Lue keskustelun säännöt.
Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?
28.06.2022 |
Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.
Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.
Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.
Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.
Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.
Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.
Kommentit (10571)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just nyt on semmonen olo, että ihan sama. Lapset jääköön isänsä kanssa, mies saakoon huonekalut ja kaikki. Ei kiinnosta. Aivan sama mulle. Hoitakoon siinä sitten kaiken. Mä lähden koiran kanssa ja muutan pois. Jonnekkin missä on lapsille tila ja paikka, mihin voivat aina tulla. Kunhan pääsisin pois. Eroon. En halua että mies astuu jalallaan mun uuteen kotiin. En edes muuttoapuna. En halua häntä sisälle mun uuteen kotiin. Lapsiin on niin hyvä suhde luotu, että tuskin ne mua hylkää. Voin niitä kuskata jne vaikkei ne mun luona asuis.
Tämä siis ei ole toteutumassa näin. Mutta tältä musta just nyt tällä hetkellä tuntuu.
Mä olen väsynyt ja stressaantunut.
Nyt pitää jatkaa töitä minunkin.
Ap
Ihan vain sellainen "ohihuomautus", että vaikka tämä keskustelu vaikuttaa tosi kivalta, ap, 28 ja tuumis ovat sama henkilö. Joo, ihan vain sattumalta vastaavat samana päivänä melkein saman tunnin aikana kuulumiset tähän ketjuun. Aikamoista päivystystä. Aiemmin huomasin myös, että kirjoitustyyli on ihan sama. Ei mulla muuta. Jatkakaa vaan tarinaa.
Ihan oikeestiko luulet noin?
Omalta osaltani voin sanoa, että ketju on itselleni tärkeä ja käyn säännöllisesti kurkkaamassa onko Ap, Tuumis tai kukaan muu kirjoittanut mitään. Ja jos kirjoituksia on tullut, niin silloin helposti vastaa/kommentoi.
Itselleni tämä on kyllä ihan oikeata elämääni (ei tarinaa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selvitä kiireesti taloudelliset asiat. Käytä juristia tässä. Myös ilmaista oikeusapua on saatavissa.
Omistatko puolet asunnosta? Ym. Nuo miehen puheet hänen "rahoittajuudestaan" ovat hälytysmerkki.
Paras kerta rytinä, kun jatkuva kitinä.
Tee päätös ja pysyt siinä! Elkää antako toisten ihmisten nakittaa, mennen tullen ja
Palatessa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi mies ei itse lähde? Uusi muija jo tiedossa vai salasuhde? Miksi haluaa nukkua samassa söngyssä, salailee teidän välejä lapsilta?
On kyllä ihme äijä, ei voi aikuisten oikeesti tehdä selkeitä ratkaisuja.
Lapsuudessa paapotut mieslapset eivät ole oppineet aikuisten tavoille. Jonkun se pitää tehdä, jos muutosta halutaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo nimimerkki "28 v yhdessä" puoliso-mies kuulostaa jotenkin tavattoman yksinkertaiselta, kouluttamattomalta ihmiseltä. Korkeasti koulutetut näet yleensä kykenevät puhumaan vaikeistakin asioista, erittelemään tunteitaan, miettimään konkreettisia toimintavaihtoehtoja vaikeissakin tilanteissa jne. Aivan syvältä tuollainen, ettei mies pysty puhumaan asioista. Löysässä hirressä roikkuminen jatkuu, mikä on kuormittavaa molemmille. Ratkaisu se on huonokin ratkaisu. Ehkä auttaisi, että pysyt tiukkana ja annat jonkinlaisen määräajan? Ja jos hän on muuttanut pois, voisi olla parempi, että et suostu mihinkään yökyläilyihin tai elokuvailtoihin ennen kuin tarvittavat keskustelut ja päätökset on tehty. Tsemppiä sinulle!
Hiukan rumasti arvostelet ihmisiä. Et todellakaan ole lukenut ketjua kokonaan.
28, älä loukkaannu tämmöisestä. Ohita.
Ei tuo nyt mitenkään rumasti kirjoitettu ole, suora puhe on vain nykyään niin harvinaista, että kokemattoman korvaan tuo voi kuulostaa rumasti sanotulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just nyt on semmonen olo, että ihan sama. Lapset jääköön isänsä kanssa, mies saakoon huonekalut ja kaikki. Ei kiinnosta. Aivan sama mulle. Hoitakoon siinä sitten kaiken. Mä lähden koiran kanssa ja muutan pois. Jonnekkin missä on lapsille tila ja paikka, mihin voivat aina tulla. Kunhan pääsisin pois. Eroon. En halua että mies astuu jalallaan mun uuteen kotiin. En edes muuttoapuna. En halua häntä sisälle mun uuteen kotiin. Lapsiin on niin hyvä suhde luotu, että tuskin ne mua hylkää. Voin niitä kuskata jne vaikkei ne mun luona asuis.
Tämä siis ei ole toteutumassa näin. Mutta tältä musta just nyt tällä hetkellä tuntuu.
Mä olen väsynyt ja stressaantunut.
Nyt pitää jatkaa töitä minunkin.
Ap
Ihan vain sellainen "ohihuomautus", että vaikka tämä keskustelu vaikuttaa tosi kivalta, ap, 28 ja tuumis ovat sama henkilö. Joo, ihan vain sattumalta vastaavat samana päivänä melkein saman tunnin aikana kuulumiset tähän ketjuun. Aikamoista päivystystä. Aiemmin huomasin myös, että kirjoitustyyli on ihan sama. Ei mulla muuta. Jatkakaa vaan tarinaa.
