Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainokaiseni hyvinvoinnin vuoksi olisin itse erossa taipunut kaksinkerroin ja taivuinkin. Hommasin toisen asunnon, enkä aluksi vienyt mitään vanhasta kodista pois. Olin joustava kaikissa järjestelyissä. En vaan tuossa hetkessä nähnyt mitään tärkeämpää edes omassa elämässäni kuin lapsen selviytyminen aikuisten aikaansaamasta erosta mahdollisimman kolhuitta. Asuimme vuoroviikoin vanhassa kodissa, väistöasuntoon hankin kaiken Torista tai lahjoituksina perheeltä. Aina kun mahdollista menin lapsen kanssa välillä ystävien luo, mökille tai matkoille, että

Olisiko lapsen hyvinvoinnista voinut huolehtia yhtä lailla ilman, että olisit erityisesti miettinyt miehesi elämän vaivattomuutta? Jotenkin ajattelisi, että molemmat vanhemmat olisivat motivoituneita huolehtimaan yhteisestä lapsestaan.

Herää siis kysymys, eikö (teidän yhteisen) lapsen hyvinvointi ollut hänen isälleen y

Samoja kysymyksiä heräsi minulla.

- Käpybara

Ehdotin jo aikaa sitten Hukassa nimimerkille ratkaisua - joku muukin nosti sen muuten esille joku aika sitten - että ottaisi fyysistä etäisyyttä mieheensä eli eri osoitteisiin asumaan. Tämä sen vuoksi, että Hukassa nimimerkille olisi mahdollista kuulla paremmin omia ajatuksiaan. Olisi myös hyvä idea jatkaa asioiden käsittelyä terapeutin kanssa. 

Kun ehdotin tätä, kävi ilmi, että Hukassa ei voi lähteä kotoa lasten takia. Joten jäljelle jää se, että mies muuttaa pois. Sinne vaan appiukon ulkorakennukseen. Se olisi mielestäni hänelle myös sopiva paikka - jos tällaista mustaa huumoria nyt vakavassa tilanteessa sallitaan.

Kaikenlaisia eroja maailmaan mahtuu. Nostan hattua teille, jotka olette kyenneet vuoroasumiseen vanhassa kodissa lasten takia. Tai jopa talon jakamiseen. Itse en pystyisi tuollaiseen missään olosuhteissa. Tilanne ei myöskään ole välttämättä ongelmaton. Useimmiten erot tapahtuvat niin, että tunteita on jäljellä vielä vähintään toisella osapuolella. Näen siis siinä myös riskin, että toinen jää haikailemaan paluuta. Toivoa yhteenpaluusta saatetaan ruokkia siis eron jälkeen kun asutaanhan vielä saman katon allakin - vaikka olisi tahatonta. Voi vaikeuttaa eteenpäin menoa. Enkä näe myöskään realistisena uusia kumppaneita tuollaisessa kuviossa tai ainakin ongelmia voi olla luvassa.

Asiantuntijat suosittelevat etäisyyttä heti eron jälkeen juuri sen takia, että on mahdollisuus päästä eteenpäin elämässä ja toipua. Etäisyyden ottaminen siihen osapuoleen, jolla on vielä tunteita, on mielestäni jopa armollinen teko.

Kuurankukka

Vierailija kirjoitti:

Liekki kirjoitti 

"Oikeus itsetuhoon loppuu kyllä minunkin silmissäni siihen, kun sillä aiheutetaan vahinkoa sivullisille tai varsinkin lapsille..."

Täysin samaa mieltä ja hienosti sanottu.

Myöskin tuo, että taas kerran on Hukassa nimimerkin tehtävä pelastaa maailma ja lapset kun mies ei kanna vastuuta. Lisäisin vielä: aiheuttamastaan sotkusta. 

Lisäksi Hukassa nimimerkin tehtävälistaan on tullut vielä uusia tehtäviä. Nimittäin järjestää ero ja vieläpä niin, että Hukassa nimimerkin mies saa mukavasti istuskella sohvalla itkemässä lemmentuskissaan laittamatta rikkaa ristiin. Ja käyttää Hukassa nimimerkkiä vieläpä myötätuntoisena henkilökohtaisena terapeuttinaan.

En tiedä onko vika minussa, mutta verenpaineeni ei voi olla nousematta kun katson tätä tilannetta sivusta.

Et ole yksin, Kuurankukka. Omron näyttää punaista täälläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut tarkoitus ottaa kantaa asumiskuvioihin eron jälkeen yleensä, vaan ainoastaan Hukassa nimimerkin tilanteessa.

Näen huonot ennusteet sille, että Hukassa pääsee elämässään eteenpäin niin kauan kuin hänen oma elämänsä pyörii miehen tarpeiden ja tunteiden ympärillä. Tämä voi jatkua eron jälkeenkin.

