Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Jonkinlaiset puhehousut oli saatu päälle. Tilanne jännitti selkeästi myös miestä. Ensimmäinen puoli tuntia järjesteltiin syntymäpäiviäni (mies höyrysi niitä ja mielessäni vain pyöri, että osallistuuko edes niihin kun päästään varsinaiseen asiaan).

Lopulta päästiin meihin ja tähän tilanteeseen. Se mihin todellakin kiinnitin huomiota oli että mies todella jännitti, oli jopa peloissaan. Sanoi minulle ensimmäisenä, että ymmärtää jos haluan mennä ja että ymmärtää minun tilanteeni ja on levoton juuri nyt kun pelkää mitä minulla mielessä. Se mikä tärkeintä niin sanoi, että missään nimessä ei ole luovuttanut meidän suhteen. Erilleen muutto on tehnyt hyvää ja kertoi, että tekee todella paljon töitä ja urheilee, mutta se tyhjä asunto on sellainen pakopaikka kun ahdistus iskee. Sanoitti myös nyt ensimmäistä kertaa sitä masennusta ja tunteettomuuttaan kaikkea kohtaan. Kun ihmiseltä häviää kaikki tunteet, rakkaus, ilo, hyvänolontunne, suru yms kaikki fiilikset. Ympärillä olevien todella läheisten ihmisten syöpäkamppailut aiheuttaa ahdistusta pahasti, sanoi, että ei osaa tuntea edes surua.

Keskustelu oli hyvä ja jonkinlaista tunnetta oli ilmassa eilen nimenomaan miehen puolelta.

Asunnon myyntiin asti ei puheet menneet, jatkan kaappien siivoilua, mutta kyllä se vaan niin on että en ole minäkään valmis vielä luovuttamaan.

Olen edelleen sitä mieltä, että meillä oli niin hyvä olla yhdessä 28 vuotta. Siis ennen miehen masennusta, että hengitän nyt syvään ja katsellaan mitä kevät tuo tullessaan.

T: 28v yhdessä

Hurraa puhehousuille! Tämä oli todella huojentavaa luettavaa. Meinasipa päästä itku minultakin kun luin. Ihana kuulla, kiitos että jaoit!

Taitaa olla niin, että mies on koko ajan halunnutkin rakastaa, muttei ole kyennyt tuntemaan rakkauden tunteita tuon masennuksen vuoksi, ja varmaan pelästynyt sitä itsekin ja hätääntynyt, luullut että rakkaus sinuun on kuollut. Ei se kyllä selkeästi ole. Ihminen ei kykene hukkaamaan vain yhtä tunnetta. Ne hukkuvat sitten määrittelemättömäksi ajaksi kaikki kerralla, sen mitä masennus kestää. Tulevat takaisin kun sen aika on. Siksi kaiketi tuo ristiriitainen käytös miehen taholta; toisaalta halaukset ja pussaukset ja kyläilyt ja yhteydenpito, toisaalta sitten oma tila/asunto, johon vetäytyä ihmettelemään omaa oloa, kun ei ollenkaan käsitä, mitä hänessä on tekeillä. Varmaan pelottavaa hänestäkin, tuntea olevansa eksyksissä itsensä sisällä.

Liikutuin erityisesti tuosta miehen asenteesta kun hän kertoi, että ymmärtää sinun tilanteesi ja on valmis päästämään sinut vapaaksi jos niin haluat. Aika suuri sielu hänellä, täytyy sanoa. Upea tyyppi. Voin vaan kuvitella miten häntä on hirvittänyt että otat ja lähdet, kun hänestä ei ole nyt pitkään aikaan ollut siksi rakastavaksi mieheksi, johon sinä olet tottunut. Ehkä hän on juuri siksi lykännyt koko ajan sitä asiasta puhumista kun on ehkä ollut lähes varma siitä ettet kestä enää ja että aiot lyödä hanskat tiskiin ja jättää hänet. Eikä hän ole ollut valmis kuulemaan sinun mahdollista päätöstäsi siitä, että kaikki loppuisi.

Ei se lopukaan. Te löydätte toisenne uudestaan, uudella tasolla. Toivon että teit miehellesi eilen selväksi sen, että rakastat häntä edelleen, etkä sinäkään aio luovuttaa. Ja jollet eilen suoraan sanonut, niin tee se heti tänään. Mies tarvitsee nyt varmuuden siitä, ettei sinun rakkautesi ole kadonnut. Ja puhehousut varmaan löytyvät tämän jälkeen helpommin, kun hänen ei tarvitse enää jännittää että lemppaat hänet.

Muista, että rakkaus on välillänne edelleen, vaikka mies ei pystykään sitä ehkä tällä hetkellä suoraan tuntemaan ("aurinkokin paistaa, vaikkei sitä näy"). Hän yrittää kyllä, älä sinä luovuta.

ISO HALI ja valoisaa kevättä teille!

Voi että 28, ihana kuulla, että saitte puhutuksi.

Kuulostaa vahvasti siltä, että teillä on vielä toivoa. Varmasti vaatii paljon työtä ja aikaa jotta asiat selkiää ja luottamus palautuu.

Mutta, se että tahtoa löytyy, ja varmasti myös tunnetta, joka nyt jossain syvällä piilossa, auttaa teitä selviytymään.

Aivan mahtavia uutisia välillä!

Olen todella iloinen puolestasi. Toivottavasti miehesi saa pian sairautensa selätettyä, ja pääsette oikeasti työstämään suhdettanne aivan uudelle tasolle.

Ap

Ap, jaksatko kertoa mitä sinulle kuuluu?

Vierailija kirjoitti:

Ap, jaksatko kertoa mitä sinulle kuuluu?

Ap taisi kertoa kuulumisia viimeksi 3 päivää (ja pari sivua) sitten, ei tässä ehkä kauheasti ole ehtinyt tapahtua tällä välin.

Enkä oikeastaan halua juuri nyt tähän väliin kertoa omia kuulumisia. Haluan hetken iloita 28 puolesta.

Ap

Hyvin raskas vaihe. Käyt läpi niin paljon surua ja kipeitä tunteita. Aika auttaa kunhan pääset irti ja aloitat uuden vaiheen elämässäsi. Voimia!1

Vierailija kirjoitti:

Huh. 28. Huh. Teillä on selkeästi yhteinen matka edessä. Todellakin. Paljon pitää muuttua/sopia. Mutta: voisitteko hetkeksi siirtää murheet sivuun ja juhlia sun juhlat?

