se on hetken tunne ja jos haluan siitä jotain irti, voin miettiä, että miksi se herätti mussa ylipäätään mitään tunnetta ja miksi juuri tuollaisen. (Luultavasti siksi, että se laukaisi tunnemuiston paskasta päättyneestä suhteesta. Ja nyt tiedän, millaista kommunikaatiota haluan suhteessa ja olen myös kehittänyt itseäni paljon ja avoin jatkuvasti kehittymään toisen ja itseni parhaaksi.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

Miksi pelkäät itkua? Se on ihmisyyteen kuuluva yksi tunne muiden joukossa.

Itketkö koskaan? Jos et niin miksi et? Miksi itku olisi syyllisyyttä aiheuttava tunne? Mietitkö koskaan miksi sinusta tuli tuollainen? Vanhempasi eivöt hyväksyneet itkuasi, surua, häpeää ja sinulta vaadittiin reippaan pojan roolia, joka vielä aikuisena on kiviriippa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

No mitä sitten, jos se itku ei naisesta tunnu hirveältä vaan hirveältä tuntuisi vaatimus, ettei saa itkeä tai tuntea mitään tunteita? Jotenkin luonnehäiriöistä kontrolloida sitä, saako nauraa, hymyillä, itkeä tms. 

Niin.. Vai onko luonnehäiriöistä vaatia miestä puhumaan, jos tietää itsekkin että reagoi miehen sanomisiin dramaattisesti ja niin, että miehelle tulee suun avattuaan entistä paskempi olo?

Kukaan ei ole itkemistä tai muitakaan ilmeitä kieltämässä. Mutta, jos vaatii tai odottaa miehen puhuvan suoraan ja rehellisesti, niin on reilua olla tekemättä siitä mitään dramaattista skeneä. Varsinkin, jos haluaa jatkossakin, että mies puhuu asioista suoraan ja nostaa kissan pöydälle. Jos alat miehen puhuessa itkemään, riehumaan ja heittelemään tavaroita, niin mies ei takuulla avaa toiste suutaan.

Ihan villi veikkaukseni on, että nainen, joka alkaa sun puhuessa riehumaan ja heittelemään tavaroita, ei ole sama nainen, joka pyytää avointa ja rehellistä kommunikaatiota. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

Ootko koskaan harkinnut self helpiä, terapiaa tai jotain muuta kehittymismenetelmää? Sussa olisi potentiaalia, mutta jotain ihmeellisiä lukkoja, joista pitäisi päästä eroon. 

Puutun nyt teidän keskusteluun. Olen nainen ja törmään tuohon samaan asiaan ihan ystävienikin kanssa. Jotkut ystäväni kestävät suoraa palautetta ja jotkut taas loukkaantuvat. Loukkaantuvat silloinkin, kun ovat pyytäneet multa suoraa palautetta. Kysymykseen "näytänkö lihavalta tässä mekossa?" toiselle voi vastata, että "näytät, valitse joku muu mekko" ja toiselle taas on sanottava, että ei näytä. Valkoinen valhe, jotta ei pahoita toisen mieltä. Isommissa asioissa voi mennä koko ystävyyssuhde poikki, jos sanoo suoraan. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, kirjoita miehellesi vähän kuten kirjoitit tännekin. Pyydä lukemaan huolella ja vastaamaankin. Painota sitä myös, että on ne konkreettisetkin tai tunnepuolen asiat ja tilanteet, joita ei saa puhuttua, kun ei synny yhteyttä. Sen lisäksi se käytös tai mistä se kertoo ja miltä se sinusta tuntuu. Pyydä huomioimaan vastauksessa molemmat puolet asiasta. Pyydä myös kertomaan omaa näkemystä siitä, miksi asiat menevät noin. Tällainen saattaisi auttaa jäsentämään asioita jatkossa.