Jep. Minusta vaikuttaa jonkun pohojanmaalaisen uskonnollisen piirin ketjuilulta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just nyt on semmonen olo, että ihan sama. Lapset jääköön isänsä kanssa, mies saakoon huonekalut ja kaikki. Ei kiinnosta. Aivan sama mulle. Hoitakoon siinä sitten kaiken. Mä lähden koiran kanssa ja muutan pois. Jonnekkin missä on lapsille tila ja paikka, mihin voivat aina tulla. Kunhan pääsisin pois. Eroon. En halua että mies astuu jalallaan mun uuteen kotiin. En edes muuttoapuna. En halua häntä sisälle mun uuteen kotiin. Lapsiin on niin hyvä suhde luotu, että tuskin ne mua hylkää. Voin niitä kuskata jne vaikkei ne mun luona asuis.
Tämä siis ei ole toteutumassa näin. Mutta tältä musta just nyt tällä hetkellä tuntuu.
Mä olen väsynyt ja stressaantunut.
Nyt pitää jatkaa töitä minunkin.
Ap
Ihan vain sellainen "ohihuomautus", että vaikka tämä keskustelu vaikuttaa tosi kivalta, ap, 28 ja tuumis ovat sama henkilö. Joo, ihan vain sattumalta vastaavat samana päivänä melkein saman tunnin aikana kuulumiset tähän ketjuun. Aikamoista päivystystä. Aiemmin huomasin myös, että kirjoitustyyli on ihan sama. Ei mulla muuta. Jatkakaa vaan tarinaa.
Jep. Minusta vaikuttaa jonkun pohojanmaalaisen uskonnollisen piirin ketjuilulta.
Missä muussa puhuttaisiin näin kuin 28 v kirjailee alkusivuilla *Hän*, siis isolla kirjoittaa viitatessaan mieheensä. Vai onko tää jotain muuta heimokulttuuria?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen Tuumis. Pelkästään Tuumis, en kukaan muu. Meidän tarinat on ihan erilaisia sisällöltään. Minä ainakin käyn päivittäin ja kommentoin jos ap tai 28 antaa aihetta...
Tuumis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äh.. olen lukenut tämän ketjun kokonaan ja minun on pitänyt kommentoida monta kertaa, mutta se on jäänyt. Olen aika lailla samanpituisessa ihmissuhteessa kuin sinä.
Nyt en voi olla kommentoimatta. Minä taas koen 28, että hyvä kun keskustelit, koit tuon mitä koit ja pussasitkin. Oikeasti haluaisin vain halata sinua kovaa, sinä olet joutunut sietämään ja jaksamaan ihan hirveästi ja jo oli aikakin, että olet hetken vapaa painolastistasi.
Minusta on täysin epäoikeudenmukaista vaatia sinua nostamaan kissan pöydälle sääntöjen nimissä, sinähän rakastit läpi tuon vaikenemisen, hylkäämisen ja hiljaisuuden. Mies ei pysty puhumaan. Minusta sinulla on noissa oloissa täysin oikeus tunnustella ja kokeilla nimenomaan sen rajoja, mikä _sinusta_ tuntuu hyvältä.
Parasta toki olisi, jos mies jossain oloissa (kahdestaan tai terapiassa) puhuisi. Näen että lopulta itse päätyisin tilanteeseen, jossa joko sanoisin, että nyt me puhumme tai eroamme lopullisesti - tai toteaisin, että tunteet ovat kuolleet, eikä enää voi mitään. Siihen asti toimisin juuri kuten sinä.
Puhumattomuus on totaalista hylkäämistä. Jos on ihmissuhteeseen pystynyt, on pystyttävä myös puhumaan vaikka sitten ammattilaisen avulla eikä minulla ole 28 sinulle yhtään syyttävää sanaa. Sinut on laitettu todella vaikeaan tilanteeseen.
Apua, olen nyt lukenut tämän kirjoituksen neljä kertaa ja itkulle ei tule loppua. KIITOS että kirjoitit. Huh, huh ..... kirjoituksessasi on kaikki se tärkein, tuli jotenkin tunne kun olisit pääni sisässä.
Kun on ollut jonkun kanssa 28 vuotta ja rakastanut epäilemättä suhdetta ikinä niin tämä 8 kk on ollut todella rankka. Tuo puhumattomuus on todella raakaa ja näen vahvasti, että jollakin tasolla mies on sen "velkaa". Vaikka erottaisiin lopullisesti niin auttaisi minua valtavasti pääsemään eteenpäin.
Olen väsynyt ymmärtämään miestäni, olen väsynyt puolustamaan miestäni, olen väsynyt mieheni masennukseen ja silti miehen ristiriitainen käytös tekee sen, että mun on vaikea tehdä sitä lopullista eroa. Minusta on väärin, että minun pitää tehdä se, minun joka olen joka solulla toivonut yhteisen elämämme jatkuvan.
Ei se rakkauteni vielä ole loppunut, mutta se masentuneen ihmisen itsekäskin toiminta on todella häijyä. Minä ja yhteinen lapsemme ollaan ihan viimeisenä listalla, töiden + harrastusten jälkeen. Ja en roiku, jokainen tapaaminen on miehen ehdottoma, yleensä ainakin viisi tapaamista muuttuu / peruuntuu vain hetkeä ennen sovittua. Enää se ei tunnu pahalta.Toi edellisen viikon kevyt seikkailu joka aika viattomaan pussailuun päätyi niin tuntui hyvältä, että olin kiinnostava edes hetken ja oli itsestäni ihana olla irti kaikista murheista. Olen aina elänyt niin, että en tekisi toiselle sitä mitä en haluaisi itselleni tehtävän ja pussailu toki menee sen yli, mutta kyllä mieheni toiminta on ollut niin tunnekylmää, raakaa että pikku pusu on aika pikku juttu sen rinnalla.