Siis. Taas kerran: mitä mieltä miehesi on terveydentilastaan? Tiedän kyllä että masennuksia on erilaisia. Omaani en olisi kestänyt 8kk. Olo paheni koko ajan. Kaikki oli toivotonta. Mustaa. Noin kuukauden ajan olo vaan huononi. Lääkekokeilut ei tehonnu. Toivoin että kuolen. Luulin että kuolen. Ect hoito oli minun pelastukseni. Siis: ukkosi terveys on saatava kuntoon. Oikeasti. Mikään masennus ei ymmärtääkseni voi kestää noin kauan. Uusia toki voi.

Mutta olen tosi toiveikas teidän juttuunne, en usko että rakkaus on kadonnut minnekään.

Huiiii. Hankalaa voi olla, ei mahdotonta.

Tuumis🌻

Oma mies mököttää... käytiin kahvilassa ja viereisen pöydän mies alkoi jutella mulle, ihan arkisia. Juteltiin ja naurettiin. Oisko mies mustis??? En kehtaa kysyy...

Kiitos Tuumis jälleen kerran mukana elämisestä.

Tavallaan eilinen ei muuttanut mitään, mutta samalla muutti älyttömän paljon. Mies todellakin sanoi, että ei ole luovuttanut meidän suhteen ja niitä sanoja olen kaivannut. Miehen elekieli, jännittyneisyys yms kertoi lisää.

Terveydentilanne on selkeästi parempi, ne synkimmät asiat ja fyysiset oireet on pois, mutta ei mies kunnossa ole. Alkuun kaikki oli mustaa. Ja täytyy vielä sanoa, että 8 kk sitten mieheni pää räjähti ja työterveyshuolto otti kopin välittömästi, mutta mies on tunnustanut jälkikäteen, että ensimmäiset oudot alakulon ja lamaantumisen tunteet alkoivat jo edellisenä kesänä. Silloin niitä tuli silloin tällöin ja kestivät hetken, mutta mies alkoi niitä ihmettelemään jo silloin. Sinnitteli ja häpesi ajatuksiaan ja päätti Suomalaisella sisulla, että en minä mitään apua tartte. Eli on se masennus kestänyt jo huomattavasti kauemmin.

Pakko lopettaa, palstahan menee kiinni.

Ja Tuumis, kyllä se sun mies mustis taisi olla.

28v yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jonkinlaiset puhehousut oli saatu päälle. Tilanne jännitti selkeästi myös miestä. Ensimmäinen puoli tuntia järjesteltiin syntymäpäiviäni (mies höyrysi niitä ja mielessäni vain pyöri, että osallistuuko edes niihin kun päästään varsinaiseen asiaan).

Lopulta päästiin meihin ja tähän tilanteeseen. Se mihin todellakin kiinnitin huomiota oli että mies todella jännitti, oli jopa peloissaan. Sanoi minulle ensimmäisenä, että ymmärtää jos haluan mennä ja että ymmärtää minun tilanteeni ja on levoton juuri nyt kun pelkää mitä minulla mielessä. Se mikä tärkeintä niin sanoi, että missään nimessä ei ole luovuttanut meidän suhteen. Erilleen muutto on tehnyt hyvää ja kertoi, että tekee todella paljon töitä ja urheilee, mutta se tyhjä asunto on sellainen pakopaikka kun ahdistus iskee. Sanoitti myös nyt ensimmäistä kertaa sitä masennusta ja tunteettomuuttaan kaikkea kohtaan. Kun ihmiseltä häviää kaikki tunteet, rakkaus, ilo, hyvänolontunne, suru yms kaikki fiilikset. Ympärillä olevien todella läheisten ihmisten syöpäkamppailut aiheuttaa ahdistusta pahasti, sanoi, että ei osaa tuntea edes surua.

Keskustelu oli hyvä ja jonkinlaista tunnetta oli ilmassa eilen nimenomaan miehen puolelta.

Asunnon myyntiin asti ei puheet menneet, jatkan kaappien siivoilua, mutta kyllä se vaan niin on että en ole minäkään valmis vielä luovuttamaan.

Olen edelleen sitä mieltä, että meillä oli niin hyvä olla yhdessä 28 vuotta. Siis ennen miehen masennusta, että hengitän nyt syvään ja katsellaan mitä kevät tuo tullessaan.

T: 28v yhdessä

Hurraa puhehousuille! Tämä oli todella huojentavaa luettavaa. Meinasipa päästä itku minultakin kun luin. Ihana kuulla, kiitos että jaoit!

Taitaa olla niin, että mies on koko ajan halunnutkin rakastaa, muttei ole kyennyt tuntemaan rakkauden tunteita tuon masennuksen vuoksi, ja varmaan pelästynyt sitä itsekin ja hätääntynyt, luullut että rakkaus sinuun on kuollut. Ei se kyllä selkeästi ole. Ihminen ei kykene hukkaamaan vain yhtä tunnetta. Ne hukkuvat sitten määrittelemättömäksi ajaksi kaikki kerralla, sen mitä masennus kestää. Tulevat takaisin kun sen aika on. Siksi kaiketi tuo ristiriitainen käytös miehen taholta; toisaalta halaukset ja pussaukset ja kyläilyt ja yhteydenpito, toisaalta sitten oma tila/asunto, johon vetäytyä ihmettelemään omaa oloa, kun ei ollenkaan käsitä, mitä hänessä on tekeillä. Varmaan pelottavaa hänestäkin, tuntea olevansa eksyksissä itsensä sisällä.

Liikutuin erityisesti tuosta miehen asenteesta kun hän kertoi, että ymmärtää sinun tilanteesi ja on valmis päästämään sinut vapaaksi jos niin haluat. Aika suuri sielu hänellä, täytyy sanoa. Upea tyyppi. Voin vaan kuvitella miten häntä on hirvittänyt että otat ja lähdet, kun hänestä ei ole nyt pitkään aikaan ollut siksi rakastavaksi mieheksi, johon sinä olet tottunut. Ehkä hän on juuri siksi lykännyt koko ajan sitä asiasta puhumista kun on ehkä ollut lähes varma siitä ettet kestä enää ja että aiot lyödä hanskat tiskiin ja jättää hänet. Eikä hän ole ollut valmis kuulemaan sinun mahdollista päätöstäsi siitä, että kaikki loppuisi.

Ei se lopukaan. Te löydätte toisenne uudestaan, uudella tasolla. Toivon että teit miehellesi eilen selväksi sen, että rakastat häntä edelleen, etkä sinäkään aio luovuttaa. Ja jollet eilen suoraan sanonut, niin tee se heti tänään. Mies tarvitsee nyt varmuuden siitä, ettei sinun rakkautesi ole kadonnut. Ja puhehousut varmaan löytyvät tämän jälkeen helpommin, kun hänen ei tarvitse enää jännittää että lemppaat hänet.

