Lue keskustelun säännöt.
Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?
28.06.2022 |
Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.
Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.
Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.
Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.
Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.
Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.
Kommentit (10626)
Ota suunta eteenpäin ja mieti mitä kaikkea kivaa saat elämääsi. Hanki itsellesi mahdollisimman pian oma asunto, laita se nätiksi ja ala harrastaa ja mennä ystäviesi kanssa. Panosta itseesi ja hauskanpitoon.
Laastarisuhdetta en suosittele, koska se voi satuttaa toista osapuolta ja yleensä itseäkin lähinnä masentaa. Mutta jos voit deittailla kevytmielisesti, siten, että molemmat tietää ettei vakavaa suhdetta heti etsitä, se voisi piristää. Ja kun olet päässyt yli edellisestä, löydät kyllä uuden rakkauden ja olet onnellisempi kuin nyt.
Ajattele positiivisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun on jo sanonut ettei rakasta, miksi roikut? Päästä luuseri viehättämään jotain toista luuserimuijaa, ei se tuollaisella sekään kauaa kestä kun honeymoon on ohi. Tasapainoton mikä tasapainoton, käyttää masennustaan tekosyynä päästä pil de jahtiin. Nähty ja koettu.
Minulla sitä vastoin on paljon tylsempi neuvo- löydä sisältöä elämääsi kaikkialta muulta paitsi miehistä ja parisuhteesta. Varsinkin pitkän suhten jälkeen on hyvä tutkiskella itseään ja sisintään. Pääse siitä ajatuksesta, että kenelle kelpaat, vaan kenet sinä elämääsi joskus mahdollisesti kelpuutat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täällä vielä ollaan tukevasti ja tukevana 49 vuotias. Oikea juhlapäivä on ensi perjantai.
Jos nyt rehellisiä ollaan niin ei täällä kaikki hyvin ole. Ei ne hetkellisesti päälle puetut puhehousut auta, kun mikään ei muutu. Vaikka kuinka haluaisin olla toisen kanssa niin pelkään, että liian paljon on mennyt rikki. Alan myös tottumaan tähän yksin oloon, kaipaan kyllä läheisyyttä ja sitä tunnetta että on toiselle tärkeä ja että rinnalla on ihminen johon voi luottaa. Meillä oli niin, tai siis luulin niin. Meillä oli torstaina treffit ja käytiin elokuvissa ja mies tuli kotiin yöksi. Ei tuntunut mikään hyvältä, minulla ei ollut luonnollinen olo siellä elokuvissa. Kotimatkalla odotin kokoajan, että peruu yöksi tulon (niinkuin edellisen illan), ei perunut, mutta meni nukkumaan päänsäryn takia lähes heti. Mies oli jopa äkäinen ja outo. Syvä huokaus.
Ensi pe on todella pienimuotoiset juhlat, meitä on 10 henkilöä jotka vien syömään, mukana mies ja miehen vanhemmat. Seuraavana aamuna karkaan ystäväni kanssa Tallinnaan hotelliin (taas) = pois täältä. Jos ei ihmettä tapahdu niin vielä maaliskuussa ehdotan kokonaista taukoa suhteellemme, niin, että ollaan kokonaan erossa. Nyt, ehkä hämmästyitte, mutta mä luulen, että minun on pakko ihan itseni takia tehdä se.Kaikki kuitenkin muuten ok, pärjäilen täällä. Suru ja ikävä helpottaa ja Tiedän, että miehellä ei tänä viikonloppuna mitään ohjelmaa, mutta silti en mahdu siihen kuvioon mitenkään. Kyllä mä mieluummin olen yksin kun ihmisen kanssa joka ei tunne minua kohtaan mitään. Toivon kyllä, että oltaisiin vielä yhdessä loppuelämämme, mutta jotain tämä asumusero alkaa minulle tekemään, en kestä sitä että mieheni heitti kaiken pois, hylkäsi minut ja lapsemme. Emme merkinneet tarpeeksi ja toisaalta uskaltaisinko enää rakastaa luottavaisesti, koska mies on jo kerran hylännyt kaiken. Toki se masennus, mutta silti, ei kaikki masentuneet jätä perhettänsä.
T: 28 v.
Voi 28v,
se tuumaustauko voisi tosiaan olla tarpeeseen ja se seikka, mikä selvittää päänne ja ratkaisee asian luonnollisesti joko puoleen tai toiseen kummankin osalta. Luulen, että teillä on nyt kummallakin aivan hirveästi paineita siitä, että ratkaisu pitäisi tulla nyt heti ja tilanteen muuttua entiselleen, hyväksi, kuin taikaiskusta. Ehkä miehen päänsärkykin johtui niistä paineista? Voihan myös olla, että hän pelkäsi sinun taholtasi treffi-illan päätteeksi jotain romanttisia odotuksia tuolle illalle, ja pelkäsi sitä ettei tässä tilanteessa pystyisi niitä täyttämään. Joten pakeni päänsärkyyn. Voi olla ettei näin ole, mutta otathan kuitenkin huomioon tuon mahdollisuuden että voi olla.
Tämä teidän suhteenne on kuitenkin nyt muutoksessa ja kypsymässä, antakaa sille aikaa ja antakaa sen hakea uusi muotonsa. Olen ihan varma että olette merkinneet - ja merkitsette edelleen - miehelle valtavasti. Tuo ajatus, että miehesi ei tuntisi sinua kohtaan mitään.... Aivan varmasti tuntee, mutta ongelma on se, että masennuksen takia hän ei tavoita niitä tunteita. Sekin tuntuu pelottavalta.
Olen sinun puolellasi, mutta olen myös miehen puolella. Uskon että hän edelleen rakastaa ja haluaa rakastaa, mutta on totaalisen hukassa eikä ymmärrä mitä hänessä tapahtuu. Jollei hän siellä jossain sisimmässään rakastaisi, niin hän olisi jo häipynyt kokonaan, usko pois. Eikä olisi ollut niin peloissaan siitä, että lemppaat hänet. Eikä haluaisi sinua pussailla ja halailla.
Tallinnan karkumatka tulee varmasti jokatapauksessa tarpeeseen, muista elää ja nauttia parhaasi mukaan, vaikka tilanne parisuhteen osalta onkin nyt remonttityömaana. Kyllä sekin siitä selviää ajallaan. Ja puhehousut löytyvät taas. Osta vaikka miehelle Tallinnasta tuliaisiksi puheshortsit kesää varten. Hän voi sitten pukea ne ylleen merkiksi, kun olisi halukas puhumaan.
Ethän heitä kirvestä kaivoon, ethän.
ISO HALI!! <3 <3
Kiitos jälleen kirjoituksesta, nämä saa aina miettimään kovasti.
En minä ole kirvestä kaivoon heittänyt (vielä), mutta kyllä usko yhteiseen tulevaisuuteen on välillä koetuksella. Ja kun minusta tuntuu, että asiat ei ole menossa parempaan suuntaan vaan että tämä asumusero vaan vieraannuttaa meitä. Luultavasti se tapahtuu minun päässäni.
En myöskään usko, että mies ei tunne mitään minua kohtaan ja olen tehnyt hänelle niin helpoksi sen kokonaan lähdön, että jos sitä haluaisi niin se olisi Hänelle "helppoa". Kuvittelisin, että miehen ei olisi tarvinnut pelätä näitä romanttisia "odotuksia" makuuhuoneen puolella, sillä emme ole yhdistäneet yökyläilyjä siihen toimintaan. Joku muu kirjoittaja kirjoitti, että käyttää masennustaan pil den jahtiin niin sanoisin niin, että jos se saisi miehen heräämään henkiin ja tuntemaan jotain niin sehän olisi vaan hyvä juttu miehelle. Mies kärsii siitä tunteiden puuttumisesta hirveästi. Olen sanonut Hänelle monesti, että uusi nainen ja rakastuminen voisi olla se paras lääke tunteiden heräämiseen että niin monelle keski-ikäiselle on käynyt. Ei se mies noista puheistani pidä.
Uskon, että minun puoleltani käynnissä on nyt myös jonkinlainen ikäkriisi, äitini kuoli syöpään vähän yli viisikymppisenä yms. Hirveä tarve olisi elää onnellisena juuri nyt, ihan kun olisi kyse viimeisistä hetkistä.
