Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Minusta parisuhteessa pitää olla rehellinen tunteistaan. Pitkässä parisuhteessa tulee kaikenlaisia vaiheita ja isoja elämänmuutoksia. Alle 50v kun tulee ero 28 vuotta kestäneestä suhteesta niin sitähän ollaan todellakin kasvettu yhdessä koko aikuiselämä. On hyviä ja huonoja aikoja, ne kuitenkin eletty yhdessä toista tukien. Emme riidelleet, lomat vietettiin yhdessä jne. 

Onhan meistä jokainen seurannut jonkun läheisen erotarinaa ja jokainen niistä on erilainen, osapuolet erilaisia, syyt erilaisia. 

Omasta erostani tiedän asioita paljon, mutta ikävän paljon jäi arvailujen varaan ja valheiden taakse. Exällä oli toki oikeus toimia niin kuin toimi.

Kiva, että keskustelua taas syntyi. Ainakin tältä päivältä exästä jauhaminen riitti.

Iso asia elämässäni ko. ajanjakso, mutta itse onneksi tiedän miten asiat meni omalta osaltani. 

28 v yhdessä 

Ei kai se nyt ihan sitenkään ole, että jos ei puhuta ihan kaikesta, pengota kaikki toisen viat, ei voi puhua mistään. Kyllä ihan sopiva syy on sanoa, että tunteeni eivät ole enää samoja tässä suhteessa, vaan haluan eron. Eikä kai kukaan ole esittänyt, että juuri omista tunteistaan ei saisi kertoa, päinvastoin minä olen näitä viestejä lukenut.

Mutta kun parisuhteessa on ollut kaksi, niin siten on siinä erossakin. Tuntuu minustakin, että ihminen, joka peittelee tunteitaan erossa itse asiassa ei vain kykene kohtaamaan niitä. Ja tahtoo ikään kuin pitää eron itsellään, aivan kuin se ei koskettaisikaan toista, vaan olisi jotain oman pään touhua, irrallaan toisesta. 

Eihän se mukavaa ole ottaa vastaan toisenkaan ikäviä tunteita, ehkä itkua tai epätoivoa. Jäin miettimään sitäkin, että ei tahdota puhua toiselle syistä, koska hän alkaisi puhua ympäri, että ei erotakaan. No minusta se on ihan luonnollista, jos toinen ei erota halua. Sekin on vain sitten otettava vastaan ja kerrottava, että päätös ei ole pyörrettävissä.

Tuleehan mieleen sekin, että minkä verran oikeasti on puhuttu liiton aikana. Jos itsensä voi nimittäin voi löytää tilanteesta, jossa ahdistuu toisen tullessa kotiin, mutta ei osaa selittää miksi haluaa eron, niin jotenkin siihen jamaan on päädytty. 

Sanoisin, että ihminen, joka ei koe tarvetta "selittää syitä" ei kyllä varmaan liiton aikanakaan ole ollut halukas toiselle tunteitaan avaamaan. Jos on ihminen, joka pyrkii syvempään vuorovaikutukseen, kyllä sitä tahtoo itsensäkin takia käydä keskusteluja eron syistä. Ei se eron puiminen ole vain toiselle tehty palvelus, vaan antaa mielestäni paremman pohjan kummallekin lähteä eri teille.

Ammattiapua kannattaa käyttää, jos kahdestaan tuntuu, että ei päästä puusta pitkään.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Jos se erokeskustelu menee tyyliin; 'haluan erota, en enää voi hyvin tässä suhteessa' -- "oho tulipa äkkiä, oletko pitkäänkin tätä pohtinut' --'en oikein osaa sanoa, tämän kesää ehkä' --' no eihän siinä sitten, sitten se on alettava katselemaan käytännön järjestelyjä, mitenpä meinasit homman ratkaista'... Niin eihän tuossa mitään. Mutta ei se kyllä noin mene koskaan.

No meillä se meni kutakuinkin noin 20 vuoden jälkeen.

Paitsi että en kysellyt käytännön järjestelyistä, kun mies häipyi heti ilmoituksensa jälkeen toisen naisen luo. Yksin jouduin selvittämään taloudellisia asioita juristin avulla. Mies ei suostunut puhumaan mistään. Tuli kyllä paikalle allekirjoittamaan omistajuuteen liittyviä papereita. Eli käytännössä yllätysilmoitus ja lähtö. 