Muista, että rakkaus on välillänne edelleen, vaikka mies ei pystykään sitä ehkä tällä hetkellä suoraan tuntemaan ("aurinkokin paistaa, vaikkei sitä näy"). Hän yrittää kyllä, älä sinä luovuta.

ISO HALI ja valoisaa kevättä teille!

Todella kauniisti jälleen kirjoitettu, kiitos.

Välillä kun tähän ketjuun kirjoitan niin en edes mieti lukeeko kukaan, kirjoittaminen jo pelkästään saa omia ajatuksia kasaan. Sitten huomaan kuinka Sinun, Ap:n ja Tuumiksen + muidenkin kirjoitukset ovat tärkeitä ja niistä saa hirveästi voimaa ja tärkeätä "ulkopuolisen" näkemystä. On tämä sellaista vuoristorataa ollut ja tulee olemaankin.

Hämmästyin ehkä kuinka toiveikkaasti kaikki reagoitte kirjoitukseeni, vaikka toisaalta itse näin miehessä isonkin muutoksen ja nyt taas jaksan uskoa ja toivoa yhteistä tulevaisuutta.

Olen uskonut koko ajan miehen haluun rakastaa. Koko kesän hylkimiset ja erilleen muuton takia olen päässäni vääntänyt ajatuksen niin, että ei rakasta (vaikka haluaisi), mutta tilanne tosiaan taitaa olla niin, että ei pysty tuntemaan sitä rakkauden tunnetta niinkuin ei muitakaan tunteita. Ja mies on sitä yrittänyt selittää monta kertaa kuinka "pahalta" tuntuu se kaikkien normaalien tunteiden puute. Miehen puhumattomuus on tehnyt myös sen, että olen itse olettanut ja tulkinnut asioita väärin. Niin moneen kertaan mies on yrittänyt lohduttaa minua ja sanonut, että "ei Hänestä voisi tuntua näin pahalta, jos tunteita ei olisi". Senkin olen vain tulkinnut niin, että kun kyseessä hyvä mies niin on normaalia että toisen satuttaminen ei tunnu kivalta, mutta voipi sekin sisältää enemmän kuin ajattelin.

Kun olen mieheni tuntenut kohta 34 vuotta ja yhdessä oltu 28 vuotta niin tiedän, että mies ei puhu mitään "turhaa", eli ei myöskään ole uskaltanut antaa toivoa, tai luvata tulevaisuuteen mitään, mistä ei ole varma. En myöskään koskaan ole nähnyt miestäni niin pelokkaana kuin silloin kun tämä kaikki alkoi. Silloin viimeisenä työpäivänä ennen lomaa kuin ilmoitti, että nyt pelottaa mitä päässä tapahtuu ja kertoi, että maanantaina on lääkäri ja siitähän tämä kaikki alkoi.

Nyt annan ajan kulua, järjestän pienimuotoiset 50v päivät läheisille jossa me olemme yhdessä. Lapsemme on ulkomailla juuri silloin, mutta niin hieno tilaisuus hänelle, että olen siitä iloinen.

Mukavaa viikonloppua kaikille, t: 28v yhdessä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jonkinlaiset puhehousut oli saatu päälle. Tilanne jännitti selkeästi myös miestä. Ensimmäinen puoli tuntia järjesteltiin syntymäpäiviäni (mies höyrysi niitä ja mielessäni vain pyöri, että osallistuuko edes niihin kun päästään varsinaiseen asiaan).

Lopulta päästiin meihin ja tähän tilanteeseen. Se mihin todellakin kiinnitin huomiota oli että mies todella jännitti, oli jopa peloissaan. Sanoi minulle ensimmäisenä, että ymmärtää jos haluan mennä ja että ymmärtää minun tilanteeni ja on levoton juuri nyt kun pelkää mitä minulla mielessä. Se mikä tärkeintä niin sanoi, että missään nimessä ei ole luovuttanut meidän suhteen. Erilleen muutto on tehnyt hyvää ja kertoi, että tekee todella paljon töitä ja urheilee, mutta se tyhjä asunto on sellainen pakopaikka kun ahdistus iskee. Sanoitti myös nyt ensimmäistä kertaa sitä masennusta ja tunteettomuuttaan kaikkea kohtaan. Kun ihmiseltä häviää kaikki tunteet, rakkaus, ilo, hyvänolontunne, suru yms kaikki fiilikset. Ympärillä olevien todella läheisten ihmisten syöpäkamppailut aiheuttaa ahdistusta pahasti, sanoi, että ei osaa tuntea edes surua.

Keskustelu oli hyvä ja jonkinlaista tunnetta oli ilmassa eilen nimenomaan miehen puolelta.

Asunnon myyntiin asti ei puheet menneet, jatkan kaappien siivoilua, mutta kyllä se vaan niin on että en ole minäkään valmis vielä luovuttamaan.

Olen edelleen sitä mieltä, että meillä oli niin hyvä olla yhdessä 28 vuotta. Siis ennen miehen masennusta, että hengitän nyt syvään ja katsellaan mitä kevät tuo tullessaan.

T: 28v yhdessä

Hurraa puhehousuille! Tämä oli todella huojentavaa luettavaa. Meinasipa päästä itku minultakin kun luin. Ihana kuulla, kiitos että jaoit!

Taitaa olla niin, että mies on koko ajan halunnutkin rakastaa, muttei ole kyennyt tuntemaan rakkauden tunteita tuon masennuksen vuoksi, ja varmaan pelästynyt sitä itsekin ja hätääntynyt, luullut että rakkaus sinuun on kuollut. Ei se kyllä selkeästi ole. Ihminen ei kykene hukkaamaan vain yhtä tunnetta. Ne hukkuvat sitten määrittelemättömäksi ajaksi kaikki kerralla, sen mitä masennus kestää. Tulevat takaisin kun sen aika on. Siksi kaiketi tuo ristiriitainen käytös miehen taholta; toisaalta halaukset ja pussaukset ja kyläilyt ja yhteydenpito, toisaalta sitten oma tila/asunto, johon vetäytyä ihmettelemään omaa oloa, kun ei ollenkaan käsitä, mitä hänessä on tekeillä. Varmaan pelottavaa hänestäkin, tuntea olevansa eksyksissä itsensä sisällä.