Kiitos, että elätte mukana.
T: 28v
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täällä vielä ollaan tukevasti ja tukevana 49 vuotias. Oikea juhlapäivä on ensi perjantai.
Jos nyt rehellisiä ollaan niin ei täällä kaikki hyvin ole. Ei ne hetkellisesti päälle puetut puhehousut auta, kun mikään ei muutu. Vaikka kuinka haluaisin olla toisen kanssa niin pelkään, että liian paljon on mennyt rikki. Alan myös tottumaan tähän yksin oloon, kaipaan kyllä läheisyyttä ja sitä tunnetta että on toiselle tärkeä ja että rinnalla on ihminen johon voi luottaa. Meillä oli niin, tai siis luulin niin. Meillä oli torstaina treffit ja käytiin elokuvissa ja mies tuli kotiin yöksi. Ei tuntunut mikään hyvältä, minulla ei ollut luonnollinen olo siellä elokuvissa. Kotimatkalla odotin kokoajan, että peruu yöksi tulon (niinkuin edellisen illan), ei perunut, mutta meni nukkumaan päänsäryn takia lähes heti. Mies oli jopa äkäinen ja outo. Syvä huokaus.
Ensi pe on todella pienimuotoiset juhlat, meitä on 10 henkilöä jotka vien syömään, mukana mies ja miehen vanhemmat. Seuraavana aamuna karkaan ystäväni kanssa Tallinnaan hotelliin (taas) = pois täältä. Jos ei ihmettä tapahdu niin vielä maaliskuussa ehdotan kokonaista taukoa suhteellemme, niin, että ollaan kokonaan erossa. Nyt, ehkä hämmästyitte, mutta mä luulen, että minun on pakko ihan itseni takia tehdä se.Kaikki kuitenkin muuten ok, pärjäilen täällä. Suru ja ikävä helpottaa ja Tiedän, että miehellä ei tänä viikonloppuna mitään ohjelmaa, mutta silti en mahdu siihen kuvioon mitenkään. Kyllä mä mieluummin olen yksin kun ihmisen kanssa joka ei tunne minua kohtaan mitään. Toivon kyllä, että oltaisiin vielä yhdessä loppuelämämme, mutta jotain tämä asumusero alkaa minulle tekemään, en kestä sitä että mieheni heitti kaiken pois, hylkäsi minut ja lapsemme. Emme merkinneet tarpeeksi ja toisaalta uskaltaisinko enää rakastaa luottavaisesti, koska mies on jo kerran hylännyt kaiken. Toki se masennus, mutta silti, ei kaikki masentuneet jätä perhettänsä.
T: 28 v.
Niin ja Kiitos onnitteluista.
Ja sorry, ihme ruikutus tuosta kirjoituksestani tuli. Niin paljon tuolla päässä tapahtuu.
Aikamoista itsensä tutkiskelua ja jonkinlaista ikäkriisiäkin meinaa pukkaa. Ei pelkästään se pyöreä 50 v vaan se jättäminen juuri tähän ikään näin pitkän suhteen jälkeen. Koko minä ja naiseus kadoksissa täysin. Kyllä tämä tästä tavalla tai toisella helpottaa.
28v.Höh. Saahan täällä ruikuttaa🌻. Hiukan vaikuttaa siltä, että puhumisen jälkeen hetkessä uskoit kaiken/monen asian kohentuvan. Eihän se niin mene. Kuukausitolkulla on ollut epätietoisuutta missä mennään. Ei ihan heti ole selkeä suunnitelma selvillä. Pikkuhiljaa.
Runo: Ei sumusta ole haittaa, kun suunta on selvillä (Eija Partanen)
Tunsin niin sinun olosi leffassa (mikä muuten oli?). Teil oli vähän niinkuin eka treffit. Muistan nuorena saman tilanteen: puolet ajasta pelkäsin et poika tarttuu käteeni, toisen puolen pelkäsin ettei tartukkaan!!!???.Toi yhden kommentti remonttityömaasta on kuvaava. Tai palapelistä. Ensin kaikki on sekaisin, mutta lopussa palaset loksahtaa kohdilleen... muttei koskaan tarpeeksi nopeaan.
Vielä yksi vertaus. Teillä oli alussa kangaspuut valmiina, loimet suorassa ja enimmäkseen kirkkaita kuteita. Sitten yks kaks loimeen tuli sotku. Suorimiseen meni aikaa. Kuteita alkoi olla enemmän tummaa, harmaata. Pikkuhiljaa värit alkoi kirkastua. Valmiissa matossa on sitten päissä vaaleampaa, värikkäämpää. Keskellä on harmaampaa, haileampaa.
Hah. Olipas vertauskuva. Ontuvakin ehkä, mutta ymmärtänet pointin.
Tärkeintä on tahto yrittää yhdessä. Rakkaus, hellyys, luottamus ja... terveys.
TsemppiTsemppiterkut ja Tallinnaan niitä "puheshortseja" ostamaan. Voit ostaa molemmille. Sehän osoittaa, että puhuttavaa on. Molemmilla.Tuumis🌻
Nämä Sinun vertauskuvasi ovat ihania ja kuvaavia.
Tuo, että tärkeintä on tahto yrittää yhdessä ja rakkaus, hellyys, luottamus ja terveys. Olen tästä aivan samaa mieltä, mutta luottamus on saanut kovan kolhun miehen valehtelun takia (työmatkat = toinen asunto). Vaikka ymmärrän miehen tarpeen omaan pakopaikkaan niin silti rehellisyys olisi ollut oikea tie. Suurempana kipupisteenä tuo "tahto yrittää yhdessä", niin juuri se kirpaisee, eli miehen hylkääminen kesäloman kynnyksellä ja tämä asumisero, onko se miehen käsitys tahdosta. Eihän näin pitkä parisuhde pelkkää juhlaa ole, ihmiset muuttuu ja kasvaa ja tilaa kasvulle pitää olla. Toista ei voi omistaa, ei muuttaa ja välillä omat kasvukivutkin haittaa suhdetta. On aikoja kun oma pahaolo on minullakin vaikuttanut tunteisiini, mutta ikinä kertaakaan ei ole ollut tunnetta, että haluaisin erota. Ihaninta aina on ollut kun tulee se päivä kun vaikka ollaan ajamassa ruokakauppaan ja vilkaiset toista ja ne perhoset tulevat vatsanpohjaan, se tunne on uskomaton. Minä olin kesän alussa ihan umpirakastunut mieheeni vielä 28 yhteisen vuoden jälkeen ja siksi tämä kaikki on tuntunut erityisen pahalta. Olemme kokeneet todella isoja asioita yhdessä siis surujakin ja aina mies on ollut se joka on sanonut, että tästä selvitään yhdessä. Nyt elämäni ison surun keskellä minun on vaan pakko ollut selvitä ilman toista.
Huh, mikä helpotus tuli juuri. Olen siis ollut huolesta soikeana kun heräsin aamulla siihen, että poika ei ole tullut kotiin yöksi eikä ilmoittanut mitään. Ensimmäinen kerta.
En tiedä onko kyseessä tuo nuoren miehen ikä 17 v vai alkaako poika oireilemaan isänsä lähdöstä, mutta meillä nyt hieman haasteita kaikessa. Nyt niin toivoisin isältä enemmän otetta pojan asioihin, ovat olleet niin läheisiä ennen tätä. Hitto. No, onneksi poika on kunnossa.
Mukavaa Sunnuntaita kaikille ja mä yritän nyt tehdä jotain järkevää ja hyödyllistä.
T:
28v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ketjun luettuani, osa kuin omasta elämästä.
Niin, mun ex-mies on huonolla itsetunnolla elänyt koko ikänsä, hakenut aina huomiota muilta naisilta ja keneltä nyt milloinkin. Peittää tätä ripulimaisella puhetulvalla ja omasta mielestään hersyvällä humorilla. Joi viikonloppuisin yksin, koska en enää vuosiin suostunut juomismukahauskaan pelleilyyn. Työkaverit, sukulaiset ym. ei ikinä uskoisi, miten kaksjakoinen mies on mieleltään!
Elää jossain omissa hattaroissaan.Selvinpäin parisuhteessa täysin diipadaapaa jauhava, ei oikeesti kykene puhumaan parisuhteen asioista, ei ole oppinut iän myötäkään. Lapsuuden perheen puhumattomuus, salailu, pikkukylän peittelykulttuuri taustalla ja naamari naamalla.
