Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoituksestasi tuli mieleen mummoni ja ukkini sekä heidän tarinansa.

Jo hetken luulin, että nyt tuleekin sitten kissankeittotarina :D

 

 

Hetken minäkin sitä jo pelästyin :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty minäkään liputtamaan loputtoman anteeksiannon ja armon ja poskien kääntelemisen puolesta, mutta sen puolesta liputan, että jokainen päättää itse elämästään.  

Niinhän jokainen päättääkin :D. Kyllä täällä silti saa ja pitää asioista keskustella, kerta siihen on halukkuutta. Ei täällä kukaan edes pystyisi tekemään päätöksiä toisten puolesta :D.

- Käpybara

Tietenkin saa keskustella. Ei kai kukaan muuta ole väittänytkään. Tämä on keskustelupalsta. Asioista puhumattomuus minua elämässä enemmän vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Ja ihailen mummoa hänen rohkeutensa tähden, hänen esimerkkinsä on vaikuttanut elämääni suuresti ja antanut näkökulmia siihen, että olen itse pystynyt katkaisemaan sukupolvien kierteen poissaolevista ja ympäriinsä panevista perheenisistä.

Hyvin harvoilla on tuollaista esikuvaa, kuten sulla. Niinkuin sanoit, että miltei kukaan ei silloin eronnut. Kaikilla muilla on kautta sukupolvien sellaiset esikuvat, että ei erota, vaan miehen pettämistä katsotaan läpi sormien hautaan asti. Mummosi on ollut erittäin poikkeuksellinen kyllä ja ole tyytyväinen, että sait näin vahvan esikuvan, että ympäriinsä panevia miehiä ei katsota.

 

Kyllä, olen tyytyväinen. Me elossa olevat naiset voimme vastaavasti olla tulevien sukupolvien esikuvia siitä, että ympäriinsä paneville miehille näytetään monoa.

- Käpybara

Kirjoitin tarkoituksellisesti vähän lavealla kynällä, kun mielestäni tämä Hukassan elämän ruotiminen alkoi mennä jo melkoiseksi terapoinniksi ja tunteiden vellomisessa henkilön puolesta ,joka ei ole tohtinut varmaan vaikean elämäntilanteensa vuoksi enää hetkeen edes itse osallistua. Ydinsanomani on, että jokainen päättää omasta elämän polun valinnastaan itse. Toki erilaiset tulokulmat pohdinnoissa voivat olla jonkin sortin tienviittoja, mutta suunta onoma päätös.

Toinen pointtini oli antaa vähän perspektiiviä. Tällä hetkellä yli 50 vuotiaitten avioliitoista 47% päättyy eroon. Luku on melko historiallisen korkea. Olen itsekin aikoinaan eronnut enkä siksi ole millään tapaan oikeutettu ihmettelemään sen enempiä, mutta tietysti tulee mieleen että ehkä se harkinta on esim varsinkin lasten näkökulmasta on joskus ihan ok. Saadaaan aikaa sopeutua puoleen jos toiseenkin.

Oma anteeksiantoni ei myöskään kattaisi minkäänkaltaista väkivaltaa, ilkeyttä eikä riehumista. Sarjapettämiseen toteaisin ja olen todennutkin, että jos parempaa saat jostain muualta, olet vapaa lähtemään. 

Ja kyllä myönnän, että näkemykseni miehistä on tällä iällä ja kokemuksella  oikeasti sellainen että kyllä mies on helpommin ulokkeensa vietävissä eli miehen biologiassa on itsekkyys = ulokkeen vietävissä "luonne vallitsevampi kuin naisissa. Olen tehnyt työurani miesvaltaisella uralla, ja muutenkin ystäväpiiriini on kuulunut aina paljon miespuolisia. Arvostan tiettyjä ominaisuuksia heissä tosi paljon, ja monia yksilöitä arvostankin, mutta kyllä , mies on minun maailmankuvassani se heikompi astia.

Minunkin edesmennyt mummoni on myös avioeronnyt aikoja sitten vähän samalla tavalla kuin sinunkin, ja omistautui myös lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Eikä hänkään avioeronsa jälkeen yhtään ukonretaletta elämäänsä halunnut. Eli tuli samaan johtopäätökseen kuin itsekin. Miehissä on paljon hyvää, mutta ei niin hyvää että jatkuvaksi riesaksi ottaisi.

t.Leski

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty minäkään liputtamaan loputtoman anteeksiannon ja armon ja poskien kääntelemisen puolesta, mutta sen puolesta liputan, että jokainen päättää itse elämästään.  