Vierailija kirjoitti:

"Järjetön aivosumu päällä toimi sen mitä pystyi, mm. löytyi käytetyt sukat jääkaapista, tavarat hukkuivat, jonkinlaisia ahdistus- ja paniikkihäiriöitä tuli yms. T... Ei voi hyvin, kaikki ilo on kadoksissa, kireä, poissaoleva, suorittaa koko ajan, ei pysty pysähtymään, laihtunut, harmaa jne. "

Voisin lukea omasta puolisostani. Lisätään aamuöinen valvominen, huokaileminen, raskas hengitys, jatkuva kännykän räpellys ja siihen juuttuminen, ei muista mitä hänelle kerrotaan tai mitä on sovittu, liikunta ei huvita, seksi ei huvita.. kaikki on ihan kiva tai ok eikä mikään huippuhyvää tai tosi onnistunutta...MP saa nyt puuttua kun puututaan toisen ilmaisuun..

Olen miettinyt olisko hänellä toinen nainen, mutta en kuitenkaan usko.

No noi kyllä on toisen naisen oireita. Ja olen sen ihan itse kokenut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun pohjalta, miksi eräs lyhyt seurustelusuhteeni päättyi aikoinaan - miehellä oli varmaan jo toinen kiikarissa. Oli niin julmaa, kun tämä mies vain yhtäkkiä lakkasi puhumasta. Eikä kertonut mitään syytä sille, että jätti. Vaikka oli vain muutamien kuukausien suhde, niin oli tosi vaikea päästää henkisesti irti, kun en saanut mitään kunnon selitystä koskaan. Nyt jotenkin valaistuin, että varmaan sillä oli muutakin sutinaa, eikä pystynyt olemaan suoraselkäinen ja kertomaan todellista syytä. 

Itse olen käynyt ero keskusteluita muutaman ja eipä niihin suurempaa draamaa ole liittynyt. Mutta tiedän sellaisiakin missä jätetty osapuoli tivaa syytä.  Se ettei enää tykkää tai rakasta ei riitä. Kun miksi? Miksi et enää tykkää? No kun ei meillä ole yhteisiä intressejä:/// Miten voisi olla kun et sinä ota minua mukaan miesten kaukalopallovuoroon,

Mikä saa sinut ajattelemaan, että olisi ihminen, joka jää jankkaamaan ja taivuttelemaan toista jäämään? Olisin hyväksynyt minkä vaan syyn. "En rakasta, en ole tarpeeksi ihastunut, minulla on toinen kiikarissa, haluan keskittyä nyt muihin asioihin, tässä ei vain ole sitä jotain" - kaikki nuo ovat syitä, jotka olisin hyväksynyt ja jotka olisivat auttaneet pääsemään eteenpäin. Mutta tämä mies oli samaa sarjaa tuon "28 v. yhdessä" kanssa - ei vain saanut puhehousuja jalkaan. Piti mykkäkoulua, eikä vastannut kun pyysin syytä. Kommunikointi loppui yhtäkkiä seinään. Puhumattomuus on mielestäni henkistä väkivaltaa. 

Ajattelen kyllä myös, että siinä vaiheessa kun toinen alkaa vetäytymään ja muuttuu etäiseksi on puhumisen aika ja siihen on toinen kyllä mielestäni ihan velvollinen. Eli jos kuittaa kysymykset tyyliin ei mikään, työt vähän stressaa niin mielestäni on oikeus sanoa, että voi stressata, mutta näin sitä ei voi käsitellä. Että toinen (kaikki, jos on lapsia) saa niskaansa ikävää käytöstä.

Ennen kaikkea kai pitäisi olla kykeneväinen huomaamaan, mitkä ovat ns. normaalia vaiheilua ja mikä enää ei ole. Molempien. Kyllä minusta tuollainen äkkilähtö on niin karmea temppu toiselle, että enpä tiedä, miten sen itselleen voi ikinä selittää. Siis jättää lapset ja kaikki taloudelliset asiat hunnigolle. Ainakaa sitä ei minusta selitetä jollakin sen toisen ominaisuudella.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun pohjalta, miksi eräs lyhyt seurustelusuhteeni päättyi aikoinaan - miehellä oli varmaan jo toinen kiikarissa. Oli niin julmaa, kun tämä mies vain yhtäkkiä lakkasi puhumasta. Eikä kertonut mitään syytä sille, että jätti. Vaikka oli vain muutamien kuukausien suhde, niin oli tosi vaikea päästää henkisesti irti, kun en saanut mitään kunnon selitystä koskaan. Nyt jotenkin valaistuin, että varmaan sillä oli muutakin sutinaa, eikä pystynyt olemaan suoraselkäinen ja kertomaan todellista syytä. 

