Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Jos osaisin, tekisin sarjakuvan, jossa seikkailee siiliterrieri ja sanoittaisin sen MP:n parhailla sutkautuksilla. Olen yksi vakianoista, joka lukee kyllä koko ajan, mutta ei vielä ole juuri uskaltautunut kirjoittamaan.

Huomenta kaikille myös täältä. Hyviä kirjoituksia jälleen.

Käpybara, lämmin kiitos sinulle kun tuot tähän ketjuun lasten näkökulmaa. Tavoitit juuri sen, miten itsekin asioista ajattelen, mutta en vaan osaa kirjoittaa noin hyvin. Kirjoituksistasi paistaa kokemus ja syvällinen asioiden pohdinta lasten näkökulmasta. Se on minusta arvokas lisä ketjuun.

Liekki, kaksi kommenttia sinulle. Ensinnäkin olen jyrkästi eri mieltä kommentistasi koskien Hukassa nimimerkin lasten tilannetta. Minusta koko perheen tilanne on todella huolestuttava eikä sitä voi oikeuttaa mitenkään vetoamalla siihen, että muualla lapset voivat niin paljon huonommin. Käpybara, MaratonParkuja ja muutkin ovat kuvanneet hyvin sitä, millaiset jäljet lapseen voi jättää emotionaalisesti vajaa tai outo ympäristö. Minulle sukupuolten tasa-arvo on ollut myös aina lähellä sydäntä, joten väkisinkin ajattelen myös sitä, millaiset pitkäkestoiset jäljet hyvin epätasa-arvoinen sukupuoliasetelma perheessä voi jättää lapsiin, olivatpa mitä sukupuolta tahansa. 

Sen sijaan Liekki liittyen tuohon arpikeskusteluun, ymmärrän sinua kyllä hyvin. Jotenkin mielessäni arpi liittyy kysymykseen siitä, mikä on oikeudenmukaista, mitä on vastuunkanto sekä sinun henkilökohtaiseen koskemattomuuteesi, sinun rajoihisi. Se, että nouset nyt noin kiivaasti puolustamaan omia rajojasi on minusta itse asiassa hyvin ymmärrettävä ja terve reaktio. Ehkä voisit nähdä sen edistyksenä? Sillä olethan tuonut toistuvasti esille sen, että sinulla on ollut juuri haasteita tunnistaa ja puolustaa rajojasi sekä tuntea negatiivisia tunteita tilanteissa, joissa koet, että sinua on kohdeltu huonosti.

Miten päästää irti on ketjun teema. Ehkä pitäisi välillä pysähtyä pohtimaan myös sitä mistä pitäisi päästää irti. Takertuuko asioihin, jotka eivät tee hyvää? Entä yrittääkö tuskissaan siirtää tunteitaan ja ongelmanydintä johonkin toisarvoiseen? Nämä ajatukset tulivat mieleeni kun pohdin Hukassa nimimerkin tilannetta. Pohtimisen arvoisia asioita toki meille kaikille.

Kuurankukka

Voi kun nämä lainaukset toimisivat niin, että voisi nähdä koko ketjun... mutta mennään nyt näillä.

Käpybara siis kysyi  Jäin pohtimaan, että mihin viittaat AAL:n kokousten alkuohjeistuksella, tämä jäi itselleni jotenkin hämärän peittoon, tai en ymmärrä aasinsiltaa tähän keskusteluketjuun? 

Aasinsilta oli se lihavoitu osuus totuuksista, jossa palasin MaratonParkujan aiempiin pohdintoihin niiden muuttuvasta luonteesta. Toinen yhteys oli se, mihin tilanpuutteen vuoksi en aiemmin kajonnut tarkemmin. Eli kyllä täällä paljon on ihan hyvää näkökulmien tarjoamista ja omien kokemusten jakamista, mutta myös kirjoittajia, jotka tuntuvat ottavan Hukassan tilanteen hyvin henkilökohtaisesti. Joku taisi sanoa, että hänelläkin ihan jo sydämestä ottaa. Ja sitten oli pari hahmoa, jotka kokivat oikeudekseen kouluttaa ymmärtämätöntä omilla totuuksillaan. Siinä täältä katsottuna liikutaan siinä kinthaalla, että voisiko hyötyä Tyyneysrukouksen ydinajatuksesta.

Ja kuten not all men, niin ei myöskään tietenkään kaikki kirjoittajat.