Mä olen kestänyt ja sietänyt tosi paljon, tavallaan mun oma elämä ei ole ollut omissa käsissäni, enkä mä voi elää sitä elämää mitä haluaisin, minulta riistettiin kaikki ja kuitenkin mun on jaksettava pyörittää tätä arkea, töitä, jaksettava teinin kanssa. Löydettävä ne pienet ilon hetket elämään.
Kiitos vielä, että kirjoitit. T: 28v yhdessä.
Tui sinulle kirjoittanut vastaa:
Mutta sinun tunteesi ymmärrän ja tavallaan sen vankilan, josta ulospääsysi on tuskallisen hidasta. Kuten sanoin, haluan vain, että kuulet toisen ihmisen sanovan, että olisin toiminut juuri kuten sinä ja ymmärrän täysin, miksi toimit ja koet juuri noin. Sinulla on tuossa tilanteessa oltava tilaa raottaa ovea ja tunnustella, kantaisivatko siivet, jos hyppäisit.
En muista, oletko maininnut itsen käyneesi kenenkään ammattilaisen kanssa puhumassa? Perheasiain neuvottelukeskus, joku terapeutti tai kirkon piirissä diakoni kaikki ovat minusta hyviä vaihtoehtoja ja olen itse käyttänyt vaikeissa tilanteissa näistä kaikkia. Mitään pitkää terapiaa en ole käynyt, mutta päässyt eteenpäin ja mietin, voisitko saada näistä tukea ja peilausta ajatuksillesi.
Sen vielä haluan sanoa, että onneksi lapsellasi on sinut ja toivottavasti olette pystyneet puhumaan myös hänen kanssaan isän puhumattomuudesta ja sairaudesta. Haluamatta leimata miestäsi millään tapaa, tuollainen toimintatapa on lapselle/nuorelle todella haastava miehen malli ihmissuhteeseen. Ihan vain se olisi tärkeää, että hän saisi sanoa, miltä käytös tuntuu hänestä.
Lämmin halaus vielä, virtuaaliyståvä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äh.. olen lukenut tämän ketjun kokonaan ja minun on pitänyt kommentoida monta kertaa, mutta se on jäänyt. Olen aika lailla samanpituisessa ihmissuhteessa kuin sinä.
Nyt en voi olla kommentoimatta. Minä taas koen 28, että hyvä kun keskustelit, koit tuon mitä koit ja pussasitkin. Oikeasti haluaisin vain halata sinua kovaa, sinä olet joutunut sietämään ja jaksamaan ihan hirveästi ja jo oli aikakin, että olet hetken vapaa painolastistasi.
Minusta on täysin epäoikeudenmukaista vaatia sinua nostamaan kissan pöydälle sääntöjen nimissä, sinähän rakastit läpi tuon vaikenemisen, hylkäämisen ja hiljaisuuden. Mies ei pysty puhumaan. Minusta sinulla on noissa oloissa täysin oikeus tunnustella ja kokeilla nimenomaan sen rajoja, mikä _sinusta_ tuntuu hyvältä.
Parasta toki olisi, jos mies jossain oloissa (kahdestaan tai terapiassa) puhuisi. Näen että lopulta itse päätyisin tilanteeseen, jossa joko sanoisin, että nyt me puhumme tai eroamme lopullisesti - tai toteaisin, että tunteet ovat kuolleet, eikä enää voi mitään. Siihen asti toimisin juuri kuten sinä.
Puhumattomuus on totaalista hylkäämistä. Jos on ihmissuhteeseen pystynyt, on pystyttävä myös puhumaan vaikka sitten ammattilaisen avulla eikä minulla ole 28 sinulle yhtään syyttävää sanaa. Sinut on laitettu todella vaikeaan tilanteeseen.
Apua, olen nyt lukenut tämän kirjoituksen neljä kertaa ja itkulle ei tule loppua. KIITOS että kirjoitit. Huh, huh ..... kirjoituksessasi on kaikki se tärkein, tuli jotenkin tunne kun olisit pääni sisässä.
Kun on ollut jonkun kanssa 28 vuotta ja rakastanut epäilemättä suhdetta ikinä niin tämä 8 kk on ollut todella rankka. Tuo puhumattomuus on todella raakaa ja näen vahvasti, että jollakin tasolla mies on sen "velkaa". Vaikka erottaisiin lopullisesti niin auttaisi minua valtavasti pääsemään eteenpäin.
Olen väsynyt ymmärtämään miestäni, olen väsynyt puolustamaan miestäni, olen väsynyt mieheni masennukseen ja silti miehen ristiriitainen käytös tekee sen, että mun on vaikea tehdä sitä lopullista eroa. Minusta on väärin, että minun pitää tehdä se, minun joka olen joka solulla toivonut yhteisen elämämme jatkuvan.
Ei se rakkauteni vielä ole loppunut, mutta se masentuneen ihmisen itsekäskin toiminta on todella häijyä. Minä ja yhteinen lapsemme ollaan ihan viimeisenä listalla, töiden + harrastusten jälkeen. Ja en roiku, jokainen tapaaminen on miehen ehdottoma, yleensä ainakin viisi tapaamista muuttuu / peruuntuu vain hetkeä ennen sovittua. Enää se ei tunnu pahalta.Toi edellisen viikon kevyt seikkailu joka aika viattomaan pussailuun päätyi niin tuntui hyvältä, että olin kiinnostava edes hetken ja oli itsestäni ihana olla irti kaikista murheista. Olen aina elänyt niin, että en tekisi toiselle sitä mitä en haluaisi itselleni tehtävän ja pussailu toki menee sen yli, mutta kyllä mieheni toiminta on ollut niin tunnekylmää, raakaa että pikku pusu on aika pikku juttu sen rinnalla.