Liikutuin erityisesti tuosta miehen asenteesta kun hän kertoi, että ymmärtää sinun tilanteesi ja on valmis päästämään sinut vapaaksi jos niin haluat. Aika suuri sielu hänellä, täytyy sanoa. Upea tyyppi. Voin vaan kuvitella miten häntä on hirvittänyt että otat ja lähdet, kun hänestä ei ole nyt pitkään aikaan ollut siksi rakastavaksi mieheksi, johon sinä olet tottunut. Ehkä hän on juuri siksi lykännyt koko ajan sitä asiasta puhumista kun on ehkä ollut lähes varma siitä ettet kestä enää ja että aiot lyödä hanskat tiskiin ja jättää hänet. Eikä hän ole ollut valmis kuulemaan sinun mahdollista päätöstäsi siitä, että kaikki loppuisi.

Ei se lopukaan. Te löydätte toisenne uudestaan, uudella tasolla. Toivon että teit miehellesi eilen selväksi sen, että rakastat häntä edelleen, etkä sinäkään aio luovuttaa. Ja jollet eilen suoraan sanonut, niin tee se heti tänään. Mies tarvitsee nyt varmuuden siitä, ettei sinun rakkautesi ole kadonnut. Ja puhehousut varmaan löytyvät tämän jälkeen helpommin, kun hänen ei tarvitse enää jännittää että lemppaat hänet.

Muista, että rakkaus on välillänne edelleen, vaikka mies ei pystykään sitä ehkä tällä hetkellä suoraan tuntemaan ("aurinkokin paistaa, vaikkei sitä näy"). Hän yrittää kyllä, älä sinä luovuta.

ISO HALI ja valoisaa kevättä teille!

Todella kauniisti jälleen kirjoitettu, kiitos.

Välillä kun tähän ketjuun kirjoitan niin en edes mieti lukeeko kukaan, kirjoittaminen jo pelkästään saa omia ajatuksia kasaan. Sitten huomaan kuinka Sinun, Ap:n ja Tuumiksen + muidenkin kirjoitukset ovat tärkeitä ja niistä saa hirveästi voimaa ja tärkeätä "ulkopuolisen" näkemystä. On tämä sellaista vuoristorataa ollut ja tulee olemaankin.

Hämmästyin ehkä kuinka toiveikkaasti kaikki reagoitte kirjoitukseeni, vaikka toisaalta itse näin miehessä isonkin muutoksen ja nyt taas jaksan uskoa ja toivoa yhteistä tulevaisuutta.

Olen uskonut koko ajan miehen haluun rakastaa. Koko kesän hylkimiset ja erilleen muuton takia olen päässäni vääntänyt ajatuksen niin, että ei rakasta (vaikka haluaisi), mutta tilanne tosiaan taitaa olla niin, että ei pysty tuntemaan sitä rakkauden tunnetta niinkuin ei muitakaan tunteita. Ja mies on sitä yrittänyt selittää monta kertaa kuinka "pahalta" tuntuu se kaikkien normaalien tunteiden puute. Miehen puhumattomuus on tehnyt myös sen, että olen itse olettanut ja tulkinnut asioita väärin. Niin moneen kertaan mies on yrittänyt lohduttaa minua ja sanonut, että "ei Hänestä voisi tuntua näin pahalta, jos tunteita ei olisi". Senkin olen vain tulkinnut niin, että kun kyseessä hyvä mies niin on normaalia että toisen satuttaminen ei tunnu kivalta, mutta voipi sekin sisältää enemmän kuin ajattelin.

Kun olen mieheni tuntenut kohta 34 vuotta ja yhdessä oltu 28 vuotta niin tiedän, että mies ei puhu mitään "turhaa", eli ei myöskään ole uskaltanut antaa toivoa, tai luvata tulevaisuuteen mitään, mistä ei ole varma. En myöskään koskaan ole nähnyt miestäni niin pelokkaana kuin silloin kun tämä kaikki alkoi. Silloin viimeisenä työpäivänä ennen lomaa kuin ilmoitti, että nyt pelottaa mitä päässä tapahtuu ja kertoi, että maanantaina on lääkäri ja siitähän tämä kaikki alkoi.

Nyt annan ajan kulua, järjestän pienimuotoiset 50v päivät läheisille jossa me olemme yhdessä. Lapsemme on ulkomailla juuri silloin, mutta niin hieno tilaisuus hänelle, että olen siitä iloinen.

Mukavaa viikonloppua kaikille, t: 28v yhdessä

Kauniisti taas vastattu, kiitos itsellesi!

Ulkopuolelta tilannetta seuraavat (ainakin minä) varmaan reagoi niin toiveikkaasti siksi, että jotenkin nyt tuntui että palapelin palaset alkoivat loksahtaa kohdilleen ja kuvio hahmottua. Nyt  tässä on joku logiikka. On paljon helpompi ymmäärtää, miten hukassa mies on tainnut olla ja miten vaikea hänen on ollut puhua, kun ei käsitä yhtään mitä omassa itsessä tapahtuu ja miksi, vaikka asiat (ainakin teidän välillä) ovat olleet hyvin.  Varmasti todella vaikea sanoittaa asiaa edes itselleen, saati muille. Ja pelottavaa. Ja kun hän näkee että sinä olet voinut huonosti siksi että hän voi huonosti, eikä kumpikaan tiedä yhtään, mitä tulee tapahtumaan, niin hän on varmasti ollut todella peloissaan siitä, että sinä sanot sopimuksen irti. Todella lamauttava tunne, tiedän kokemuksesta. Ja se on tietenkin vaikeuttanut sitä puhumista entisestään. 

Ymmärrän täysin senkin että sinä koit loukkaavana ja epäluottamuksen osoituksena sen, että hän hankki oman asunnon uskaltamatta kertoa siitä, mutta luulen että hänen on vaan yksinkertaisesti ollut ihan pakko silloin tehdä jotain ettei polla repeä - hankkia itselleen jokin luola, johon vetäytyä nuolemaan haavojaan, selvittelemään päätään ja keräämään itseään kasaan. Paljon on varmaan ollut kaikenlaisia väärinkäsityksiä välillänne puolin ja toisin, ja huom! nimenomaan siksi, että kumpikin rakastaa toistaan ja kumpikin on pelännyt menettävänsä toisen. Puhumalla avoimesti nekin selviää.

Onpa onni että keskusteluyhteys löytyi, siitä on hyvä jatkaa. Rakkaus on välillänne, siitä ei ole epäilystäkään.