Itse taannun stressissä ja varmaan loppuelämäni toipuvana tulen aina olemaan jossain määrin altis rajaloukkauksille sekä tekijänä että kokijana. Mutta meitä on maailma täysi.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Voi kun nämä lainaukset toimisivat niin, että voisi nähdä koko ketjun... mutta mennään nyt näillä.

Käpybara siis kysyi  Jäin pohtimaan, että mihin viittaat AAL:n kokousten alkuohjeistuksella, tämä jäi itselleni jotenkin hämärän peittoon, tai en ymmärrä aasinsiltaa tähän keskusteluketjuun? 

Aasinsilta oli se lihavoitu osuus totuuksista, jossa palasin MaratonParkujan aiempiin pohdintoihin niiden muuttuvasta luonteesta. Toinen yhteys oli se, mihin tilanpuutteen vuoksi en aiemmin kajonnut tarkemmin. Eli kyllä täällä paljon on ihan hyvää näkökulmien tarjoamista ja omien kokemusten jakamista, mutta myös kirjoittajia, jotka tuntuvat ottavan Hukassan tilanteen hyvin henkilökohtaisesti. Joku taisi sanoa, että hänelläkin ihan jo sydämestä ottaa. Ja sitten oli pari hahmoa, jotka kokivat oikeudekseen kouluttaa ymmärtämätöntä omilla totuuksillaan. Siinä täältä katsottuna liikutaan siinä kinthaalla, että v

Aivan, kiitos paljon, nyt sain hyvin kiinni siitä mitä tarkoitit. 

- Käpybara

MaratonParkuja nosti esille hyvän kysymyksen epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta liittyen Hukassa nimimerkin tilanteeseen ja siihen, että ero ei välttämättä asiaa ratkaise.

Luulisin, että suurin huolenaihe täällä kirjoittaville on se, että emme näe, että Hukassa nimimerkki kokee epäoikeudenmukaisuuden kokemusta tai huomaa miten törkeästi hänen rajojaan, jopa fyysistä terveyttään jatkuvasti loukataan ja vaarannnetaan. Päinvastoin, kun mies tekee mitä tahansa, hän kääntää syyn itseensä tai toiseen naiseen. Mihin tahansa muualle paitsi mieheen, jonka kuuluisi ottaa vastuu teoistaan ja tekemättä jättämisistään.

Olet oikeassa siinä, että ero ei tätä asetelmaa välttämättä ratkaise. Nythän jo Hukassa nimimerkki siloittelee tietä miehelle myös eron jälkeen. Hän saa mieltymystensä mukaan asua nuorikkonsa luona tai omillaan, Hukassa painelee sen sijaan ulkorakennukseen joka toinen viikonloppu, jotta mies saa olla mukavasti lasten kanssa hänen kotonaan. Toki ymmärrän, että Hukassa yrittää tässä ajatella lasten parasta ja suojella lasten suhdetta isäänsä, mikä onkin oikein. Mutta onko se koko totuus? Onko tässä silti yritys pitää mies jollain lailla elämässään ja siloitella hänen elämäänsä niin helpoksi ja mukavaksi kuin mahdollista muuttuvissa olosuhteissa? 

Eroaminen on vaikeaa ja suorastaan helvetillistä kun kuviossa on lapsia. Mutta olipa elämäntilanne mikä tahansa, niin jokaisen on tehtävä suurin työ omassa päässään ja sydämessään. Ulkoisten olosuhteiden muuttaminen ei ratkaise yksin ongelmia. Siinä MaratonParkuja osuit mielestäni jälleen ytimeen.

Se, että verenpaineeni nousee kun välillä luen näitä absurdeja ja epäoikeudenmukaisia juttuja, on tietysti osoitus empatiasta. Mutta empatiallakin on rajansa. Liekiltä hyvä muistutus siitä. Täällä keskitytään nyt analysoimaan Hukassa nimimerkin tilannetta. Mutta ajattelen niin, että sen kautta yritämme tavoittaa jotain yleisempääkin, mistä voisi olla hyötyä monille muillekin erilaisissa ongelmissa kamppaileville.

Ja Valoa kohti, tervetuloa ketjuun! Kirjoita lisää, kiinnostukseni on herännyt.

Kuurankukka

Nyt kyllä tämä edellinen Kuurankukan kirjoitus puhutteli minua. Siinä mentiin Hukassa nimimerkin tilanteessa juuri niin ytimeen. Huh, ajattelen niin samanlailla, mutta en olisi sitä osannut kirjoittaa.

