Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

"Minusta se, että on ajattelematon ja ymmärtämätön ystävän ollessa kyseessä on melkoisen outo lähtökohta ystävyydelle. En jaksaisi itsekään pitää sellaista ystävyyttä yllä."

Tämä.  Jos elämäntilnanne on raskas ei siihen tarvita ihmisiä jotka ovat ajattelemattomia eikä edes tajua olla siitä pahoillaan. Ihan ok heivata pois elämästä. 

Siitähän monesti johtuukin että koko ajan vaaditaan jotain isompaa ihmisyyttä ymmärtää ihan kaikkea vaika mitä paskaa sataisi niskaan niin ymmärrä vaan ja ajattele että hyvää ne tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän sivusta, jos ja kun joku jäisi jotenkin kiinni siitä, että on aseita käsitellyt kännissä, voi johtaa aselupien tilapäiseen  tai pysyvään menetykseen. Siksikin ex-ystäväsi on ehkä tietoisesti ottanut vähättelevän asenteen, jotta siitä ei tehtäisi ns. numeroa.

Sen vuoksi metsästysseuroissakin on nykyään aika tiukkakin ryhmäkuri, ainakin noissa joita tunnen, koska sielläkin voidaan puhalluttaa yllärinä, ja tällöin koko seura saa huonoa mainetta, jos siellä sallittaisiin kännissä koheltaminen. En tiedä miten on ollut joskus kauan sitten, mutta koska lähipiirissäni on useampikin metsästäjä, tiedän tämän todeksi. Sitä paitsi autoilla ovat useimmiten liikkeellä, koska metsästysalueet ovat kaukana keskustoista.

Olen itsekin ampunut mm ratakiväärillä ja hirvikiväärillä ja joillain muillakin aseilla, vaikken arm

k

Erikoista jos ei kukaan 'ysärinuorista' tiedä sitä että tavallisessa ilma-aseessa on eteenpäin suuntautuva rekyyli. Aseen laukeamismenetelmä perustuu jouseen ja siksi rekyyli kohdistuu eteenpäin, eikä taakse kuten tuliaseessa. Jos aseessa ei ole erikseen asennettua kiikaria, ei tästä rekyylistä ole tosiaan mitään vaaraa ampujalle, yleensä sitä tuskin edes huomaa. Mutta aseen lauetessa kiikari voi liikkua rekyylin voimasta taaksepäin. Ja silmähän on luonnollisesti hyvin lähellä sitä kiikaria. Se tässä vähän ihmetyttää miten sellainen liike riittää tekemään ihoon isoa haavaa.

Minulta on ainakin mennyt ohi, jos on kerrottu, kuinka isosta haavasta ja arvesta tässä mahtaa olla nyt kyse. Jos ei olekaan kyse niin isosta arvesta?

En tiedä aseista yhtään mitään. Kumppanini ja kumppanin isä ovat puhuneet ilmakolla ampumisesta siihen tyyliin, että olen saanut kuvat, et se on kuin leikkipyssyllä paukuttelisi. En ole ikinä ampunut millään ampuma-aseella. Ja tunnistan Liekistä samanlaista spontaaniutta mitä itsessänikin. Saatan innostuksissani toheltaa sen enempää ajattelematta. Joten olisi voinut sattua minullekin, olisin ollut juurikin niin hömelö, että en olisi osannut kyseenalaistaa olosuhteita. 

 

Suurin kompastuskivi itsellenikin olisi tuollaisessa tilanteessa se, jos kaveri ei pahoittelisi omaa osuuttaan millään tavalla, vaan kuittaisi kaiken minun syykseni, vaikka harkintakyvyn pettäminen olisi koskenut molempia. Ja jos ei juuri välittäisi vammoista. Vaadin tässä ehkä muilta samaa mitä itseltäni. Minulla on kiipeilykokemusta ja ystävälläni taas ei. Käydään säännöllisen epäsäännöllisesti seikkailemassa luonnossa ja löydettiin yksi paikka, missä pääsee hieman kiipeilemään (kiipeilemällä huipulle). Reitti oli minulle helppo ja helpohko muutenkin, mutta varmistin varmaan sataan kertaan ystävältäni, että miten hänen etenemisensä sujuu, haluaako kääntyä takaisin, olin varmistamassa siirtymissä ja antamassa vinkkejä, että mistä ja miten kannattaa ottaa kiinni. Ja varauduin jatkuvasti siihen, että käännytään takaisin, jos homma menee liian riskaabeliksi. Jos ystävälleni olisi tapahtunut jotain, olisin ollut todella pahoillani ja pyrkinyt hyvittämään mokani hänelle parhaani mukaan. Vaikka hänen omallakin vastuullaan on se, että millaisille reiteille lähtee mukaan ja riittääkö osaaminen sekä kunto. Mutta yhtä suuri vastuu olisi minullakin.