Niinhän jokainen päättääkin :D. Kyllä täällä silti saa ja pitää asioista keskustella, kerta siihen on halukkuutta. Ei täällä kukaan edes pystyisi tekemään päätöksiä toisten puolesta :D.

- Käpybara

Tietenkin saa keskustella. Ei kai kukaan muuta ole väittänytkään. Tämä on keskustelupalsta. Asioista puhumattomuus minua elämässä enemmän vaivaa.

Aivan, sitten käsitin väärin. Pahoittelut!

- Käpybara

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty minäkään liputtamaan loputtoman anteeksiannon ja armon ja poskien kääntelemisen puolesta, mutta sen puolesta liputan, että jokainen päättää itse elämästään.  

Niinhän jokainen päättääkin :D. Kyllä täällä silti saa ja pitää asioista keskustella, kerta siihen on halukkuutta. Ei täällä kukaan edes pystyisi tekemään päätöksiä toisten puolesta :D.

- Käpybara

Tietenkin saa keskustella. Ei kai kukaan muuta ole väittänytkään. Tämä on keskustelupalsta. Asioista puhumattomuus minua elämässä enemmän vaivaa.

..Monilla on silti taipumusta siihen, että haluaisivat päättää jostain syystä mielellään toistenkin puolesta. Sellainen on itselleni vähän punainen vaate. 

Ja kyllä myönnän, että näkemykseni miehistä on tällä iällä ja kokemuksella  oikeasti sellainen että kyllä mies on helpommin ulokkeensa vietävissä eli miehen biologiassa on itsekkyys = ulokkeen vietävissä "luonne vallitsevampi kuin naisissa. Olen tehnyt työurani miesvaltaisella uralla, ja muutenkin ystäväpiiriini on kuulunut aina paljon miespuolisia. Arvostan tiettyjä ominaisuuksia heissä tosi paljon, ja monia yksilöitä arvostankin, mutta kyllä , mies on minun maailmankuvassani se heikompi astia.

Leski, ihanaa aina lukea kirjoituksiasi! Sanoisin tästä, että tässä näkyy kyllä sukupolvien eroavaisuus (en suostu kutsumaan sitä kuiluksi!) ja juuri niiden uraa uurtavien vahvojen naisten perintö.

Nykypolville tämä selitys ei enää mene läpi, kummankaan sukupuolen kantilta. Olen itsekin tehnyt urani miesvaltaisella alalla. Ei siellä enää ole ok se, että ulokkeet vie. Olen itsekin sen ikäinen, että olen nähnyt tämän ilahduttavan muutoksen. Minulla on lapsesta asti myös ollut ihan sattumasta johtuen enemmän poikia kuin tyttöjä ystävinä ja nykyään siis paljon miehiä, ei kenestäkään heistä ole ok pettää, valehdella, jne.

Kyllähän tuo entisaikojen meininki oli kuitenkin yhteiskunnallisista oloista johtuen kahden kauppa. Naiset tyytyvät useasti siihen, että pojat on poikia ja itsekin kasvattivat heistä niitä ulokemiehiä. Joidenkin mielestä näin asioiden kuuluikin olla, mies talossa oli osin hyödyllinen, osin rasite, mutta semmoisiahan ne ovat.

Sitten olivat nämä vahvat naiset, jotka alkoivat sanoa, että hell nou. Minähän en tähän alistu. He tekivät sitä paitsi yksityisellä rintamalla, myös yhteisellä ja ovat parantaneet niin älyttömästi meidän jälkeen tulevien mahdollisuuksia pitää puolemme. Vaatia miehiä olemaan ihan yhtä vahvoja astioita ja kantamaan vastuunsa.

Sanoisin, että sukupolvi sukupolvelta miehet myös vastaavat huutoon hyvinkin. Aina on tätä, mistä koko ketju koostuu ja jokaisen piiriin kuuluu myös nämä tarinat, mutta hyvin paljon enemmän niitä nykyään - onneksi - ihan tavallisia tarinoita, joiden käänteet ei pöyristytä.