O ko toi koskaan toiminut kellään? Mä kerran yritin kirjoittaa miehelle viestejä, kun hänen kanssaan ei voinutpuhua. Niistä kirjoituksistahän veti sellaiset pultit, että kuulemma jos kerran vielä saa kirjoitetun viestini, niin eroaa samantien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se ongelma, että oletaan että naiset olisivat lähtökohtaisesti hyviä keskustelijoita. Kaikki eivät todellakaan ole. Osa ei kuuntele, osa huutaa, osa ei osaa sanoa mitään ja osa unohtaa kaiken minkä on itse sanonut viisi minuuttia myöhemmin. Kuitenkin nämäkin naiset haluavat puhua asioista. Mikä on sitten miehelle kaksinverroin kiusallista. Puhua huonolle keskustelukumppanille vaikeasta asiasta. Kun niistä helpoistakin asioista joutuu vääntämään uupumukseen saakka, niin jostain itselle vaikeasta asiasta puhuminen voi tuntua todella haastavalta.

Joo fiksuahan tuo olisi. Mutta milloin mikään suhde menee täysin rationaallisesti. Jos toisen kanssa on hyvä olla, heikoista kommunikointitaidoista huolimatta, niin harva poutasäällä haluaa pahoittaa toisen mielen.

Se on eräänlainen tappio suhteelle, jos ääneen sanoo, että kommunikointi ei pelaa. Ja kuka tuon uskaltaa ääneen sanoa, varsinkaan jos seurustelua on takana vasta vähän aikaa. Ton kun mies sanoo naiselle suhteeen alussa, niin toiselle tulee riittämättömyyden tunne.

Jaa. Multa mies saisi täydet pisteet. Ei siitä, että toteaisi turhautuneena, että kommunikaatio ei pelaa vaan rakentevasti, että tehdään tästä kommunikaatiosta parempaa ja sitten itsekin osallistuisi siihen hommaan. Minä ainakin haluan ymmärtää miestä ja mikään muu kuin kommunikaatio ei luo sitä ymmärrystä.

Ja jos se ymmärrys tuo lopulta sen esiin, ettei sovitakaan yhteen, voidaan hyvissä väleissä haajaantua etsimään sopivampaa eikä kiduta vuosia huonossa suhteessa. Ja parhaimmillaan se luo hyvän kumppanuuden ja toimivan suhteen. 

Olet sitten se yksi nainen sadasta. Ainakin omien kokemuksien mukaan naiset ylianalysoi suhteen alussa kaiken ja tyyliin kavereidensa kanssa käyvät läpi käyttämiäni sanamuotoja ja hymiötä. Suomalainen nainen on lähtökohtaisesti hyvin epävarma itsestään. Onnistumisprosentti sillä, että suhteen alussa voisi nostaa naisen huonot kommunikointitaidot esille ovat prosentin luokkaa. 99% varmuudella nainen alkaa piehtaroimaan epävarmuudensa kanssa ja alkaa pohtia jatkossa jokaista sanaansa. Mikä aiheuttaa sen, että seurassani ei ole enää hauskaa. Ja kun seurassani ei ole enää kivaa, vaan vaivaannuttavaa juttu loppuu.

Toivon todella, että naisille voisi suoraan ja rehellisesti sanoa ongelmista. Toivon todella. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toi toive on ihan turha ja ongelmien kanssa täytyy olla hirveän hienovarainen. Toki sitten, kun suhde on vakiintunut niin sitten asioista voi useimpien kanssa puhua ja puhua myös suoraan, mutta alkuvaiheessa miehen kannattaa pitää turpamsa kiinni.

Täällä palstalla on vähän liiankin hyvä kuva naisista. Palstan mallinainen ottaisi kritiikin tai minkä tahansa palautteen rauhallisesti ja analysoivasti vastaan. Kun totuus on se, että joko alettaisiin riehumaan, itkemään tai sitten piehtaroimaan epätoivossa.

Voihan ****!!!

Itkeäkään ei saa? Mutta hymyillä pitäisi? 

Tiedätkö miksi suomalainen nainen on niin epävarma? Siksi, että se mies on mykkä eikä luo turvallisuudentunnetta eikä tunnetta rakastettuna olemisesta. Jos kerran jo rakastamisen sanominenkin on niin vaikeaa, että se voidaan ehkä kerran elämässä sanoa ja sitten uudelleen, jos se loppuu. 