- Käpybara

MP sen summasi. Jos ystävää ei kiinnosta varmistaa, että toinen varmasti tietää, mitä odottaa tai jälkeen päin kysellä, miten voit edes niin mitäs sellaisella ystävällä tekee.

Kuuris on oikeassa että tehokkaampaa olisi miettiä mtien eteenpäin. No eka askel otettu kun on nähnyt että tuommosia ystäviä ei mukanaan roikota. Hyvä ja nyt miettimään mitä muuta taakkaa voi keventää.

Vierailija kirjoitti:

Jälleen lyhyt kommentti: Miehet on miehiä -argumentti ärsyttää minua suunnattomasti. Sellainen ajattelu ruokkii pahimmillaan sukupuolistereotypioita ja epätasa-arvoisia valtarakenteita. Minun mielestäni vastuun kantamista omista teoistaan on odotettava kaikilta yksilöiltä sukupuolesta riippumatta.

Tässä nyt keskustelu pyörii paljon sen ympärillä millainen Liekki on tai millaisessa elämäntilanteessa tällä hetkellä. Luulen, että Liekkiä auttaisi enemmän keskustelu siitä, miten hän pääsisi eteenpäin tilanteesta, jonka kokee epäoikeudenmukaisena ja jonka käsittely vie turhauttavan paljon aikaa ja energiaa häneltä.

Kuurankukka 

Ei se miehet sitä tai tätä stereotypisointi tainnut nyt siitä lähteä että sillä voisi välttää vastuun kun oon vaan tämmönen mies nyt. Vaan siitä, että se on ihan käypä selitys sille miksi tilanne saattoi olla sen miehen näkökulmasta ei niin iso juttu.  Miksi ei lähtisi arvioimaan toisen toimintaa vähemmän raskauttavan oletuksen pohjalta, vaan mieluummin enemmän? Eikö ole verrattain todennäköistä, että ko mies ei vaan älynnyt että se haava on niin iso juttu, koska ei osaa asettua sellaisen ihmisen asemaan joka ei halua sellaista kauneusvirhettä otsaansa? Siis ei niin ettei halua, vaan ei osaa. Vähän niin kuin lapset leikkii keskenään leikkiä missä mennään vuoroin komeroon ja pannaan ovi kiinni, kunnes yksi saa paniikkikohtauksen siellä kaapissa. Ei ne muut halunneet häntä vahingoittaa, he eivät vaan osanneet asettua hänen asemaansa. Tai joku kotiäiti pientilalta ei osannut varata kahvipöytään kasviskermaa, ei siis siksi ettei olisi halunnut tehdä uuden vävypojan vierailua mukavaksi, ei vaan osannut asettua tämän asemaan kun ei ole koskaan ollut tilanteessa jossa joku ei haluaisi laittaa kahviin aitoa kermaa, hyvänen aika sentään. Tottakai aina on hyvää käytöstä ja huomaavaista pahoitella ja korjata seuraavalle kertaa. Mutta on sillä vaille kasvipohjaista kahvikermaa jääneelläkin oma osuutensa siinä minkälaisissa merkeissä tilanne jatkuu.

"Tottakai aina on hyvää käytöstä ja huomaavaista pahoitella ja korjata seuraavalle kertaa. "

No siitähän tässä olikin kyse kun tämä oli se seuraava kerta. Edellisestä ei ollut opittu mitään vaan sama toistui. 

Mä en enää aikuisena jaksa katsella ihmisiä jotka on lasten piiloleikkien tasalla. Ja lapsenakaan en kaverina pitänyt yhtään tyyppiä jnka mielestä oli hauskaa piilosilla sulkea joku kaappiin panikoimaan. Tässä keskustelussa tosiaan on ne puolet ne jotka osa a asettua toisen asemaan ja ne joiden mielestä voi hyvänen aika on ihan normaalia että tajua että toinen on aivan paskana kun otsa mäsänä.

Vierailija kirjoitti:

"Tottakai aina on hyvää käytöstä ja huomaavaista pahoitella ja korjata seuraavalle kertaa. "

No siitähän tässä olikin kyse kun tämä oli se seuraava kerta. Edellisestä ei ollut opittu mitään vaan sama toistui. 