Tähän yhtälöön vielä heikon itsetunnon lisäksi alkoholi, työreissut, valehtelu, salailu, kertomatta jättäminen, mitä lie! häipyminen viikonlopuksi tai pidemmäksi aikaa jollain tekosyyllä reissuun.
Ja se masennus. Vie loputkin elämänrippeet.
Mutta, mutta kun EI KYKENE myöntämään että tarvii apua ja terapiaa mielenterveysongelmaansa!Pakoilee, selittää, rimpuilee, ei vastaa kysymyksiin ei koe olevansa mitenkään tämän liiton toinen osapuoli! Eikä tunnetasolla koe mitenkään olevansa lastensa silmissä esimerkki.
Hänellä oli aivan omat pelisääntönsä myös liittomme ulkopuolella, koska voi, haluaa ja aivan sama loukkaako se puolisoa.
Ap, kun ihminen ei kykene, niin ei kykene, Tosiasia on että kaikki eivät kasva koskaan, ei aikuiseksi eikä parisuhteessa elämään kykeneväksi.
Vaikka on hyviä hetkiä ja muistoja, niin niillä ei elä loppuelämäänsä, jos valheellinen elämä on kuitenkin se mikä on arkipäivää.
Pelasta itsesi ja lapsesi ja lähde sinä. Mies ei siihen kykene, ei edes turtuneena omaan maailmaansa halua, ymmärrä.
Tilanne on sama kuin alkoholistilla: joko hakeutuu eroon viinasta tai ui siinä niin kauan, että hukkuu.
Ja sun miehesi on päättänyt valita, niin kumman?
Ja hän aivan yhtäkkiä muuttui tuollaiseksi sen jälkeen, kun olitte menneet naimisiin? Mitä enemmän miestäsi haukut, sitä tyhmemmältä vaikutat itse, koska olet ehdoin tahdoin valinnut riippakiveksesi moisen luuserin. En usko hetkeäkään, että hänestä olisi tuollainen tullut yhtäkkiä ja etteikö merkkejä olisi ollut näkyvissä jo siinä vaiheessa, kun vasta seurustelitte.
Kiitos, näitä on mukava lukea, vaikka aihe on kipeä, saa vertaistukea omaan tilanteeseen.
Voimia ja jaksamista, uskoa parempaan.
Omassa tilanteessa on oltu nyt erossa 5 kuukautta, asuttu erillään, näkemättä. Ajattelin ottaa yhteyttä, vielä takaraivossa pieni toive että voisimme palata yhteen. Kaipaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täällä vielä ollaan tukevasti ja tukevana 49 vuotias. Oikea juhlapäivä on ensi perjantai.
Jos nyt rehellisiä ollaan niin ei täällä kaikki hyvin ole. Ei ne hetkellisesti päälle puetut puhehousut auta, kun mikään ei muutu. Vaikka kuinka haluaisin olla toisen kanssa niin pelkään, että liian paljon on mennyt rikki. Alan myös tottumaan tähän yksin oloon, kaipaan kyllä läheisyyttä ja sitä tunnetta että on toiselle tärkeä ja että rinnalla on ihminen johon voi luottaa. Meillä oli niin, tai siis luulin niin. Meillä oli torstaina treffit ja käytiin elokuvissa ja mies tuli kotiin yöksi. Ei tuntunut mikään hyvältä, minulla ei ollut luonnollinen olo siellä elokuvissa. Kotimatkalla odotin kokoajan, että peruu yöksi tulon (niinkuin edellisen illan), ei perunut, mutta meni nukkumaan päänsäryn takia lähes heti. Mies oli jopa äkäinen ja outo. Syvä huokaus.
Ensi pe on todella pienimuotoiset juhlat, meitä on 10 henkilöä jotka vien syömään, mukana mies ja miehen vanhemmat. Seuraavana aamuna karkaan ystäväni kanssa Tallinnaan hotelliin (taas) = pois täältä. Jos ei ihmettä tapahdu niin vielä maaliskuussa ehdotan kokonaista taukoa suhteellemme, niin, että ollaan kokonaan erossa. Nyt, ehkä hämmästyitte, mutta mä luulen, että minun on pakko ihan itseni takia tehdä se.Kaikki kuitenkin muuten ok, pärjäilen täällä. Suru ja ikävä helpottaa ja Tiedän, että miehellä ei tänä viikonloppuna mitään ohjelmaa, mutta silti en mahdu siihen kuvioon mitenkään. Kyllä mä mieluummin olen yksin kun ihmisen kanssa joka ei tunne minua kohtaan mitään. Toivon kyllä, että oltaisiin vielä yhdessä loppuelämämme, mutta jotain tämä asumusero alkaa minulle tekemään, en kestä sitä että mieheni heitti kaiken pois, hylkäsi minut ja lapsemme. Emme merkinneet tarpeeksi ja toisaalta uskaltaisinko enää rakastaa luottavaisesti, koska mies on jo kerran hylännyt kaiken. Toki se masennus, mutta silti, ei kaikki masentuneet jätä perhettänsä.
T: 28 v.
Voi 28v,
se tuumaustauko voisi tosiaan olla tarpeeseen ja se seikka, mikä selvittää päänne ja ratkaisee asian luonnollisesti joko puoleen tai toiseen kummankin osalta. Luulen, että teillä on nyt kummallakin aivan hirveästi paineita siitä, että ratkaisu pitäisi tulla nyt heti ja tilanteen muuttua entiselleen, hyväksi, kuin taikaiskusta. Ehkä miehen päänsärkykin johtui niistä paineista? Voihan myös olla, että hän pelkäsi sinun taholtasi treffi-illan päätteeksi jotain romanttisia odotuksia tuolle illalle, ja pelkäsi sitä ettei tässä tilanteessa pystyisi niitä täyttämään. Joten pakeni päänsärkyyn. Voi olla ettei näin ole, mutta otathan kuitenkin huomioon tuon mahdollisuuden että voi olla.
Tämä teidän suhteenne on kuitenkin nyt muutoksessa ja kypsymässä, antakaa sille aikaa ja antakaa sen hakea uusi muotonsa. Olen ihan varma että olette merkinneet - ja merkitsette edelleen - miehelle valtavasti. Tuo ajatus, että miehesi ei tuntisi sinua kohtaan mitään.... Aivan varmasti tuntee, mutta ongelma on se, että masennuksen takia hän ei tavoita niitä tunteita. Sekin tuntuu pelottavalta.
Olen sinun puolellasi, mutta olen myös miehen puolella. Uskon että hän edelleen rakastaa ja haluaa rakastaa, mutta on totaalisen hukassa eikä ymmärrä mitä hänessä tapahtuu. Jollei hän siellä jossain sisimmässään rakastaisi, niin hän olisi jo häipynyt kokonaan, usko pois. Eikä olisi ollut niin peloissaan siitä, että lemppaat hänet. Eikä haluaisi sinua pussailla ja halailla.
Tallinnan karkumatka tulee varmasti jokatapauksessa tarpeeseen, muista elää ja nauttia parhaasi mukaan, vaikka tilanne parisuhteen osalta onkin nyt remonttityömaana. Kyllä sekin siitä selviää ajallaan. Ja puhehousut löytyvät taas. Osta vaikka miehelle Tallinnasta tuliaisiksi puheshortsit kesää varten. Hän voi sitten pukea ne ylleen merkiksi, kun olisi halukas puhumaan.
Ethän heitä kirvestä kaivoon, ethän.
ISO HALI!! <3 <3
Kiitos jälleen kirjoituksesta, nämä saa aina miettimään kovasti.
En minä ole kirvestä kaivoon heittänyt (vielä), mutta kyllä usko yhteiseen tulevaisuuteen on välillä koetuksella. Ja kun minusta tuntuu, että asiat ei ole menossa parempaan suuntaan vaan että tämä asumusero vaan vieraannuttaa meitä. Luultavasti se tapahtuu minun päässäni.