28, ymmärrän täysin mitä sanot ja allekirjoitan kyllä sen, että ero on askel eteenpäin. Kun on ottanut konkreettisen askelen, se vaikuttaa väistämättä myös omaan ajatteluun ja siitä todellakin voi alkaa tutustumismatka itseen. Niin kauan kuin on toisen ihmisen vaikutuspiirissä, oma ajattelu voi hämärtyä. Etenkin jos on oltu vuosikymmeniä yhdessä. Ja vielä vakavammin tapauksissa, joissa esiintyy manipulointia, kaasuvalotusta ja henkistä väkivaltaa.

Kuurankukka

Itse en taas kokenut tuota vuoroasumista vanhassa kodissa yhtään niin, että

Kuulostaa hyvältä, mutta tuollainen kuvio ei taitaisi missään nimessä toimia Hukassan kanssa. Se toimii vain silloin, jos molemmat kunnioittavat toinen toistensa rajoja ja joustoa tulee puolin ja toisin. Jos toinen toimii perin juurin itsekkäästi ja kaupanpäällisiksi manipuloi, niin yhteisasuminen kuvailemallasi tavalla on suoraan sanottuna tuhoon tuomittua. Ja jäin edelleen miettimään sitä, että mihin pisteeseen saakka on toisen vanhemman tehtävä ylläpitää toisen vanhemman ja lapsien välisiä suhteita? Enkä tarkoita siis sitä, että saisi missään nimessä estää tai hankaloittaa asioita, mutta eikö se ole ennen kaikkea vanhemman itsensä tehtävä pitää huoli suhteestaan lapsiin ja sen muuttumattomuudesta? Eihän sitä kukaan muukaan voi kannatella, ainakaan mitenkään uskottavasti. Esimerkiksi lapset kyllä hoksaavat hyvin nopeasti sen, mikä lapsen ja vanhemman välisen suhteen laatu ihan oikeasti on. Vaikka sitä helikopteroisi itse presidentti :D.

- Käpybara

Vierailija kirjoitti:

Nyt kyllä tämä edellinen Kuurankukan kirjoitus puhutteli minua. Siinä mentiin Hukassa nimimerkin tilanteessa juuri niin ytimeen. Huh, ajattelen niin samanlailla, mutta en olisi sitä osannut kirjoittaa.

Todella mielenkiintoista keskustelua käydään tällä hetkellä, kiitos.

Hyvää herättelyä omaan pääkoppaan.

28 v yhdessä 

Komppaan kahta edellistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainokaiseni hyvinvoinnin vuoksi olisin itse erossa taipunut kaksinkerroin ja taivuinkin. Hommasin toisen asunnon, enkä aluksi vienyt mitään vanhasta kodista pois. Olin joustava kaikissa järjestelyissä. En vaan tuossa hetkessä nähnyt mitään tärkeämpää edes omassa elämässäni kuin lapsen selviytyminen aikuisten aikaansaamasta erosta mahdollisimman kolhuitta. Asuimme vuoroviikoin vanhassa kodissa, väistöasuntoon hankin kaiken Torista tai lahjoituksina perheeltä. Aina kun mahdollista menin lapsen kanssa välillä ystävien luo, mökille tai matkoille, että

Olisiko lapsen hyvinvoinnista voinut huolehtia yhtä lailla ilman, että olisit erityisesti miettinyt miehesi elämän vaivattomuutta? Jotenkin ajattelisi, että molemmat vanhemmat olisivat motivoituneita huolehtimaan yhteisestä lapsestaan.

Herää siis kysymys, eikö (teidän yhteisen) lapsen hyvinvointi ollut hänen isälleen yhtä tärkeää?

-Liekki

Eiköhän tuollaisilla asumisjärjestelyillä eroissa haeta tavallisesti nimenomaan sen LASTEN elämän vaivattomuutta ja eron negatiivisten vaikutusten minimointia heille. Vanhemmille se kodin vaihtaminen vuoroviikoin tai muulla vaihteluvälillä voi olla vähän hankalaa tai ainakin aiheuttaa lisäonrganisointia ja järjestelyjä heille itselleen.

Eiköhän se ole lapsille nimenomaan aika iso juttu, jos he saavat pitää yhden ja saman, tutun ja turvallisen kodin muiden eromuutosten aikana. Tietenkään tällainen järjestelu ei sovi kaikissa eroissa ja kaikken eroparien kesken. Monenlaisia ratkaisuja on, yhdessä erossa on yhdenlainen hyvä, toisessa toisenlainen.

..Vai onko tarkoitus, ettei lapsille parhaaksi mietitty ratkaisu saisi olla vaikkapa toiselle vanhemmalle samalla kätevä ratkaisu myöskin jostain syystä...?

Vierailija kirjoitti:

Hukassan tilanne saa miettimään omaa eroa.

Tuosta epäoikeudenmukaisuuden kokemisen tunteesta, se on väkevä tunne. Tuttu tunne, joskus vieläkin iskee mietintään, kuinka "munankuorilla" koko perhe kulki exän masennuksen takia, kuinka surullinen ja huolissani olin, hoivasin ja välitin ja luotin. Istuin kotona, surin ja suojelin lasta totuudelta, puolustin isän toimintaa lasta kohtaan jne. Sitten totuus siellä takana on se toinen nainen.