Todella mielenkiintoista keskustelua käydään tällä hetkellä, kiitos.

Hyvää herättelyä omaan pääkoppaan.

28 v yhdessä 

Ihana Kuurankukka, arvelinkin että sieltä tulee paluupostia :)

Liekki, kaksi kommenttia sinulle. Ensinnäkin olen jyrkästi eri mieltä kommentistasi koskien Hukassa nimimerkin lasten tilannetta. Minusta koko perheen tilanne on todella huolestuttava eikä sitä voi oikeuttaa mitenkään vetoamalla siihen, että muualla lapset voivat niin paljon huonommin.

Emme ole eri mieltä, jyrkästi varsinkaan. Onhan se huolestuttava, enkä missään tapauksessa ole oikeuttamassa yhtään mitään vetoamalla vertailuun. Näin en mielestäni sanonut.

Enemmän se oli sellainen pragmaatikon yskäisy, että täältä netin perukoilta ei voi asialle mitään tehdä ja yrittäessään helposti vain rikkoo itsensä. Kun näitä keissejä on maailma täysi - ja ne kaikki todella ovat huolestuttavia, vaihtelevanasteisesti. Huolestu sitten kaikkien puolesta ja säilytä mielenterveytesi ja toimintakykysi. Itse joudun säästämään ne niihin tapauksiin, joihin oikeasti voin vaikuttaa. Silloin on velvollisuuskin toimia.

Hukassa on ainakin iältään aikuinen ihminen, jolla on päätösvalta omasta elämästään. Oikeus itsetuhoon loppuu kyllä minunkin silmissäni siihen, kun sillä aiheutetaan vahinkoa sivullisille tai varsinkin lapsille, mutta ainakaan vielä ei ylity mikään sellainen kynnys, joka mahdollistaisi asiaan puuttumisen. Varsinkaan vauva-palstalla.

Oma näkemykseni on, että lapsilla on täydet edellytykset voida hyvin, kun Hukassa voi hyvin. Mitä hän ei tietenkään nyt tee. On hänen vastuunsa ja velvollisuutensa varmistaa oma hyvinvointinsa, jotta hän pystyy hoitamaan myös vanhemman velvollisuutensa. Miten hän tämän tekee - jälleen asia, joka ei kuulu minulle.

Se mikä tässä koko jutussa sivusta katsoen v*tuttaa on se, että taas kerran se on Hukassan tehtävä pelastaa maailma ja lapset, kun hänen miehensä tekee kaikkea muuta paitsi kantaa vastuunsa aviopuolisona ja vanhempana.

Mutta tämmöistähän tämä on. Maailma ei ole valmis, tänäänkään.

-Liekki

Se mikä tässä koko jutussa sivusta katsoen v*tuttaa on se, että taas kerran se on Hukassan tehtävä pelastaa maailma ja lapset, kun hänen miehensä tekee kaikkea muuta paitsi kantaa vastuunsa aviopuolisona ja vanhempana. (lainaus Liekin kommentista, muotoilu ei toimi, palsta taas lagaa)

Ai että, jos Hukassan mies tulisi tänne keskusteluun, niin saisi kyllä ainakin minulta - ja uskoisin että niin monelta muultakin - täyslaidallisen ja hänen kohdallaan en edes jaksaisi yrittää asetella sanojani mahdollisimman mukavasti. Itsekeskeinen, pissipäinen mieslapsi, sellaisia sanoja tulee mieleen tälleen ystävällisesti ilmaistuna. On todella valitettavaa, että emme voi kommentoida täällä kuin Hukassalle ja nimenomaan hänen toimijuutensa kautta. Koko maailmaa ei hänen kuitenkaan tarvitse pelastaa, vain itsensä ja lapset. Ei miestä, ei toista naista eikä muitakaan naisia, vain itsensä ja lapset. Hukassa ja lapset ansaitsevat niin paljon parempaa, ratkaisun avaimet ovat vain hänellä. Ei miehellä eikä muilla naisilla. Eikä meilläkään. 

Olet Hukassa tärkeä ja arvokas, pidä hyvä huoli itsestäsi.

- Käpybara

Liekki kirjoitti 

"Oikeus itsetuhoon loppuu kyllä minunkin silmissäni siihen, kun sillä aiheutetaan vahinkoa sivullisille tai varsinkin lapsille..."

Täysin samaa mieltä ja hienosti sanottu.

Myöskin tuo, että taas kerran on Hukassa nimimerkin tehtävä pelastaa maailma ja lapset kun mies ei kanna vastuuta. Lisäisin vielä: aiheuttamastaan sotkusta. 