Olen ollut suhteessa sekä suomalaisen kulttuurin miesten että kahden muun kulttuurin ja ne suomisuhteet ovat olleet aina täydelliset katastrofit, kuten myös oma isäsuhteeni suomaliseen isään. Kaksi muuta kulttuuria (ei mitään tiettyä kuunsirppiuskontoa tms vaan ihan länsimaalaisia) ovat olleet ihan toiselta planeetalta ja niiden avulla olen itse kasvanut ehjäksi ihmiseksi. 

No mies lähtökohtaisesti ei halua sanomisellaan aiheuttaa toiselle huonoa oloa. Jos mies tietää, että nainen alkaa itkeä ja tuntea riittämättömyyden tunnetta, jos hänelle mainitsee siitä, että hänen kanssaan on joskus hankala keskustella, niin mies jättää sen sanomatta, koska ei halua luokata toista.

Jos vaaditaan mieheltä suoraan ongelmista puhumista, niin silloin mielestäni on ihan reilua myös olla itkemättä, kun sen palautteen saa. Se toisen paha olo ja itku tuntuu miehestä vielä superkamalalta, koska hän on ehtinyt pohtimaam mielessä 100 kertaa, että nostanko asian esille vai en. Syyllisyyden tunne on hirveä. Ja mitä luulet sanooko mies tuon jälkeen enää mitään suoraan? Ei sano.

Ootko koskaan harkinnut self helpiä, terapiaa tai jotain muuta kehittymismenetelmää? Sussa olisi potentiaalia, mutta jotain ihmeellisiä lukkoja, joista pitäisi päästä eroon. 

Puutun nyt teidän keskusteluun. Olen nainen ja törmään tuohon samaan asiaan ihan ystävienikin kanssa. Jotkut ystäväni kestävät suoraa palautetta ja jotkut taas loukkaantuvat. Loukkaantuvat silloinkin, kun ovat pyytäneet multa suoraa palautetta. Kysymykseen "näytänkö lihavalta tässä mekossa?" toiselle voi vastata, että "näytät, valitse joku muu mekko" ja toiselle taas on sanottava, että ei näytä. Valkoinen valhe, jotta ei pahoita toisen mieltä. Isommissa asioissa voi mennä koko ystävyyssuhde poikki, jos sanoo suoraan. 

No, sinä tiedostat sen että on erilaisia ihmisiä ja osaat lukea tilannetta. Tuo toinen väittää, että kaikki ovat x, joten hänen on toimittava y.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, kirjoita miehellesi vähän kuten kirjoitit tännekin. Pyydä lukemaan huolella ja vastaamaankin. Painota sitä myös, että on ne konkreettisetkin tai tunnepuolen asiat ja tilanteet, joita ei saa puhuttua, kun ei synny yhteyttä. Sen lisäksi se käytös tai mistä se kertoo ja miltä se sinusta tuntuu. Pyydä huomioimaan vastauksessa molemmat puolet asiasta. Pyydä myös kertomaan omaa näkemystä siitä, miksi asiat menevät noin. Tällainen saattaisi auttaa jäsentämään asioita jatkossa.

O ko toi koskaan toiminut kellään? Mä kerran yritin kirjoittaa miehelle viestejä, kun hänen kanssaan ei voinutpuhua. Niistä kirjoituksistahän veti sellaiset pultit, että kuulemma jos kerran vielä saa kirjoitetun viestini, niin eroaa samantien.

Toimii sellaisessa suhteessa, missä ei oikeastaan edes joudu niitä kirjeitä kirjoittamaan, koska homma toimii muutenkin. Mikä paradoksi. 

Naiset ilmeisesti odottaa että miehen pitää jaksaa kuunnella heidän valitustaan ilman, että heillä olisi mitään työkaluja lopettaa se, koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Jospa hänen mielipiteensä on kaadettu likasangolla takaisin  päälle?

Olisiko hänellä sitten ollut taipumusta likaisiin mielipiteisiin, jos niistä on tullut aina palautteeksi moista?