Yksi tunne jonka haluan nostaa esiin ja uskon, että Hukassa sitä kokee myös tai tulee kokemaan. Itselläni teki todella kipeää se, että kun elämässä on ollut ihminen 28 vuotta, ihminen joka on aina tukenut suurissa suruissa. On kohdattu monia vaikeuksia, muutoksia ja suruja yhdessä, aina voinut luottaa että yhdessä selvitään. Sitten tulee se ero = suuri suru, huomaat että kaipaisit sitä tuttua tukea, mutta sitä ei enää ole, olet yksin ja selvittävä on. Lopulta tajuat, että sen lisäksi se elämäsi s

"Sitten tulee se ero = suuri suru, huomaat että kaipaisit sitä tuttua tukea, mutta sitä ei enää ole, olet yksin ja selvittävä on. Lopulta tajuat, että sen lisäksi se elämäsi suurin tuki on se joka sen kivun/surun aiheuttaa."

Tuo on yksi suurimpia ja kipeimpiä kasvun paikkoja ihmisen elämässä. On vain pystyttävä päästämään irti siitä, mitä joskus oli, sillä sitä ei yksinkertaisesti vain enää ole.

En tiedä, varmaan oli yhtä tärkeää. En käynyt kauppaa "palveluksilla" vaan tarjosin hänelle viikkoa pidempiä jaksoja siellä talossa, (johon sovimme hänen lopulta jäävän joka tapauksessa pysyvästi), koska se oli mulle mahdollista. Hän asui vanhemmillaan ne vuoroviikot, joten hänelle se omaan kotiin pääseminen oli mua tärkeämpää. Hänelle tuli lisäksi uusi kumppani jossain välissä, jolla myös oli omat lapsiviikkonsa, joten hänen päädyssään kaikenlaista sovittelutarvetta oli enemmän. Minä pidän hänestä yhä, niin en näe mitään syytä miksi en olisi joustanut. Ja viimekädessä katsoin sen lapsen eduksi, että vanhemmat pystyvät sovussa poikkeukselliseen järjestelyyn. Jos olisin ajatellut lapselle koituvan enemmän vahinkoa erosta kuin yhdessä kitkuttelusta, olisin kitkutellut. Mutta luotin että osaamme erota sovussa niin, ettei lapsi joudu sivusta kärsimään mitään selkkauksia tai jatkuvia menetyksiä. Ja en tässä koita leikkiä mitään marttyyria, ratkaisuni olivat puhtaan itsekkäitä: mulla ei ollut kiire mihinkään, itsekkäästi minun tunne-elämäni keskeisin asia oli ja on lapsen hyvinvointi, joten palvelin omaa mielenrauhaani näillä ratkaisuilla. Onneksi ne sopivat myös isälleen.

Kiitos selvennyksestä. Tämä kuulostaa minusta kaikkineen järkevältä, kahden aikuisen tasapainoiselta järjestelyltä, jolla on pyritty varmistamaan lapsen hyvinvointi.

Ehkä tuo taustakeskustelu Hukassan tilanteesta johdatti orastavan tulkinnan sivuraiteelle, pahoittelut siitä. Tilanne sillä suunnalla kun on varsin erilainen. Vähän näyttää siltä, että päävastuun suhteesta kantanut kantaa vastuun myös erosta, niin ja ihan kaikesta maan ja taivaan välillä. Myös (soon-to-be)ex-miehen tunteista, ettei tämän herkkä mieli vain järky ja siirtymä seuraavaan suhteeseen käy mahdollisimman mutkattomasti.

En kannata kaunan kantamista enkä riitelyä, vaan ihan vain neutraalia omaan elämään keskittymistä ja tarvittavien asioiden hoitamista asioina. Niin vähällä draamala kuin mahdollista.

Jos kaksi aikuista haluaa erota ilman erityisen rumia taustasyitä tai epätasapainossa olevaa valtadynamiikkaa, niin ei huomautettavaa. Itse ihailin aikanaan Piritta ja Niklas Hagmanin tuohon tyyliin hoidettua eroa, jossa selkeästi asetettiin lasten tarpeet etusijalle. Kun molemmat vanhemmat tekevät sen sovussa ja yhteistyössä, niin ei kai ero sen paremmaksi lapsen kannalta voi muuttua.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaa että iso pyörä alkaa pyöriä kommentteja lukiessaan. Hienoa keskustelua, hyviä näkökulmia.