Lisäksi Hukassa nimimerkin tehtävälistaan on tullut vielä uusia tehtäviä. Nimittäin järjestää ero ja vieläpä niin, että Hukassa nimimerkin mies saa mukavasti istuskella sohvalla itkemässä lemmentuskissaan laittamatta rikkaa ristiin. Ja käyttää Hukassa nimimerkkiä vieläpä myötätuntoisena henkilökohtaisena terapeuttinaan.

En tiedä onko vika minussa, mutta verenpaineeni ei voi olla nousematta kun katson tätä tilannetta sivusta.

Mutta Liekki, kiitos siitä terveellisestä muistutuksesta, että empatialla on rajansa. Myös sillä, mitä täällä Vauva-palstalla voimme tehdä. Korkeintaan tarjota vertaistukea, herätellä kysymyksillä ja analysoida tilanteita.

En muuten osaa lainata tekstiä minäkään.

Kuurankukka

Hukassan tilanne saa miettimään omaa eroa.

Tuosta epäoikeudenmukaisuuden kokemisen tunteesta, se on väkevä tunne. Tuttu tunne, joskus vieläkin iskee mietintään, kuinka "munankuorilla" koko perhe kulki exän masennuksen takia, kuinka surullinen ja huolissani olin, hoivasin ja välitin ja luotin. Istuin kotona, surin ja suojelin lasta totuudelta, puolustin isän toimintaa lasta kohtaan jne. Sitten totuus siellä takana on se toinen nainen.

Yksi tunne jonka haluan nostaa esiin ja uskon, että Hukassa sitä kokee myös tai tulee kokemaan. Itselläni teki todella kipeää se, että kun elämässä on ollut ihminen 28 vuotta, ihminen joka on aina tukenut suurissa suruissa. On kohdattu monia vaikeuksia, muutoksia ja suruja yhdessä, aina voinut luottaa että yhdessä selvitään. Sitten tulee se ero = suuri suru, huomaat että kaipaisit sitä tuttua tukea, mutta sitä ei enää ole, olet yksin ja selvittävä on. Lopulta tajuat, että sen lisäksi se elämäsi suurin tuki on se joka sen kivun/surun aiheuttaa. Ymmärrän eron tuoman surun, mutta esim. omassa erossa oli niitä "rumia elementtejä", valheita, roikottamista, pettämistä jne.

Tuohon toteamiseen, että ero ei välttämättä ratkaise esim. epäoikeudenmukaisuuden kokemisen tunteita. Sanoisin kokemuksesta, että se ero on kuitenkin alku kaikkeen. Siitä alkaa todellinen tutustumismatka itseensä. Se eron askel vaan pitää pystyä ottamaan ja se ei ole helppoa. 

28 v yhdessä 

"mies saa olla mukavasti lasten kanssa hänen kotonaan. Toki ymmärrän, että Hukassa yrittää tässä ajatella lasten parasta ja suojella lasten suhdetta isäänsä, mikä onkin oikein. Mutta onko se koko totuus? Onko tässä silti yritys pitää mies jollain lailla elämässään ja siloitella hänen elämäänsä niin helpoksi ja mukavaksi kuin mahdollista muuttuvissa olosuhteissa? "

Ainokaiseni hyvinvoinnin vuoksi olisin itse erossa taipunut kaksinkerroin ja taivuinkin. Hommasin toisen asunnon, enkä aluksi vienyt mitään vanhasta kodista pois. Olin joustava kaikissa järjestelyissä. En vaan tuossa hetkessä nähnyt mitään tärkeämpää edes omassa elämässäni kuin lapsen selviytyminen aikuisten aikaansaamasta erosta mahdollisimman kolhuitta. Asuimme vuoroviikoin vanhassa kodissa, väistöasuntoon hankin kaiken Torista tai lahjoituksina perheeltä. Aina kun mahdollista menin lapsen kanssa välillä ystävien luo, mökille tai matkoille, että miehen olisi mahdollisimman vaivatonta. Uudesta kodista tuli mulle kaikessa yksinkertaisuudessaan todella rakas; uuden elämän symboli.

En koe kärsineeni mitään, enkä todella joustanut siksi että olisin halunnut olla miehelle mieliksi, vaan lapsen vuoksi. Mulla olisi kipeämpi kokemus erosta ja varmaan myös katkerampi mieli, ellen olisi alunperinkin motivoitunut, en oikeassa olemisesta tai omasta edusta, vaan lapsen. Eli sikälikin kannatti.