Huojentavaa ja keväistä viikonloppua teille! Ja se ISO HALI <3 <3

Pullantuoksuiset ja omenapiirakanmakuiset

Ap, 28 ja kaikki muut mukavat...🥂

Tuumis-leipuri

Mukavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti... paitsi Ap:lle rahtunen enemmän

Vierailija kirjoitti:

Enkä oikeastaan halua juuri nyt tähän väliin kertoa omia kuulumisia. Haluan hetken iloita 28 puolesta.

Ap

Kiitos Ap aiemmasta kirjoituksesta ja tästä.

Tämä kirjoitus kyllä kirpaisi syvältä, olemme "tutustuneet" ja seuranneet toistemme matkaa 8 kuukautta, olemme olleet toistemme tukena tässä vuoristoradassa. Haluaisin niin iloita Sinunkin puolesta. Ansaitsisit kyllä elämääsi valoa, iloa, toivoa, rauhaa ja toki rakkauttakin.

Muista, että täällä olemme olkapäänäsi.

Tämä ketju on niin lähelläni sydäntäni, että täältä en ole häviämässä niin kauan kun ketju on olemassa.

Halaus,

T: 28v

Ps. 28v:llä menee iltatöiksi, laskutettavia tunteja vasta 2 kpl.

Osittain mennyt aika tässä ketjussa, olisin halunnut jo eilen vastailla, mutta eilinen oli niin kiireinen, että kun pääsin ketjuun niin sehän oli sulkeutumassa. Lisäksi tänään synttärijärjestelyt / varaukset yms saatu käyntiin.

AP:lle vielä erityistsempit ja jaksamista, on tilanne sitten tällä hetkellä mikä ikinä. Kaunis sielu sinullakin, kun pystyt omien vaikeuksiesi keskellä iloitsemaan siitä että jonkun toisen tilanne helpottuu.

Kyllä sinunkin tilanteeseesi tulee ratkaiseva käänne ja elämä valkenee taas, ja se voi tapahtua ennemmin kuin arvaisitkaan. Anna sijaa ihmeille.

Hyvää viikonloppua ja ISO HALI sinullekin! <3 <3

Kiitos kannustavista viesteistänne. Niillä on oikeasti iso merkitys.

Mä en jaksa enää. Olen aivan loppu. Oikeesti, täysin tyhjiin puristettu. Yritän uskoa, että ihme tapahtuisi ja asiat sujuisi parhain päin. Mutta näen vaan peikkoja ja uhkakuvia joka suunnalla. Pienetkin asiat lasten kanssa tuntuu tosi isoilta. Vaikka joku lasten harrastuskuskaus jatkossa, jos päästäis muuttamaan. Tuntuu tosi isolle asialle, vaikka tiedän toisaalta, että kyllä se lopulta järjestyy jotenkin. Tai wilmaviestit. Mulla on niin huono ja epäonnistunut olo. Semmonen olo, että on lapsille parempi että jäävät isänsä kanssa.

En vaan pysty olemaan stressaamatta vaikka järki yrittää välillä huutaa lopettamaan. Mä oon niin yksin tässä kaikessa.

Toinen pojista meinaa lopettaa harrastuksensa. Pelkään, että tekee sen siksi kun isää ei kiinnosta eikä kuskaile. On itsetunnoltaan niin heikko (kiitos isänsä jatkuvan haukkumisen ja arvostelun), että pelkään mihin hommiin ajautuu, jos ei ole järkevää harrastusta rytmittämässä.

Huoli on aivan valtava. Miksi stressaan ennalta asioita mitä ei ehkä ikinä tapahdu? En vaan pysty lopettamaan. Mulla on olo, että olen menettänyt jo yhden lapsistani. Tuntuu ihan hirveelle.

Saatika sitten nämä oikeasti isot asiat. Mies käy lainaneuvotteluja jos lunastais tän kodin itselleen.

Maanantaina tulee jotain lisätietoa sieltä. Vaikka kuinka puhuu, että ei sulla ole siltikään kiire pois, onhan sulla kuukaus tai kaks aikaa etsiä uus koti. Niin tiedän, että ensimmäinen erimieliesyys nii sanoo että ala häipyä tämä on mun talo. Olen meinaan tässä suhteessa kerran asunut talossa joka oli vain hänen nimissään. En haluaisi asua sen jälkeen, jos talo hänen nimiin siirtyy täällä hetkeäkään.

Kaikki ositukset ja lastenvalvojat sun muut pitäis hoitaa, mutta en halua,siirrän niitä kokiajan, koska tiedän että niistä tulee todella hankalia. Mä en halua täältä mitään mukaani, ja toisaalta jotta pääsen alkuun mun olis pakko tapella osuudestani.

En edes jaksa kirjoittaa siitä, miten mies nyt mielistelee varsinkin yhtä lapsistaan ja tekee minusta pahista. Siihen en lähde mukaan. Minä olen tämmöinen äiti enkä ala mihinkään ihme peleihin.

Mulla on semmonen olo, että haluaisin vaan luovuttaa. Antaa olla. Kunhan vaan pääsisin pois. Pitäköön mies kaiken.

Mutta tiedän, että mies tulee käyttämään sitä mua vastaan jos vaikka vaan muutan pois.

Ei tämä oo enää mun koti. Olen täällä ylimääränen, en kuulu tänne.

Musta tuntuu, että siihen se mies mua ajaakin. Että sais pitää kaiken, ei tartteis maksaa mitään jne. Siihen että luovuttaisin.

Tämmöstä tällä kertaa. En tarkasta kirjotusvirheitä. Niitä varmaan on, kun itkettää niin kovasti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kannustavista viesteistänne. Niillä on oikeasti iso merkitys.

Mä en jaksa enää. Olen aivan loppu. Oikeesti, täysin tyhjiin puristettu. Yritän uskoa, että ihme tapahtuisi ja asiat sujuisi parhain päin. Mutta näen vaan peikkoja ja uhkakuvia joka suunnalla. Pienetkin asiat lasten kanssa tuntuu tosi isoilta. Vaikka joku lasten harrastuskuskaus jatkossa, jos päästäis muuttamaan. Tuntuu tosi isolle asialle, vaikka tiedän toisaalta, että kyllä se lopulta järjestyy jotenkin. Tai wilmaviestit. Mulla on niin huono ja epäonnistunut olo. Semmonen olo, että on lapsille parempi että jäävät isänsä kanssa.

En vaan pysty olemaan stressaamatta vaikka järki yrittää välillä huutaa lopettamaan. Mä oon niin yksin tässä kaikessa.