En myöskään usko, että mies ei tunne mitään minua kohtaan ja olen tehnyt hänelle niin helpoksi sen kokonaan lähdön, että jos sitä haluaisi niin se olisi Hänelle "helppoa". Kuvittelisin, että miehen ei olisi tarvinnut pelätä näitä romanttisia "odotuksia" makuuhuoneen puolella, sillä emme ole yhdistäneet yökyläilyjä siihen toimintaan. Joku muu kirjoittaja kirjoitti, että käyttää masennustaan pil den jahtiin niin sanoisin niin, että jos se saisi miehen heräämään henkiin ja tuntemaan jotain niin sehän olisi vaan hyvä juttu miehelle. Mies kärsii siitä tunteiden puuttumisesta hirveästi. Olen sanonut Hänelle monesti, että uusi nainen ja rakastuminen voisi olla se paras lääke tunteiden heräämiseen että niin monelle keski-ikäiselle on käynyt. Ei se mies noista puheistani pidä.
Uskon, että minun puoleltani käynnissä on nyt myös jonkinlainen ikäkriisi, äitini kuoli syöpään vähän yli viisikymppisenä yms. Hirveä tarve olisi elää onnellisena juuri nyt, ihan kun olisi kyse viimeisistä hetkistä.
Kiitos, että elätte mukana.
T: 28v
Sivuhuomautus: se jonkun kommentti pil dejahdista taisi olla vastaus ketjun avausviestiin eli koski ap:n tapausta?
Aika moni tuntuu vastaavan siihen viimevuotiseen avaukseen eikä tajua, että sen jälkeen on yhden sun toisen tilanteessa tapahtunut edistystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seksiä on edelleen.
Miten pystyt tuohon, jos hän on sanonut, ettei enää rakasta ja haluaa pois?
En tiedä. Välillä ihan ok. Ja välillä tulee todella paha olla ja käytetty olo. Tiedän, että mies on niin läheisyyden kipeä, että hänelle on oikeastaan se ja sama kuka olisi vieressä, kunhan joku on lähellä ja kainalossa ja sitä seksiä saatavilla.
Kait tämä on jotain itsensä kiduttamista. Ja kun kieltäydyn, hän vuosien kokemuksella tietää miten saa minut syttymään, enkä lopulta enää heikkona pysyy sanomaan ei. Ja sitten itken yksin jälkikäteen.
Täytyy kyllä sanoa, että kukaan ei mikään ole niin tyhmä kuin nainen on. Tiedän kun olen itsekin ollut samanlainen. Nyt elän yksin ihanaa elämään omassa kämpässäni. Lapset aikuisia ja ihania lastenlapsia on .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomimiehen ongelma: lääkäriin ja apua hakemaan vasta kun sydän on jo pysöhtynyt. Myöhöistä silloin.
Mikä siinä on, että nämä itsensä perheestä ja vaimosta ulkoistavat miehet hoitavat ongelmansa puhumattomuudella, häipymällä, eristöytymällä, juomalla, pettämällä, valehtelemalla jne. ?
Onko kyse älykkyydestä, tyhmyydestä, henkisestä onttoudesta vai mistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täällä vielä ollaan tukevasti ja tukevana 49 vuotias. Oikea juhlapäivä on ensi perjantai.
Jos nyt rehellisiä ollaan niin ei täällä kaikki hyvin ole. Ei ne hetkellisesti päälle puetut puhehousut auta, kun mikään ei muutu. Vaikka kuinka haluaisin olla toisen kanssa niin pelkään, että liian paljon on mennyt rikki. Alan myös tottumaan tähän yksin oloon, kaipaan kyllä läheisyyttä ja sitä tunnetta että on toiselle tärkeä ja että rinnalla on ihminen johon voi luottaa. Meillä oli niin, tai siis luulin niin. Meillä oli torstaina treffit ja käytiin elokuvissa ja mies tuli kotiin yöksi. Ei tuntunut mikään hyvältä, minulla ei ollut luonnollinen olo siellä elokuvissa. Kotimatkalla odotin kokoajan, että peruu yöksi tulon (niinkuin edellisen illan), ei perunut, mutta meni nukkumaan päänsäryn takia lähes heti. Mies oli jopa äkäinen ja outo. Syvä huokaus.
Ensi pe on todella pienimuotoiset juhlat, meitä on 10 henkilöä jotka vien syömään, mukana mies ja miehen vanhemmat. Seuraavana aamuna karkaan ystäväni kanssa Tallinnaan hotelliin (taas) = pois täältä. Jos ei ihmettä tapahdu niin vielä maaliskuussa ehdotan kokonaista taukoa suhteellemme, niin, että ollaan kokonaan erossa. Nyt, ehkä hämmästyitte, mutta mä luulen, että minun on pakko ihan itseni takia tehdä se.Kaikki kuitenkin muuten ok, pärjäilen täällä. Suru ja ikävä helpottaa ja Tiedän, että miehellä ei tänä viikonloppuna mitään ohjelmaa, mutta silti en mahdu siihen kuvioon mitenkään. Kyllä mä mieluummin olen yksin kun ihmisen kanssa joka ei tunne minua kohtaan mitään. Toivon kyllä, että oltaisiin vielä yhdessä loppuelämämme, mutta jotain tämä asumusero alkaa minulle tekemään, en kestä sitä että mieheni heitti kaiken pois, hylkäsi minut ja lapsemme. Emme merkinneet tarpeeksi ja toisaalta uskaltaisinko enää rakastaa luottavaisesti, koska mies on jo kerran hylännyt kaiken. Toki se masennus, mutta silti, ei kaikki masentuneet jätä perhettänsä.
T: 28 v.
Voi 28v,
se tuumaustauko voisi tosiaan olla tarpeeseen ja se seikka, mikä selvittää päänne ja ratkaisee asian luonnollisesti joko puoleen tai toiseen kummankin osalta. Luulen, että teillä on nyt kummallakin aivan hirveästi paineita siitä, että ratkaisu pitäisi tulla nyt heti ja tilanteen muuttua entiselleen, hyväksi, kuin taikaiskusta. Ehkä miehen päänsärkykin johtui niistä paineista? Voihan myös olla, että hän pelkäsi sinun taholtasi treffi-illan päätteeksi jotain romanttisia odotuksia tuolle illalle, ja pelkäsi sitä ettei tässä tilanteessa pystyisi niitä täyttämään. Joten pakeni päänsärkyyn. Voi olla ettei näin ole, mutta otathan kuitenkin huomioon tuon mahdollisuuden että voi olla.
Tämä teidän suhteenne on kuitenkin nyt muutoksessa ja kypsymässä, antakaa sille aikaa ja antakaa sen hakea uusi muotonsa. Olen ihan varma että olette merkinneet - ja merkitsette edelleen - miehelle valtavasti. Tuo ajatus, että miehesi ei tuntisi sinua kohtaan mitään.... Aivan varmasti tuntee, mutta ongelma on se, että masennuksen takia hän ei tavoita niitä tunteita. Sekin tuntuu pelottavalta.
Olen sinun puolellasi, mutta olen myös miehen puolella. Uskon että hän edelleen rakastaa ja haluaa rakastaa, mutta on totaalisen hukassa eikä ymmärrä mitä hänessä tapahtuu. Jollei hän siellä jossain sisimmässään rakastaisi, niin hän olisi jo häipynyt kokonaan, usko pois. Eikä olisi ollut niin peloissaan siitä, että lemppaat hänet. Eikä haluaisi sinua pussailla ja halailla.
Tallinnan karkumatka tulee varmasti jokatapauksessa tarpeeseen, muista elää ja nauttia parhaasi mukaan, vaikka tilanne parisuhteen osalta onkin nyt remonttityömaana. Kyllä sekin siitä selviää ajallaan. Ja puhehousut löytyvät taas. Osta vaikka miehelle Tallinnasta tuliaisiksi puheshortsit kesää varten. Hän voi sitten pukea ne ylleen merkiksi, kun olisi halukas puhumaan.
Ethän heitä kirvestä kaivoon, ethän.
ISO HALI!! <3 <3
Kiitos jälleen kirjoituksesta, nämä saa aina miettimään kovasti.
En minä ole kirvestä kaivoon heittänyt (vielä), mutta kyllä usko yhteiseen tulevaisuuteen on välillä koetuksella. Ja kun minusta tuntuu, että asiat ei ole menossa parempaan suuntaan vaan että tämä asumusero vaan vieraannuttaa meitä. Luultavasti se tapahtuu minun päässäni.