Mä olen kestänyt ja sietänyt tosi paljon, tavallaan mun oma elämä ei ole ollut omissa käsissäni, enkä mä voi elää sitä elämää mitä haluaisin, minulta riistettiin kaikki ja kuitenkin mun on jaksettava pyörittää tätä arkea, töitä, jaksettava teinin kanssa. Löydettävä ne pienet ilon hetket elämään.
Kiitos vielä, että kirjoitit. T: 28v yhdessä.
Tui sinulle kirjoittanut vastaa:
<3 Olen niin iloinen, jos yhtään pystyin sinua tukemaan. Uskoisin, että vaikka en ole käynyt läpi täysin sitä, mitä sinä, ymmärrän sinua erittäin hyvin. Puhumattomuus ja se, että ei pysty (tai tahdo) puhumaan on tosiaan todella julmaa. Siihen en osaa ottaa kantaa, milloin se on tarkoituksellista (vallankäyttöä) ja milloin todella lukko ihmisen sisällä ja ihmisellä on pelko siitä, että jokin Pandoran lipas aukeaa. Tuli mieleen, että miehesi ei ehkä ome oikein koskaan elämässään ns. aikuistunut tai kasvanut itsekseen. Kadoksissa ei siis ehkä ole ensisijaisesti rakkaus sinuun vaan täysin se, mikä tai kuka jän on. Voin olla väärässäkin.
Mutta sinun tunteesi ymmärrän ja tavallaan sen vankilan, josta ulospääsysi on tuskallisen hidasta. Kuten sanoin, haluan vain, että kuulet toisen ihmisen sanovan, että olisin toiminut juuri kuten sinä ja ymmärrän täysin, miksi toimit ja koet juuri noin. Sinulla on tuossa tilanteessa oltava tilaa raottaa ovea ja tunnustella, kantaisivatko siivet, jos hyppäisit.
En muista, oletko maininnut itsen käyneesi kenenkään ammattilaisen kanssa puhumassa? Perheasiain neuvottelukeskus, joku terapeutti tai kirkon piirissä diakoni kaikki ovat minusta hyviä vaihtoehtoja ja olen itse käyttänyt vaikeissa tilanteissa näistä kaikkia. Mitään pitkää terapiaa en ole käynyt, mutta päässyt eteenpäin ja mietin, voisitko saada näistä tukea ja peilausta ajatuksillesi.
Sen vielä haluan sanoa, että onneksi lapsellasi on sinut ja toivottavasti olette pystyneet puhumaan myös hänen kanssaan isän puhumattomuudesta ja sairaudesta. Haluamatta leimata miestäsi millään tapaa, tuollainen toimintatapa on lapselle/nuorelle todella haastava miehen malli ihmissuhteeseen. Ihan vain se olisi tärkeää, että hän saisi sanoa, miltä käytös tuntuu hänestä.
Lämmin halaus vielä, virtuaaliyståvä <3
Voi äh, mikä määrä virheitä tekstissäni. Pahoittelut, toivottavasti asia selviää. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äh.. olen lukenut tämän ketjun kokonaan ja minun on pitänyt kommentoida monta kertaa, mutta se on jäänyt. Olen aika lailla samanpituisessa ihmissuhteessa kuin sinä.
Nyt en voi olla kommentoimatta. Minä taas koen 28, että hyvä kun keskustelit, koit tuon mitä koit ja pussasitkin. Oikeasti haluaisin vain halata sinua kovaa, sinä olet joutunut sietämään ja jaksamaan ihan hirveästi ja jo oli aikakin, että olet hetken vapaa painolastistasi.
Minusta on täysin epäoikeudenmukaista vaatia sinua nostamaan kissan pöydälle sääntöjen nimissä, sinähän rakastit läpi tuon vaikenemisen, hylkäämisen ja hiljaisuuden. Mies ei pysty puhumaan. Minusta sinulla on noissa oloissa täysin oikeus tunnustella ja kokeilla nimenomaan sen rajoja, mikä _sinusta_ tuntuu hyvältä.
Parasta toki olisi, jos mies jossain oloissa (kahdestaan tai terapiassa) puhuisi. Näen että lopulta itse päätyisin tilanteeseen, jossa joko sanoisin, että nyt me puhumme tai eroamme lopullisesti - tai toteaisin, että tunteet ovat kuolleet, eikä enää voi mitään. Siihen asti toimisin juuri kuten sinä.
Puhumattomuus on totaalista hylkäämistä. Jos on ihmissuhteeseen pystynyt, on pystyttävä myös puhumaan vaikka sitten ammattilaisen avulla eikä minulla ole 28 sinulle yhtään syyttävää sanaa. Sinut on laitettu todella vaikeaan tilanteeseen.
Apua, olen nyt lukenut tämän kirjoituksen neljä kertaa ja itkulle ei tule loppua. KIITOS että kirjoitit. Huh, huh ..... kirjoituksessasi on kaikki se tärkein, tuli jotenkin tunne kun olisit pääni sisässä.
Kun on ollut jonkun kanssa 28 vuotta ja rakastanut epäilemättä suhdetta ikinä niin tämä 8 kk on ollut todella rankka. Tuo puhumattomuus on todella raakaa ja näen vahvasti, että jollakin tasolla mies on sen "velkaa". Vaikka erottaisiin lopullisesti niin auttaisi minua valtavasti pääsemään eteenpäin.
Olen väsynyt ymmärtämään miestäni, olen väsynyt puolustamaan miestäni, olen väsynyt mieheni masennukseen ja silti miehen ristiriitainen käytös tekee sen, että mun on vaikea tehdä sitä lopullista eroa. Minusta on väärin, että minun pitää tehdä se, minun joka olen joka solulla toivonut yhteisen elämämme jatkuvan.