Sinällään mielenkiintoinen keskustelun aihe on tietysti yleiset yhteiskunnalliset muutokset, eli se, että ihmiset tosiaan eroavat paljon nykyään. Onko se hyvä vai huono, mielipidekysymys. Ehkä yhteiskunnallisesti mielenkiintoista olisi pohtia myös sitä, miksi ihmiset kuitenkin edelleen menevät naimisiin, että avioliitto on säilyttänyt edelleen instituutiona jotain asemaa, eikä muuttanut muotoaan erilaiseksi sopimukseksi kokonaan.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty minäkään liputtamaan loputtoman anteeksiannon ja armon ja poskien kääntelemisen puolesta, mutta sen puolesta liputan, että jokainen päättää itse elämästään.  

Niinhän jokainen päättääkin :D. Kyllä täällä silti saa ja pitää asioista keskustella, kerta siihen on halukkuutta. Ei täällä kukaan edes pystyisi tekemään päätöksiä toisten puolesta :D.

- Käpybara

Tietenkin saa keskustella. Ei kai kukaan muuta ole väittänytkään. Tämä on keskustelupalsta. Asioista puhumattomuus minua elämässä enemmän vaivaa.

..Monilla on silti taipumusta siihen, että haluaisivat päättää jostain syystä mielellään toistenkin puolesta. Sellainen on itselleni vähän punainen vaate. 

Mutta mikään keskustelu jota käydään ei ole kenenkään puolesta mitään päättämistä. Jos ei kestä sitä että toiset keskustelevat vaan omat päätlökse alkaa horjua ei pidä seurata keskusteluja.

Leski, kiitos virkistävästä ja erilaisesta näkemyksestä keskusteluun.

Sukupuolten välisiin eroihin liittyviin näkemyksiin ja loputtomaan anteeksiantoon Käpybara ja MaratonParkuja antoivat mielestäni niin tyhjentävät kommentit, että minulla ei ole lisättävää. Jaan näkemykset täysin. 

Korostan edelleen sitä, että jos jatkaa sukupuolistereotypioiden ylläpitämistä miehet on miehiä -asenteella, se on aika ikävä perintö seuraavalle sukupolvelle. Sukupuolesta riippumatta. Enemmän ihailen niitä, jotka ovat tehneet ja tekevät tinkimätöntä työtä sen puolesta, että jokaisella yksilöllä on oikeus olla sellainen kuin on, sukupuolesta riippumatta.

Siksi minusta Hukassa nimimerkin tilanne ei ole mitenkään vain kahden tai kolmen kauppa, vaan mukana on lapsia. Ja he voivat oppia esimerkistä.

Täällä tuntuu olevan joillekin punainen vaate, että osallistutaan keskusteluun, tuodaan omat näkemykset ja pidetään Hukassa nimimerkin ja lasten puolia. Syytetään kontrolloinnin halusta ja päätöksenteosta muiden puolesta. Kääntäisin katseen sinne omaan peilikuvaan. Miksi tällainen keskustelu pelottaa? Onko omassa elämässä jotain, mitä haluaa ehkä piilottaa itseltäänkin? Vaikkapa liittyen juuri pinttyneisiin sukupuolirooleihin.

Kuurankukka

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Ja ihailen mummoa hänen rohkeutensa tähden, hänen esimerkkinsä on vaikuttanut elämääni suuresti ja antanut näkökulmia siihen, että olen itse pystynyt katkaisemaan sukupolvien kierteen poissaolevista ja ympäriinsä panevista perheenisistä.

Hyvin harvoilla on tuollaista esikuvaa, kuten sulla. Niinkuin sanoit, että miltei kukaan ei silloin eronnut. Kaikilla muilla on kautta sukupolvien sellaiset esikuvat, että ei erota, vaan miehen pettämistä katsotaan läpi sormien hautaan asti. Mummosi on ollut erittäin poikkeuksellinen kyllä ja ole tyytyväinen, että sait näin vahvan esikuvan, että ympäriinsä panevia miehiä ei katsota.

Kun aikanaan painin oman avioliittoni isoimmissa kipupisteissä (mies petti minkä kerkesi, jäi kerta toisensa jälkeen kiinni eri naisten kanssa), äitini valitettavasti hoki minulle hokemasta päästyään, että pitää antaa anteeksi, pitää antaa anteeksi...

Periaatteessa olen samaa mieltä, että on hyvä antaa anteeksi, mutta montako kertaa pitää antaa anteeksi saman asian takia? Toinen lupaa ja lupaa kyyneleitä vuodattaen ettei koskaan enää, mutta kohta taas sama rumba jatkuu kunnes jää kiinni.