Valoa kohti: paatuneena kielioppinatsina hyväksyn ehdottomasti lyhenteiden käytön, ja nyt kysynkin oliko toivottu lyhenne siis todella VT eikä VK?  Tässä nykylaitteiden maailmassa yksikin oikein kirjoitettu sana tuntuu ajoin voitolta, niin tarkistan... Allekirjoitan täysin, mitä sanoit kuuntelemisesta. Maailman aliarvostetuin taito, ja ehkä tärkein. Olen ollut huomaavinani, että tunnekuohun vallassa sen harjoittaminen on vielä tuplasti vaikeampaa kuin normaalisti. Niin helposti kuulee sen, mitä pelkää tai toivoo, eikä sitä, mitä toinen tarkoitti. Joskus sitten jälkeenpäin erehdyksen tajuttuaan hävettää tai naurattaa. Tilanteesta riippuen.

Oli myös hienoa, että Kuurankukka sai sanoistani jotain itselleen. Itse saan häneltä peilausta nimenomaan terveistä rajoista ja järjestä,joten on mukava kuulla että jotain menee toiseenkin

Olen fiilistellyt sitä, miten mielenkiintoista ja antoisaa tämä keskustelu on ollut! Aivoissa oikein surisee :D, siis hyvällä tavalla. Tulee oivalluksia ja näkökulmia niin paljon. Vitsi, niin totta tuo, että ellei omia käyttäytymismallejaan työstä, niin on hyvin todennäköistä, että sama shaiba vain jatkuu suhteista toiseen. Tulee aina alitajuisesti ihastuneensa ja vetäneensä puoleensa tietyn tyyppisiä ihmisiä tms. ja sama sirkus alkaa alusta. Joten siksikin se huomion kiinnittäminen omaan itseensä olisi niin tärkeää.

- Käpybara

Noissa lainauksissa on kiteytettynä se syy, miksi tämä keskustelu edelleenkin on voimissaan ja itse olen siinä mukana. Huomasin, että olin jotenkin ajatellut, että nyt elämän ehtoossa ei tarvitsisi eikä kannattaisi enää tehdä työtä omien vääristymien korjaamiseksi. Nämä kirjoitukset, erityisesti Liekin ja Käpybaran pohdiskelut ovat haastaneet minua miettimään omia tämän hetken elämänvalintojani ja miten voisin valita toisin. MP, Kuurankukka, 28v, ap, ketähän unohdin? sekä jotkut anonyymit ovat myös tuoneet esille mietiskelemisen arvoisia asioita omassa elämässäni, kun olen peilannut niitä toisiin. 

Tähkäpää

Vierailija kirjoitti:

Jäin pohtimaan sitäkin, että vaikka pääsinkin eroon suhteesta luonnehäiriöisen kanssa suht nopeasti, niin siihen vaikutti hyvin paljon ajoitus. Jos se olisi ollut nuoruuden rakkaus, tai olisin tavannut hänet varhaisaikuisuudessa, niin tilanne olisi ollut täysin eri. Ellen olisi hankkinut tietoisuutta ongelmistani ja käynyt jo terapiassa, tilanne olisi ollut täysin eri. Ellei minulla olisi ollut kontaktia terapeuttiini, jolla on ymmärrystä ja osaamista eksäni tyyppisistä ihmisistä, tilanne olisi voinut olla eri. Eli en missään nimessä voi paistatella missään erinomaisuudessa, että minäpäs osasin, vaan kyse on todella monesti myös täysin sattumasta. Niin hemmetin pelottavaa kun se onkin. MaratonParkuja taisi tästä aikaisemmin jo kirjoittaakin. Ja kaikesta huolimatta olin suhteen jälkeen aivan palasina ja suurelta osin toimintakyvytön, koska suhde laukaisi yhdessä hetkessä niin monia lapsuuden traumojani pintaan. Ajattelin että jos selviän tästä jär

Hukassan mies ei kaikesta ikävästä ja itsekkäästä toiminnastaan huolimatta välttämättä ole kuitenkaan persoonaltaan aivan tuontyyppinen mies, jota aiemmin itse kuvailit. 

Vierailija kirjoitti:

Ehdotin jo aikaa sitten Hukassa nimimerkille ratkaisua - joku muukin nosti sen muuten esille joku aika sitten - että ottaisi fyysistä etäisyyttä mieheensä eli eri osoitteisiin asumaan. Tämä sen vuoksi, että Hukassa nimimerkille olisi mahdollista kuulla paremmin omia ajatuksiaan. Olisi myös hyvä idea jatkaa asioiden käsittelyä terapeutin kanssa. 

Kun ehdotin tätä, kävi ilmi, että Hukassa ei voi lähteä kotoa lasten takia. Joten jäljelle jää se, että mies muuttaa pois. Sinne vaan appiukon ulkorakennukseen. Se olisi mielestäni hänelle myös sopiva paikka - jos tällaista mustaa huumoria nyt vakavassa tilanteessa sallitaan.