Ei se rakkauteni vielä ole loppunut, mutta se masentuneen ihmisen itsekäskin toiminta on todella häijyä. Minä ja yhteinen lapsemme ollaan ihan viimeisenä listalla, töiden + harrastusten jälkeen. Ja en roiku, jokainen tapaaminen on miehen ehdottoma, yleensä ainakin viisi tapaamista muuttuu / peruuntuu vain hetkeä ennen sovittua. Enää se ei tunnu pahalta.Toi edellisen viikon kevyt seikkailu joka aika viattomaan pussailuun päätyi niin tuntui hyvältä, että olin kiinnostava edes hetken ja oli itsestäni ihana olla irti kaikista murheista. Olen aina elänyt niin, että en tekisi toiselle sitä mitä en haluaisi itselleni tehtävän ja pussailu toki menee sen yli, mutta kyllä mieheni toiminta on ollut niin tunnekylmää, raakaa että pikku pusu on aika pikku juttu sen rinnalla.
Mä olen kestänyt ja sietänyt tosi paljon, tavallaan mun oma elämä ei ole ollut omissa käsissäni, enkä mä voi elää sitä elämää mitä haluaisin, minulta riistettiin kaikki ja kuitenkin mun on jaksettava pyörittää tätä arkea, töitä, jaksettava teinin kanssa. Löydettävä ne pienet ilon hetket elämään.
Kiitos vielä, että kirjoitit. T: 28v yhdessä.
Tui sinulle kirjoittanut vastaa:
<3 Olen niin iloinen, jos yhtään pystyin sinua tukemaan. Uskoisin, että vaikka en ole käynyt läpi täysin sitä, mitä sinä, ymmärrän sinua erittäin hyvin. Puhumattomuus ja se, että ei pysty (tai tahdo) puhumaan on tosiaan todella julmaa. Siihen en osaa ottaa kantaa, milloin se on tarkoituksellista (vallankäyttöä) ja milloin todella lukko ihmisen sisällä ja ihmisellä on pelko siitä, että jokin Pandoran lipas aukeaa. Tuli mieleen, että miehesi ei ehkä ome oikein koskaan elämässään ns. aikuistunut tai kasvanut itsekseen. Kadoksissa ei siis ehkä ole ensisijaisesti rakkaus sinuun vaan täysin se, mikä tai kuka jän on. Voin olla väärässäkin.
Mutta sinun tunteesi ymmärrän ja tavallaan sen vankilan, josta ulospääsysi on tuskallisen hidasta. Kuten sanoin, haluan vain, että kuulet toisen ihmisen sanovan, että olisin toiminut juuri kuten sinä ja ymmärrän täysin, miksi toimit ja koet juuri noin. Sinulla on tuossa tilanteessa oltava tilaa raottaa ovea ja tunnustella, kantaisivatko siivet, jos hyppäisit.
En muista, oletko maininnut itsen käyneesi kenenkään ammattilaisen kanssa puhumassa? Perheasiain neuvottelukeskus, joku terapeutti tai kirkon piirissä diakoni kaikki ovat minusta hyviä vaihtoehtoja ja olen itse käyttänyt vaikeissa tilanteissa näistä kaikkia. Mitään pitkää terapiaa en ole käynyt, mutta päässyt eteenpäin ja mietin, voisitko saada näistä tukea ja peilausta ajatuksillesi.
Sen vielä haluan sanoa, että onneksi lapsellasi on sinut ja toivottavasti olette pystyneet puhumaan myös hänen kanssaan isän puhumattomuudesta ja sairaudesta. Haluamatta leimata miestäsi millään tapaa, tuollainen toimintatapa on lapselle/nuorelle todella haastava miehen malli ihmissuhteeseen. Ihan vain se olisi tärkeää, että hän saisi sanoa, miltä käytös tuntuu hänestä.
Lämmin halaus vielä, virtuaaliyståvä <3
Voi äh, mikä määrä virheitä tekstissäni. Pahoittelut, toivottavasti asia selviää. :)
Hyvin asia selvisi.
Mieheni on ollut aina huono puhumaan ja aikoinaan se minua vaivasi, mutta mies on oikeasti ollut hyvä mies ja arkisessa elämässä näyttänyt kyllä välittämisensä ja ennen tätä olen kyllä häneen voinut luottaa. Ja miehen suvulla on tapana olla puhumatta vaikeista asioista, siellä ajatellaan suojelevan toista. En kuitenkaan pitkän tuntemisen jälkeen usko, että kyse olisi vallan käytöstä. Ja usko tai älä, niin mies kävi äsken täällä, tiesin että on tulossa kun pitää hoitaa lapsen reissujärjestelyitä. Järjestin jopa poikamme pois kotoolta, että nyt jutellaan vaikka väkisten. Tai edes niin, että minä saan sanottua mitä ajattelen. No, mies oli tässä tunnin ja lopputulos oli taas, että puhutaan ensviikolla (sama virsi 8kk) ...... Yritin kysyä, että huomaako Hän itse missä tilanteessa ollaan? Sanoin, että päästän kyllä kokonaan irti jos niin haluaa, mutta että pitää alkaa miettimään asunnon myyntejä yms. Ymmärtääkö Hän minkälaista minun on herätä joka aamu yhteisestä kodista Hänen henkilökohtaisten tavaroiden keskeltä. Myös minä tarvitsen uuden kodin uuteen alkuun ja pojankin kuuluu asua jommankumman vanhemman luona.