En myöskään usko, että mies ei tunne mitään minua kohtaan ja olen tehnyt hänelle niin helpoksi sen kokonaan lähdön, että jos sitä haluaisi niin se olisi Hänelle "helppoa". Kuvittelisin, että miehen ei olisi tarvinnut pelätä näitä romanttisia "odotuksia" makuuhuoneen puolella, sillä emme ole yhdistäneet yökyläilyjä siihen toimintaan. Joku muu kirjoittaja kirjoitti, että käyttää masennustaan pil den jahtiin niin sanoisin niin, että jos se saisi miehen heräämään henkiin ja tuntemaan jotain niin sehän olisi vaan hyvä juttu miehelle. Mies kärsii siitä tunteiden puuttumisesta hirveästi. Olen sanonut Hänelle monesti, että uusi nainen ja rakastuminen voisi olla se paras lääke tunteiden heräämiseen että niin monelle keski-ikäiselle on käynyt. Ei se mies noista puheistani pidä.
Uskon, että minun puoleltani käynnissä on nyt myös jonkinlainen ikäkriisi, äitini kuoli syöpään vähän yli viisikymppisenä yms. Hirveä tarve olisi elää onnellisena juuri nyt, ihan kun olisi kyse viimeisistä hetkistä.
Kiitos, että elätte mukana.
T: 28v
Sivuhuomautus: se jonkun kommentti pil dejahdista taisi olla vastaus ketjun avausviestiin eli koski ap:n tapausta?
Aika moni tuntuu vastaavan siihen viimevuotiseen avaukseen eikä tajua, että sen jälkeen on yhden sun toisen tilanteessa tapahtunut edistystä.
Just näin. Täällähän on kaksi päähenkilöä ap ja 28, molempien tilanteet muuttuneet paljon 9kk:ssa. Tämä, jos mikä ketju kannattaa lukea kokonaan. Varsinkin jos aikoo kommentoida🌻
Tuumis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjun luettuani, osa kuin omasta elämästä.
Niin, mun ex-mies on huonolla itsetunnolla elänyt koko ikänsä, hakenut aina huomiota muilta naisilta ja keneltä nyt milloinkin. Peittää tätä ripulimaisella puhetulvalla ja omasta mielestään hersyvällä humorilla. Joi viikonloppuisin yksin, koska en enää vuosiin suostunut juomismukahauskaan pelleilyyn. Työkaverit, sukulaiset ym. ei ikinä uskoisi, miten kaksjakoinen mies on mieleltään!
Elää jossain omissa hattaroissaan.Selvinpäin parisuhteessa täysin diipadaapaa jauhava, ei oikeesti kykene puhumaan parisuhteen asioista, ei ole oppinut iän myötäkään. Lapsuuden perheen puhumattomuus, salailu, pikkukylän peittelykulttuuri taustalla ja naamari naamalla.
Tähän yhtälöön vielä heikon itsetunnon lisäksi alkoholi, työreissut, valehtelu, salailu, kertomatta jättäminen, mitä lie! häipyminen viikonlopuksi tai pidemmäksi aikaa jollain tekosyyllä reissuun.
Ja se masennus. Vie loputkin elämänrippeet.
Mutta, mutta kun EI KYKENE myöntämään että tarvii apua ja terapiaa mielenterveysongelmaansa!Pakoilee, selittää, rimpuilee, ei vastaa kysymyksiin ei koe olevansa mitenkään tämän liiton toinen osapuoli! Eikä tunnetasolla koe mitenkään olevansa lastensa silmissä esimerkki.
Hänellä oli aivan omat pelisääntönsä myös liittomme ulkopuolella, koska voi, haluaa ja aivan sama loukkaako se puolisoa.
Ap, kun ihminen ei kykene, niin ei kykene, Tosiasia on että kaikki eivät kasva koskaan, ei aikuiseksi eikä parisuhteessa elämään kykeneväksi.
Vaikka on hyviä hetkiä ja muistoja, niin niillä ei elä loppuelämäänsä, jos valheellinen elämä on kuitenkin se mikä on arkipäivää.
Pelasta itsesi ja lapsesi ja lähde sinä. Mies ei siihen kykene, ei edes turtuneena omaan maailmaansa halua, ymmärrä.
Tilanne on sama kuin alkoholistilla: joko hakeutuu eroon viinasta tai ui siinä niin kauan, että hukkuu.
Ja sun miehesi on päättänyt valita, niin kumman?Ja hän aivan yhtäkkiä muuttui tuollaiseksi sen jälkeen, kun olitte menneet naimisiin? Mitä enemmän miestäsi haukut, sitä tyhmemmältä vaikutat itse, koska olet ehdoin tahdoin valinnut riippakiveksesi moisen luuserin. En usko hetkeäkään, että hänestä olisi tuollainen tullut yhtäkkiä ja etteikö merkkejä olisi ollut näkyvissä jo siinä vaiheessa, kun vasta seurustelitte.
Luetun ymmärtäminen?! Kyse oli ex- miehestä ja jos mitään ymmärsit, niin myös riippuvuuksista, jotka kehittyvät usein AJAN kanssa. Ei niitä näkynyt tässäkään liitossa varmaan alkuaikoina tai myöhemminkään ehkä, sillä addiktit osaavat ihmissuhdemanipuloinnin!
Voisiko ketjussa säilyttää asiallisen ja kannustavan sävyn?
Kaikki vihamielisiä ja ilkeänsävyisiä kommentteja laukovat voivat poistua ketjusta. Mielipiteitä saa esittää koska keskustelupalstasta kyse, mutta mielipiteetkin voi esittää asiallisesti. Tätä ketjua (eikä koko palstaakaan) ole tarkoitettu siihen että jotkut sylkevät omaa pahaa oloaan myrkyllisten kommenttien muodossa toisten niskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko ketjussa säilyttää asiallisen ja kannustavan sävyn?
Kaikki vihamielisiä ja ilkeänsävyisiä kommentteja laukovat voivat poistua ketjusta. Mielipiteitä saa esittää koska keskustelupalstasta kyse, mutta mielipiteetkin voi esittää asiallisesti. Tätä ketjua (eikä koko palstaakaan) ole tarkoitettu siihen että jotkut sylkevät omaa pahaa oloaan myrkyllisten kommenttien muodossa toisten niskaan.
Niin totta. Herkkä ja avoin ketju. Säilynyt alusta asti. Pidetään edelleen 🌻
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täällä vielä ollaan tukevasti ja tukevana 49 vuotias. Oikea juhlapäivä on ensi perjantai.
Jos nyt rehellisiä ollaan niin ei täällä kaikki hyvin ole. Ei ne hetkellisesti päälle puetut puhehousut auta, kun mikään ei muutu. Vaikka kuinka haluaisin olla toisen kanssa niin pelkään, että liian paljon on mennyt rikki. Alan myös tottumaan tähän yksin oloon, kaipaan kyllä läheisyyttä ja sitä tunnetta että on toiselle tärkeä ja että rinnalla on ihminen johon voi luottaa. Meillä oli niin, tai siis luulin niin. Meillä oli torstaina treffit ja käytiin elokuvissa ja mies tuli kotiin yöksi. Ei tuntunut mikään hyvältä, minulla ei ollut luonnollinen olo siellä elokuvissa. Kotimatkalla odotin kokoajan, että peruu yöksi tulon (niinkuin edellisen illan), ei perunut, mutta meni nukkumaan päänsäryn takia lähes heti. Mies oli jopa äkäinen ja outo. Syvä huokaus.
Ensi pe on todella pienimuotoiset juhlat, meitä on 10 henkilöä jotka vien syömään, mukana mies ja miehen vanhemmat. Seuraavana aamuna karkaan ystäväni kanssa Tallinnaan hotelliin (taas) = pois täältä. Jos ei ihmettä tapahdu niin vielä maaliskuussa ehdotan kokonaista taukoa suhteellemme, niin, että ollaan kokonaan erossa. Nyt, ehkä hämmästyitte, mutta mä luulen, että minun on pakko ihan itseni takia tehdä se.Kaikki kuitenkin muuten ok, pärjäilen täällä. Suru ja ikävä helpottaa ja Tiedän, että miehellä ei tänä viikonloppuna mitään ohjelmaa, mutta silti en mahdu siihen kuvioon mitenkään. Kyllä mä mieluummin olen yksin kun ihmisen kanssa joka ei tunne minua kohtaan mitään. Toivon kyllä, että oltaisiin vielä yhdessä loppuelämämme, mutta jotain tämä asumusero alkaa minulle tekemään, en kestä sitä että mieheni heitti kaiken pois, hylkäsi minut ja lapsemme. Emme merkinneet tarpeeksi ja toisaalta uskaltaisinko enää rakastaa luottavaisesti, koska mies on jo kerran hylännyt kaiken. Toki se masennus, mutta silti, ei kaikki masentuneet jätä perhettänsä.