Mä en enää aikuisena jaksa katsella ihmisiä jotka on lasten piiloleikkien tasalla. Ja lapsenakaan en kaverina pitänyt yhtään tyyppiä jnka mielestä oli hauskaa piilosilla sulkea joku kaappiin panikoimaan. Tässä keskustelussa tosiaan on ne puolet ne jotka osa a asettua toisen asemaan ja ne joiden mielestä voi hyvänen aika on ihan normaalia että tajua että toinen on aivan paskana kun otsa mäsänä.

Kuten sanottu, kyllä sillä kenen otsa on mäsänä on myös oma osuutensa siihen kuinka tilanne kehittyy. en ollut paikalla, en tiedä, mutta yleensä ihminen kyllä säikähtää, auttaa ja pahoittelee jos vahinko sattuu toiselle hänen tiluksillaan. Jos näin ei tapahtunut, on kumma tyyppi ja pitäisin junttina minäkin.

Sellaistakin on nähty, että kun vahinko tapahtuu, ei toinen ehdi edes säikähtää kun saa kuulla jo niin täyslaidallisen että siinä empatia karisee ja tilalle tulee lähinnä puolustuskanta. Ehkä pystyt itsekin kuvittelemaan tilanteen jossa toinen yllättää sinut voimakkaalla reaktiolla vahinkoon, joka sinulle itsellesi ei olisi niin vakava asia ja saat kuulla kunniasi niin että anteeksipyyntösi jäävät melun alle. Tekeekö siinä vaiheessa mieli käydä maahan polvilleen osoittamaan katumusta, vai herääkö pieni tunne sisälle, että ei tämä reaktio nyt ole ihan kohtuullinen vahinkoon nähden? Hiihtohissin ala-asemalla olen itse joskus varhaisnuorena saanut huudot eräältä äidiltä kun laskin hänen laskemista opettelevan lapsensa ohi, mielestäni riittävän kaukaa, mutta ilmeisesti liian läheltä että äiti säikähti.

Ja sitten viimeisenä vielä myös usein kohdattu tilanne, jossa vahingon tapahduttua sen kohteeksi joutunut vähättelee, että eihän tässä nyt mitään suurempaa ja kyllähän tämä tästä..mutta myöhemmin alkaa miettimään että jumankauta tuossahan olisi voinut mennä silmä ja suuttumaan tilanteesta postuumisti. Osa osaa ottaa rakentavasti tällaiset kiukkuiset puhelut tilanteen jälkeen, mutta osa voi kokea ne epäreiluna paisutteluna. Tässä kun puhutaan henkilökohtaisista traumoista ja miten ne vaikuttaa siihen että tunteet tuntee suurina, niin onko mitenkään mahdollista että vastapuolella myös on oma traumansa? Tullut vaikka syytetyksi aiheettomasti jostain, ollut lapsuudenperheessään syntipukki tms tms.

Vierailija kirjoitti:

Jälleen lyhyt kommentti: Miehet on miehiä -argumentti ärsyttää minua suunnattomasti. Sellainen ajattelu ruokkii pahimmillaan sukupuolistereotypioita ja epätasa-arvoisia valtarakenteita. Minun mielestäni vastuun kantamista omista teoistaan on odotettava kaikilta yksilöiltä sukupuolesta riippumatta.

Tässä nyt keskustelu pyörii paljon sen ympärillä millainen Liekki on tai millaisessa elämäntilanteessa tällä hetkellä. Luulen, että Liekkiä auttaisi enemmän keskustelu siitä, miten hän pääsisi eteenpäin tilanteesta, jonka kokee epäoikeudenmukaisena ja jonka käsittely vie turhauttavan paljon aikaa ja energiaa häneltä.

Kuurankukka 

Kuurankukalta hyvä kommentti ja olen samaa mieltä molemmista kohdista. 

