Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Niin kauan kuin taistelu miehestä on käynnissä toisen naisen ja vaimon keskinäiset keskustelut eivät millään lailla selvennä tilannetta. Yleensä ne vain lisäävät hämminkiä. Totuutta ei voi tietää kumpikaan, ei vaimon eikä kakkosnaisen kertomissa asioissa. Kumpikin kuitenkin katsoo ja kokee asioita omalta kannaltaan. Juttua vaikeuttaa lisää kun on kyseessä "yhteinen" mies. Mikä seikka värittää kummankin puheita. Koska miehen toimina tapahtuu kahdessa eri paikassa ei vaimo eikä kakkosnainen edes voi saada yhdenlaista totuutta.

Vierailija kirjoitti:

miksi Hukassa kyseenalaistaa taas itsensä ja omat reaktionsa? En viitsi kirjoittaa, mitä tuli mieleeni siitä, että toinen nainen 'vahvisti' Hukassan miehen kertomuksen, koska se on todella ilkeää. 

Tähkäpää

No sano suoraan vain! Meinaatko, että mies ja salarakas ovat keskenään puineet ja sopineet, mitä sanovat vaimolle? 

Vaikka pari päivää sitten kirjoitin, että toisen naisen demonisointi on mielestäni vihe, niin en kyllä sitäkään tarkoittanut, että naiseen tai hänen puheisiinsa kannattaisi suhtautua kovin sinisilmäisestikään. Hänellä on kuitenkin se oma lehmä syvällä ojassa, oma osuutensa tilanteen syntyyn ja oma agendansa ja toiveensa ja tunteensa. Ei hänkään ole mikään viaton sivustakatsoja. Ja kyllä häntäkin kohtaan on ihan tervettä tuntea niitä negatiivisiakin tunteita, vaikka mitään syntipukkiä hänestä ei todella mielestäni pitäisi tehdäkään.

Tarkoitin myös sitä, että se, mitä toinen nainen tekee tai ajattelee, on kuitenkin vähän myös sivuseikka  pääsioiden suhteen, ja sen suhteen, mitä asioita mielestäni kannattaisi nyt eniten tarkastella ja mihin asioihin perustaa omaa päätöksentekoaan. Ne asiat ovat mielestäni miehen toiminta ja se, mitä itse haluaa ja mikä itselle sopii, ja mikä ei sovi itselle omassa elämässään ja omassa suhteessaan. (Toki myös lasten elämän puitteet, mikä on ok ja mikä ei.)

Hukassan ominainen selvitymiskeino tuntuu olevan se, että hän haluaisi ajatella kaikista hyvää, (ja sitten itse joustaa ja mukautuu liikaa). Realistista tai terveellistä kaikessa se ei kyllä sitten ole.

Olisi tärkeää uskaltaa kohdata ja katsoa niitä ikäviäkin asioita, mitä todella tehdään, rehellisesti, myös toisten toimissa, erityisesti toki miehen. Hyvä olisi ymmärtää mielestäni sekin, että oman toiminnan olisi tärkeää olla tällaisessa tilanteessa myös jämäkkää ja että pitää puolensa ja ne rajansa, sekä itse tekee ja ohjaa asioita, omaa elämäänsä (!) ja vaikuttaa aktiivisesti myös omilla toimillaan ja sillä tärkeällä omalla rajanvedollaan asioiden kulkuun. 

Mietin myös tuota konfliktin välttelyä ja negatiivisten tunteiden patoamista lasten läsnä ollessa. Onko se loputtomiin hyvä asia kuitenkaan? Eikö olisi normaalia ja terveellistä lastenkin nähdä, että väärin kohdelluksi tullessa on oikeus olla loukkaantunut ja asettaa rajoja, sanoa ei? Onko hyväksi lapselle nähdä malli, jossa toinen saa tehdä mitä vaan ja seurauksena on vain hyvittelyä tai arjen jatkumista ennallaan?

Lapselle asiat kannattaa tietysti selittää lapsen tasoisesti.

Minulla ei ole näihin kysymyksiin vastausta eikä asiantuntemusta. Mutta äkkiseltään tuntuisi, että lapset mallioppivat myös käytöstä omiin parisuhteisiinsa. Onko sellainen malli hyvä, jossa hymyillään ja ja jatketaan niin kuin ennenkin, vaikka toinen tekisi mitä tahansa? Pätee tietysti myös kaikkiin muihinkin ihmissuhteisiin.

Siitä olen varma, että se ei tee hyvää ihmisen omalle hyvinvoinnille.

Kuurankukka

Vierailija kirjoitti:

Mietin myös tuota konfliktin välttelyä ja negatiivisten tunteiden patoamista lasten läsnä ollessa. Onko se loputtomiin hyvä asia kuitenkaan? Eikö olisi normaalia ja terveellistä lastenkin nähdä, että väärin kohdelluksi tullessa on oikeus olla loukkaantunut ja asettaa rajoja, sanoa ei? Onko hyväksi lapselle nähdä malli, jossa toinen saa tehdä mitä vaan ja seurauksena on vain hyvittelyä tai arjen jatkumista ennallaan?