T: 28 v.
Voi 28v,
se tuumaustauko voisi tosiaan olla tarpeeseen ja se seikka, mikä selvittää päänne ja ratkaisee asian luonnollisesti joko puoleen tai toiseen kummankin osalta. Luulen, että teillä on nyt kummallakin aivan hirveästi paineita siitä, että ratkaisu pitäisi tulla nyt heti ja tilanteen muuttua entiselleen, hyväksi, kuin taikaiskusta. Ehkä miehen päänsärkykin johtui niistä paineista? Voihan myös olla, että hän pelkäsi sinun taholtasi treffi-illan päätteeksi jotain romanttisia odotuksia tuolle illalle, ja pelkäsi sitä ettei tässä tilanteessa pystyisi niitä täyttämään. Joten pakeni päänsärkyyn. Voi olla ettei näin ole, mutta otathan kuitenkin huomioon tuon mahdollisuuden että voi olla.
Tämä teidän suhteenne on kuitenkin nyt muutoksessa ja kypsymässä, antakaa sille aikaa ja antakaa sen hakea uusi muotonsa. Olen ihan varma että olette merkinneet - ja merkitsette edelleen - miehelle valtavasti. Tuo ajatus, että miehesi ei tuntisi sinua kohtaan mitään.... Aivan varmasti tuntee, mutta ongelma on se, että masennuksen takia hän ei tavoita niitä tunteita. Sekin tuntuu pelottavalta.
Olen sinun puolellasi, mutta olen myös miehen puolella. Uskon että hän edelleen rakastaa ja haluaa rakastaa, mutta on totaalisen hukassa eikä ymmärrä mitä hänessä tapahtuu. Jollei hän siellä jossain sisimmässään rakastaisi, niin hän olisi jo häipynyt kokonaan, usko pois. Eikä olisi ollut niin peloissaan siitä, että lemppaat hänet. Eikä haluaisi sinua pussailla ja halailla.
Tallinnan karkumatka tulee varmasti jokatapauksessa tarpeeseen, muista elää ja nauttia parhaasi mukaan, vaikka tilanne parisuhteen osalta onkin nyt remonttityömaana. Kyllä sekin siitä selviää ajallaan. Ja puhehousut löytyvät taas. Osta vaikka miehelle Tallinnasta tuliaisiksi puheshortsit kesää varten. Hän voi sitten pukea ne ylleen merkiksi, kun olisi halukas puhumaan.
Ethän heitä kirvestä kaivoon, ethän.
ISO HALI!! <3 <3
Kiitos jälleen kirjoituksesta, nämä saa aina miettimään kovasti.
En minä ole kirvestä kaivoon heittänyt (vielä), mutta kyllä usko yhteiseen tulevaisuuteen on välillä koetuksella. Ja kun minusta tuntuu, että asiat ei ole menossa parempaan suuntaan vaan että tämä asumusero vaan vieraannuttaa meitä. Luultavasti se tapahtuu minun päässäni.
En myöskään usko, että mies ei tunne mitään minua kohtaan ja olen tehnyt hänelle niin helpoksi sen kokonaan lähdön, että jos sitä haluaisi niin se olisi Hänelle "helppoa". Kuvittelisin, että miehen ei olisi tarvinnut pelätä näitä romanttisia "odotuksia" makuuhuoneen puolella, sillä emme ole yhdistäneet yökyläilyjä siihen toimintaan. Joku muu kirjoittaja kirjoitti, että käyttää masennustaan pil den jahtiin niin sanoisin niin, että jos se saisi miehen heräämään henkiin ja tuntemaan jotain niin sehän olisi vaan hyvä juttu miehelle. Mies kärsii siitä tunteiden puuttumisesta hirveästi. Olen sanonut Hänelle monesti, että uusi nainen ja rakastuminen voisi olla se paras lääke tunteiden heräämiseen että niin monelle keski-ikäiselle on käynyt. Ei se mies noista puheistani pidä.
Uskon, että minun puoleltani käynnissä on nyt myös jonkinlainen ikäkriisi, äitini kuoli syöpään vähän yli viisikymppisenä yms. Hirveä tarve olisi elää onnellisena juuri nyt, ihan kun olisi kyse viimeisistä hetkistä.
Kiitos, että elätte mukana.
T: 28v
Sivuhuomautus: se jonkun kommentti pil dejahdista taisi olla vastaus ketjun avausviestiin eli koski ap:n tapausta?
Aika moni tuntuu vastaavan siihen viimevuotiseen avaukseen eikä tajua, että sen jälkeen on yhden sun toisen tilanteessa tapahtunut edistystä.
Just näin. Täällähän on kaksi päähenkilöä ap ja 28, molempien tilanteet muuttuneet paljon 9kk:ssa. Tämä, jos mikä ketju kannattaa lukea kokonaan. Varsinkin jos aikoo kommentoida🌻
Tuumis
Hymyilen tälle "kaksi päähenkilöä" (hymiön laittaisin). Päätähti on kyllä se Ap jonka ketjuun olen hyökännyt ja minulla ehkä sitten se vahva sivurooli. Todellakin 9 kk tätä ketjua seuranneena pakko todeta, että täällä monta elämäntarinaa, surua, neuvoja, onnistumisia, kasvutarinoita ja sitä oikeata elämää. Ja naurattaa kyllä sekin, että kannustamme lukemaan koko ketjun, mutta sitä ei kukaan enää tee tunnissa tai kahdessakaan, on sitä tekstiä niin paljon tullut.
Mies kävi tuossa äsken yllättäen. Soitti siis ensin ja kysyi tarvitaanko kaupasta mitään. Oli tunnin verran ja lähti joukkuelajinsa kimppuun. Siinä ohimennen paistoi ruuan yms. Oli iloinen oma itsensä ja niin taas halaili ja pussaili lähtiessään. Nyt jäin kaulaan kiinni normaalia pidemmäksi aikaa ja nielin kyyneleitä, voi hemmetti kun vaan voi olla ikävä. Huomenna kuulemma tuo lounasta. Tämä on tosi vaikeata kun oma rakkaus ei kuole, mutta tänään näin kyllä toisestakin, että ei ne kokonaan ole kuollut toiseltakaan, ei varmasti ole.
Mä taidan lähteä kunnon pitkälle kävelylle päätäni selvittämään.
T: 28 v
Erotkaa. Puoli vuotta asumuseroa, ns harkinta aika kyllä auttaa päätöksen teossa.. itse aikoinaan siedin ja siedin.. panta kiristyi vaan pään ympärillä. Viimeiset viisi vuotta mietin millä eron saisi. Kotiin ei tehnyt enää mieli mennä. Onneksi puoliso oli rohkeampi ja sanoi että parempi olla hetki erillään, totesin että niin on eikä siitä omalta puoleltani ollut takaisin tulemista.. helpotus aivan sanoinkuvaamaton. Vaikka kaikki meni myyntiin en vaihtaisi mitään pois, ei kaduta. Ei myöskään tuo eletty elämä. Jos parisuhde ei toimi niin se ei vaan toimi. Syitä voi olla vaikka millaisia eikä kuitenkaan sen kummemmin kummankaan syytä.. se eriparisuus joka liian suurta.. sadan vuoden päässä toisistaan.. elämä ei lopu eroon, se voi alkaa siitä. Itse olen mies ja vasta nyt nautin elämästä lähes kuusikymppisenä.. erosta viitisen vuotta..
Voi 28, ei ole helppoa siellä sinullakaan. Se, että saisitte suhteenne taas toimivaksi vaatisi varmaan ensin miehen paranemisen ja sen jälkeen valtavasti aikaa ja työtä jotta luottamus palautuisi.