Toinen pojista meinaa lopettaa harrastuksensa. Pelkään, että tekee sen siksi kun isää ei kiinnosta eikä kuskaile. On itsetunnoltaan niin heikko (kiitos isänsä jatkuvan haukkumisen ja arvostelun), että pelkään mihin hommiin ajautuu, jos ei ole järkevää harrastusta rytmittämässä.

Huoli on aivan valtava. Miksi stressaan ennalta asioita mitä ei ehkä ikinä tapahdu? En vaan pysty lopettamaan. Mulla on olo, että olen menettänyt jo yhden lapsistani. Tuntuu ihan hirveelle.

Saatika sitten nämä oikeasti isot asiat. Mies käy lainaneuvotteluja jos lunastais tän kodin itselleen.

Maanantaina tulee jotain lisätietoa sieltä. Vaikka kuinka puhuu, että ei sulla ole siltikään kiire pois, onhan sulla kuukaus tai kaks aikaa etsiä uus koti. Niin tiedän, että ensimmäinen erimieliesyys nii sanoo että ala häipyä tämä on mun talo. Olen meinaan tässä suhteessa kerran asunut talossa joka oli vain hänen nimissään. En haluaisi asua sen jälkeen, jos talo hänen nimiin siirtyy täällä hetkeäkään.

Kaikki ositukset ja lastenvalvojat sun muut pitäis hoitaa, mutta en halua,siirrän niitä kokiajan, koska tiedän että niistä tulee todella hankalia. Mä en halua täältä mitään mukaani, ja toisaalta jotta pääsen alkuun mun olis pakko tapella osuudestani.

En edes jaksa kirjoittaa siitä, miten mies nyt mielistelee varsinkin yhtä lapsistaan ja tekee minusta pahista. Siihen en lähde mukaan. Minä olen tämmöinen äiti enkä ala mihinkään ihme peleihin.

Mulla on semmonen olo, että haluaisin vaan luovuttaa. Antaa olla. Kunhan vaan pääsisin pois. Pitäköön mies kaiken.

Mutta tiedän, että mies tulee käyttämään sitä mua vastaan jos vaikka vaan muutan pois.

Ei tämä oo enää mun koti. Olen täällä ylimääränen, en kuulu tänne.

Musta tuntuu, että siihen se mies mua ajaakin. Että sais pitää kaiken, ei tartteis maksaa mitään jne. Siihen että luovuttaisin.

Tämmöstä tällä kertaa. En tarkasta kirjotusvirheitä. Niitä varmaan on, kun itkettää niin kovasti.

Ap

Voi murusein, kirjoitusvihreet hah on nyt viimeinen asia mistä kannattaa murehtia. Olen niin mielissäni yhdestä asiasta: että jaksat kirjoittaa tänne. Oikeasti. Etkä murehdi itseksesi. Oot varmaan jo 9kk aikana huomannu, että saat myötätuntoa ja neuvoja(?) useimmissa kommenteissa, mutta pääasia lienee että saat oksennettua pahaa oloa ulos, helpottaa suakin. Ja kun listaat hoidettavia asioita, hahmotat samalla "to do-listaa". Ja erityisen ylpeä olen, kun säilytät aikuisen roolin ja asenteen lastesi kanssa. He kyllä jälkeenpäin muistavat millaista oli.

Jos mulla on paha olla, lasken kylmää vettä ranteille. Pitkään. Vink vink...

Ja vielä ilahduin, kun oman sotkusi keskellä jaksat kannustaa 28:a ja ilostuit hänen puolestaan. Se, jos mikä osoittaa, miten ainutlaatuinen olet. Helmi ystäväksi.

Isojättititaanietähalaus & tsemppiterkut🌻

Tuumis

Voi Ap, luin kirjoituksesi jo aikaisemmin aamulla ja se jäi kovasti mieltäni painamaan. Kun minulla ei ole sanoja, ei ole mitään mitä voisin tehdä tai sanoa auttaakseni sinua.

Elät todella rankkaa elämänvaihetta tällä hetkellä ja tilanne on ollut rankka jo luvattoman pitkään. Ei ole ihme, että olet väsynyt ja aivan loppu. Ja ihmismieli on niin kummallinen, että väsyneenä kaikki näyttää vielä yhtä pykälää pahemmalta. Ihan oikeesti olen huolissani Sinun jaksamisesta jos tilanteeseen ei tule ratkaisua pian, Sinun on päästävä pois miehen vaikutuspiiristä. Vasta silloin pääset ns. nuolemaan haavojasi. Lapsia et ole menettämässä, kyllä lapset näkevät todellisen isänsä, mutta isä jos nyt pelaa julmaa peliinsä niin lapset ovat ymmällään ja janoavat isänsä huomiota/rakkautta.

Minua kiukuttaa miehesi, ei sinänsä eron takia (siihen jokaisella oikeus). Jos miehelläsi olisi mitään normaaleja inhimillisiä tunteita niin Hänelle olisi tärkeätä hoitaa ero niin että lapsien äiti pysyy kasassa ja pystyy jatkamaan elämää eron jälkeen. Toivottavasti, et loukkaantunut tuosta.

Kyllä Sinä tästä kuitenkin selviät askel kerrallaan.

Voimia ja halaus Ap, täällä ollaan olkapäänäsi.

28v yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kannustavista viesteistänne. Niillä on oikeasti iso merkitys.

Mä en jaksa enää. Olen aivan loppu. Oikeesti, täysin tyhjiin puristettu. Yritän uskoa, että ihme tapahtuisi ja asiat sujuisi parhain päin. Mutta näen vaan peikkoja ja uhkakuvia joka suunnalla. Pienetkin asiat lasten kanssa tuntuu tosi isoilta. Vaikka joku lasten harrastuskuskaus jatkossa, jos päästäis muuttamaan. Tuntuu tosi isolle asialle, vaikka tiedän toisaalta, että kyllä se lopulta järjestyy jotenkin. Tai wilmaviestit. Mulla on niin huono ja epäonnistunut olo. Semmonen olo, että on lapsille parempi että jäävät isänsä kanssa.

En vaan pysty olemaan stressaamatta vaikka järki yrittää välillä huutaa lopettamaan. Mä oon niin yksin tässä kaikessa.

Toinen pojista meinaa lopettaa harrastuksensa. Pelkään, että tekee sen siksi kun isää ei kiinnosta eikä kuskaile. On itsetunnoltaan niin heikko (kiitos isänsä jatkuvan haukkumisen ja arvostelun), että pelkään mihin hommiin ajautuu, jos ei ole järkevää harrastusta rytmittämässä.