Mun mielipide on se, että lapsille ei kuulu aikuisten parisuhdesopat millään tasolla, eikä heitä saa siihen sekoittaa yhtään. Heidän ei tarvitse tietää, että äiti on antanut isälle panna vieraita naisia ja että nyt isä onkin rakastunut tähän vieraaseen naiseen ja haluaisi pitää molemmat naiset. Ei kuulu sitten yhtään lapsille nämä asiat. Aikuiset selvittäköön keskenään tämmöiset asiat.

En minä tarkoittanut, että aikuisten asioita käsitellään lasten kanssa. Mutta en pidä ihan terveellisenä ilmapiirinä sellaista, että lapset vaistoavat äidin tuskan ja isän poissaolon ja välinpitämättömyyden ja edessä päin esitetään idylliä. Olen vakuuttunut siitä, että lapset vaistoavat kodin ilmapiirin paljon herkemmin kuin mitä aikuiset usein uskovat tai haluavat uskoa.

Kuurankukka

Lisäksi minusta huomioon pitää ottaa seikka, mistä Liekki on puhunut: kun on kovin sekava, huolestunut, stressaantunut olo se kyllä heijastuu kaikkeen tekemiseen. Asioita unohtuu, menee pieleen, päätökset ovat ei-niin-hyviä jne. Kyllä tämäkin lapsiin vaikuttaa. Tulee olo, että aikuiset eivät ole turvallisia eivätkä tilanteen tasalla.

En sano, että näin on Hukassa tapauksessa, vaan pikemmin todennäköisesti päinvastoin, eli hän tsemppaa täysin kaikki perhejutut, mutta sehän vain lisää hänen omaa kuormitustaan. Ja itse ajattelen, että saahan sitä kaiken tehtyä ja pidettyä kunnossa jos kovasti tahtoo ja tsemppaa, mutta sitten tekemisestä - ja sitä kautta elämisestä - lähtee iso osa iloa. Ynnä velvollisuuksia käy asiat, jotka ennen olivat kivaa tekemistä.

Pahimmalta tuntuu, että epäilen, että tuonkin Hukassa kääntää vain omaksi syykseen, eli että miksi ei meinaa jaksaa jne. Kun haluaa jaksaa. Eli tässäkin ajattelee vain, että kyseessä on omat vajaavuudet, ei se, että aktiivisesti energiaa varastetaan.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

En minä tarkoittanut, että aikuisten asioita käsitellään lasten kanssa. Mutta en pidä ihan terveellisenä ilmapiirinä sellaista, että lapset vaistoavat äidin tuskan ja isän poissaolon ja välinpitämättömyyden ja edessä päin esitetään idylliä. Olen vakuuttunut siitä, että lapset vaistoavat kodin ilmapiirin paljon herkemmin kuin mitä aikuiset usein uskovat tai haluavat uskoa.

Kuurankukka

No mitä niille lapsille sitten muka pitäisi sanoa? Mun mielestä ei pidä sanoa yhtään mitään, ei kuulu heille eikä heitä saa rasittaa tämmöisillä kolmiodraamoilla.

Kaikkein kaamein kura-aika minun nuoruudessani oli suoraa seurausta vanhempien stressaavasta elämäntilanteesta. Oli äärimmäistä työpainetta, oman vanhemman kuolemaan johtavaa sairautta ja pikkulapsiaikaa elävä nuorempi sisarukseni hoidettavana. Tavallaan oli ymmärrettävääkin, että tarpeitani ei priorisoitu.

Kahta asiaa olisin vanhemmiltani toivonut: sitä, että stressiä ei olisi hoidettu alkoholilla ja sitä, että minulle olisi sanottu, että mikään heidän käytöksestään ei johdu minusta. Että minulla on oikeus parempaan, jota he eivät olosuhdesyistä pysty minulle antamaan. Nyt niin ei tehty, vaan annettiin ymmärtää, että minun kohteluni oli ihan normaalia.

Vaikka tietoisella tasolla en koskaan ajatellut, että meininki olisi minun syytäni, niin kyllä siinä pakostakin muodostui käsitys, että toisen kuormitus on peruste laiminlyödä minun tarpeitani. Ei ole.

En pidä tarpeellisena alkaa avata vanhempien suhdekiemuroita tai alkaa riidellä lasten edessä, jos niin ei ole tähän astikaan tehty. Mitään malliesimerkkiä näissä olosuhteissa tuskin saadaan rakentavasta riidanratkaisusta. Sen sijaan voisi olla hyvä kertoa, että itsellä on kuormittava elämänvaihe, mutta että on aina valmis kuuntelemaan lapsen murheita ja että mikään kuormituksesta ei johdu hänestä.