Liekki, ymmärrän hyvin, että tapahtuma pelästytti, suututti ja turhautti ja siitä pysyvän arven jääminen on ikävää. Toisaalta uskon, että arpea ei edes ulkopuolinen huomaa, jos ei tiedä eikä välttämättä huomaa, vaikka tietäisikin. Monilla ihmisillä on arpia kasvoissaan varsinkin, jos on kärsinyt pahasta aknesta nuorena enkä usko, että jokainen vastaantulija kiinnittäisi  huomiota Liekin arpeen. Toisaalta pikkuhiljaa kannattaisi siirtää mietinnän painopistettä siihen, että tilanteesta selvittiin melkein säikähdyksellä. Ei kännisen  isännän typerä vastuunvälttely  eikä typerä ehdotus ole Liekin vastuulla. Liekin vastuulla on se, että hän suostui hölmöön ehdotukseen, mutta tapahtunutta ei voi enää muuttaa vaikka sitä vatvoisi kuinka. Ainoa mitä voi tehdä, ettei tee samaa virhettä uudestaan, maailmassahan on paljon tekemättömiä virheitä ;) Vanhan sanonnan mukaan viisaatkin tekevät virheitä, mutta vain tyhmät tekevät toiseen kertaan. Kuulostaa, että Liekki olet itsellesi ankara ja vaativainen? 

Hukassa kuulumisia edelleen kaipailen, jos haluat/jaksat päivittää

Tähkäpää, jonka kasvoissa on arpia lapsuuden kolhuista (joista selvittiin säikähdyksellä molemmista)

Olen alkuviikon vapaiden jälkeen keskittynyt vaihteeksi töihin, ja hauska nähdä, miten täällä on sillä aikaa ajatukset ohjautuneet hyvinkin samoille urille kuin itselläni.

Elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, oli sitten kuinka varovainen tai ei. Joskus otetaan isoja riskejä 1000 kertaa peräkkäin, eikä koskaan napsahda. Joskus sitten se riskitietoinen hiirulainen ottaa ensimmäisestä osuman otsaansa. Kaikkea ei voi ajatella koko ajan, etukäteen 24/7. Virheitä tapahtuu. Opitaanko niistä, ja jos, niin mitä, on sitten toinen kysymys. Itselleni paras riskien mitigointikeino on se, että pyrkii välttämään päätöksentekotilanteita haastavissa olosuhteissa. Koska oma elämäni on viimeiset 7 vuotta ollut yhtä haastavaa tilannetta, tiedän miten vaikeaa se voi toisinaan olla.

Ihanan ihana traumapioneeri Gabor Mate on todennut, että trauma ei synny siitä, että jotain pahaa tapahtuu. Trauma syntyy siitä, että jäät yksin kokemuksesi kanssa. Et tule ymmärretyksi, nähdyksi tai kuulluksi. Toisin sanoen joko sinulla ei ole ihmisillä ympärilläsi tai heillä ei ole myötätuntoa ja empatiakykyä auttaa vaikeiden tunteiden kohtaamisessa. Kun jää lapsena vaille myötätuntoa ja ymmärrystä, ei ymmärrä itseään tai omaa toimintaansakaan. Tunteet ovat liikaa, joten ne tukahdutetaan tai räiskitään muiden silmille ilman kahta ajatusta.

Kun katsoo kommentteja täällä, näkee sen, miten monia ei ole ymmärretty. Niin kyynistynyt en ole, että uskoisin ihmisten pohjimmiltaan haluavan kenellekään pahaa. Mutta näen kyllä, miten kyvyttömiä monet ovat kohtaamaan varjoja itsessään. Miedoimmillaan sitä toistetaan omia argumentteja loputtomiin vailla kykyä ottaa vastaan mitään eriäviä näkökulmia . Seuraavalla asteella ei sitten tarvita argumenttejakaan, onhan minulla mielipide. Anna määkin huudan. Sitten tulee egon puhe, jolla kerrotaan, että kyllä minä tämän niin paljon paremmin olisin osannut. Sinun toimintaasi en ymmärrä enkä halua ymmärtää. Enkä tunne mitään myötätuntoa. Sanotaan se oikein ääneen. Ja alimmalla tasolla on sitten ihan vain tarve jakaa omaa pahaa oloa nimittelemällä ja menemällä henkilökohtaisuuksiin.

En tiedä havahtuvatko nämä ihmiset koskaan ajattelemaan, miksi he toimivat niin kuin toimivat. Mitä he toivovat saavansa aikaan sanomisillaan? Ajattelevatko sitä edes? Ja tajuavatko sitä, että he toiminnallaan itse asiassa katkovat yhteydentunnetta itsensä ja muiden välillä. Toisin sanoen pahimmillaan traumatisoivat paitsi muita, myös itseään.

Tylyistäkin kriittisistä näkemyksistä voi ottaa itselleen asioita ja kehittyä niiden avulla, jos niissä on esitetty pitäviä argumentteja. Mutta tuosta sekalaisesta älämölöstä ei tule kuin pahanlaatuinen päänsärky.