Mies ei pysty ajattelemaan asunnon myyntiä tai lopullista eroa ja juuri se antaa minulle väärää signaalia, myös se halailu ja pussailu antaa väärää signaalia.
Meillä isän ja pojan välit on ollut tosi läheiset aina ja kyllä se surettaa minua kun muutos on nyt niin valtava. Ja nyt pojan kommenteista alkaa näkymään se, että tuntuu tämä kaikki isän touhu pahalta. Yritän olla tukena, mutta vaikeata se välillä on kun itse on rikki, eli ärsyynnyn välillä tosi pienestä.
Itse en ole käynyt juttelemassa vielä missään, mutta kyllä sen aika vielä tulee. En minä tästä kaikesta selviä ehjin nahoin.
Eilinen oli ihan itku päivä, mutta tänään parempi ja ei mulla ole muuta vaihtoehtoa kuin elää omaa elämää siihen asti kun mieheni pystyy minut kohtaamaan. Tai sitten tarvittaessa se olen minä joka tämän kaiken katkaisee.
28v yhdessä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju pysyi yllättävän pitkään todella siistinä ja asiallisena, mutta ikävä kyllä nyt joku innokas "trolli" huutelija eksyi tänne itseään toistamaan. Itse 28v yhdessä nimimerkin takaa kyllä tiedän kirjoittavani tasan vain omat tekstini. Ap, Tuumis ja Sisukasa eivät ole "käsialaani".
Mukavaa Sunnuntai iltaa kaikille. Toivottelee
28v yhdessä.
"Tämä ketju, jos mikä kannattaa lukea ajatuksella alusta loppuun. Tästä saa vinkkejä kaikelaiseen elämään, parisuhteeseen, eroon ja harrastuksiin...
Tuumis"
Todellakin, mitä vinkkejä! HerraMunVereni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, saman tunnin sisään kaikilta henkilöiltä vastaukset. As if...
Teidän kirjoitustapa on 100% sama. Käykää nyt hyvät ihmiset läpi näiden "kolmen" kirjoituksia.[/quote]
Totta kai näitä keskusteluja seuraa ihmiset jotka ovat aktiivisesti kirjoitelleet ja kun huomaavat jonkun kommentoineen niin vastaavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äh.. olen lukenut tämän ketjun kokonaan ja minun on pitänyt kommentoida monta kertaa, mutta se on jäänyt. Olen aika lailla samanpituisessa ihmissuhteessa kuin sinä.
Nyt en voi olla kommentoimatta. Minä taas koen 28, että hyvä kun keskustelit, koit tuon mitä koit ja pussasitkin. Oikeasti haluaisin vain halata sinua kovaa, sinä olet joutunut sietämään ja jaksamaan ihan hirveästi ja jo oli aikakin, että olet hetken vapaa painolastistasi.
Minusta on täysin epäoikeudenmukaista vaatia sinua nostamaan kissan pöydälle sääntöjen nimissä, sinähän rakastit läpi tuon vaikenemisen, hylkäämisen ja hiljaisuuden. Mies ei pysty puhumaan. Minusta sinulla on noissa oloissa täysin oikeus tunnustella ja kokeilla nimenomaan sen rajoja, mikä _sinusta_ tuntuu hyvältä.
Parasta toki olisi, jos mies jossain oloissa (kahdestaan tai terapiassa) puhuisi. Näen että lopulta itse päätyisin tilanteeseen, jossa joko sanoisin, että nyt me puhumme tai eroamme lopullisesti - tai toteaisin, että tunteet ovat kuolleet, eikä enää voi mitään. Siihen asti toimisin juuri kuten sinä.
Puhumattomuus on totaalista hylkäämistä. Jos on ihmissuhteeseen pystynyt, on pystyttävä myös puhumaan vaikka sitten ammattilaisen avulla eikä minulla ole 28 sinulle yhtään syyttävää sanaa. Sinut on laitettu todella vaikeaan tilanteeseen.
Apua, olen nyt lukenut tämän kirjoituksen neljä kertaa ja itkulle ei tule loppua. KIITOS että kirjoitit. Huh, huh ..... kirjoituksessasi on kaikki se tärkein, tuli jotenkin tunne kun olisit pääni sisässä.
Kun on ollut jonkun kanssa 28 vuotta ja rakastanut epäilemättä suhdetta ikinä niin tämä 8 kk on ollut todella rankka. Tuo puhumattomuus on todella raakaa ja näen vahvasti, että jollakin tasolla mies on sen "velkaa". Vaikka erottaisiin lopullisesti niin auttaisi minua valtavasti pääsemään eteenpäin.
Olen väsynyt ymmärtämään miestäni, olen väsynyt puolustamaan miestäni, olen väsynyt mieheni masennukseen ja silti miehen ristiriitainen käytös tekee sen, että mun on vaikea tehdä sitä lopullista eroa. Minusta on väärin, että minun pitää tehdä se, minun joka olen joka solulla toivonut yhteisen elämämme jatkuvan.
Ei se rakkauteni vielä ole loppunut, mutta se masentuneen ihmisen itsekäskin toiminta on todella häijyä. Minä ja yhteinen lapsemme ollaan ihan viimeisenä listalla, töiden + harrastusten jälkeen. Ja en roiku, jokainen tapaaminen on miehen ehdottoma, yleensä ainakin viisi tapaamista muuttuu / peruuntuu vain hetkeä ennen sovittua. Enää se ei tunnu pahalta.Toi edellisen viikon kevyt seikkailu joka aika viattomaan pussailuun päätyi niin tuntui hyvältä, että olin kiinnostava edes hetken ja oli itsestäni ihana olla irti kaikista murheista. Olen aina elänyt niin, että en tekisi toiselle sitä mitä en haluaisi itselleni tehtävän ja pussailu toki menee sen yli, mutta kyllä mieheni toiminta on ollut niin tunnekylmää, raakaa että pikku pusu on aika pikku juttu sen rinnalla.