Kaikenlaisia eroja maailmaan mahtuu. Nostan hattua teille, jotka olette kyenneet vuoroasumiseen vanhassa kodissa lasten takia. Tai jopa talon jakamiseen. Itse en pystyisi tuollaiseen missään olosuhteissa. Tilanne ei myöskään ole välttämättä ongelmaton. Useimmiten erot tapahtuvat niin, että tunteita on jäljell

Ei se kaikille sovikaan, tietenkään. Halusin vaan kommentoida sitä esitystä, että noinkohan Hukassa miettii jotain vuoroasumisia siksi että saisi pidettyä miestä lähellään, että en minä ainakaan näe sitä ainoana tai edes todennäköisimpänä motiivina. Ymmärrän täysin hyvin Hukassa ajatteluprosessin asiassa. Ero itsessään on henkilökohtaisella tasollakin pettymys ja kivulias menetys. Lisätään tähän vielä suru lasten menetysten vuoksi, niin epäilen, ettei erosta eteenpäin suuntautuminen ole ainakaan helpompaa. Eli ihan omasta kokemuksesta haluan suositella kaikille, myös heille joiden ex on itsekeskeinen sika, että jos mahdollista joustaa lasten hyvinvoinnin vuoksi, se kannattaa tehdä. Vaikka sillä tekisi sille sialle palveluksen samalla. Ennen kaikkea sillä tekee palveluksen itselle kun ei tarvitse surra surujen päällä vielä sitä suurinta surua eli että en pystynyt tarjoamaan lapsilleni ehjää perhettä enkä edes turvallista eron jälkeistä kasvuympäristöä. Kyllä minä ottaisin siitä henkilökohtaisen vastuun, vaikka syy olisikin toisessa vanhemmassa. Jotenkin en osaa erotella ikäviä tunteita niin, että irrottaisin itsestäni sen jos toinen vanhemmista tuottaa lapselleni pahaa oloa. Tottakai haluaisin tehdä sen mitä mulla on järkevästi tehtävissä että lisäharmi lapselle minimoidaan. Elämä ehtii kyllä tarjoilla pettymyksiä lapselle moneen kertaan, ettei niitä tarvitse kasvunkaan puolesta tehtailla vanhempien toimesta turhaan.

Ja kyllä ihan asiantuntijat neuvovat tukemaan positiivisesti toisen vanhemman vanhemmuutta. Näen neuvottelevan ja sovittelevan asenteen juuri sellaisena tukemisena, silloinkin kun siihen ei toinen pysty. Nämä tilanteet tulivat eteen arvatenkin just silloin kun exälleni löytyi uusi rakas. Joskus piti vähän tuupata kun hän ei lasta huumassaan osannut huomioida. Saattoi ärsyttääkin häntä ne pari kertaa kun huomautin hänen vanhemmuudestaan. En silti kadu yhtään, olkoonkin exäni, mutta lapseni ei ollut eikä ole ex mitään.

Vierailija kirjoitti:

Ehdotin jo aikaa sitten Hukassa nimimerkille ratkaisua - joku muukin nosti sen muuten esille joku aika sitten - että ottaisi fyysistä etäisyyttä mieheensä eli eri osoitteisiin asumaan. Tämä sen vuoksi, että Hukassa nimimerkille olisi mahdollista kuulla paremmin omia ajatuksiaan. Olisi myös hyvä idea jatkaa asioiden käsittelyä terapeutin kanssa. 

Kun ehdotin tätä, kävi ilmi, että Hukassa ei voi lähteä kotoa lasten takia. Joten jäljelle jää se, että mies muuttaa pois. Sinne vaan appiukon ulkorakennukseen. Se olisi mielestäni hänelle myös sopiva paikka - jos tällaista mustaa huumoria nyt vakavassa tilanteessa sallitaan.

Kaikenlaisia eroja maailmaan mahtuu. Nostan hattua teille, jotka olette kyenneet vuoroasumiseen vanhassa kodissa lasten takia. Tai jopa talon jakamiseen. Itse en pystyisi tuollaiseen missään olosuhteissa. Tilanne ei myöskään ole välttämättä ongelmaton. Useimmiten erot tapahtuvat niin, että tunteita on jäljell

Samoja mietteitä Kuurankukan kanssa. Joillakin ihmisillä vuoroasuminen ja kodin jakaminen todella toimii ja se on hienoa silloin kun se toimii. Mutta pelkäänpä, että sellaiset päättyvät parisuhteet ovat äärimmäisen harvinaisia. Ja varsinkin siinä vaiheessa, jos tulee uusia kumppaneita, heidän lapsiaan ja mahdollisia tulevia sisaruspuolia mukaan, niin tuolloin tulisi mielestäni ajatella kaikkien lasten yhteistä etua. En esimerkiksi näkisi missään nimessä toimivana tai hyvänä sellaista, että yksi tai muutama lapsista saa asua samassa yhdessä paikassa, kun muut kuvioon kuuluvat lapset muuttavat viikkojen vaihtuessa sinne ja tänne. Uusperheiden perheytymisen kannalta on todella tärkeää, että koko perheellä on samanlainen tila ja mahdollisuus tutustua ja käydä uusperheen kasvunvaiheet rauhassa läpi sen oman uusperheen kesken.