Huoli on aivan valtava. Miksi stressaan ennalta asioita mitä ei ehkä ikinä tapahdu? En vaan pysty lopettamaan. Mulla on olo, että olen menettänyt jo yhden lapsistani. Tuntuu ihan hirveelle.

Saatika sitten nämä oikeasti isot asiat. Mies käy lainaneuvotteluja jos lunastais tän kodin itselleen.

Maanantaina tulee jotain lisätietoa sieltä. Vaikka kuinka puhuu, että ei sulla ole siltikään kiire pois, onhan sulla kuukaus tai kaks aikaa etsiä uus koti. Niin tiedän, että ensimmäinen erimieliesyys nii sanoo että ala häipyä tämä on mun talo. Olen meinaan tässä suhteessa kerran asunut talossa joka oli vain hänen nimissään. En haluaisi asua sen jälkeen, jos talo hänen nimiin siirtyy täällä hetkeäkään.

Kaikki ositukset ja lastenvalvojat sun muut pitäis hoitaa, mutta en halua,siirrän niitä kokiajan, koska tiedän että niistä tulee todella hankalia. Mä en halua täältä mitään mukaani, ja toisaalta jotta pääsen alkuun mun olis pakko tapella osuudestani.

En edes jaksa kirjoittaa siitä, miten mies nyt mielistelee varsinkin yhtä lapsistaan ja tekee minusta pahista. Siihen en lähde mukaan. Minä olen tämmöinen äiti enkä ala mihinkään ihme peleihin.

Mulla on semmonen olo, että haluaisin vaan luovuttaa. Antaa olla. Kunhan vaan pääsisin pois. Pitäköön mies kaiken.

Mutta tiedän, että mies tulee käyttämään sitä mua vastaan jos vaikka vaan muutan pois.

Ei tämä oo enää mun koti. Olen täällä ylimääränen, en kuulu tänne.

Musta tuntuu, että siihen se mies mua ajaakin. Että sais pitää kaiken, ei tartteis maksaa mitään jne. Siihen että luovuttaisin.

Tämmöstä tällä kertaa. En tarkasta kirjotusvirheitä. Niitä varmaan on, kun itkettää niin kovasti.

Ap

Voi Ap,

kuulosti siltä että jaksatustankkisi on ihan tyhjillään tällä hetkellä ja olet aivan väsynyt ja uuvuksissa. Täysin ymmärrettävää. Positiivista kai on nyt se, että mies haluaa lunastaa talon itselleen? Eli jos se onnistuu niin sittenhän sinä olet ihan pian vapaa siitä asunnosta ja voit etsiä uuden tilalle, vaikka vain väliaikaisen ensiksi jotta pääset pois, omillesi. Ala ihmeessä jo katsella sopivia asuntoja, virkistyt varmaan jo siitäkin kun tajuat ja näet että uusia tuulia on tulossa, ja maiseman vaihtokin tekee hyvää, helpottaa. Lapsilla varmasti kuohuu kun elämässä tapahtuu muutoksia, ja sinä äitinä joudut ottamaan ne tyrskyt vastaan. Se kuuluu asiaan, joten älä ota sitä itseesi, sinä olet hyvä äiti ja tehnyt ja teet parhaasi. Harrastusasiat varmasti lutviutuvat jollakin tavalla nekin.

Ositusasioita varten suosittelen että varaat ajan kunnan oikeusaputoimistoon, sieltä saat lakiapua ja tukea edullisesti. Käytin itsekin aikanaan oikeusavustajaa tekemään osituspaperit puolestani, hän osasi pitää puoliani ja tehdä hyvän sopimuksen. Toki voit mennä yksityisellekin lakimiehelle, mutta se maksaa jo aika lailla. Lakiosaamista kuitenkin varmasti tarvitset, jotta järkevä ositussopimus saadaan aikaiseksi ja kaikesta mustaa valkoiselle.

Muistathan että sinun ei tarvitse osata tehdä kaikkea yksin, saat kyllä apua, neuvoja ja tukea. Asiat hoituvat yksi kerrallaan, kaikkea ei tarvitse saada valmiiksi heti. Ja edelleenkin olisi varmaan hyvä, jos pääsisit työterveyden kautta esim. psykologin tai sitten jonkun yksityisen terapeutin juttusille, niin saisit huojennettua pääkoppaasi ja varmaan jotain uusia työkaluja ja näkökulmia asiaan ja siihen, miten toimia tässä tilanteessa.

Sinulla on todella iso kuorma niskassasi jos meinaat kaiken kantaa omilla harteillasi. Mutta apua löytyy ihan varmasti kaikkeen, kun vaan pyydät ja otat vastaan. Anna toisten auttaa sinua, olet sen arvoinen!

Ja mekin täällä tuemme sinua niin hyvin kuin voidaan. Olet jo uuden elämänvaiheen synnytyskanavassa, siksi nyt pusertaa niin kovin... Kyllä kaikki menee lopulta hyvin, luota vain siihen. Sitäpaitsi mieskin voi kääntää kelkkansa ja ruveta yhteistyöhaluiseksi sitten kun tietää, että homma alkaa olla paketissa.

ISO HALI!!

Epäilen ettei miehelläsi ole alunperinkään ollut mitään tunteita kunhan on ottanut sen jonkun vauva kuumeisen naisen jonka on helpoiten saanut. Kuinka äkkiä te aloitte ensimmäistä lasta alulle laittamaan jotta ei tarvinnut olla kaksistaan yhtään. 

Eikö siinä tule täysin hyväksikäytetty olo kun toinen tuollaisen ilmoittaa ja on elänyt pelkästään feikki suhteessa alusta alkaen teeskennellen. En voisi kuvitella enää pahempaa ja loukkaavinta aiheuttamalla puolisolle sanomalla tuollaista. 

Moi.

Kahdesti olen kirjoittanut kunnon avautumis viestin, ja kahdesti se on kadonnut jonnekkin?

Tilanne on edelleen surkea. Mies haukkuu ja arvostelee minkä ehtii, silloin kun on kotona. Onneksi on paljon pois. Nykyisin sen haukkumiset ei vaan enää minua satuta. Lasten puolesta tuntuu pahalle, kun joutuvat sitä kuuntelemaan. Edelleen laittaa kapuloita rattaisiin, etten pääsisi muuttamaan.

Minä tosin taidan tehdä niin, että otan asunnon vastaan, vaikken siihen vielä pystyisi muuttamaan. Seuraavan kerran kun räyhää että häipyisit sinä täältä joka toinen viikko, niin lähden. Ja kun olisi oma asunto, vaikka tyhjäkin. Voisin käydä siellä hengittämässä välillä, silloin kun mies kotona. Jos 2kk ei tapahdu talon suhteen mitään. Niin katson sitten tilanteen uudelleen, irtisanonko vai pidänkö asunnon. Kauaa en pysty tuplamaksuja maksamaan.