Oma mittani tuli lopulta täyteen tapauksen nro 6 kohdalla ja pakkasin kamppeeni. Ainoa asia mitä kadun, on se, etten lähtenyt heti, kun mies paljasti karvansa. Monta tuskallista vuotta olisi jäänyt kitumatta. Mutta hyväuskoinen on hyväuskoinen. 

'Minunkin edesmennyt mummoni on myös avioeronnyt aikoja sitten vähän samalla tavalla kuin sinunkin, ja omistautui myös lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Eikä hänkään avioeronsa jälkeen yhtään ukonretaletta elämäänsä halunnut. Eli tuli samaan johtopäätökseen kuin itsekin. Miehissä on paljon hyvää, mutta ei niin hyvää että jatkuvaksi riesaksi ottaisi.

t.Leski'

Minä olin omassa suvussani sekä isän että äidin puolelta ensimmäinen nainen, joka erosi. Taidan olla suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin Leski - tai ainakin muihin nimimerkillisiin verrattuna me olemme vanhempia. Minä kasvoin varsin vanhoillisella ja köyhällä seudulla ja naisen rooliin kuului kärsiä ja sopeutua, oli mies millainen tahansa. Jos hyvä tuuri kävi, mies oli hyvä. Kun muistelen kasvuympäristöni naisia, äitini taisi olla ainoa, jolla oli ammattikoulutus. Muut olivat käyneet vain kansakoulun, hyvä jos sitäkään. Monissa kodeissa ei ollut edes vesijohtoa, sähköstä puhumattakaan, kaikilla ei ollut edes tietä. Meillä sentään oli nuo kaikki eikä meiltä tarvinnut koskaan juosta naapuriin karkuun kännissä riehuvaa miestä kuten monissa naapureissa. Eli minulla oli ympäristöni mittapuihin verrattuna hyvä koti, mistä minua kyllä muistutettiin. 

Itse olen myös kasvanut poikien keskellä, valinnut miesvaltaisen opiskelualan ja työskennellyt miesvaltaisissa työpaikoissa. Kasvoin olemaan 'hyvä jätkä' ja vasta aivan viime vuosina olen alkanut miettiä, onko se 'hyvä jätkä' tosiaan kehu, jona sen olen tottunut ottamaan ja josta olen ylpeillyt. 

Niin, kaikesta tästä taustasta huolimatta nuorena valitsin miehekseni luonnehäiriöisen manipuloijan, joka tolkutti minulle, etten minä pärjää yksinäni ilman häntä. Ei hän alkuun sellainen ollut, päinvastoin. Onneksi minun ei ollut pakko jäädä, kun mitta tuli täyteen.

Tähkäpää

Lesken ja Tähkäpään kirjoituksista inspiroituneena tartun vielä yhteen näkökulmaan. Suomalaiseen kulttuuriin. Olemme kaikki sodan kokeneiden ihmisten kasvattamia - riippuu iästä miten kaukana sota meistä on ajallisesti, mutta vaikutukset tuntuvat sukupolvesta toiseen. Lisäksi toinen trauma on 90-luvun lama, jonka jälkiä siivotaan edelleen. Lisäksi Suomi on ollut varsin köyhä maa. Ei siitä ole niin kauan kun monenlaista puutetta kärsittiin joka torpassa. Elintason kasvu on tapahtunut vasta viime vuosikymmeninä.

Suomi loistaa onnellisimpien maiden listan kärjessä. Sitä välillä ihmettelee, miten voi olla maassa, jossa on niin paljon pahoinvointia, päihde- ja mielenterveysongelmia, väkivaltaa. 

Yksi syy voi olla juuri historiamme, johon kuuluu sotaa ja köyhyyttä. Suomessa on totuttu tyytymään vähään. Asiat ovat hyvin, jos on katto pään päällä, ruokaa ja perustarpeet tyydytetty. Mitä sitten jos avioliitto on karilla ja kaikki ovat onnettomia. Onhan meillä kuitenkin se ja tämä ja tuo asia hyvin. Verrattuna muuhun maailmaan ja menneisyyteen.

Tällaisessa kulttuurissa olemme kaikki kasvaneet. Ja kasvatamme lapsiamme edelleen tällaisilla asenteilla.