Mä olen kestänyt ja sietänyt tosi paljon, tavallaan mun oma elämä ei ole ollut omissa käsissäni, enkä mä voi elää sitä elämää mitä haluaisin, minulta riistettiin kaikki ja kuitenkin mun on jaksettava pyörittää tätä arkea, töitä, jaksettava teinin kanssa. Löydettävä ne pienet ilon hetket elämään.
Kiitos vielä, että kirjoitit. T: 28v yhdessä.
Tui sinulle kirjoittanut vastaa:
<3 Olen niin iloinen, jos yhtään pystyin sinua tukemaan. Uskoisin, että vaikka en ole käynyt läpi täysin sitä, mitä sinä, ymmärrän sinua erittäin hyvin. Puhumattomuus ja se, että ei pysty (tai tahdo) puhumaan on tosiaan todella julmaa. Siihen en osaa ottaa kantaa, milloin se on tarkoituksellista (vallankäyttöä) ja milloin todella lukko ihmisen sisällä ja ihmisellä on pelko siitä, että jokin Pandoran lipas aukeaa. Tuli mieleen, että miehesi ei ehkä ome oikein koskaan elämässään ns. aikuistunut tai kasvanut itsekseen. Kadoksissa ei siis ehkä ole ensisijaisesti rakkaus sinuun vaan täysin se, mikä tai kuka jän on. Voin olla väärässäkin.
Mutta sinun tunteesi ymmärrän ja tavallaan sen vankilan, josta ulospääsysi on tuskallisen hidasta. Kuten sanoin, haluan vain, että kuulet toisen ihmisen sanovan, että olisin toiminut juuri kuten sinä ja ymmärrän täysin, miksi toimit ja koet juuri noin. Sinulla on tuossa tilanteessa oltava tilaa raottaa ovea ja tunnustella, kantaisivatko siivet, jos hyppäisit.
En muista, oletko maininnut itsen käyneesi kenenkään ammattilaisen kanssa puhumassa? Perheasiain neuvottelukeskus, joku terapeutti tai kirkon piirissä diakoni kaikki ovat minusta hyviä vaihtoehtoja ja olen itse käyttänyt vaikeissa tilanteissa näistä kaikkia. Mitään pitkää terapiaa en ole käynyt, mutta päässyt eteenpäin ja mietin, voisitko saada näistä tukea ja peilausta ajatuksillesi.
Sen vielä haluan sanoa, että onneksi lapsellasi on sinut ja toivottavasti olette pystyneet puhumaan myös hänen kanssaan isän puhumattomuudesta ja sairaudesta. Haluamatta leimata miestäsi millään tapaa, tuollainen toimintatapa on lapselle/nuorelle todella haastava miehen malli ihmissuhteeseen. Ihan vain se olisi tärkeää, että hän saisi sanoa, miltä käytös tuntuu hänestä.
Lämmin halaus vielä, virtuaaliyståvä <3
Voi äh, mikä määrä virheitä tekstissäni. Pahoittelut, toivottavasti asia selviää. :)
Hyvin asia selvisi.
Mieheni on ollut aina huono puhumaan ja aikoinaan se minua vaivasi, mutta mies on oikeasti ollut hyvä mies ja arkisessa elämässä näyttänyt kyllä välittämisensä ja ennen tätä olen kyllä häneen voinut luottaa. Ja miehen suvulla on tapana olla puhumatta vaikeista asioista, siellä ajatellaan suojelevan toista. En kuitenkaan pitkän tuntemisen jälkeen usko, että kyse olisi vallan käytöstä. Ja usko tai älä, niin mies kävi äsken täällä, tiesin että on tulossa kun pitää hoitaa lapsen reissujärjestelyitä. Järjestin jopa poikamme pois kotoolta, että nyt jutellaan vaikka väkisten. Tai edes niin, että minä saan sanottua mitä ajattelen. No, mies oli tässä tunnin ja lopputulos oli taas, että puhutaan ensviikolla (sama virsi 8kk) ...... Yritin kysyä, että huomaako Hän itse missä tilanteessa ollaan? Sanoin, että päästän kyllä kokonaan irti jos niin haluaa, mutta että pitää alkaa miettimään asunnon myyntejä yms. Ymmärtääkö Hän minkälaista minun on herätä joka aamu yhteisestä kodista Hänen henkilökohtaisten tavaroiden keskeltä. Myös minä tarvitsen uuden kodin uuteen alkuun ja pojankin kuuluu asua jommankumman vanhemman luona.
Mies ei pysty ajattelemaan asunnon myyntiä tai lopullista eroa ja juuri se antaa minulle väärää signaalia, myös se halailu ja pussailu antaa väärää signaalia.Meillä isän ja pojan välit on ollut tosi läheiset aina ja kyllä se surettaa minua kun muutos on nyt niin valtava. Ja nyt pojan kommenteista alkaa näkymään se, että tuntuu tämä kaikki isän touhu pahalta. Yritän olla tukena, mutta vaikeata se välillä on kun itse on rikki, eli ärsyynnyn välillä tosi pienestä.
Itse en ole käynyt juttelemassa vielä missään, mutta kyllä sen aika vielä tulee. En minä tästä kaikesta selviä ehjin nahoin.
Eilinen oli ihan itku päivä, mutta tänään parempi ja ei mulla ole muuta vaihtoehtoa kuin elää omaa elämää siihen asti kun mieheni pystyy minut kohtaamaan. Tai sitten tarvittaessa se olen minä joka tämän kaiken katkaisee.