Ja sen jälkeen keskittyä siihen, miten tuo kuormittava elämänvaihe saadaan päätökseen niin, että pystyy huolehtimaan omasta jaksamisestaan ja sitä kautta olemaan täysipainoisesti läsnä lastensa elämässä.

-Liekki

Vaikka tietoisella tasolla en koskaan ajatellut, että meininki olisi minun syytäni, niin kyllä siinä pakostakin muodostui käsitys, että toisen kuormitus on peruste laiminlyödä minun tarpeitani. Ei ole.

Ei ole, mutta toisaalta tosiasia on, että perhe-elämä ja lasten tarpeet kyllä kuormittavat. Ne on itse valittu ja täysin vanhemman vastuulla, mutta olemassa ne ovat. Ja tuntuu, että yllättävän usein aikuisen päässä ne kääntyvät niiksi, joista voi tinkiä. Töissä on pakko pärjätä. Kotona voi ajatella, että teen sitten huomenna. Viikonloppuna tehdäänkin porukalla sitten parempaa ruokaa. Ei kai tuo niin tärkeä ole, voi ostaa sitten kun menee isompaan kauppaan. Jne.

Neuvothan myös kertovat laskemaan rimaa, jos stressaa. Se vaan voi mennä lattialle asti joidenkin kanssa.

Huom! Millään tällä en tarkoita nyt Hukassa tilannetta! Puhun yleisesti tai oikeammin erikseen juuri siitä kuvasta, jonka mm. Liekin lapsuudesta olen saanut. Ja eihän se mikään tavaton suomenniemellä edes ole, etenkään noina ajankuvina.

Ja ettei ymmärretä väärin, tarkoitus ei ole puolustella, vaan ainoastaan pohtia, mikä näitä tilanteita voi edesauttaa. Ynnä ehkä sanoa, että aikuiset todellakin toimivat näin tiedostamatta, miten se lapsen silmiin näkyy. 

Lasten ympärillä ei ole tarpeen koko ajan haveroida, tietenkään, mutta aika nopeasti lapset myös oppivat väistämään isojenkin asioiden kanssa pois tieltä, jos aikuinen osoittaa, että nyt ei tuommoisiin jaksa tai jouda.

Joten Liekin kanssa samaa mieltä: on vastuu pohtia, missä määrin muu elämä kuormittaa niin, että kotona alkaa rasittamaan asiat, joiden ei todellakaan pitäisi. Ja niistä tehdään perusteita jättää tarpeet sivummalle.

T: MaratonParkuja

Taannoinen arpikeskustelu jätti paljon irrallisia langanpäitä, joita olen yrittänyt solmia ja yhdistellä mielessäni. Vähän arveluttaa lähteä kirjoittamaan niitä auki, kun lyhyestä sivuhuomautuksestakin uhkaa aina tulla romaani. Mutta kokeillaan.

Olen joskus huomauttanut, etten ymmärrä tykkäysten laskemista tai sitä, että ei hyväksytä sitä, että asiasta voi ajatella toisella tavalla. Kunnes tuo arpikeissi ui iholleni tavalla, jota en ymmärtänyt. Kun asiassa on henkilökohtainen tunneviritys ja se liittyy oleellisesti itselle tärkeisiin asioihin (kuten omaan terveyteen ja turvallisuuteen), on helppo kadottaa perspektiivi. Eriävän mielipiteen ottaa helposti hyökkäyksenä ja aivan varmasti todella paljon vakavammin kuin mitä aihetta olisi. Tuntee tarvetta selittää niin kauan, että saa mielipiteensä hyväksytyksi.

Totesin jossain kohden, että minuun lähtökohtaisesti empaattisestikin suhtautuvat kirjoittajat näkivät oman vastuuni asioiden kulussa suurempana kuin mitä itse. Aloin ajatella, että minulla on todennäköisesti tiedostamattomia tunteita (kuten omaa syyllisyyttä), joka saa reagoimaan niin voimakkaasti ja siirtämään vastuun toiselle.

Mutta vaikka kuinka pohdin asiaa, en päässyt yli enkä ympäri alkuperäisestä tulkinnastani.

Pystyn helposti hyväksymään sen, että vastuukysymyksen ja oman osuuteni siitä voi nähdä toisin. Mutta minä en näe. Voi olla, että minulla on siinä sokea piste ja että näen asian pölyn laskettua toisin. Nyt en näe. Mielipiteeni ei ole suosittu, mutta se on minun. Se perustuu minun elämänkokemukseeni ja tietooni siitä, millainen ihminen olen. Millaisia riskejä olen valmis ottamaan ja millaisia en, ja mikä on minulle tärkeää. Kukaan muu tässä universumissa ei voi tietää näitä asioita minun puolestani. Tai sitä, miten toimin eri tilanteissa ja mitkä motiivit ja periaatteet toimintaani ohjaavat.