Kuurankukan taannoin tapailema Apulannan biisi lienee Valot pimeyksien reunoilla, jonka säkeet kuuluvat "Meistä jokainen on polku jonnekin / Mutta viisaus on siinä että ymmärtää / Ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois".

Minulle syntyi tämän keskustelun myötä ymmärrys siitä, että itselleni elinehto ihmissuhteissa on (ja on aina ollut) molemminpuolinen halu ymmärtää ja kunnioittaa toisen näkemystä. Silloinkin, kun emme ole samaa mieltä.

-Liekki

Ja sille joka kutsui minua älykkääksi (kiitos?) ihmetellen vatvomista ja ylianalysointia, niin nehän ovat ihan silkkoja traumareaktioita. Samoin kuin tämä omasta mielestäni kovin yliarvostettu "älykkyyteni", joka on pitkälti seurausta yhdistelmästä lähtökohtaisesti herkkää hermostoa ja pakkoa selviytyä lapsena kaoottisissa olosuhteissa.

MP osui täsmälleen oikeaan siinä, että ensimmäiset 20 vuotta en sitten niin todellakaan vatvonut mitään, vaan menin korvat soiden ja valkoinen valo silmissä eteenpäin. Pääasiallisena tavoitteena selvitä kammottavissa olosuhteissa ja tiedostamattomana pyrkimyksenä olla tuntematta mitään.

Kun osa traumoista pintautui parikymppisenä, olin ensimmäisen puoli vuosikymmentä sen jälkeen vakavasti masentunut ja itkuinen. Ja akuutin itsetuhoisuuden jälkeen olin kiitollinen siitä, että pystyin tuntemaan ylipäänsä yhtään mitään. Edes kipua ja tuskaa.

Loputon vatvominen, analysointi ja sanojenpyörittely on vain yksi tapa tulla toimeen tunteiden kanssa. Ja toisaalta vältellä tunteiden tuntemista kehossa, koska tunteminen yksinkertaisesti ylittää mielen kantokyvyn - se ei ole siihen valmis. Tämän ymmärsin vasta 25 vuotta alkuperäisen traumatisoitumisen jälkeen.

Kun joku teidän mielestänne käyttäytyy järjettömästi, kannattaa kysyä (sekä itseltään että muilta) miksi hän käyttäytyy niin. Siihen on aina syy. Ja sen esiin kaivamalla voidaan ehkä saada aikaan muutosta käyttäytymisessäkin.

Toki käyttäytymisen muutoskin voi haastaa ajattelumallit, mihin nojataan kognis-behaviouristisessa terapiassa. Ensin pitää vain löytää jostain motivaatio käytöksen muuttamiseen. Kokemukseni mukaan tietoisuus syy-seuraussuhteista voi auttaa siinä.

Uskon kyllä, että märehdinnän kuunteleminen sivusta on raskasta. Sitä se on harjoittajalleenkin, ja olen tunnistanut kyllä omankin kuormittavuuteni, erityisesti aikanaan kun tilanne oli pahimmillaan. Siksi olinkin iloinen terapiasta - koin että 80 eurolla tunnissa toisen on syytäkin sietää vähän epämukavuutta. Mitä taas tulee täällä kirjoittamiseen, jokainen vauva-palstaa lukeva ottaa tietoisen riskin siitä, että häiritsevää kontsaa iskeytyy eetteriin jossain vaiheessa lähes varmasti. Nimimerkkini lienee hyvä merkki ohittaa jorinat, jos niiden sisältö ei itseä puhuttele.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän Hukassa ole kuitenkin käyttänyt jo vuosikausia asioiden pohtimiseen juuri miehen kannalta omien tarpeidensa ja tunteidensa kustannuksella.

Tämä ihan vain sivuhuomiona. Mielelläni kuulisin sinulta Hukassa miten menee.

Kuurankukka

Kuinka kauan hän on tästä toimintamallistaan ja sen haitallisuudesta ollut tietoinen, lienee toinen kysymys?

Tarvittavien johtopäätösten muovautuminen voi olla hidasta, koska mieli säätelee sitä, kuinka paljon kipua se pystyy kohtaamaan kerralla. Ja elämänmittaisten uskomusten ja minäkäsityksen muuttaminen on aina kivuliasta.