Itse olen käynyt ero keskusteluita muutaman ja eipä niihin suurempaa draamaa ole liittynyt. Mutta tiedän sellaisiakin missä jätetty osapuoli tivaa syytä.  Se ettei enää tykkää tai rakasta ei riitä. Kun miksi? Miksi et enää tykkää? No kun ei meillä ole yhteisiä intressejä:/// Miten voisi olla kun et

koska jankkaat nytkin.

Jos on varma, että haluaa eron, mikä ongelma siinä on, että toinen haluaa vielä keskustella, voitaisiinko jatkaa? Pelätäänkö sitä toista jotenkin, koska ei uskalleta kohdata, vaan luikitaan takavasemmalle puhumatta mitään.

Kun olen halunnut erota ja toinen ei, se on kurja tilanne molemmille. Itkettykin joskus on, mutta siitä on sitten lähdetty tiedossa, että näin tässä nyt kävi ja se ei enää muutu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös otan kantaa tuohon "minä, minä". 

Täällähän nyt juuri peräänkuulutetaan niitä syitä sitä, miksi toinen haluaa/halusi erota. Silloinhan juuri pitää kertoa sen syyt jolta kysytään, miten voisi edes kertoa muiden? Ei se ole itsekästä vaan ainoa ihminen joka tietää on se henkilö itse. Jos halutaan vastausta miksi, mikä, milloin jne. niin eikö silloin halutakaan toisen osapuolen näkemystä oikeastti vaan odotetaan, että hän alkaisikin pohtia eron syitä vastapuolen näkemyksen mukaan? Eihän se nyt noin voi toimia. Vastapuoli kertoo tietenkin sitten omat näkemyksensä, mutta molemmilla saa olla ja on täysi oikeus olla oma "minusta tuntuu" näkökulma. Ei se ole itsekästä, hänenhän elämästä on kyse 50 % myös. 

Miettikääs nyt: jos naapuri kysyy mikä oli syynä, että leikkasit tuon pensasaidan noin matalaksi niin eikö silloin pidä puhua omasta syystä miksi halusi

"Minäminä oli kyllä sanottu siihen asiaan, jossa alettiin syyllistään sitä, joka kysyy ja haluaisi kuulla eron syitä. Ja minäminä ihminen on sitä mieltä, ettei minun (eroa haluavan) tarvi kertoa, kun minä en halua, kun kyseessä on minun elämäni ja minun valintani olla kertomatta"

Kirjoitin:

Miksi ei riitä, että yhteiselämä ahdistaa minua, olen harkinnut asiaa -en usko että asia tulee muuttumaan ja siksi suhde on parempi päättää?

Tuo ei siis ole syy? Joku muu olisi enemmän syy? Kerro nyt sitten ne oikeat sanat kaikille kenen oikea syy olisi että yhteiselämä ahdistaa, se kun ei ole oikea syy, vaan itsekästä syy pimittämistä.

En kyllä ihan ymmärrä tätä ajatusmaailmaa, ettei tarvisi ja haluaisi itsekin (se suhteesta lähtijä) käydä minkäänlaista keskustelua erosta ja kertoa omia ajatuksiaan ja kuulla toisen. Varsinkin, jos on enemmänkin yhteistä aikaa takana ja jos yhtään kumppanistaan edelleen välittää, jos vaikka romanttinen rakkaus ehkä onkin jo päättynyt tai on muita syitä eroon. Minusta tällainen puhumatta lähteminen on joko pelkurin tai keskivertoa selvästi itsekkäämmän ihmisen toimintaa.