28v yhdessä
Vielä vaan sama sulle vastailee. Mietin jo nimimerkkiä, mutten tähän hätään keksi. :)
Juu, uskon täysin, että ei ole miehesi vaikeneminen vallankäyttöä. En myöskään usko, että kaikilla, jotka ovat puhumattomia, käsittävät sen olevan henkistä väkivaltaa ja tosiaan joskus sellaista vallankäyttöä, jota tekijäkään ei edes itse aina sellaiseksi hahmota.
Tunnistan tuon puhumattomuuden suojeluna omasta lapsuudestani ja se aiheutti minulle pelkoja ja epäluottamusta, kun suojeltiin peittelemällä asioita. Ei varmasti todellakaan tuosta taustasta lähtöisin olevana ole helppo alkaa puhua.
Kuten aiemmin sanoit, todellakin sinä ansaitsisit ja teille molemmille olisi hyvä puhua, päädyttepä sitten mihin tahansa. Ehkä itse tapauksessasi ottaisin yhteyttä perheterapiaan (mikä sitten onkaan siellä, missä asut) ja sanoisin miehelle, että haluan tämän asian puhua kanssasi läpi ja pyydän sinua nyt mukaan vaikka aluksi kuuntelemaan, mitä minä sanon. Siellä on ammattilainen ja puolueeton ihminen.
No, toivottavasti osasin sanoa nämä niin, ettei sinulle tule olo, että väitän miehesi olevan jotain, mitä hän ei ole. Olen itsekin tunnistanut itsessäni tiettyjä vallankäytön tapoja ja niitä hätkähtänyt. Luulen, että meillä kaikilla on niitä - samoin kuin myös epäterveitä itsen ja toisen suojaamisen tapoja, kuten miehesi puhumattomuutta tulkitset.
Valonsäteitä alkavaan viikkoosi, 28.
"Kielioppaiden mukaan isoa alkukirjainta käytetään virkkeen alussa, erisnimissä sekä kunnioituksen ja kohteliaisuuden osoituksena. Kunnioituksen osoittamiseksi mainitaan isoa alkukirjainta käytettävän myös hengellisessä kielessä, seuraavasti:
Kristittyjen Jumalaa ja Jeesusta ym. tarkoittavissa sanoissa: Jumala, Luoja, Herra, Vapahtaja, Pyhä Henki jne. Jumalaa ja Kristusta tarkoitettaessa kirjoitetaan hartauskirjallisuudessa usein myös Hän, Raamatussa kuitenkin hän. (Osmo Ikola: Suomen kielen käsikirja.)
Sanoissa, jotka tarkoittavat kristittyjen Jumalaa ja Kristusta: Luoja, Herra, Vapahtaja, Ihmisen Poika; hartauskirjallisuudessa (ei sen sijaan Raamatussa) myös Hän (Terho Itkonen: Kieliopas).
Ison alkukirjaimen käyttö on kunnioituksen ja kohteliaisuuden osoitus – – kaikissa kristittyjen Jumalaa ja Jeesusta tarkoittavissa nimityksissä : Isä, Poika ja Pyhä Henki, Jumalan Karitsa, Vapahtaja, Kristus, Hän, Luoja, Herra (Pirkko Leino: Hyvää suomea)."
https://www.kielikello.fi/-/iso-alkukirjain-jumalaa-ja-jeesusta-tarkoit…
No nyt kyllä hymyilyttää.
Joku aiemmin ehdotti että tavattais ap, 28 ja minä. Olispa helppo järjestää, jos oltais yks ja sama henkilö. Hah🤔
Tuumis tässä. Palailen paremmalla ajalla🌻
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No nyt kyllä hymyilyttää.
Joku aiemmin ehdotti että tavattais ap, 28 ja minä. Olispa helppo järjestää, jos oltais yks ja sama henkilö. Hah🤔Tuumis tässä. Palailen paremmalla ajalla🌻
Niinpä :) Voit hengata sivupersooniesi kanssa ja keksiä lisää tarinoita. Otit oikein emojit käyttöön. Edistystä. 😄👋
Et siis todellakaan ole lukenut kommetteja alusta asti. Paljastui juuri. Voi sinnuu. Ootko ihan kunnossa???
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No nyt kyllä hymyilyttää.
Joku aiemmin ehdotti että tavattais ap, 28 ja minä. Olispa helppo järjestää, jos oltais yks ja sama henkilö. Hah🤔Tuumis tässä. Palailen paremmalla ajalla🌻
Niinpä :) Voit hengata sivupersooniesi kanssa ja keksiä lisää tarinoita. Otit oikein emojit käyttöön. Edistystä. 😄👋
Mikä ihme Sinua vaivaa?
Luulen, että tämä ketju ei ole Sinulle oikea, toki jokaisella meillä oikeus kommentoida ja olla mitä mieltä tahansa. Mielipiteesi on kyllä ymmärretty ja kovin olet väärässä tästä "sama kirjoittaja asiasta", mutta sinänsä ihan sama mitä mieltä olet.
Itse olen nyt ruokatauolla, mutta ainahan tämä ketju tulee aktiivisemmaksi kun joku meistä kolmesta tai joku muu kirjoittaa.
Itse ohitan nämä kommentit nyt suosiolla tästä eteenpäin.
Hyvää alkanutta viikkoa kaikille,
T: 28v yhdessä
Ap, erosin puoli vuotta sitten pitkästä liitosta. Mies teki aloitteen ja toivoin että harkinta-aika auttaisi. Erottiin ja töytyy sanoa, että vaikka sattuu ja on kurjia päiviä, niin olen onnellisempi näin. Aluksi oli todella huono olo ja vatvoin mielessäni mitö olisin voinut tehdä toisin, laihtua tms.