- Käpybara

Vierailija kirjoitti:

Huomaa että iso pyörä alkaa pyöriä kommentteja lukiessaan. Hienoa keskustelua, hyviä näkökulmia.

Valoa kohti: paatuneena kielioppinatsina hyväksyn ehdottomasti lyhenteiden käytön, ja nyt kysynkin oliko toivottu lyhenne siis todella VT eikä VK?  Tässä nykylaitteiden maailmassa yksikin oikein kirjoitettu sana tuntuu ajoin voitolta, niin tarkistan... Allekirjoitan täysin, mitä sanoit kuuntelemisesta. Maailman aliarvostetuin taito, ja ehkä tärkein. Olen ollut huomaavinani, että tunnekuohun vallassa sen harjoittaminen on vielä tuplasti vaikeampaa kuin normaalisti. Niin helposti kuulee sen, mitä pelkää tai toivoo, eikä sitä, mitä toinen tarkoitti. Joskus sitten jälkeenpäin erehdyksen tajuttuaan hävettää tai naurattaa. Tilanteesta riippuen.

Oli myös hienoa, että Kuurankukka sai sanoistani jotain itselleen. Itse saan häneltä peilausta nimenomaan terveistä rajoista ja järjestä, joten on mukava kuulla että jotain menee toiseenkin

Erittäin hyvää pohdintaa palstalla taas.

Liekki: ihan samaa jäin itsekin miettimään. VT:n minäkin olisin ymmärtänyt ja hyväksynyt oikopäätä, VK jäi kummastuttamaan, mutten jaksanut tarttua asiaan. Arvelin typoksi.

Nyt "kielioppinatsin" innoittamana haluaisin puolestani itse pesunkestävänä "pilkunviilaajana" muistuttaa lempeästi siitä, että täälläkin usein toistuva sana "kaasuvalotus" on aika tönkkö, suoraan sanasta sanaan pakotettu käännös englanninkielisestä termistä "gaslighting". (Mikä edes on kaasuvalo? Mitä sillä tehdään?  Saako niitä Puuilosta? Tuukko hakeen? En! ).

Mainittu termi "gaslighting" suomennetaan luontevammin sumuttamiseksi. Silloin kaikki ymmärtänevät, mistä on kysymys: toisen näkökyvyn tarkoituksellisesta hämärtämisestä ja huomion siirtämisestä pois asiasta, joka halutaan pitää piilossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäin pohtimaan sitäkin, että vaikka pääsinkin eroon suhteesta luonnehäiriöisen kanssa suht nopeasti, niin siihen vaikutti hyvin paljon ajoitus. Jos se olisi ollut nuoruuden rakkaus, tai olisin tavannut hänet varhaisaikuisuudessa, niin tilanne olisi ollut täysin eri. Ellen olisi hankkinut tietoisuutta ongelmistani ja käynyt jo terapiassa, tilanne olisi ollut täysin eri. Ellei minulla olisi ollut kontaktia terapeuttiini, jolla on ymmärrystä ja osaamista eksäni tyyppisistä ihmisistä, tilanne olisi voinut olla eri. Eli en missään nimessä voi paistatella missään erinomaisuudessa, että minäpäs osasin, vaan kyse on todella monesti myös täysin sattumasta. Niin hemmetin pelottavaa kun se onkin. MaratonParkuja taisi tästä aikaisemmin jo kirjoittaakin. Ja kaikesta huolimatta olin suhteen jälkeen aivan palasina ja suurelta osin toimintakyvytön, koska suhde laukaisi yhdessä hetkessä niin monia lapsuuden traumojan

 

Ei missään nimessä olekaan, se oli yleistä pohdiskelua enkä tarkoittanutkaan verrata sitä Hukassan tilanteeseen ja mieheen. Kaksi täysin erilaista tapausta, vaikka molempia yhdistää itsekkyys ja manipulointi. Mutta en vedä yhtäläisyysmerkkejä näiden tapausten välillä. Minulla saattaa joku pohdinta tulla niin sanotusti jälkijättöisesti johonkin aikaisempaan, täysin eri juttuun, sitä tapahtuu paljon kotonakin ja mies on välistä ihan hätää kärsimässä sen suhteen, että miten minun ajatukseni laukkasi tästä oikein jonnekin ihan muualle :D. Hän ei toisinaan pysy yhtään kärryillä siitä, että mikä aasinsilta johdatti mihinkin juttuun enkä yhtään ihmettele :D. Pahoittelut sekavuudesta.

- Käpybara

Tuo oli minulle täysin uusi näkökulma, että surujen päälle ei tarvitse surra vielä lasten suruja - eli on mahdollista tehdä palvelus myös itselleen vuoroasumisella, vaikka parisuhde olisi ollut millainen.

Kuitenkin tällainen ratkaisu edellyttää kypsyyttä molemmilta osapuolilta toimiakseen. Usein erosta ja paisuhteen raunioista rikki olevana se voi olla vaikeaa ja joissain tilanteissa myös täysin mahdotonta.