Toki eroja ja tilanteita ja syitä eroihin on hyvin monenlaisia, mutta että lähtee käytönnössä selityksittä pitkästä suhteesta, jossa nyt ei mitään kauhean radikaalia ole taphtunut, eikä suhteen tilasta ole käyty aiemminkaan asiaa paremmin valaisevia keskusteluja, (joihin voisi lähtiessään edes viitata), niin kyllä se voi olla toiselle, joka on mahdollisesti edelleen hyvinkin sitoutunut suhteeseen, hyvin rankka paikka. Paljon vaikeampaa, kuin että eroa käsiteltäisiin myös yhdessä, tai saisi jonkin oikean syvemmän selityksen toisen ajatuksenjuoksusta ja hänen syistään.

Vai onko tämä maailmanaika vain tällaista hedonistista itsekkyyden aikaa, jolloin tällainen toiminta onkin yhtäkkiä jotenkin normaalia? Jossa inhimillisyys, toisen huomioiminen ja empatia loistaa poissaolollaan? Ei ihme, että niin moni voi pahoin, jos tällaiset arvot heitetään romukoppaan siellä sun täällä, ja se on monen mielestä ihan ok.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai se nyt ihan sitenkään ole, että jos ei puhuta ihan kaikesta, pengota kaikki toisen viat, ei voi puhua mistään. Kyllä ihan sopiva syy on sanoa, että tunteeni eivät ole enää samoja tässä suhteessa, vaan haluan eron. Eikä kai kukaan ole esittänyt, että juuri omista tunteistaan ei saisi kertoa, päinvastoin minä olen näitä viestejä lukenut.

Mutta kun parisuhteessa on ollut kaksi, niin siten on siinä erossakin. Tuntuu minustakin, että ihminen, joka peittelee tunteitaan erossa itse asiassa ei vain kykene kohtaamaan niitä. Ja tahtoo ikään kuin pitää eron itsellään, aivan kuin se ei koskettaisikaan toista, vaan olisi jotain oman pään touhua, irrallaan toisesta. 

Eihän se mukavaa ole ottaa vastaan toisenkaan ikäviä tunteita, ehkä itkua tai epätoivoa. Jäin miettimään sitäkin, että ei tahdota puhua toiselle syistä, koska hän alkaisi puhua ympäri, että ei erotakaan. No minusta se on ihan luonnollista, jos toinen ei erot

Hmm.. entäpä jos ei oikeasti ole jotain isoa tunteiden oivallusta? Entä jos on suhde joka paloi ensin kirkkaalla intohimon liekillä, sitten tasoittui kumppanuudeksi ja lämpimäksi rakkaudeksi ja välittämiseksi ja sitten lopulta sitä intohimoa ei ollut enää ollenkaan. "vain" lämpöä ja rakkautta niin kuin ystävää rakastaa. Entä jos on kymmenen pientä syytä, joista ei voi olla ihan varma olivatko ne liian ärsyttäviä jo silloin kun niistä kinasteltiin mutta kaikki oli vielä hyvin. Vai vasta samaa tahtia kun ihailevat, rakastavat, intohimoiset (paremman sanan puutteessa) tunteet haipuivat pois, ne tulivat koko ajan ärsyttävämmäksi? Pitääkö ihan oikeasti jätettyä vielä lyödä kertomalla ne kaikki 10 pientä, kokoaan suuremmaksi kasvanutta syytä, kuten inhoan kun mielistelet ystäväni miestä niin kuin joku fanipoika, inhoan sinun olemusta krapulassa, ärsyttää ihan yli kaiken se pahantuulinen kiroileminen ja kolisteleminen arkiaamuisin ja niin edelleen. Kun ei oikeasti ole sen kummempaa syytä, kuin että kaiken tuon pienen mikä toisessa ärsyttää sieti niin kauan kun oli vielä rakastavia tunteita.

Tai niinkuin eräällä miehellä merkittävin syy oli se että hänet painostettiin ja taivuteltiin lapsettomuushoitohin vasten tahtoaan, jonka molemmat osapuolet kyllä tiesivät. Asiasta keskusteltiin, nainen jopa vetosi, että jos hän vaan saa miehen avulla lapsen, niin hän voi jäädä lapsen kanssa yksin. Niin ihanko tosissaan sitten kun ero tulee niin toinen on pakotettava siihen keskusteluun jossa hänelle kerrotaan, että sen lisäksi että jäit lapsettomaksi, niin myös tapoit mun rakkauteni sen lapsihaaveesi pakkomielteisellä jahtaamisella kun et kunnioittanut minun toivettani elää lapsettomana?