Peräänkuulutan usein kriittistä ajattelua. Meidän tulisi tarkastella kriittisesti omia asenteitamme jatkuvasti. Ei pelkästään liittyen sukupuoliin vaan kaikkeen muuhunkin.

Kuurankukka

"Täällä tuntuu olevan joillekin punainen vaate, että osallistutaan keskusteluun, tuodaan omat näkemykset ja pidetään Hukassa nimimerkin ja lasten puolia. Syytetään kontrolloinnin halusta ja päätöksenteosta muiden puolesta. Kääntäisin katseen sinne omaan peilikuvaan. Miksi tällainen keskustelu pelottaa? Onko omassa elämässä jotain, mitä haluaa ehkä piilottaa itseltäänkin? Vaikkapa liittyen juuri pinttyneisiin sukupuolirooleihin."

Minulle ei ole punainen vaate vaan ihmettelen sitä, että jaksetaan kirjoitella tuntemattoman ihmisen tilanteesta ikään kuin se muille edes kuuluisi. Ja tuntematta koko todellisuutta. Siis omaa valintaani aikoinaan (avioero) puolestaan muut vastustivat ja puuttuivat autonomiaani ikään kuin olisin tilivelvollinen asioistani muille. Vastuutahan he eivät voi kantaa kuitenkaan.

Ja minua huvittaa ja ärsyttää miten projisoidaan omien kokemusten perusteella kaikkea muillekin ja ihan kyökkipsykologialla. Joo, tiedän, ettei ole pakko lukea, mutta tämä on julkinen k-palsta kaikille.

Minulla ei ole kokemusta Hukassa nimimerkin kaltaisesta tilanteesta. Mutta monilla muilla täällä ketjussa on. Minusta on arvokasta tuoda esille omia kokemuksiaan. Josko niistä olisi jollekin apua.

En ole myöskään psykologi. Enkä edes kyökkisellainen. En tunnista täällä muitakaan kyökkipsykologeja. Jotkut ovat olleet kuitenkin terapiassa ja sieltä on tarttunut hyviä oivalluksia mukaan täälläkin jaettavaksi.

Jos jakaa näkemyksiään julkisella keskustelupalstalla en pitäisi sitä toisten autonomiaan puuttumisena. 

Harvoin tämän kaltaisiin viesteihin jaksan edes vastata. Ei kuulu niin sanotusti pirtaani. Mutta viestistäsi paistaa niin  ylimielinen asenne, joten tänään sorruin vastaamaan.

Ei ole tosiaan pakko lukea mitään mikä ei kiinnosta.

Kuurankukka

En oikein itsekään saa kiinni siitä, miten julkisella keskustelupalstalla keskusteleminen voisi olla toisen autonomiaan puuttumista. Tulee ennemmin tunne, että keskustelua yritetään kontrolloida ja epämieluisista asioista ei saisi puhua, yritetään hiljentää keskustelu. Jos aihe ei miellytä, tai kommentit ärsyttävät, ne voi aina ohittaa ja tarvittaessa vaihtaa ketjua, jos täällä puhutaan aivan vääristä asioista.

Hukassan tilanne on laajentanut keskustelua ylisukupolvisiin ketjuihin ja sukupuolikäsityksiin. Ja viimeaikaiset viestithän ovat osoittaneet sen väitteeni todeksi, että lapset ammentavat omien vanhempiensa ja aikakautensa suhteista sukupuoliroolikäsityksiä ja voi syntyä alitajuista halveksuntaa toista sukupuolta kohtaan. 

- Käpybara

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole kokemusta Hukassa nimimerkin kaltaisesta tilanteesta. Mutta monilla muilla täällä ketjussa on. Minusta on arvokasta tuoda esille omia kokemuksiaan. Josko niistä olisi jollekin apua.

En ole myöskään psykologi. Enkä edes kyökkisellainen. En tunnista täällä muitakaan kyökkipsykologeja. Jotkut ovat olleet kuitenkin terapiassa ja sieltä on tarttunut hyviä oivalluksia mukaan täälläkin jaettavaksi.

Jos jakaa näkemyksiään julkisella keskustelupalstalla en pitäisi sitä toisten autonomiaan puuttumisena. 

Harvoin tämän kaltaisiin viesteihin jaksan edes vastata. Ei kuulu niin sanotusti pirtaani. Mutta viestistäsi paistaa niin  ylimielinen asenne, joten tänään sorruin vastaamaan.

Ei ole tosiaan pakko lukea mitään mikä ei kiinnosta.