Kannatan ehdottomasti sitä, että eron jälkeen tuetaan lasten suhdetta molempiin vanhempiinsa. Näen sen ennen kaikkea lasten etuna. Nostaisin kuitenkin esille myös Käpybaran hyvän huomion siitä, että silläkin on rajansa, miten paljon on velvollinen tukemaan toisen vanhemmuutta eron jälkeen. Lähtökohtaisesti näen niin, että kummallakin vanhemmalla on velvollisuus pitää yllä suhdetta lapsiin.

Hukassa nimimerkin tilanteessa näen niin paljon varoitusmerkkejä, että en uskalla suositella hänelle mitään sellaista ratkaisua, joka edellyttää molemmilta vanhemmilta kypsyyttä sekä omien että toisen rajojen kunnioittamista. Valitettavasti.

Kuurankukka

"Sitten tulee se ero = suuri suru, huomaat että kaipaisit sitä tuttua tukea, mutta sitä ei enää ole, olet yksin ja selvittävä on. Lopulta tajuat, että sen lisäksi se elämäsi suurin tuki on se joka sen kivun/surun aiheuttaa." --> Tuo on yksi suurimpia ja kipeimpiä kasvun paikkoja ihmisen elämässä. On vain pystyttävä päästämään irti siitä, mitä joskus oli, sillä sitä ei yksinkertaisesti vain enää ole.

KIITOS, juuri näin. Asian hyväksyminen ja ymmärtäminen on oma projekti. Ja juuri itselläni lopullisen eron tekeminen vaatii sen ymmärtämisen, "että vanhoihin hyviin aikoihin ilman luottamusta ei ole paluuta", liian paljon rikki menneitä asioita. Ja se hyvä ihminen ei ole enää Sinulle hyväksi.

Täytyy kyllä myöntää, että kasvun paikka se oli. Nykyinen ihana parisuhteeni perustuu enemmän rinnalla kulkemiseen, tietty vahvuus ja itsenäisyyden tarve on vahva. Ja on selvää, että haluan pitää kiinni uudesta minästä. Onneksi on mahdollista molemmat, olla mökkimiehen kanssa ja olla minä (tunnehörhö, mutta nykyään paljon vahvempi). Ja edelleen haluan uskoa ihmisistä ensisijaisesti hyvää, toki silmäni on auenneet monien parisuhdekiemuroille.

Nyt minä alan valmistautumaan mökkimiehen kainaloon ja mökkielämään.

Näin hieman etukäteen toivotan ihanaa viikonloppua kaikille.

28v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Ei se kaikille sovikaan, tietenkään. Halusin vaan kommentoida sitä esitystä, että noinkohan Hukassa miettii jotain vuoroasumisia siksi että saisi pidettyä miestä lähellään, että en minä ainakaan näe sitä ainoana tai edes todennäköisimpänä motiivina. Ymmärrän täysin hyvin Hukassa ajatteluprosessin asiassa. Ero itsessään on henkilökohtaisella tasollakin pettymys ja kivulias menetys. Lisätään tähän vielä suru lasten menetysten vuoksi, niin epäilen, ettei erosta eteenpäin suuntautuminen ole ainakaan helpompaa. Eli ihan omasta kokemuksesta haluan suositella kaikille, myös heille joiden ex on itsekeskeinen sika, että jos mahdollista joustaa lasten hyvinvoinnin vuoksi, se kannattaa tehdä. Vaikka sillä tekisi sille sialle palveluksen samalla. Ennen kaikkea sillä tekee palveluksen itselle kun ei tarvitse surra surujen päällä vielä sitä suurinta surua eli että en pystynyt tarjoamaan lapsilleni ehjää perhettä enkä edes turvallista eron jälkeistä kasvuympäristöä. Kyllä minä ottaisin siitä henkilökohtaisen vastuun, vaikka syy olisikin toisessa vanhemmassa. Jotenkin en osaa erotella ikäviä tunteita niin, että irrottaisin itsestäni sen jos toinen vanhemmista tuottaa lapselleni pahaa oloa. Tottakai haluaisin tehdä sen mitä mulla on järkevästi tehtävissä että lisäharmi lapselle minimoidaan. Elämä ehtii kyllä tarjoilla pettymyksiä lapselle moneen kertaan, ettei niitä tarvitse kasvunkaan puolesta tehtailla vanhempien toimesta turhaan.

Ja kyllä ihan asiantuntijat neuvovat tukemaan positiivisesti toisen vanhemman vanhemmuutta. Näen neuvottelevan ja sovittelevan asenteen juuri sellaisena tukemisena, silloinkin kun siihen ei toinen pysty. Nämä tilanteet tulivat eteen arvatenkin just silloin kun exälleni löytyi uusi rakas. Joskus piti vähän tuupata kun hän ei lasta huumassaan osannut huomioida. Saattoi ärsyttääkin häntä ne pari kertaa kun huomautin hänen vanhemmuudestaan. En silti kadu yhtään, olkoonkin exäni, mutta lapseni ei ollut eikä ole ex mitään.