Kyllä nuo edellä on kaikki asioita joista on normaalissa suhteessa jo oltu tietoisia. Mikä tarve kaivella niitä erossa, en tajua, kun eivät ainakaan nuo toisessa häiritsevät arkiset ärsytykset ole edes mikään syy, yksinään. Kasautuneena toistensa päälle ja yhdistettynä vielä muutenkin hiipuviin rakkaudentunteisiin, niin siinä se on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun pohjalta, miksi eräs lyhyt seurustelusuhteeni päättyi aikoinaan - miehellä oli varmaan jo toinen kiikarissa. Oli niin julmaa, kun tämä mies vain yhtäkkiä lakkasi puhumasta. Eikä kertonut mitään syytä sille, että jätti. Vaikka oli vain muutamien kuukausien suhde, niin oli tosi vaikea päästää henkisesti irti, kun en saanut mitään kunnon selitystä koskaan. Nyt jotenkin valaistuin, että varmaan sillä oli muutakin sutinaa, eikä pystynyt olemaan suoraselkäinen ja kertomaan todellista syytä. 

Itse olen käynyt ero keskusteluita muutaman ja eipä niihin suurempaa draamaa ole liittynyt. Mutta tiedän sellaisiakin missä jätetty osapuoli tivaa syytä.  Se ettei enää tykkää tai rakasta ei riitä. Kun miksi? Miksi et enää tykkää? No kun ei meillä ole yhteisiä intressejä:/// Miten voisi olla kun et

"Mikä saa sinut ajattelemaan, että olisi ihminen, joka jää jankkaamaan ja taivuttelemaan toista jäämään? Olisin hyväksynyt minkä vaan syyn. "En rakasta, en ole tarpeeksi ihastunut, minulla on toinen kiikarissa, haluan keskittyä nyt muihin asioihin, tässä ei vain ole sitä jotain" - kaikki nuo ovat syitä, jotka olisin hyväksynyt ja jotka olisivat auttaneet pääsemään eteenpäin. Mutta tämä mies oli samaa sarjaa tuon "28 v. yhdessä" kanssa - ei vain saanut puhehousuja jalkaan. Piti mykkäkoulua, eikä vastannut kun pyysin syytä."

Eikö se silloin ole selvää? Ei halua jatkaa yhdessä koska ei halua. Miten se on eri asia kuin että 'tässä ei vain ole sitä jotain' tai ei ole tarpeeksi ihastunut?

Vierailija kirjoitti:

Jos on varma, että haluaa eron, mikä ongelma siinä on, että toinen haluaa vielä keskustella, voitaisiinko jatkaa? Pelätäänkö sitä toista jotenkin, koska ei uskalleta kohdata, vaan luikitaan takavasemmalle puhumatta mitään.

Kun olen halunnut erota ja toinen ei, se on kurja tilanne molemmille. Itkettykin joskus on, mutta siitä on sitten lähdetty tiedossa, että näin tässä nyt kävi ja se ei enää muutu. 

Njaa, onko sua koskaan uhkailtu toistuvasti itsetuhoisilla teoilla tai vaikka maineen pilaamisella? Väkivallalla? Kaikki ei tosiaan halua käydä taas kerran sitä keskustelua, koska tietää jo mihin se tilanne eskaloituu.

Niin ja terapiaan ei kaikki jätetyt halua käymään sitä erokeskustelua. Kun ei halua erota, ei halua myöskään keskustella erosta.

Vierailija kirjoitti:

 

Hmm.. entäpä jos ei oikeasti ole jotain isoa tunteiden oivallusta? Entä jos on suhde joka paloi ensin kirkkaalla intohimon liekillä, sitten tasoittui kumppanuudeksi ja lämpimäksi rakkaudeksi ja välittämiseksi ja sitten lopulta sitä intohimoa ei ollut enää ollenkaan. "vain" lämpöä ja rakkautta niin kuin ystävää rakastaa. Entä jos on kymmenen pientä syytä, joista ei voi olla ihan varma olivatko ne liian ärsyttäviä jo silloin kun niistä kinasteltiin mutta kaikki oli vielä hyvin. Vai vasta samaa tahtia kun ihailevat, rakastavat, intohimoiset (paremman sanan puutteessa) tunteet haipuivat pois, ne tulivat koko ajan ärsyttävämmäksi? Pitääkö ihan oikeasti jätettyä vielä lyödä kertomalla ne kaikki 10 pientä, kokoaan suuremmaksi kasvanutta syytä, kuten inhoan kun mielistelet ystäväni miestä niin kuin joku fanipoika, inhoan sinun olemusta krapulassa, ärsyttää ihan yli kaiken se pahantuulinen kiroileminen ja kolisteleminen arkiaamuisin ja niin edelleen. Kun ei oikeasti ole sen kummempaa syytä, kuin että kaiken tuon pienen mikä toisessa ärsyttää sieti niin kauan kun oli vielä rakastavia tunteita.