Ei ollut tarkoitus ottaa kantaa asumiskuvioihin eron jälkeen yleensä, vaan ainoastaan Hukassa nimimerkin tilanteessa.

Näen huonot ennusteet sille, että Hukassa pääsee elämässään eteenpäin niin kauan kuin hänen oma elämänsä pyörii miehen tarpeiden ja tunteiden ympärillä. Tämä voi jatkua eron jälkeenkin.

28, ymmärrän täysin mitä sanot ja allekirjoitan kyllä sen, että ero on askel eteenpäin. Kun on ottanut konkreettisen askelen, se vaikuttaa väistämättä myös omaan ajatteluun ja siitä todellakin voi alkaa tutustumismatka itseen. Niin kauan kuin on toisen ihmisen vaikutuspiirissä, oma ajattelu voi hämärtyä. Etenkin jos on oltu vuosikymmeniä yhdessä. Ja vielä vakavammin tapauksissa, joissa esiintyy manipulointia, kaasuvalotusta ja henkistä väkivaltaa.

Kuurankukka

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut tarkoitus ottaa kantaa asumiskuvioihin eron jälkeen yleensä, vaan ainoastaan Hukassa nimimerkin tilanteessa.

Näen huonot ennusteet sille, että Hukassa pääsee elämässään eteenpäin niin kauan kuin hänen oma elämänsä pyörii miehen tarpeiden ja tunteiden ympärillä. Tämä voi jatkua eron jälkeenkin.

28, ymmärrän täysin mitä sanot ja allekirjoitan kyllä sen, että ero on askel eteenpäin. Kun on ottanut konkreettisen askelen, se vaikuttaa väistämättä myös omaan ajatteluun ja siitä todellakin voi alkaa tutustumismatka itseen. Niin kauan kuin on toisen ihmisen vaikutuspiirissä, oma ajattelu voi hämärtyä. Etenkin jos on oltu vuosikymmeniä yhdessä. Ja vielä vakavammin tapauksissa, joissa esiintyy manipulointia, kaasuvalotusta ja henkistä väkivaltaa.

Kuurankukka

Etäisyys toisen vaikutuspiiriin on kyllä todella tärkeä pointti. Jäin itsekin pohtimaan tuota eron vaikutusta, että kuinka paljon se vaikuttaa, jos on henkisesti vielä täysin kiinni toisen tarpeissa ja pelastamisessa. Mutta etäisyys totta vie tuo monesti tilaa ja mahdollisuutta, mahdollisuuden kuunnella itseä ja omia tarpeita. Ilman että toinen on jatkuvasti siinä vieressä kaasuvalottamassa ja hämmentämässä asioita. Mitä kauemmin ja mitä lähempänä on, sitä enemmän todellisuus vääristyy. Koska toisen vaikutuspiirissä alkaa pikkuhiljaa epäilemään itseään, tunteitaan, huomioitaan, kaikkea mahdollista. Toinen on kuin sieni, joka saa levitettyä juuristonsa entistä tiukemmin toisen pääkoppaan imien kaikki ravinteet itseensä jättäen toisen haukkomaan tyhjänä henkeä.

- Käpybara

MP vaikutat hyvin vahvalta, mutta erittäin empaattiselta samalla. Mietin, mikä on kehystarina, jonka itsestäsi kertoisit? Jotain olet avannut, mutta mietin, miten olet säilyttänyt suuren osan herkkyyttä vai onko se mielestäsi sisäsyntyistä?

Ei tarvitse kertoa tietenkään, mutta joskus jotkut persoonat täällä vaan alkavat kiinnostaa jotenkin pinnan alta. Anteeksi jos loukkaa!

Huomaa että iso pyörä alkaa pyöriä kommentteja lukiessaan. Hienoa keskustelua, hyviä näkökulmia.

Valoa kohti: paatuneena kielioppinatsina hyväksyn ehdottomasti lyhenteiden käytön, ja nyt kysynkin oliko toivottu lyhenne siis todella VT eikä VK?  Tässä nykylaitteiden maailmassa yksikin oikein kirjoitettu sana tuntuu ajoin voitolta, niin tarkistan... Allekirjoitan täysin, mitä sanoit kuuntelemisesta. Maailman aliarvostetuin taito, ja ehkä tärkein. Olen ollut huomaavinani, että tunnekuohun vallassa sen harjoittaminen on vielä tuplasti vaikeampaa kuin normaalisti. Niin helposti kuulee sen, mitä pelkää tai toivoo, eikä sitä, mitä toinen tarkoitti. Joskus sitten jälkeenpäin erehdyksen tajuttuaan hävettää tai naurattaa. Tilanteesta riippuen.