Minä voisin sanoa, että mielestäni vastuu oli minulla. Ite läksin, oma syy. Mutta valehtelisin. Tekisin sen saadakseni hyväksyntää. Myisin itseni mielistelläkseni muita. Hylkäisin itseni.

Niin kovasti kuin haluaisinkin tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi, joudun toteamaan, että kaikista tärkeintä on hyväksyä ja ymmärtää itseäni. Se ei oikeuta vahingoittamaan muita tai vaatimaan heitä näkemään asia samalla tavalla. Mutta minulla(kin) on oikeus ja jopa velvollisuus määrittää omat totuuteni ja tapani nähdä maailma.

Mietin, että irti päästäminen taitaa pohjimmiltaan edustaa minulle sitä, että sitoutuu itseensä ja siihen, mitä pitää oikeana. Ja hyväksyy sen, että aina ihmiset eivät pidä sinusta tai mielipiteistäsi. Pääasia on, että itse pitää. Oma itse kun on se ainoa ihminen, kenen kanssa kuljetaan kehdosta hautaan.

-Liekki

MP kirjoitti "Lasten ympärillä ei ole tarpeen koko ajan haveroida, tietenkään, mutta aika nopeasti lapset myös oppivat väistämään isojenkin asioiden kanssa pois tieltä, jos aikuinen osoittaa, että nyt ei tuommoisiin jaksa tai jouda."

Yksi lapsuuteni parhaista puolista oli se haveroinnin puute. Silloin kuin peruspuitteet olivat suunnilleen paikoillaan, oli ihana saada operoida omin ehdoin ja keksiä itse, mikä maailmassa kiinnostaa. En ollut ikinä vanhempieni elämän keskipiste, myös hyvällä tavalla. Se toi vapautta ja vastuuta, ja opetti oma-aloitteisuutta ja itsenäisyyttä. Tuli olo siitä, että on tasaveroinen toimija, jonka kykyihin uskotaan.

Ongelmat alkavat siinä kohden, jos tulee tarve apuun tai tukeen, eikä sitä ole tarjolla vanhempien ongelmien vuoksi. Itse olisin tarvinnut esimerkiksi sen lämpimän ruoan ja aknelääkityksen. Kummatkin jäivät saamatta. Muitakin pieniä puutteita oli, kuten se jatkuva vessaansammuilu viikonloppuisin. Mutta jos vanhempani eivät olisi sekoilleet kännissä ja olisivat hoitaneet välttämättömät tarpeet edes välttävästi, tarinani voisi olla varsin toinen.

Lapsi ei tarvitse loppujen lopuksi aivan ihmeitä, eivätkä mene rikki pielestä. Olen hieman kulmakarva koholla seurannut huolta Hukassan jälkikasvusta. Mitenkään vähättelemättä asioidentilaa, niin on täällä suomenmaassa edelleen näinä päivinä aivan merkittävästi paljon pahemmin laiminlyötyjä lapsia akuutissa hädässä. Ja toisen hädän ottaminen itselleen ja sen ratkaisuyritykset sitten alkavatkin jo minun silmissäni muistuttaa aika paljon sitä, mitä Hukassa tekee miehelleen... Niin paljon kuin huolta lapsista sinällään arvostankin.

-Liekki 

Vierailija kirjoitti:

MP kirjoitti "Lasten ympärillä ei ole tarpeen koko ajan haveroida, tietenkään, mutta aika nopeasti lapset myös oppivat väistämään isojenkin asioiden kanssa pois tieltä, jos aikuinen osoittaa, että nyt ei tuommoisiin jaksa tai jouda."

Yksi lapsuuteni parhaista puolista oli se haveroinnin puute. Silloin kuin peruspuitteet olivat suunnilleen paikoillaan, oli ihana saada operoida omin ehdoin ja keksiä itse, mikä maailmassa kiinnostaa. En ollut ikinä vanhempieni elämän keskipiste, myös hyvällä tavalla. Se toi vapautta ja vastuuta, ja opetti oma-aloitteisuutta ja itsenäisyyttä. Tuli olo siitä, että on tasaveroinen toimija, jonka kykyihin uskotaan.

Ongelmat alkavat siinä kohden, jos tulee tarve apuun tai tukeen, eikä sitä ole tarjolla vanhempien ongelmien vuoksi. Itse olisin tarvinnut esimerkiksi sen lämpimän ruoan ja aknelääkityksen. Kummatkin jäivät saamatta. Muitakin pieniä puutteita oli, kuten se jatkuva vessaansammuilu viik

Tämä selvästi sai pohtimaan omaa näkökulmaani tarkemmin ja perustelemaan sitä, joten kiitos siitä!