Tai niinkuin eräällä miehellä merkittävin syy oli se että hänet painostettiin ja taivuteltiin lapsettomuushoitohin vasten tahtoaan, jonka molemmat osapuolet kyllä tiesivät. Asiasta keskusteltiin, nainen jopa vetosi, että jos hän vaan saa miehen avulla lapsen, niin hän voi jäädä lapsen kanssa yksin. Niin ihanko tosissaan sitten kun ero tulee niin toinen on pakotettava siihen keskusteluun jossa hänelle kerrotaan, että sen lisäksi että jäit lapsettomaksi, niin myös tapoit mun rakkauteni sen lapsihaaveesi pakkomielteisellä jahtaamisella kun et kunnioittanut minun toivettani elää lapsettomana?

Kyllä nuo edellä on kaikki asioita joista on normaalissa suhteessa jo oltu tietoisia. Mikä tarve kaivella niitä erossa, en tajua, kun eivät ainakaan nuo toisessa häiritsevät arkiset ärsytykset ole edes mikään syy, yksinään. Kasautuneena toistensa päälle ja yhdistettynä vielä muutenkin hiipuviin rakkaudentunteisiin, niin siinä se on.

Jos syy pohjalla on pääasiassa esimerkiksi se, että rakkaus on muuttunut ystävyydeksi vuosien saatossa ja kaipaa itse elämältään tai parisuhteeltaan vielä jotain muuta, niin sitten tietenkin kertoo tämän asian! Eikä välttämättä niitä kaikkia arkisia pieniä ärsytyksen aiheita, jotka eivät ole se iso oikea syy. Jos toisella herää kysymyksiä, niin mielellään niihinkin voisi vastata ja keskustella asioista. Jos toisesta vielä välittää, ystävänä tai ihmisenä, niin miksei häntäkin haluaisi myös kunnella, jos hänellä on tarve asioista ja erosta puhua. Onko jokin hyvä syy olemassa, miksei voisi tehdä näin?

Miksei siis voi vaan kertoa, kuinka asia pohjimmiltaan on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Järjetön aivosumu päällä toimi sen mitä pystyi, mm. löytyi käytetyt sukat jääkaapista, tavarat hukkuivat, jonkinlaisia ahdistus- ja paniikkihäiriöitä tuli yms. T... Ei voi hyvin, kaikki ilo on kadoksissa, kireä, poissaoleva, suorittaa koko ajan, ei pysty pysähtymään, laihtunut, harmaa jne. "

Voisin lukea omasta puolisostani. Lisätään aamuöinen valvominen, huokaileminen, raskas hengitys, jatkuva kännykän räpellys ja siihen juuttuminen, ei muista mitä hänelle kerrotaan tai mitä on sovittu, liikunta ei huvita, seksi ei huvita.. kaikki on ihan kiva tai ok eikä mikään huippuhyvää tai tosi onnistunutta...MP saa nyt puuttua kun puututaan toisen ilmaisuun..

Olen miettinyt olisko hänellä toinen nainen, mutta en kuitenkaan usko.

No noi kyllä on toisen naisen oireita. Ja olen sen ihan itse kokenut.

 

 