Myötätuntoa siis meille vajavaisille, pyydän :)

Samanaikaisesti ymmärrän, miten turhauttavaa on seurata sivusta sellaisen toiminnan jatkumista, jonka haitallisuuden näkee itse selvästi. Kun ei ole niitä typeriä tunteita siinä hämärtämässä omaa näkökenttää. Ja haluaa toiselle vain kaikkea parasta.

Hukassa ehkä pohtii sitä, onko jäljellä vielä jotain pelastettavaa, ja jos, niin mitä. Ja miten toimimalla minimoi vahingot itselleen ja muille? Kun se - jonkun osuvasti pesukoneen linkoukseksi nimittämä - kaaos on päällä, on vaikea ajatella selkeästi ja toimia järkevästi. Koska kiireen tuntu ei ikinä tue hyvää päätöksentekoa, arvostan sitä, että Hukassa nyt ilmeisesti pyrkii kuuntelemaan itseään ja selvittämään päätään. Tai ainakin toivon, että hidastelu tässä vaiheessa on nimenomaan sitä, kuten hän itse muistaakseni taannoin sanoi.

-Liekki

Vaientakaa jo tuo nimimerkki Liekki! 

Vierailija kirjoitti:

Vaientakaa jo tuo nimimerkki Liekki! 

Miksi? Etkö kykene hillitsemään itseäsi vaan on pakko tulla lukemaan? Puhupa itse kero jotain minkä luulet täällä muita kiinnostavan.

Arpi itsessään ei ole suurensuuri, pari kolme senttiä. Huonommat hommat: se on aivan keskellä otsaa ja lähellä sitä aluetta, jolle katse kiinnittyy tunnistaessa. Tähtäin myös leikkasi sen verran leveän uran, että arpi tulee suurella todennäköisyydellä jäämään kuopalle. Kuoppa myös yhdistyy ilmejuonteeseen, niin että jos kohotan kulmiani, tulee otsaan hymykuopan näköinen kuoppa. Arpea ei siis saa meikilläkään piiloon, vaan se voi jopa korostaa sitä. Ja koska minulla on otsatukan kanssa mahdoton pyörre, ei arpea saa peitettyä silläkään..

Pari tonnia maksavien laserhoitojen tulokset realisoituvat vasta ensi keväänä. Sillä välin arpi on suojattava jatkuvasti. Ja jos kaikki muu menee pieleen, voi aloittaa alusta ja leikata arve pois reilun kolmen tonnin kustannuksilla.

Arpi on ikävä asia, mutta minulle ikävin asia on siinä muistutus silmän menettämisen vaarasta.

Ymmärrän tietysti, että nyt niin ei onneksi käynyt. Mutta se mikä ehkä hämmentää on se, miten vähän kauhistusta varsin todellinen silmän menettämisen mahdollisuus herättää. Ja miksi kukaan haluaisi ottaa moisen riskin jonkin helvetin tauluun ammuskelun takia. Senkin jälkeen, kun joku on loukkaantunut.

Onko se miehillekään nyt niin pieni juttu herätä ilman silmää, ettei mahdollisuuden mainitsematta jättäminen ei niin hirveästi haittaa?

Auttakaa minua ymmärtämään.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Vaientakaa jo tuo nimimerkki Liekki! 

Eikös tämä nyt ollut se avoin palsta, jonne kaikki saavat kirjoittaa?

Näinhän meille sanottiin, kun joku ano koki, että inhottavat nimimerkilliset yrittävät estää muiden kommentoinnin. Ja kun pohdimme suljetun foorumin mahdollisuutta, niin voi kauhistus, että joku voisi haluta muiden sanomisia rajoittaa.

Samat säännöt kaikille.

Toisen anon tavoin haastan sinut tuomaan pöytään jotain keskustelunarvoista sisältöä. Jos teet niin nimimerkillä, lupaan vaieta kahdeksi viikoksi kokonaan.

Rakkaudella

Liekki

Monesti noin pieni arpi hälvenee aikaa myöten. Jos on noin pieni niin kannattaako ottaa kalliita hoitoja. Eikö se ole silloin kesällä jo kuitenkin ommeltu kiinni? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaientakaa jo tuo nimimerkki Liekki! 

Eikös tämä nyt ollut se avoin palsta, jonne kaikki saavat kirjoittaa?

Näinhän meille sanottiin, kun joku ano koki, että inhottavat nimimerkilliset yrittävät estää muiden kommentoinnin. Ja kun pohdimme suljetun foorumin mahdollisuutta, niin voi kauhistus, että joku voisi haluta muiden sanomisia rajoittaa.