Kuurankukka

"Kääntäisin katseen sinne omaan peilikuvaan. Miksi tällainen keskustelu pelottaa? Onko omassa elämässä jotain, mitä haluaa ehkä piilottaa itseltäänkin?"

Noin kuitenkin kirjoitit. 

Minulla on myös sama tunne kuin Käpybaralla, että jollakin on tarve hiljentää keskustelu tai kontrolloida sitä, mistä aiheista saisi puhua tai mitä mieltä olla. Jostain kummallisesta syystä. Naisten leimaaminen kyökkipsykologeiksi tai mustavalkoisiksi tai miksi milloinkin on maailman vanhin temppu yrittää hiljentää nainen. Vallankäyttöä. Väkisinkin herää ajatus tällaisen henkilön motiiveista.

Usein joistakin asioista ei haluta puhua tai edes kuulla, sillä ne tuntuvat jostain syystä epämiellyttäviltä. Ehkä muistuttavat omista kokemuksista tai piiloasenteista. Jos tämän toteaminen on kyökkipsykologiaa, niin olkaapa hyvä sitten vaan :D 

Kuurankukka

"Mutta mikään keskustelu jota käydään ei ole kenenkään puolesta mitään päättämistä. Jos ei kestä sitä että toiset keskustelevat vaan omat päätlökse alkaa horjua ei pidä seurata keskusteluja."

Kuitenkin on hyvä muistaa, että ihan livemaailmassakin se toisen päätöksiin vaikuttaminen tapahtuu usein nimenomaan ihan keskusteluissa. Sekä vaikkapa osoittamalla, miten halveksii tai ei hyväksy, kuinka joku toinen toimii jollain toisella tapaa. Toki joskus omilla toimillakin.

Missä menee hyväntahtoisenkin vaikuttamisen ja sitten toisen kunnioituksen yli käyvän vaikuttamisen tai ihan painostamisen rajat? Tai mikä on voimakas suora mielipide ja mikä on yksisilmäistä, kapeakatseista, mustavalkoista tai tuomitsevaa? Näistä on varmasti erilaisia näkemyksiä. (Omasta mielestäni eilen esimerkiksi oli joitakin tällaisia rajanylityksiä ja jonkin verran tällaisessa "rajamaastossa" kirjoittamista.)

Vähän tällaisiakin rajoja siis koputtelen täälläkin miettimään, ja milloin puhe / kirjoitus on jo vähän rajattomuuttakin toista kohtaan? Missä menee kunnioituksen tai hienotunteisuuden tai suoran rehellisyyden rajat? Ja jos jossain kohtaa tarkoitus on todella auttaa jotakuta, niin milloin menee maaliin ja milloin voi vain aiheuttaa lisää hämmennystä?

Itse en tykkää ollenkaan puhumisen puutteesta ja varsinkaan tärkeiden asioiden lakaisusta mattojen alle. Toinen mistä en henkilökohtaisesti tykkää on sitten toisen asioissa ylikävely. Monenlaiset erilaiset mielipiteet ja näkemykset (tämänkin ketjun aiheista) ovat sen sijaan usein hyvin mielenkiintoisia ja täällä on paljon mielenkiintoista pohintaa eri aiheista, joihinitsekin olen osallistunut. Niissä itsessään tai aiheissa siis ei ole mitään vikaa, ja tämän haluan mainita nyt väärinkäsitysten välttämiseksi. Haluan myös omassa elämässä katsoa asioita mahdollisimman rehellisesti ja olla itsellenikin hyvin rehellinen lähtökohtaisesti. Nämä ovat minulle tärkeitä asioita.

Olen itse kohdannut aika paljon usein hyvää tarkoittavia voimakkaita mielipiteitä ja voimakkaita kehoituksia minulle, jotka myös menevät kuitenkin usein metsäänkin, tai eivät vain ole sillä hetkellä vaikka niin hyvä vaihtoehto. Kehoittaja ei voi ymmärtää, miksen noudata hänen hyvää neuvoaan, näkemystään tai tarjoustaan johonkin. Voi joskus ihan ottaa itseensäkin. Saattaa kenties pitää minua joskus ehkä jopa vähän typeränä. Puskee voimakkaasti omaa näkemystään. Hänhän tarkoittaa hyvää minua ajatellen. Missä raja menee? Hankalaa sellainen on ollut joskus silloin, jos on oikeasti heikoilla ja vaikeassa tilanteessa, muulloin voi aika helpostikin viitata kintaalla.