Käytännön syistä pidän epätodennäköisenä, mutta ainahan se on mahdollista. Jos näin on niin sitten on. Eipä se taida toivomalla tai keskustelemalla poiskaan mennä jos joku ahdistaa noin kovasti joka meidän suhteeseemme liittyy. Hänen ne päätökset on sitten vaan tehtävä. Ei hänen huono olonsa minua sillä lailla henkilökohtaisesti härnää, että minä tästä olisin lähdössä. Huolestuttaa ja surettaa lähinnä. Kun en mitään hänen työasioilleenkaan mahda. No, kotona koittaa keventää taakkaa ja tarjota mahdollisuutta saada muuta ajateltavaa, siinäpä ne mitä mulla tehtävissä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Hmm.. entäpä jos ei oikeasti ole jotain isoa tunteiden oivallusta? Entä jos on suhde joka paloi ensin kirkkaalla intohimon liekillä, sitten tasoittui kumppanuudeksi ja lämpimäksi rakkaudeksi ja välittämiseksi ja sitten lopulta sitä intohimoa ei ollut enää ollenkaan. "vain" lämpöä ja rakkautta niin kuin ystävää rakastaa. Entä jos on kymmenen pientä syytä, joista ei voi olla ihan varma olivatko ne liian ärsyttäviä jo silloin kun niistä kinasteltiin mutta kaikki oli vielä hyvin. Vai vasta samaa tahtia kun ihailevat, rakastavat, intohimoiset (paremman sanan puutteessa) tunteet haipuivat pois, ne tulivat koko ajan ärsyttävämmäksi? Pitääkö ihan oikeasti jätettyä vielä lyödä kertomalla ne kaikki 10 pientä, kokoaan suuremmaksi kasvanutta syytä, kuten inhoan kun mielistelet ystäväni miestä niin kuin joku fanipoika, inhoan sinun olemusta krapulassa,

"Jos syy pohjalla on pääasiassa esimerkiksi se, että rakkaus on muuttunut ystävyydeksi vuosien saatossa ja kaipaa itse elämältään tai parisuhteeltaan vielä jotain muuta, niin sitten tietenkin kertoo tämän asian! "

Kommentti oli osoitettu lähinnä heille jotka ovat sitä mieltä, ettei riitä kun sanoo, ettei ole enää fiilistä. Pitää kertoa ja perustella tarkemmin. En tajua miten tuokin taas eroaa siitä, että sanoo että rakkaus on muuttunut ystävyydeksi vuosien saatossa. Tai että on eri asia sanoa, että haluan erota kun en halua enää jatkaa suhdetta vs perustella paremmin että en ole riittävän ihastunut. Mikä ihme salattu motiivi siellä sitten olisi ellei juuri tuo 'ei ole enää fiilistä'? Ehkä jättäjä on kiristetty aseella uhkaamalla eroamaan ja ero olisi helpompi hyväksyä kun tietäisi, ettei hänkään olisi sitä halunnut? Vai mikä ihmeen motiivi siellä muukaan olisi kuin että ei ole suhteeseen vaadittavaa tunnetta?

Toisinaan itse saattaa nähdä syyllisen vain exässään. Jos puoliso on ollut eroprosessin alullepanija ja ero on tullut ainakin jonkinasteisena yllätyksenä, puolisoa on helppo syyttää kaikista eron jälkeen vastaantulevista haasteista.

Vaikka puoliso olisikin ehdottanut eroa, onko hän vääjäämättä myös se, joka ensimmäisenä alkoi luopua puolisostaan erinäisin luotaan työntämisstrategioin? Vai olisiko sittenkin saattanut käydä niin, että se, jonka tarpeet ja toiveet hylättiin usein eri tavoin matkan varrella, olisikin kärsinyt vuosien aikana niin, ettei lopulta enää nähnyt muuta keinoa kuin erota?

Niin, monessa viestissähän on kerrottu, hieman eri sanoin, että on kertonut eron johtuvan syystä, ettei ole enää riittävästi tunteita, ei ole enää fiilistä, rakkaus on muuttunut kaveruudeksi, ei tunnu siltä, että kannattaisi jatkaa kun ei ole enää perusteita ja tunteita...mitä muuta oikeastaan pystyy sanomaan.

Haluaako joku jätetty todella kuulla pikkutarkan listan kootuista ärsytyksistä ja ahdistuksen tunteista tai mitä kaikkea? Ketä ja mitä se palvelisi? Vai haluavatko tosiaan, että jättäjä alkaisi katua tai sanoa, että kyllä tämä on niin kamalaa kun joudun sinut jättämään, elämäni kamalin hetki, uusi nainen/mies ei ikinä voi korvata sinua, kadun tätä varmaan koko ikäni...tämäkö olisi hyvä. 