Samat säännöt kaikille.

Toisen anon tavoin haastan sinut tuomaan pöytään jotain keskustelunarvoista sisältöä. Jos teet niin nimimerkillä, lupaan vaieta kahdeksi viikoksi kokonaan.

Rakkaudella

Liekki

 

On tietenkin palsta jonne kaikki saavat kirjoittaa. Hyvä kun kirjoitat. Samat säännöt kaikille.

Mutta pitäiskö Liekinkin jo päästää irti tuosta nimimerkittä tai mimimerkillä kirjoittamisen eri vaihtoehdoista ja sen "problematiikasta" ja keinotekoisesta jaottelusta ja niputtamisesta. Joku ano sitä ja joku toinen ano tätä. Joku joskus kirjoitti. Ilmeisesti nyt on sitten jäänyt vieläkin jotain jollekin / joillekin nimettömille hampaankoloon. Kamoon.

Olen pitänyt hieman taukoa tältä palstalta ja muutenkin yrittänyt ottaa taukoa näistä loputtomista ajatuksistani. No sehän on helpommin sanottu, kuin tehty. Ikävä homma tuo Liekin arpi! Harmillinen sattumus, mutta hieno homma, että olet suoraan ja rehellisesti käsitellyt asian tuon ystäväsi kanssa. Arvostukseni suoraa toimintaa kohtaan nousee tässä hetki hetkeltä entisestään. Syvällisempää sanottavaa eivät ylikuormittuneet aivoni kykene tuosta tilanteesta nyt tuottamaan.

Enpä oikein tiedä edes mitä tässä nyt lähtisin tilanteestani päivittämään. Mieheni on nyt vihdoin ja viimein tarttunut kunnolla vaatimukseeni ja todella ryhtynyt panostamaan rehellisyyteen ja avautunut tilanteesta todenteolla. Olimme viikonlopun kahdestaan ilman lapsia ja puhuimme tuntikausia. Soppa tuntuu aina vain sekavammalta. Olin ajatellut sen niin, että hän on rakastunut uuteen ihmiseen ja huuma on sekoittanut hänen päänsä, jonka vuoksi järki on sumentunut ja toiminta on ollut ala-arvoista. No näinkin varmasti, mutta heillähän on jo tämän naisystävänkin kanssa ollut valtaisia ongelmia.

 

Nainen saattaa saman viikon aikana sekä ehdottaa yhteenmuuttoa että seuraavassa hetkessä sopia treffejä jonkun muun kanssa. Hän on häikäilemättömästi pelaillut tuossa sivussa myös muiden ihmisten kanssa ja näillä toimillaan yleensä kostaa miehelleni. Vai pitäisikö sanoa miehellemme :DD. Samaan aikaan hän mustasukkaisuuksissaan suuttuu, jos mies on vilkaissut jotain ohikulkevaa naista. Noh tämän touhun mieheni on ottanut loukkauksena ja arvostuksen puutteena ja heillä on ollut lukuisia riitoja. Kunnes taas sovitaan. Tuossa pieni pintaraapaisu, jotten mene naisen henkilökohtaisiin asioihin liikaa. Sanoin miehelleni, että hänen oman toimintansa huomioonottaen, näen tuon naisen touhuilun lähinnä loukkauksena niitä ulkopuolisia ihmisiä kohtaan. Mies itse on soppansa keittänyt aivan itse. Nainen kuitenkin on rakastunut mieheeni ja käyttää härskisti näitä sivullisia ihmisiä pelinappuloinaan uskotellen heille etsivänsä suhdetta, kun todellisuudessa juoksee mieheni luo heti kun riita on jälleen selvitetty.

Mies sanoi, että tiedostaa itsekin, että on toiminut itse minua kohtaan samoin ja vielä pahemmin, kuin tämä nainen häntä ja että karma antaa hänelle nyt opetuksen. Näiden seikkojen takia hän ei näe naisen kanssa kestävää vakavampaa suhdetta, vaikka minä päättäisinkin erota. Hän tahtoisi pysyä yhdessä ja saada kaiken vielä välillämme kuntoon. Kuitenkin se ihastuksen huuma(kiima) vetää niin vahvasti naisen luo, ettei hän kykene siitä irtoamaankaan. Eipä kykene kuitenkaan irtoamaan minustakaan, vaan homma jää näemmä minun ratkaistavakseni. Hän yrittää pitää päänsä kylmänä ja kestää tuossa raastavassa tunnemyrskyssään, mutta kyllä hän aivan sekaisin on. Kuvittelee huuman menevän ohi ja kykenevänsä olemaan aidosti ystävä, sillä nainen on niin yksinäinen, ettei hänelle voi selkääkään kääntää. Kuuntelin hänen juttujaan aivan pöyristyneenä ja ajattelin, ettei tässä voi oikeasti mitenkään olla kyse minun todellisesta elämästäni. Mutta uskottava se on.