Lapset selviytyvät kyllä hämmästyttävällä tavalla hengissä monenlaisistakin olosuhteista. Olen lukenut lapsista, jotka oli lukittu kellariin ja joita oli hakattu ja pidetty nälässä. Lapsista, joita oma vanhempi on kaupannut isäpuolen kanssa muille saalistajille. He ovat selvinneet. Olen myös elämäni aikana huomannut, että ikinä koskaan ei kannata lähteä vertailemaan sitä, että eihän tuo nyt mitään, sillä paljon pahempaakin on. Tällä tavalla mm. lastensuojelu pesi kätensä, kun isäni jälleen kerran flipattuaan mm. hakkasi sisarukseni päätä seinään ja vyön solkiosalla ympäri kehoa raivon vallassa (Ja se oli vain vuoren huippu kaikesta siitä mitä kotona tapahtui. Vain yksi tapahtuma kaikkien lukemattomien tapahtumien joukossa.) Että on täällä kuule paaaljon pahempiakin tapauksia. Mihin verrataan? Mikä on riittävän paha, jotta se todellakin on riittävän paha? Tiedän, äärimmäisiä esimerkkejä, jotka eivät sovi Hukassan tapaukseen eikä tarkoitukseni ole väittää myöskään, että sinäkään olisit juuri tuolla tavalla sanonut ja tarkoittanut, vaan tarkoitus on herätellä ajattelemaan sitä, että mihin itse kukin sitä rajaa vetää ja millä perusteella? Mihin sinä vetäisit esimerkiksi rajan oman lapsesi kohdalla? 

Olen tavannut aikuisia (entisiä lapsia siis), jotka ovat menneet rikki perheen ilmapiirin takia. Ei väkivallan, ei alkoholismin, tai muunkaan yhtä raffin, vaan ilmapiirin ja yleisen muun toimintahäiriön, joka näkyy keskinäisissä suhteissa ja vuorovaikutuksessa. Sen millä tavalla aikuiset toimivat keskenään ja yksilöinä (myös lasten kanssa). Ja on täysin selvää, että Hukassan mies on kaikkea muuta, kuin kovinkaan tasapainoinen ja henkisesti vakaa ihminen ja Hukassa taas käyttää omia resurssejaan miehensä pelastamiseen. Voiko lapset mennä rikki sellaisesta? En tiedä, riippuu lapsista ja siitä, mikä se kokonaistilanne oikeasti on. Jatkuu..

jatkuu.. 

Jos lapset oppivat samanlaisen parisuhdemallin, niin on huomattavan paljon suurempi riski sille, että he jossain vaiheessa tulevaisuudessa yrittävät pyristellä irti väkivaltaisesta suhteesta henkensä edestä. Koska toista pitää yrittää ymmärtää ja sääliä, pelastaa. Tai esimerkiksi poikalapsi voi oppia, että omaa kumppania ja läheisiä voi kohdella samalla tavalla, miten Hukassan mies nyt Hukassaa kohtelee. Koska niinhän se isikin teki ja äiti salli sen kaiken. Voi muodostua alitajuntainen tapa halveksia jompaa kumpaa sukupuolta, koska perheessä vanhempien parisuhde on ollut vinksallaan. Ja vinksallaan on vielä hyvin kevyt sana kuvaamaan sitä, miltä Hukassan ja hänen miehensä parisuhde kertomuksien mukaan vaikuttaa. Keksin äkkisiltään hyvin monenlaisia muitakin käyttäytymis- ja reagointimalleja, mitä lapsille voi tuosta kuviosta tulla.

Tullaan taas siihen kysymykseen, että mihin itse kukin vetää rajan? Mitä lasten tulee sietää ja mistä lasten tulee selviytyä? Ja miksi? Kenen vuoksi ja millä hinnalla? Yhteiskunta ei aseta rajaa, kuin vasta siinä vaiheessa, kun lapsen kasvu ja kehitys on jo vakavasti vaarantunut (eikä monesti silloinkaan). Ja siihen mennessä suunnatonta tuhoa on tehty jo pitkään, monia sellaisia lapsia vain yritetään saada selviytymään hengissä aikuisuuteen asti. Tarkoitukseni on tällä sanoa, että yhteiskunta ei sitä rajaa kykene kovin tehokkaasti laittamaan, joten vastuu on aikalailla lähes 100 % vanhemmilla. Lapset ovat täysin huoltajiensa armoilla, he eivät voi valita. jatkuu

jatkuu.. 

Mielestäni on tavallaan huolestuttavaa, jos ajatellaan, että lapsi voi mennä rikki vain vakavista asioista kuten alkoholismista ja hoivan puutteesta (esimerkkeinä). Ja tavallaan huolestuttavaa on myös se, jos ajatellaan, että lapset ovat todella sitkeitä ja sopeutuvaisia. Mihin kaikkeen lasten pitäisi sopeutua ja olla sitkeitä ja minkä takia? Kyllä, lähes aina lapset selviävät hengissä, mutta yleensä hinta maksetaan viimeistään aikuisuuden kynnyksellä, tai aikuisena. 