Olisiko totaalinen ero kuitenkin hyväksi? En tiedä? Sinä itse tiedät parhaiten. Ja ymmärrän täysin jos sen tarvitset. Olisi aikaa ja tilaa selvittää oma pää. Olisi aikaa miehen parantua. Ja sen jälkeen, jos siltä tuntuu ns. Aloittaa alusta.
Kun näihin aikuisten suhdesoppiin sekoitetaan lapset, ja miehet jotka syystä tai toisesta häipyy ja jättää äidit kestämään oman tuskansa lisäksi niiden lasten/lapsen tuskan, kivun ja oireilun niin ei ole helppoa ei.
Voin kuvitella sen valtavan huolen, minkä pojan yöllinen poissaolo on aiheuttanut.
Teillä vielä kun isä ja poika on olleet läheisiä, nuori varmasti alkaa reagoida. Toivottavasti kuitenkin puhuu, ettei patoa asioita sisälleen.
Nuoret ja lapset kun joskus kääntää asioita ihan hassusti omaksi syykseen. Tai muuten ajattelevat asioista jotenkin kovin omalla laillaan mikä ei välttämättä ole totuus.
Toivottavasti juhlistasi tulee mukavat, ja tallinnan reissusta onnistunut! Varmasti tuo äitisi kohtalo aiheuttaa entisestään ikäkriisiä, mikä monesti muutenkin tasavuosien aikoihin iskee ihmisiin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täällä vielä ollaan tukevasti ja tukevana 49 vuotias. Oikea juhlapäivä on ensi perjantai.
Jos nyt rehellisiä ollaan niin ei täällä kaikki hyvin ole. Ei ne hetkellisesti päälle puetut puhehousut auta, kun mikään ei muutu. Vaikka kuinka haluaisin olla toisen kanssa niin pelkään, että liian paljon on mennyt rikki. Alan myös tottumaan tähän yksin oloon, kaipaan kyllä läheisyyttä ja sitä tunnetta että on toiselle tärkeä ja että rinnalla on ihminen johon voi luottaa. Meillä oli niin, tai siis luulin niin. Meillä oli torstaina treffit ja käytiin elokuvissa ja mies tuli kotiin yöksi. Ei tuntunut mikään hyvältä, minulla ei ollut luonnollinen olo siellä elokuvissa. Kotimatkalla odotin kokoajan, että peruu yöksi tulon (niinkuin edellisen illan), ei perunut, mutta meni nukkumaan päänsäryn takia lähes heti. Mies oli jopa äkäinen ja outo. Syvä huokaus.
Ensi pe on todella pienimuotoiset juhlat, meitä on 10 henkilöä jotka vien syömään, mukana mies ja miehen vanhemmat. Seuraavana aamuna karkaan ystäväni kanssa Tallinnaan hotelliin (taas) = pois täältä. Jos ei ihmettä tapahdu niin vielä maaliskuussa ehdotan kokonaista taukoa suhteellemme, niin, että ollaan kokonaan erossa. Nyt, ehkä hämmästyitte, mutta mä luulen, että minun on pakko ihan itseni takia tehdä se.Kaikki kuitenkin muuten ok, pärjäilen täällä. Suru ja ikävä helpottaa ja Tiedän, että miehellä ei tänä viikonloppuna mitään ohjelmaa, mutta silti en mahdu siihen kuvioon mitenkään. Kyllä mä mieluummin olen yksin kun ihmisen kanssa joka ei tunne minua kohtaan mitään. Toivon kyllä, että oltaisiin vielä yhdessä loppuelämämme, mutta jotain tämä asumusero alkaa minulle tekemään, en kestä sitä että mieheni heitti kaiken pois, hylkäsi minut ja lapsemme. Emme merkinneet tarpeeksi ja toisaalta uskaltaisinko enää rakastaa luottavaisesti, koska mies on jo kerran hylännyt kaiken. Toki se masennus, mutta silti, ei kaikki masentuneet jätä perhettänsä.
T: 28 v.
Voi 28v,
se tuumaustauko voisi tosiaan olla tarpeeseen ja se seikka, mikä selvittää päänne ja ratkaisee asian luonnollisesti joko puoleen tai toiseen kummankin osalta. Luulen, että teillä on nyt kummallakin aivan hirveästi paineita siitä, että ratkaisu pitäisi tulla nyt heti ja tilanteen muuttua entiselleen, hyväksi, kuin taikaiskusta. Ehkä miehen päänsärkykin johtui niistä paineista? Voihan myös olla, että hän pelkäsi sinun taholtasi treffi-illan päätteeksi jotain romanttisia odotuksia tuolle illalle, ja pelkäsi sitä ettei tässä tilanteessa pystyisi niitä täyttämään. Joten pakeni päänsärkyyn. Voi olla ettei näin ole, mutta otathan kuitenkin huomioon tuon mahdollisuuden että voi olla.
Tämä teidän suhteenne on kuitenkin nyt muutoksessa ja kypsymässä, antakaa sille aikaa ja antakaa sen hakea uusi muotonsa. Olen ihan varma että olette merkinneet - ja merkitsette edelleen - miehelle valtavasti. Tuo ajatus, että miehesi ei tuntisi sinua kohtaan mitään.... Aivan varmasti tuntee, mutta ongelma on se, että masennuksen takia hän ei tavoita niitä tunteita. Sekin tuntuu pelottavalta.
Olen sinun puolellasi, mutta olen myös miehen puolella. Uskon että hän edelleen rakastaa ja haluaa rakastaa, mutta on totaalisen hukassa eikä ymmärrä mitä hänessä tapahtuu. Jollei hän siellä jossain sisimmässään rakastaisi, niin hän olisi jo häipynyt kokonaan, usko pois. Eikä olisi ollut niin peloissaan siitä, että lemppaat hänet. Eikä haluaisi sinua pussailla ja halailla.
Tallinnan karkumatka tulee varmasti jokatapauksessa tarpeeseen, muista elää ja nauttia parhaasi mukaan, vaikka tilanne parisuhteen osalta onkin nyt remonttityömaana. Kyllä sekin siitä selviää ajallaan. Ja puhehousut löytyvät taas. Osta vaikka miehelle Tallinnasta tuliaisiksi puheshortsit kesää varten. Hän voi sitten pukea ne ylleen merkiksi, kun olisi halukas puhumaan.
Ethän heitä kirvestä kaivoon, ethän.
ISO HALI!! <3 <3
Kiitos jälleen kirjoituksesta, nämä saa aina miettimään kovasti.
En minä ole kirvestä kaivoon heittänyt (vielä), mutta kyllä usko yhteiseen tulevaisuuteen on välillä koetuksella. Ja kun minusta tuntuu, että asiat ei ole menossa parempaan suuntaan vaan että tämä asumusero vaan vieraannuttaa meitä. Luultavasti se tapahtuu minun päässäni.
En myöskään usko, että mies ei tunne mitään minua kohtaan ja olen tehnyt hänelle niin helpoksi sen kokonaan lähdön, että jos sitä haluaisi niin se olisi Hänelle "helppoa". Kuvittelisin, että miehen ei olisi tarvinnut pelätä näitä romanttisia "odotuksia" makuuhuoneen puolella, sillä emme ole yhdistäneet yökyläilyjä siihen toimintaan. Joku muu kirjoittaja kirjoitti, että käyttää masennustaan pil den jahtiin niin sanoisin niin, että jos se saisi miehen heräämään henkiin ja tuntemaan jotain niin sehän olisi vaan hyvä juttu miehelle. Mies kärsii siitä tunteiden puuttumisesta hirveästi. Olen sanonut Hänelle monesti, että uusi nainen ja rakastuminen voisi olla se paras lääke tunteiden heräämiseen että niin monelle keski-ikäiselle on käynyt. Ei se mies noista puheistani pidä.
Uskon, että minun puoleltani käynnissä on nyt myös jonkinlainen ikäkriisi, äitini kuoli syöpään vähän yli viisikymppisenä yms. Hirveä tarve olisi elää onnellisena juuri nyt, ihan kun olisi kyse viimeisistä hetkistä.
Kiitos, että elätte mukana.
T: 28v
Sivuhuomautus: se jonkun kommentti pil dejahdista taisi olla vastaus ketjun avausviestiin eli koski ap:n tapausta?