Luimistellen eikä salaa ei pidä häipyä, mutta jättäjä tuskin pystyy millään keinoin tekemään eroä "oikein" tai kertomaan syytä " oikein sanoin". Jättäjä ei voi tehdä oikein eron syitä kertoessaan, kertoi hän sitten liian vähän, sopivasti tai liikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Toisinaan itse saattaa nähdä syyllisen vain exässään. Jos puoliso on ollut eroprosessin alullepanija ja ero on tullut ainakin jonkinasteisena yllätyksenä, puolisoa on helppo syyttää kaikista eron jälkeen vastaantulevista haasteista.

Vaikka puoliso olisikin ehdottanut eroa, onko hän vääjäämättä myös se, joka ensimmäisenä alkoi luopua puolisostaan erinäisin luotaan työntämisstrategioin? Vai olisiko sittenkin saattanut käydä niin, että se, jonka tarpeet ja toiveet hylättiin usein eri tavoin matkan varrella, olisikin kärsinyt vuosien aikana niin, ettei lopulta enää nähnyt muuta keinoa kuin erota?

Varmaan on monenlaisia tilanteita. Mutta kyllä minä pitäisin punaisena lippuna ihan sitä jos ei mun esittämäni erotoiveeseen johtavat asiat kelpaisi esitettyinä minun sanoillani, vaan pitäisi sanoa vähän toisin sanoin, jotten olisi itsekäs livistäjä. Valitettavasti se on vaan hyväksyttävä mitä toinen syyksi esittää. Jos selitys tuntuu epämääräiseltä niin tarkoituksena voi olla ihan säästää toista satuttavalta totuudelta. Tai välttää riitaa jos jatkossa pitää tulla toimeen vaikka lasten vuoksi. Mulla on kavereina ihmisiä jotka ovat (yleensä) lasten teon jälkeen muuttuneet lähes tunnistamattomiksi minulle. Ulkoisesti ja persoonaltaan, intresseiltään. Kuinka voisi olla edes mahdollista, ettei sellainen muutos vaikuttaisi myös parisuhteeseen? Miten sellaisenkin toiselle selität loukkaamatta ja syyttelemättä? On kai ihan luonnollista muuttua silloin kun sydämen ja mielen syystä tai toisesta täyttää jälkikasvu, eikä sinne oikein muuta mahdu. Onko yhtä luonnollista, että vaikuttaa tunteisiin kun toinen on yhtäkkiä kuin vieras ihminen? Tämä nyt vaan esimerkkinä, vastaavia tilanteitahan voisi olla vaikka hurahtaminen johonkin uskontoon tai kaiken alleen nielevä uranoste.

Vierailija kirjoitti:

Toisinaan itse saattaa nähdä syyllisen vain exässään. Jos puoliso on ollut eroprosessin alullepanija ja ero on tullut ainakin jonkinasteisena yllätyksenä, puolisoa on helppo syyttää kaikista eron jälkeen vastaantulevista haasteista.

Vaikka puoliso olisikin ehdottanut eroa, onko hän vääjäämättä myös se, joka ensimmäisenä alkoi luopua puolisostaan erinäisin luotaan työntämisstrategioin? Vai olisiko sittenkin saattanut käydä niin, että se, jonka tarpeet ja toiveet hylättiin usein eri tavoin matkan varrella, olisikin kärsinyt vuosien aikana niin, ettei lopulta enää nähnyt muuta keinoa kuin erota?

Erilaisia eroja, erilaisia ihmisiä ja erilaisia syitä ja tilanteita on niin valtavan paljon, ettei tuollaisia yleistyksiä suuntaan tai toiseen voi yksinkertaisesti tehdä. Varmasti joissain tapauksissa on noin kun kerrot. Lisäksi samaankin tapaukseen voi olla useita mielipiteitä katsojasta riippuen.

Keskustelupalstalla ihmiset tekvät omat päätelmänsä ja luovat asiasta kuvan kerrottujen asioiden pohjalta. En näe kovin mielekkääksi alkaa kuvittelemaan kovin erilaisia skenaarioita, mistä ei ole tullut esiin mitään viitteitä. Kaikkea kerrottua koko ajan epäilevällä mielellä ei ole ehkä kovin antoisaa keskustella anonyymillä palstalla.

Jos sinulla sen sijaan on mielessä jokin esimerkkitapaus kertomastasi asiasta, niin kirjoita toki vaikka siitä? Olisi aivan mielenkiintoista kuulla, millaista asiaa, suhdetta ja eroa tarkemmin ottaen nyt tarkoitat.