Ja ne täällä, jotka esittävät sitä erityisen voimakasta kritiikkiäkin tai aika ehdottomiakin voimakkaita mielipiteitä herkistä aiheista (suoraan toiselle), niin ehkä pystyvät itsekin pohdintaa aiheesta ja osin pientä kritiikkiäkin, omistakin toimintamalleistaan vastaanottamaan.

Samaa mieltä ei tarvi olla, mutta mielestäni tämä on myös ihan aito pohdittava asia näissä keskusteluissa. Vai eikö tätä saisi nyt sitten sanoa?

Kiitos hyvästä ja rakentavasta edellisestä kirjoituksesta. Olen itsekin useaan otteeseen pohtinut noita samoja asioita. Minulla on tapana tuoda mielipiteeni esille suoraan ja esittää hankalia kysymyksiä. Olen monta kertaa pohtinut miltä se tuntuu esimerkiksi Hukassa nimimerkin kaltaisessa vaikeassa tilanteessa olevasta. Joten sinulla on kyllä pointtia siinä mitä tuot nyt esille.

Rakentavaa kritiikkiä saa minusta esittää ja se otetaan vastaan. Joistakin viesteistä paistaa kuitenkin niin ikävä asenne tai suorastaan kontrollin tarve, että mielellään jättää ne omaan arvoonsa.

Tutkimusten mukaan ihmiset kyllä vaikuttavat toisiinsa, mutta päätökset tehdään yleensä itse. En näe siis lisäarvoa sillä, että toistellaan, että esimerkiksi Hukassa tekee itse omaa elämäänsä koskevat päätökset. Niinhän kaikki ihmiset tekevät. Se on siis mielestäni itsestäänselvyys.

Kun kirjoitan, motiivini ei ole pahantahtoinen. Sen sijaan yritän herättää huomaamaan sellaisia asioita, jotka ovat jääneet jostain syystä pimentoon keskustelussa. Uusia näkökulmia. Ja teen niin siksi, että saisin myös itselleni uusia näkökulmia asioihin. Kutsun sitä keskusteluksi.

Pahoittelen, jos olen jotakuta loukannut. Se ei ole ollut tarkoitus.

Kuurankukka

Komppaan edellistä kirjoittajaa  

Olen ollut nuoruudessani hyvin epäterveessä suhteessa, jossa oli mm. väkivaltaa. En halunnut kertoa asian todellista laitaa monellekaan ystävälleni, koska häpesin ja koska tiesin heidän näkemyksensä. He olisivat tietenkin halunneet, että eroan. Itsekin halusin tilanteesta eroon, mutta pelkäsin, että tilanne eskaloituu eikä se ole enää hallinnassani (tuossa tilanteessa pelkäsin turvallisuuteni puolesta). Halusin varmistua siitä, että teen itselleni oikein ja teen sen minun mielestäni oikealla tavalla. Se, että minulle sanottiin eroa ei auttanut minua tai tilannettani. Jollain tavalla koin, että ohjeet eroamiseen aiheuttivat enemmänkin syyllisyyttä siitä, etten siihen siinä hetkessä kyennyt. Samaa ilmiötä näen näissä keskusteluissa.

Ajatuksena on Hukassan puolustaminen ja hänen parhaansa, mutta keskustelua sävyttää kuitenkin hänen arvostelunsa ja osittain syyllistäminen, kun hän ei lähde just nyt ja heti. Herätellä voi ja esittää asioiden eri puolia, mutta täällä kommentointi ja ohjeistaminen Hukassaa kohtaan on ollut kyllä aika kärkästä. 

Hukassa olevan suurin haaste taitaa olla, ettei hän tiedä, mitä hän itse tarvitsee tai haluaa. Hän ajattelee ensin muita (lapsiaan/miestä/miehen rakastajaa/miehen rakastajan rakastajaa) ja hän itse tulee jossain tärkeysjärjestyksen loppupäässä. Uskon, ettei hän edes oikeasti tiedä mitä hän haluaa, kun on tottunut kuuntelemaan aina muita. Nyt häntä arvostellaan siitä, että hänen pitäisi kuunnella palstalaisten ohjeita ennemmin kuin valehtelevaa miestä. Eikö tässäkin asiassa Hukassan pitäisi kuunnella itseään?