Ajattelen, että se on vähän kun laittais rahansa terapiaan, kun ostaa itselleen mielenrauhaa. Koska sitä se asunto mulle olisi. Olisi yksi iso stressin aihe edes hetken aikaa pois.

Ja 28, minä en todellakaan loukkaannu mistään mitä kukaan sanoo miehestä tai tilanteesta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Moi.

Kahdesti olen kirjoittanut kunnon avautumis viestin, ja kahdesti se on kadonnut jonnekkin?

Tilanne on edelleen surkea. Mies haukkuu ja arvostelee minkä ehtii, silloin kun on kotona. Onneksi on paljon pois. Nykyisin sen haukkumiset ei vaan enää minua satuta. Lasten puolesta tuntuu pahalle, kun joutuvat sitä kuuntelemaan. Edelleen laittaa kapuloita rattaisiin, etten pääsisi muuttamaan.

Minä tosin taidan tehdä niin, että otan asunnon vastaan, vaikken siihen vielä pystyisi muuttamaan. Seuraavan kerran kun räyhää että häipyisit sinä täältä joka toinen viikko, niin lähden. Ja kun olisi oma asunto, vaikka tyhjäkin. Voisin käydä siellä hengittämässä välillä, silloin kun mies kotona. Jos 2kk ei tapahdu talon suhteen mitään. Niin katson sitten tilanteen uudelleen, irtisanonko vai pidänkö asunnon. Kauaa en pysty tuplamaksuja maksamaan.

Ajattelen, että se on vähän kun laittais rahansa terapiaan, kun ostaa itselleen mielenrauhaa. Koska sitä se asunto mulle olisi. Olisi yksi iso stressin aihe edes hetken aikaa pois.

Ja 28, minä en todellakaan loukkaannu mistään mitä kukaan sanoo miehestä tai tilanteesta.

Ap

Hyvä ajatus, hanki vaikka vain ihan pieni asunto, kunhan se on sinulla käytettävissä jo nyt.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kannustavista viesteistänne. Niillä on oikeasti iso merkitys.

Mä en jaksa enää. Olen aivan loppu. Oikeesti, täysin tyhjiin puristettu. Yritän uskoa, että ihme tapahtuisi ja asiat sujuisi parhain päin. Mutta näen vaan peikkoja ja uhkakuvia joka suunnalla. Pienetkin asiat lasten kanssa tuntuu tosi isoilta. Vaikka joku lasten harrastuskuskaus jatkossa, jos päästäis muuttamaan. Tuntuu tosi isolle asialle, vaikka tiedän toisaalta, että kyllä se lopulta järjestyy jotenkin. Tai wilmaviestit. Mulla on niin huono ja epäonnistunut olo. Semmonen olo, että on lapsille parempi että jäävät isänsä kanssa.

En vaan pysty olemaan stressaamatta vaikka järki yrittää välillä huutaa lopettamaan. Mä oon niin yksin tässä kaikessa.
Toinen pojista meinaa lopettaa harrastuksensa. Pelkään, että tekee sen siksi kun isää ei kiinnosta eikä kuskaile. On itsetunnoltaan niin heikko (kiitos isänsä jatkuvan haukkumisen ja arvostelun), että pelkään mihin hommiin ajautuu, jos ei ole järkevää harrastusta rytmittämässä.

Huoli on aivan valtava. Miksi stressaan ennalta asioita mitä ei ehkä ikinä tapahdu? En vaan pysty lopettamaan. Mulla on olo, että olen menettänyt jo yhden lapsistani. Tuntuu ihan hirveelle.

Saatika sitten nämä oikeasti isot asiat. Mies käy lainaneuvotteluja jos lunastais tän kodin itselleen.

Maanantaina tulee jotain lisätietoa sieltä. Vaikka kuinka puhuu, että ei sulla ole siltikään kiire pois, onhan sulla kuukaus tai kaks aikaa etsiä uus koti. Niin tiedän, että ensimmäinen erimieliesyys nii sanoo että ala häipyä tämä on mun talo. Olen meinaan tässä suhteessa kerran asunut talossa joka oli vain hänen nimissään. En haluaisi asua sen jälkeen, jos talo hänen nimiin siirtyy täällä hetkeäkään.

Kaikki ositukset ja lastenvalvojat sun muut pitäis hoitaa, mutta en halua,siirrän niitä kokiajan, koska tiedän että niistä tulee todella hankalia. Mä en halua täältä mitään mukaani, ja toisaalta jotta pääsen alkuun mun olis pakko tapella osuudestani.

En edes jaksa kirjoittaa siitä, miten mies nyt mielistelee varsinkin yhtä lapsistaan ja tekee minusta pahista. Siihen en lähde mukaan. Minä olen tämmöinen äiti enkä ala mihinkään ihme peleihin.

Mulla on semmonen olo, että haluaisin vaan luovuttaa. Antaa olla. Kunhan vaan pääsisin pois. Pitäköön mies kaiken.

Mutta tiedän, että mies tulee käyttämään sitä mua vastaan jos vaikka vaan muutan pois.

Ei tämä oo enää mun koti. Olen täällä ylimääränen, en kuulu tänne.

Musta tuntuu, että siihen se mies mua ajaakin. Että sais pitää kaiken, ei tartteis maksaa mitään jne. Siihen että luovuttaisin.

Tämmöstä tällä kertaa. En tarkasta kirjotusvirheitä. Niitä varmaan on, kun itkettää niin kovasti.

Ap

En jaksa lukea koko ketjua, mutta ihmettelen tuota, että luovutetaan lapset hunningolle. Alistumaan kuten mallia on annettu ja annetaan. Itse olen aikoinaan avioerossa menettänyt koko omaisuuteni miehen kieroilun ja kiristämisen takia, mutta lasten kanssa en luovuttanut. Never, vaikka kiusaamista jatkui vuosikaupalla.

Neuvon nyt hankkimaan kunnalta sen kokoisen asunnon, josta saa kodin lapsillekin. Ja ottamaan yhteyttä kunnan lastenvalvojaan, jolle kerrot tilanteen ja huolet. Ja hakeutumaan esmes kirkon perheneuvontaan saamaan tarvittavaa tukea. Turha pelätä tulevaisuutta, kun jo tuollaiset kokemukset ja lapsetkin alttiina kaikelle isän myötä. Nyt rotia ja tsemppiä!