Mielestäni kukaan ei yritä pakottaa Hukassaa tekemään yhtään mitään, vaan ihmiset antavat täällä näkökulmia. Ja mielipiteitä. Eihän kukaan muu tätä tilannetta edes pysty ratkaisemaan ,kuin Hukassa. Hänen elämänsä ei ole meidän elämää, hänen ratkaisunsa eivät vaikuta meidän elämään.

En ole uskovainen ihminen, mutta rakastan tyyneysrukousta, jossa pyydetään tyyneyttä hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Se mitä me voimme ylipäätänsä ihmisinä tehdä, on keskustella, tuoda eri näkökulmia esille. Mitään muuta emme voi toisen puolesta tehdä, varsinkaan aikuisen ihmisen. Ja luulisin, että muutkin tietävät sen. Sitä keskustelua ja näkökulmien vaihtoahan koko ketju on ollut alusta asti.

- Käpybara 

Mietin, että irti päästäminen taitaa pohjimmiltaan edustaa minulle sitä, että sitoutuu itseensä ja siihen, mitä pitää oikeana. Ja hyväksyy sen, että aina ihmiset eivät pidä sinusta tai mielipiteistäsi. Pääasia on, että itse pitää. Oma itse kun on se ainoa ihminen, kenen kanssa kuljetaan kehdosta hautaan.

Ensinnä heti aamusta:-) Itse arpi-asiasta olen kanssasi etenkin käytännön tasolla täysin samaa mieltä. Jos minulla on kotonakin aivan sama mikä tavara, joka on aiheuttanut jo yhdelle ystävälleni, tutulle tai naapurin kylän miehelle haavan, on minun vastuullani vakavasti varoittaa ja teroittaa varovaisuutta ennen kuin annan tämän tavaran kenenkään käsiin omistani. Lisäksi jos nyt kuitenkin annan ja sama onnettomuus toistuu, olen kuollakseni pahoillani ja kyselen todellakin kuulumiset ja parantumiset sekä sen, mitä voin tehdä auttaakseni nyt riskin materialisoiduttua.

Vaan sitten tuosta ylläolevasta lainatusta: kyllä, totta. Vaan mielestäni asia kun ei valitettavasti jää siihen, että päättää totuutensa ja hyväksyy, että aina tulee olemaan ihmisiä, joita se ei miellytä. Siinä kun saakeli soikoon ollaan vasta puolitiessä. Sen jälkeen pitää alkaa työstämään, oman kokemukseni mukaan, sitä, että tämäkään totuus ei ole aina totta. Vaan muuttuu ja muuntuu, itse muuttuu, tilanteet muuttuu, toiset muuttuu, maailma muuttuu, se stanan universumi muuttuu.

Silloin täytyy päästää irti siitä totuudestaan. Että en minä oikeastaan olekaan tuommoinen, enää. Että tuo asia on  nyt niin vaikuttava, että sen on muutettava minua. Että vaikka pidän tästä totuudesta, se tuntuu kaikin puolin hyvältä ja haluan edistää asioita tähän hyvältä tuntuvaan suuntaan, niin asiassa on semmoinen ongelma, että tämä ei ole totta.

Tämä on ollut itselleni todella haastavaa. Pidän itseäni suorasukaisena, yksinkertaisena olentona, jonka ymmärtäminen on todella helppoa, nääs kun pitää vain uskoa, mitä sanon, koska minä tiedän, mitä sanon. Mutta syvä hämmästys, kaikki eivät suinkaan niin tee! Nehän kiistelee, väittelee, osoittelee asioita, sanoo mitä lie moskaa, kaiken kaikkiaan hyvin ärsyttäviä ovat huomautuksineen. 

Tämä ON hyvin rasittavaa. Kun juuri on päässyt sinuksi jollain tasolla oman miellyttämisen halunsa ja omien tunteidensa jne kanssa niin sitten tulee tämmöistä. Mitä tämän jälkeen nyt sitten vielä.

Hukassa ja lasten asioista huolissaan olosta pari sanaa myös. Minä ymmärrän heitä, jotka ovat huolissaan. En ehkä jaa syvää huolta, mutta tämä ei kyllä ole nollasummapeli tämäkään. Siis että jos on olemassa lapsia, joilla on pulaa ihan aineellisesta hyvinvoinnista se kumoaa sen, että lasten epämääräisemmin tulkittavissa oleva hyvinvointi ei voisi olla pohdinnan aihe.

Itselläni on kaikkea aineellista ollut aina oikeastaan ylitsekin tarpeiden ja olin myös hyvin närevä sitä hankkimaan. Säästin jo kahdeksan vuotiaana tavoitteellisesti:-) Mutta kyllä katson, että oman kotini henkinen niukkuus, se fakta, että tässä eletään nyt aikoja, joissa on parasta, että sinä pysyt pois jaloista ja pidät turpasi enimmäkseen kiinni ja jos sieltä jotain tulee sen on parasta olla rakentavaa ja kevyttä on jättänyt jälkensä sekin. 