Oli myös hienoa, että Kuurankukka sai sanoistani jotain itselleen. Itse saan häneltä peilausta nimenomaan terveistä rajoista ja järjestä, joten on mukava kuulla että jotain menee toiseenkin suuntaan. Kiitos erityisesti huomiosta liittyen omien arvojen ja rajojen puolustamiseen, tuntui hyvältä ja vahvisti kokemusta siitä, että olen oikeilla jäljillä epäsuosiontavoittelussani (tämä on sitä minun kuivahkoa vitsihuumoriani).

MaratonParkuja puhui epäoikeudenmukaisuudenkokemuksen ja stressin suhteesta. Vähän on omassa ajattelussani munakanaa, mutta on vaikea nähdä, miten voimakas epäoikeudenmukaisuudenkokemus ei itsessään aiheuttaisi stressiä. Molemmissahan on perustavanlaatuisella tavalla kyse hallinnantunteen menettämisestä.

28 v sanoi, että ero ei välttämättä ratkaise kaikkea, ja Kuurankukka totesi, että haitallinen käytös voi jatkua eron jälkeenkin. Komppaan Kuurankukkaa. Olen päässyt omakohtaisesti kokemaan, miten se ei välttämättä ratkaise yhtään mitään. Oma äitini hankkiutui melkein samalla hengenvedolla yhdestä perhehelvetistä toiseen, ja vei mukanaan samat ongelmat, nyt vain uusperhekuvion tehostamina. Omille toimintamalleilleen hän oli edelleen täysin sokea, kun viimeksi olimme tekemisissä joitain vuosia sitten. Aina kaikki oli muiden vika, hän vain tahdoton uhri. Minun isästäni hän ei ymmärtänyt, miten oli yksiin päätynyt. Ja isäpuolenikaan ei ollut hyvä, olisi kuulemma pitänyt valita hauskempi mies.

Mitäpä siihen sitten?

Taisi olla suunnilleen kasarilla, kun avioerot yleistyivät. Omassa lapsuudenkaveriporukassani oli 8 jäsentä, joista 5:n äiti oli yksinhuoltaja jossain vaiheessa. Näin jälkikäteen kun tarkastelen näiden äitien toimintaa, niin ei se eroaminen tainnut kenessäkään mitään suurta valaistumista aiheuttaa. Parisuhderiitoja ei tarvinnut lasten enää todistaa, mutta paljon uhriutumista, katkeruutta, tunnetasolla vetäytymistä sekä vastuutonta ja rajatonta käytöstä kylläkin.

Toivon että nykyajan vanhemmat ovat silloisia valistuneempia, mutta minään taikasauvana en eroa ongelmien poistajana edelleenkään osaa pitää. Lähinnä se juuri mahdollistaa tuon Kuurankukan mainitseman irrottautumisen manipuloivasta henkilöstä ja itsetutkiskelun aloittamisen. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että niin kauan kuin joku aktiivisesti häivyttää rajoja päivittäisessä arjessa, on aika mahdotonta saada kosketusta itseensä.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Huomaa että iso pyörä alkaa pyöriä kommentteja lukiessaan. Hienoa keskustelua, hyviä näkökulmia.

Valoa kohti: paatuneena kielioppinatsina hyväksyn ehdottomasti lyhenteiden käytön, ja nyt kysynkin oliko toivottu lyhenne siis todella VT eikä VK?  Tässä nykylaitteiden maailmassa yksikin oikein kirjoitettu sana tuntuu ajoin voitolta, niin tarkistan... Allekirjoitan täysin, mitä sanoit kuuntelemisesta. Maailman aliarvostetuin taito, ja ehkä tärkein. Olen ollut huomaavinani, että tunnekuohun vallassa sen harjoittaminen on vielä tuplasti vaikeampaa kuin normaalisti. Niin helposti kuulee sen, mitä pelkää tai toivoo, eikä sitä, mitä toinen tarkoitti. Joskus sitten jälkeenpäin erehdyksen tajuttuaan hävettää tai naurattaa. Tilanteesta riippuen.