Pahoittelen, jos kuulostan vähän kärkevältä, mutta minun korviini kuulostaa siltä, että kun itse olet kokenut mallikelpoisen eron, niin et ihan ymmärrä, millaista on erota suhteesta, jossa on ollut henkistä väkivaltaa, manipulointia, syyllistämistä ja mahdollisesti myös fyysistä väkivaltaa. Minulla ei onneksi siinä nuoruuden liiton sopassa ollut lapsia, koska se olisi ollut uusi versio ap:n tarinasta, jossa isä manipuloi lapsia äitiä vastaan ja äiti lähti tyhjin käsin kotoa. Minun tapauksessani tuli eron yhteydessä mukaan myös fyysinen väkivalta ja omaa henkeäni sentään arvostin sen verran, etten enää tavannut äijää kahden kesken.

Tähkäpää

Vierailija kirjoitti:

Jäin pohtimaan sitäkin, että vaikka pääsinkin eroon suhteesta luonnehäiriöisen kanssa suht nopeasti, niin siihen vaikutti hyvin paljon ajoitus. Jos se olisi ollut nuoruuden rakkaus, tai olisin tavannut hänet varhaisaikuisuudessa, niin tilanne olisi ollut täysin eri. Ellen olisi hankkinut tietoisuutta ongelmistani ja käynyt jo terapiassa, tilanne olisi ollut täysin eri. Ellei minulla olisi ollut kontaktia terapeuttiini, jolla on ymmärrystä ja osaamista eksäni tyyppisistä ihmisistä, tilanne olisi voinut olla eri. Eli en missään nimessä voi paistatella missään erinomaisuudessa, että minäpäs osasin, vaan kyse on todella monesti myös täysin sattumasta. Niin hemmetin pelottavaa kun se onkin. MaratonParkuja taisi tästä aikaisemmin jo kirjoittaakin. Ja kaikesta huolimatta olin suhteen jälkeen aivan palasina ja suurelta osin toimintakyvytön, koska suhde laukaisi yhdessä hetkessä niin monia lapsuuden traumojani pintaan. Ajattelin että jos selviän tästä järjissäni, niin selviän tulevaisuudessa mistä vaan. Ja tuota ajatusta olen kantanut mukanani, selviän tästäkin ja tuosta. Ajan kanssa, päivä kerrallaan. Vaikka menen henkisesti tuusan nuuskaksi, niin sitten vain liimailen niitä murusia takaisin yhteen minuutti ja tunti kerrallaan. 



- Käpybara

Oliko tämä se ihan sairas mies, jota tapailit 4 kuukauden ajan siis?

28, kiitos rehellisyydestäsi kun kerroit, että vielä eron jälkeen ja Mökkimiehen tavattuasikin sinulla oli edelleen tunteita myös eksää kohtaan. Rakkaus ei kuole heti ja se on hyvin inhimillistä. Uskaltaisin väittää, että myös varsin tavanomainen tilanne. Siksi minulla on hieman sanotaanko kyyninen asenne näihin tarinoihin, että erottiin ystävinä, kunnioitettiin toisiamme ja jatkettiin elämää saman katon alla perheenä kuin Strömsössä. Myöhemmin myös uudet kumppanit lapsineen tulivat samaan joulupöytään ja olimme kaikki onnesta soikeina.

Hienoahan se on, jos joku todella tällaiseen pystyy, en minä sitä kiellä.

Paljon tavallisempaa on se, että ollaan sydämet rikki revittyinä ja yritetään niistä palasista sitten kasata kelvollista elämää jotenkin.

Kiitos Tähkäpää, Liekki ja Käpybara kun uskallatte kuvata myös elämän nurjaa puolta. Sitä mitä meidän on vaikea kuulla ja miltä mielellään ummistaisimme korvamme. Se on todellisuutta monelle silti.

Käpybara, Liekki ja MaratonParkuja - olen oppinut teiltä varmaankin kaikkein eniten tässä ketjussa. Vaikka en aina ymmärräkään kaikkea lukemaani enkä ole kaikesta samaa mieltä. Joskus jää ajatuksia päähän pidemmäksi aikaa ja oivallukset saattavat tulla jälkijunassa.

Kirjoittakaa kaikki. On todella mielenkiintoista ja arvokasta lukea erilaisia näkökulmia.

Kuurankukka

Vierailija kirjoitti:

Useimmiten erot tapahtuvat niin, että tunteita on jäljellä vielä vähintään toisella osapuolella. Näen siis siinä myös riskin, että toinen jää haikailemaan paluuta. Toivoa yhteenpaluusta saatetaan ruokkia siis eron jälkeen kun asutaanhan vielä saman katon allakin - vaikka olisi tahatonta. Voi vaikeuttaa eteenpäin menoa.

Tämä.