Aika moni tuntuu vastaavan siihen viimevuotiseen avaukseen eikä tajua, että sen jälkeen on yhden sun toisen tilanteessa tapahtunut edistystä.
Just näin. Täällähän on kaksi päähenkilöä ap ja 28, molempien tilanteet muuttuneet paljon 9kk:ssa. Tämä, jos mikä ketju kannattaa lukea kokonaan. Varsinkin jos aikoo kommentoida🌻
TuumisHymyilen tälle "kaksi päähenkilöä" (hymiön laittaisin). Päätähti on kyllä se Ap jonka ketjuun olen hyökännyt ja minulla ehkä sitten se vahva sivurooli. Todellakin 9 kk tätä ketjua seuranneena pakko todeta, että täällä monta elämäntarinaa, surua, neuvoja, onnistumisia, kasvutarinoita ja sitä oikeata elämää. Ja naurattaa kyllä sekin, että kannustamme lukemaan koko ketjun, mutta sitä ei kukaan enää tee tunnissa tai kahdessakaan, on sitä tekstiä niin paljon tullut.
Mies kävi tuossa äsken yllättäen. Soitti siis ensin ja kysyi tarvitaanko kaupasta mitään. Oli tunnin verran ja lähti joukkuelajinsa kimppuun. Siinä ohimennen paistoi ruuan yms. Oli iloinen oma itsensä ja niin taas halaili ja pussaili lähtiessään. Nyt jäin kaulaan kiinni normaalia pidemmäksi aikaa ja nielin kyyneleitä, voi hemmetti kun vaan voi olla ikävä. Huomenna kuulemma tuo lounasta. Tämä on tosi vaikeata kun oma rakkaus ei kuole, mutta tänään näin kyllä toisestakin, että ei ne kokonaan ole kuollut toiseltakaan, ei varmasti ole.
Mä taidan lähteä kunnon pitkälle kävelylle päätäni selvittämään.
T: 28 v
Hei 28, tilanteesi kuulostaa kyllä tosi raskaalta. Mietin miten tämän muotoilisin, etten vahingossa töksäytä ja vahingossa pahoita mieltäsi. Tuota, mitä jos antaisit itsellesi, ja miehellesi, aikalisän? Joitakin kuukausia? Kuulostaa, että sinä, ymmärrettävästi, kovasti toivoisit selkeyttä tilanteeseen, ja koitat "lukea" miehestä, mikä tilanne on nyt, mihin suuntaan se ehkä on menossa, mikä on nyt paremmin, mikä nyt on huonommin, ja entä tämä asia ja entä tuo asia ja... Eli tietyllä tavalla koko ajan kelaat ja analysoit ajatuksissasi tuota tilannetta, ja se väsyttää sinua, ja se tekee sinut surulliseksi ja ehkä voimattomuuden tunnetta, ja toivottomuuden tunnetta.
Entä jos tosiaan päättäisit ottaa aikalisän, vaikka kesään asti, tai kesän yli? Päättäisit, että sitä ennen et kelaa asiaa ajatuksissasi. Keskityt pitämään hyvää huolta itsestäsi ja pojastasi, antamaan aikaa pojallesi. Keräät voimia itsellesi. Järkkää itsellesi ja pojallesi jotakin kivoja juttuja.
Anna miehen tulla silloin kun on tullakseen, JOS sinulle ja pojalle sopii. (Ja melkein ehdottaisin, että joku kerta kun mies olisi tulossa, niin sinulle ei sovikaan, koska teatteri/bändikeikka/kylpylämatka/ystävätär kylässä/..., eli mieskin huomaisi että et laita elämääsi sivuun odottaaksesi miestä). Ja jos mies peruu joskus tulonsa, niin sitten peruu, älä ota sitä itseesi, älä koita analysoida miehen käytöstä. Mies tulee jos tulee, menee jos menee, sinulla on ihan oma elämä elettävänäsi. Samalla annat myös miehelle tilaa (hän varmaankin huomaa, että seurailet hänen reaktioitaan). Mies on nyt sairas, ei voi odottaa ihan samoja asioita kuin terveeltä ihmiseltä.
Eli "päästä irti" tilanteesta hetkeksi.
Aikalisän päätyttyä sitten tilanteen analysointi perin pohjin, ja suunnitelmat jatkoon.
Kerroit, että poikasi käytös on muuttunut. Hän on nyt tavallaan menettänyt 1,5 vanhempaa, mies asuu muualla eikä ilmeisesti nyt huolehdi pojasta, ja sinulla menee nyt valtavan paljon aikaa ja energiaa murehtimiseen ja itsesi koossa pitämiseen. Tähänkin tuo irti päästäminen aikalisän ajaksi saattaisi auttaa. Sinulla varmaan olisi paremmin silloin mahdollista olla nuoresi lähellä.
Ja toivottavasti en pahoittanut mieltäsi. En osannut sanoa tuota asiaa kuin aivan suoraan. Olen itse ollut aikanaan parisuhteessa "löysässä hirressä", oli kamala tilanne, ja silloin omaan olooni auttoi tuo "irti päästäminen". En odottanut toiselta mitään, niin en myöskään pettynyt. Keskityin elämään lasten kanssa tavallista hyvää elämää. Kovasti voimia sekä sinulle, 28, että alkuperäiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.
Kyllä lapset tarvitsevat selkeän struktuurin ja tapaamiset tiedettävä etukäteen, jotta voivat suunnitella elämäänsä, harrastuksiaan ym. Syömässä ja kahviloissa voi käydä vuoroviikoillakin/viikonloppuina.
Kyllä, näin on. Lasten etu että voivat suunnitella elämäänsä. Isältä suurta itsekkyyttä, jos vaatii lapsiaan "päivystämään" ajankohtaa jolloin isää sattuisi huvittaa tavata lapsiaan.
Ketjun luettuani, osa kuin omasta elämästä.
Niin, mun ex-mies on huonolla itsetunnolla elänyt koko ikänsä, hakenut aina huomiota muilta naisilta ja keneltä nyt milloinkin. Peittää tätä ripulimaisella puhetulvalla ja omasta mielestään hersyvällä humorilla. Joi viikonloppuisin yksin, koska en enää vuosiin suostunut juomismukahauskaan pelleilyyn. Työkaverit, sukulaiset ym. ei ikinä uskoisi, miten kaksjakoinen mies on mieleltään!
Elää jossain omissa hattaroissaan.
Selvinpäin parisuhteessa täysin diipadaapaa jauhava, ei oikeesti kykene puhumaan parisuhteen asioista, ei ole oppinut iän myötäkään. Lapsuuden perheen puhumattomuus, salailu, pikkukylän peittelykulttuuri taustalla ja naamari naamalla.
Tähän yhtälöön vielä heikon itsetunnon lisäksi alkoholi, työreissut, valehtelu, salailu, kertomatta jättäminen, mitä lie! häipyminen viikonlopuksi tai pidemmäksi aikaa jollain tekosyyllä reissuun.
Ja se masennus. Vie loputkin elämänrippeet.
Mutta, mutta kun EI KYKENE myöntämään että tarvii apua ja terapiaa mielenterveysongelmaansa!
Pakoilee, selittää, rimpuilee, ei vastaa kysymyksiin ei koe olevansa mitenkään tämän liiton toinen osapuoli! Eikä tunnetasolla koe mitenkään olevansa lastensa silmissä esimerkki.
Hänellä oli aivan omat pelisääntönsä myös liittomme ulkopuolella, koska voi, haluaa ja aivan sama loukkaako se puolisoa.
Ap, kun ihminen ei kykene, niin ei kykene, Tosiasia on että kaikki eivät kasva koskaan, ei aikuiseksi eikä parisuhteessa elämään kykeneväksi.
Vaikka on hyviä hetkiä ja muistoja, niin niillä ei elä loppuelämäänsä, jos valheellinen elämä on kuitenkin se mikä on arkipäivää.
Pelasta itsesi ja lapsesi ja lähde sinä. Mies ei siihen kykene, ei edes turtuneena omaan maailmaansa halua, ymmärrä.
Tilanne on sama kuin alkoholistilla: joko hakeutuu eroon viinasta tai ui siinä niin kauan, että hukkuu.
Ja sun miehesi on päättänyt valita, niin kumman?