Ei syviä haavoja ja paljon on paikkaantunut vuosien varrella hyvien ihmissuhteiden vuoksi. Mutta näkeehän sen näissäkin kirjoitteluissa, että tämänkin siilin piikit nousevat joistain asioista ja ärhäkkä terrieri herää (mielenkiintoinen otus, siiliterrieri!).

Ajatuksia tässä aamussa tämmöisiä.

T: MaratonParkuja

Huomenta Käpybara ja MaratonParkuja, ja kaikki muutkin!

Samoin kuin Käpybaraa, myös minua harmittaa se, että fyysisen väkivallan lisäksi tunnistetaan niin huonosti muita kaltoinkohtelun muotoja. Ja toisaalta sitten taas täydellistä vanhemmuutta ei ole, kun aina on jotain. Vakavia sairauksia itsellä tai lähipiirissä, työstressiä, työttömyysstressiä, huolta rahasta, erityistarpeisia sisaruksia, puolison kuolemia, hometaloja jne. jne.

Jos lapsella on yksikin aikuinen, johon hän voi tukeutua, ovat asiat käsittääkseni ns. riittävän hyvin. Hukassa on tähän asti sellainen nähdäkseni ollut, mutta jaksaako kuinka pitkään, on kysymys, johon vain hän tietää vastauksen. Ihminen sietää hämmästyttävän hyvin hetkellistä stresssiä, mutta pitkittyessään se on taudeista kavalin. Luin jostain, että perheen jäsenten onnellisuuteen vaikuttaa eniten se, onko perheenäiti onnellinen. Happy wife, happy life saattaa siis olla paitsi hauska, myös varsin tosi sutkaus.

Itse uskonnottomana rakastan Käpybaran tavoin Tyyneysrukousta, joka luetaan kaikkien AAL-ryhmämme kokousten lopuksi. Kokousten alussa annetaan seuraava ohjeistus:

"--emme puutu toistemme puheenvuoroihin. Tämä pitää sisällään keskeyttämisen, toisen puheeseen viittaamisen tai sen kommentoinnin, mitä toinen on kokouksen aikana sanonut. Jokainen osallistuja voi jakaa vapaasti tunteensa ja käsityksensä.-- Hyväksymme kommentoimatta sen, mitä toiset puhuvat, koska se on totta heille. Työskentelemme sen eteen, että ottaisimme enemmän vastuuta omasta elämästämme sen sijaan, että antaisimme neuvoja muille."

MaratonParkujalla oli hyvä näkökulma omien totuuksien hetkellisyyteen. Kuten itsekin yllä huomautin arpiasian yhteydessä, tutkiskelin palautetta sisimmässäni ja totesin, että nyt ajattelen näin, mutta voin muuttaa mieltäni myöhemmin. Totuutemme, kuten me itsekin, elävät hetkessä. Minun silmissäni ne ovat vähän kuin tiedettä, jota rakastan juuri siksi, että se korjaa itseään uuden tiedon valossa. En siis todellakaan kannata jähmettymistä fossiiliksi omiin "totuuksiinsa" ja vielä vähemmän kaiken kuuntelemisen ja muiden ymmärtämisen lopettamista sen perusteella, että on jo havainnut itsensä täydelliseksi. Mutta kannatan kyllä ensisijaisesti oman sydämensä kuuntelemista eri tulkintavaihtoehtoja tutkaillessaan. Ainakin silloin, kun kyse on omasta elämästä.

Kävin AAL-sivuilla hakemassa tuon aiemman lainauksen, ja törmäsin ns. Pyykkilistan mukaelmaan. Se tunnetaan Ongelmana ja luetaan myös jokaisessa kokouksessa. Luulen, että moni irti päästämisen kanssa kamppaileva voi löytää siitä jotain itselleen:

"Elimme elämäämme uhrin näkökulmasta. Koska meillä oli ylikehittynyt vastuuntunto, huolehdimme mieluummin muista kuin itsestämme. Saimme syyllisyydentunteita, kun nousimme puolustamaan itseämme sen sijaan, että olisimme antaneet periksi muille. Niinpä meistä tuli ennemmin reagoijia kuin toimijoita ja annoimme muiden ottaa aloitteen haltuunsa. Olimme riippuvaisia persoonallisuuksia, jotka kammosivat hylkäämistä, ja olimme valmiit tekemään lähes mitä tahansa jatkaaksemme suhdetta, ettemme tulisi emotionaalisesti hylätyiksi."

Ihanaa päivää kaikille toivottaen

Liekki

Onpa taas hyviä kirjoituksia, Liekki ja Käpybara! Aamuhan alkaa hyvin!

Tuosta stressistä vielä. Työkaverini koki vaikean työuupumuksen ja hänen kanssaan keskusteltiin asiasta paljonkin. Siitä, miten se hiipii niin huomaamatta elämään ja miten vaikeaa sitä on tunnistaa, siitä, miten vaikeaa on toipua, kun mieli ja kroppa on ihan eri synkassa ja miten vaikeaa ylipäätään on toipua.