Oli myös hienoa, että Kuurankukka sai sanoistani jotain itselleen. Itse saan häneltä peilausta nimenomaan terveistä rajoista ja järjestä, joten on mukava kuulla että jotain menee toiseenkin

Olen fiilistellyt sitä, miten mielenkiintoista ja antoisaa tämä keskustelu on ollut! Aivoissa oikein surisee :D, siis hyvällä tavalla. Tulee oivalluksia ja näkökulmia niin paljon. Vitsi, niin totta tuo, että ellei omia käyttäytymismallejaan työstä, niin on hyvin todennäköistä, että sama shaiba vain jatkuu suhteista toiseen. Tulee aina alitajuisesti ihastuneensa ja vetäneensä puoleensa tietyn tyyppisiä ihmisiä tms. ja sama sirkus alkaa alusta. Joten siksikin se huomion kiinnittäminen omaan itseensä olisi niin tärkeää.

- Käpybara

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut tarkoitus ottaa kantaa asumiskuvioihin eron jälkeen yleensä, vaan ainoastaan Hukassa nimimerkin tilanteessa.

Näen huonot ennusteet sille, että Hukassa pääsee elämässään eteenpäin niin kauan kuin hänen oma elämänsä pyörii miehen tarpeiden ja tunteiden ympärillä. Tämä voi jatkua eron jälkeenkin.

28, ymmärrän täysin mitä sanot ja allekirjoitan kyllä sen, että ero on askel eteenpäin. Kun on ottanut konkreettisen askelen, se vaikuttaa väistämättä myös omaan ajatteluun ja siitä todellakin voi alkaa tutustumismatka itseen. Niin kauan kuin on toisen ihmisen vaikutuspiirissä, oma ajattelu voi hämärtyä. Etenkin jos on oltu vuosikymmeniä yhdessä. Ja vielä vakavammin tapauksissa, joissa esiintyy manipulointia, kaasuvalotusta ja henkistä väkivaltaa.

Kuurankukka

Itse en taas kokenut tuota vuoroasumista vanhassa kodissa yhtään niin, että se olisi vienyt tilaa oman uuden elämän rakentamiselta tai pitänyt exän liian tuoreena mielessä. Mulla oli omakotitalossa oma huone, emme nukkuneet siis samassa sängyssä ja oma vessa. Pelisäännöistä oli sovittu (laskut, siivoamisen taso, jääkaapin perusvarustus, toisaalta en ollut näistä piirulleen tarkka eron jälkeen kun en ollut ennenkään eroa). Ainoa yhteydenpito koski lapsen asioita -koska ja kuka ja minne ja millä kyydillä, tai miten lapsella menee koulussa etc. Tää olisi asumiskuvosta riippumatonta joka tapauksesssa.

Päinvastoin. Saatiin ottaa etäisyyttä toisiimme ja erotilanteeseen, ennen kuin tehtiin ns pesänjako. Se sujuikin sitten viieällä rationaalisuudella melkein 2 v eron jälkeen.

Edelleen eron suurin murhe oli mullakin se kuinka lapsi kokee asiat. Pidän suurena etuoikeutena, että voin tuntea sydämen edes hiukan kevyemmäksi kun tämä järjestely mahdollistui. Ymmärrän ettei se joka erossa ole mahdollista. Samalla ymmärrän, että Hukassa hakee sopuisaa ratkaisua jossa lasten arki muuttuisi aluksi mahdollisimman vähän ja suhde molempiin vanhempiin säilyisi samalla läheisenä.

Vierailija kirjoitti:

Ainokaiseni hyvinvoinnin vuoksi olisin itse erossa taipunut kaksinkerroin ja taivuinkin. Hommasin toisen asunnon, enkä aluksi vienyt mitään vanhasta kodista pois. Olin joustava kaikissa järjestelyissä. En vaan tuossa hetkessä nähnyt mitään tärkeämpää edes omassa elämässäni kuin lapsen selviytyminen aikuisten aikaansaamasta erosta mahdollisimman kolhuitta. Asuimme vuoroviikoin vanhassa kodissa, väistöasuntoon hankin kaiken Torista tai lahjoituksina perheeltä. Aina kun mahdollista menin lapsen kanssa välillä ystävien luo, mökille tai matkoille, että

Olisiko lapsen hyvinvoinnista voinut huolehtia yhtä lailla ilman, että olisit erityisesti miettinyt miehesi elämän vaivattomuutta? Jotenkin ajattelisi, että molemmat vanhemmat olisivat motivoituneita huolehtimaan yhteisestä lapsestaan.