- Hukassa

Tarkoitukseni ollut missään vaiheessa ole ollut jakaa kirjoittajia eri kastiin nimimerkin käytön perusteella. Ihan neutraalisti pyrin viittaamaan aiempaan keskusteluun ja kirjoittajaan. Kehotus nimimerkin valintaan tuli ihan siitä, että se on pikkuisen eri asia jollain tavalla tunnistettavasti puhua omista tunteistaan ja asioistaan kuin nimettömänä arvostella muiden tekemisiä. Kokeilkaa, jos ette usko.

Hesarissa oli tänään juttu siitä, miten suomalaisten kahtiajako ja keskustelukulttuuri on kärjistymässä. Minä en missään tapauksessa halua olla osa tällaista kehitystä. Tunnistan vieneeni paljon tilaa tämän arpiasian käsittelyllä, ja kiitän kaikkia oivaltavia hyvää tarkoittavia kirjoittajia, jotka lahjoittivat ajatustoimintansa itsereflektioni tueksi. Ehkä tämä riittää tähän hetkeen?

Arven olisi voinut ehkä antaa ollakin, mutta parhaat hoitotulokset saadaan ennen sen lopullista muotoutumista, joka tapahtuu noin puolrn vuoden kuluessa. Lisäksi hoidot altistavat uv-säteilylle, eli nyt on paras mahdollinen vuodenaika tehdä niitä. Katsoin, että kun tuijotan naamaani joka aamu peilistä loppurlämäni ajan, on pari tonnia ihan hyvä sijoitus haitan minimointiin.

Keskityn nyt hetken arpeni hoivaamiseen ja elävään elämään, vaikka seuraan toki tapahtumia täällä. Annan alitajunnalle aikaa tehdä töitä.

Sillä välin haastaisin ärsyttävänä besserwisserinä kaikkia ajattelemaan omia motiivejaan  ja arvojaan kommentteja kirjoittaessa. Haluanko haastaa muita kypsempään ajatteluun, onko minulla hyödyllinen näkökulma, jota muut eivät ole vielä tuoneet esiin? Pyrinkö tuottamaan hyvää? Haluaisinko itse vastaavassa tilanteessa ollessani kuulla oman kommenttini jonkun toisen suusta? Kunnioitanko toisen oikeutta eriävään mielipiteeseen?

Ja jos en, millaiseen logiikkaan ja arvomaailmaan toimintani perustuu? Seisonko sen takana silloinkin, kun joku toinen soveltaa sitä minuun?

Näihin kysymyksiin ei ainakaan minun ole aina läheskään niin helppo vastata kuin mitä äkkiseltään ajattelisi.

-Liekki, joka vaikenee hetkeksi

Ja tiedostan, että edellinen kirjoitukseni keskittyi jälleen kerran mieheen ja hänen ajatuksiinsa. Ne ovat nyt kuitenkin tällä hetkellä niitä, jotka vaikuttavat omaan mieleeni ja tämä uusi valtaisa tietomäärä myllertää mieltäni niin, ettei minulla oikeastaan tällä hetkellä ole vielä selkeää ajatusta omasta näkökulmastani. Toisaalta tunnen toki myötätuntoa miestäkin kohtaan, sillä häneen minulla on siltikin edelleen se tunneyhteys olemassa, mutta toisaalta hänen juttunsa kuulostavat aivan absurdeilta. Naista ennen jollain tasolla pystyin ymmärtämään ja ajattelemaa hänestä jos nyt en positiivisesti, niin kuitenkin myötämielisesti, mutta nyt hänen toimintansa vaikuttaa niin valtavan epävakaalta ja itsekkäältä, että ahdistaa jopa ajatus siitä, että hän todennäköisesti tulee olemaan osa lasteni elämää. Noh hänhän osittain on jo osa sitä ja se on asia, johon minä en voi vaikuttaa. Mutta että tämän tyylisen pelailijan vuoksi mies on ollut valmis rikkomaan kaiken. Toki onhan hän nuori ja kaunis.

- Hukassa