Lopputulemaksi hänen(kin) kanssaan tuli, että oireet ovat oireita ja syyt ovat sitten jotain muuta. Ja että syynä ei oikeastaan ollutkaan stressi tai ylikuormitus, vaan niiden päälle liittynyt syvä epäoikeudenmukaisuuden kokemus. 

Nyt jos ajattelemme, että tilanne kotona on paitsi stressaava myös syvästi epäoikeudenmukainen, kuka siitä voi selvitä, että läheisin ihminen ajaa tähän? Miten siitä voi selvitä?

Siinä mielessä tietysti ero omalla tavallaan esim. Hukassa tilanteessa ratkaisee aika vähänkin. Koska eihän se tunne, että on täysin väärin kohdeltu jne. mitenkään siihen eroon edes lopu. Jotenkin juuri tämä asia pitäisi saada käsitellä, vai olenko nyt jotenkin hakoteillä tässä?

En nyt tarkoita, etteikö eroa pitäisi työstää tai mitään semmoista, mutta mietin jotenkin...syvällä huolella tai pelolla tai jotain sinnepäin, miten umpikujalta ja mahdottomalta tehtävä saattaa vaikuttaa. Tähkäpää onkin hyvin kuvaillut näitä fiiliksiä kuten muutama (?) anokin, Valoa kohti myös. 

Mitä silloin tehdään, kun erokaan ei auta ja eihän toista voi muuttaa...? 

T: MaratonParkuja

Kovin on viisaita viestejä taas täällä! Kiitos kaikille tervetulotoivotuksista ja erityisesti Liekille tuosta tyyneysrukouksen nostamisesta, antoi ajateltavaa tähän aamuun ja siihen, miten sitä arkisissa keskusteluissa helposti ohittaa toisen ja olettelee asioita. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän arvostaa kuuntelun taitoa (ja ymmärtää miten vaikeaa se on!)

Sivuhuomautuksena: on ollut ilo huomata, miten oivaltavasti ja myös hauskasti ja lämpimällä huumorilla täällä kirjoitetaan vaikeistakin asioista! Välillä oikein kikatan täällä kiteytyksillenne :) 

Nimimerkin taivutusasiaan en paatuneena kielioppirikollisena osaa ottaa kantaa - toimisiko lyhennys VT? :D

Valoa kohti

Vierailija kirjoitti:

Huomenta Käpybara ja MaratonParkuja, ja kaikki muutkin!

Samoin kuin Käpybaraa, myös minua harmittaa se, että fyysisen väkivallan lisäksi tunnistetaan niin huonosti muita kaltoinkohtelun muotoja. Ja toisaalta sitten taas täydellistä vanhemmuutta ei ole, kun aina on jotain. Vakavia sairauksia itsellä tai lähipiirissä, työstressiä, työttömyysstressiä, huolta rahasta, erityistarpeisia sisaruksia, puolison kuolemia, hometaloja jne. jne.

Jos lapsella on yksikin aikuinen, johon hän voi tukeutua, ovat asiat käsittääkseni ns. riittävän hyvin. Hukassa on tähän asti sellainen nähdäkseni ollut, mutta jaksaako kuinka pitkään, on kysymys, johon vain hän tietää vastauksen. Ihminen sietää hämmästyttävän hyvin hetkellistä stresssiä, mutta pitkittyessään se on taudeista kavalin. Luin jostain, että perheen jäsenten onnellisuuteen vaikuttaa eniten se, onko perheenäiti onnellinen. Happy wife, happy life saattaa siis olla paitsi hauska,

Hyviä näkökulmia ja on totta, että täydellistä vanhemmuutta ei olekaan. Jäin pohtimaan, että mihin viittaat AAL:n kokousten alkuohjeistuksella, tämä jäi itselleni jotenkin hämärän peittoon, tai en ymmärrä aasinsiltaa tähän keskusteluketjuun? AAL:n kokoukset eivät ole nimittäin keskustelutuokioita, eikä niissä ole tarkoitus vaihtaa mielipiteitä, vaan se on paikka jokaiselle tulla kuulluksi ja nähdyksi ja pohtia omaa elämäänsä ja reagointimallejansa. Kokouksen tarkoituksella on valtava ero keskustelupalstaan. Tämä ei ole AAL:n verkkokokous, vaan ketjussa vaihdetaan mielipiteitä ja ajatuksia samaan tapaan, kun arjessa keskustelemme ystäviemme ja tuttujemme kanssa. Jos emme täällä kommentoisi ja vaihtaisi mielipiteitä, olisi tämä ketju vain jokaisen yksinpuhelua. Tällaisia ajatuksia lainauksesta tuli ja saattaa kyllä olla, että olen aivan hakoteillä sen suhteen, miksi kohdan lainasit.

- Käpybara