Herää siis kysymys, eikö (teidän yhteisen) lapsen hyvinvointi ollut hänen isälleen yhtä tärkeää?

-Liekki

Jäin pohtimaan sitäkin, että vaikka pääsinkin eroon suhteesta luonnehäiriöisen kanssa suht nopeasti, niin siihen vaikutti hyvin paljon ajoitus. Jos se olisi ollut nuoruuden rakkaus, tai olisin tavannut hänet varhaisaikuisuudessa, niin tilanne olisi ollut täysin eri. Ellen olisi hankkinut tietoisuutta ongelmistani ja käynyt jo terapiassa, tilanne olisi ollut täysin eri. Ellei minulla olisi ollut kontaktia terapeuttiini, jolla on ymmärrystä ja osaamista eksäni tyyppisistä ihmisistä, tilanne olisi voinut olla eri. Eli en missään nimessä voi paistatella missään erinomaisuudessa, että minäpäs osasin, vaan kyse on todella monesti myös täysin sattumasta. Niin hemmetin pelottavaa kun se onkin. MaratonParkuja taisi tästä aikaisemmin jo kirjoittaakin. Ja kaikesta huolimatta olin suhteen jälkeen aivan palasina ja suurelta osin toimintakyvytön, koska suhde laukaisi yhdessä hetkessä niin monia lapsuuden traumojani pintaan. Ajattelin että jos selviän tästä järjissäni, niin selviän tulevaisuudessa mistä vaan. Ja tuota ajatusta olen kantanut mukanani, selviän tästäkin ja tuosta. Ajan kanssa, päivä kerrallaan. Vaikka menen henkisesti tuusan nuuskaksi, niin sitten vain liimailen niitä murusia takaisin yhteen minuutti ja tunti kerrallaan. 

- Käpybara

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainokaiseni hyvinvoinnin vuoksi olisin itse erossa taipunut kaksinkerroin ja taivuinkin. Hommasin toisen asunnon, enkä aluksi vienyt mitään vanhasta kodista pois. Olin joustava kaikissa järjestelyissä. En vaan tuossa hetkessä nähnyt mitään tärkeämpää edes omassa elämässäni kuin lapsen selviytyminen aikuisten aikaansaamasta erosta mahdollisimman kolhuitta. Asuimme vuoroviikoin vanhassa kodissa, väistöasuntoon hankin kaiken Torista tai lahjoituksina perheeltä. Aina kun mahdollista menin lapsen kanssa välillä ystävien luo, mökille tai matkoille, että

Olisiko lapsen hyvinvoinnista voinut huolehtia yhtä lailla ilman, että olisit erityisesti miettinyt miehesi elämän vaivattomuutta? Jotenkin ajattelisi, että molemmat vanhemmat olisivat motivoituneita huolehtimaan yhteisestä lapsestaan.

Herää siis kysymys, eikö (teidän yhteisen) lapsen hyvinvointi ollut hänen isälleen y

En tiedä, varmaan oli yhtä tärkeää. En käynyt kauppaa "palveluksilla" vaan tarjosin hänelle viikkoa pidempiä jaksoja siellä talossa, (johon sovimme hänen lopulta jäävän joka tapauksessa pysyvästi), koska se oli mulle mahdollista. Hän asui vanhemmillaan ne vuoroviikot, joten hänelle se omaan kotiin pääseminen oli mua tärkeämpää. Hänelle tuli lisäksi uusi kumppani jossain välissä, jolla myös oli omat lapsiviikkonsa, joten hänen päädyssään kaikenlaista sovittelutarvetta oli enemmän. Minä pidän hänestä yhä, niin en näe mitään syytä miksi en olisi joustanut. Ja viimekädessä katsoin sen lapsen eduksi, että vanhemmat pystyvät sovussa poikkeukselliseen järjestelyyn. Jos olisin ajatellut lapselle koituvan enemmän vahinkoa erosta kuin yhdessä kitkuttelusta, olisin kitkutellut. Mutta luotin että osaamme erota sovussa niin, ettei lapsi joudu sivusta kärsimään mitään selkkauksia tai jatkuvia menetyksiä. Ja en tässä koita leikkiä mitään marttyyria, ratkaisuni olivat puhtaan itsekkäitä: mulla ei ollut kiire mihinkään, itsekkäästi minun tunne-elämäni keskeisin asia oli ja on lapsen hyvinvointi, joten palvelin omaa mielenrauhaani näillä ratkaisuilla. Onneksi ne sopivat myös isälleen.