Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Voi kun ollaan ikäviä ihmisiä kun emme uskokaan kaikkea ja taputtele selkään. Ap on jankannut samaan tapaan ympäripyöreästi vihjaillen ja hiukan suoraankin jotain sanoen jonkun asian tietäen, että saa myötätuntoa ja sitten vaikenemalla asioistaan kun ei oikein sovi pasmaan vastata. Kovin valikoivasti kirjoittaa ainakin omasta osuudestaan. Mutta sitten kun joku hieman on kriittinen niin onkin jankkaaja. Sama on muidenkn kanssa, samoja asioita kerrotaan pienillä muutoksilla, että voidaan jatkaa omaa kertomusta. 

Minua on vaivannut, ehkä muitakin, kun ap:n mukaan mies on aivan mahdoton ja yhteistykyvytön. Mutta mitenkään ei kerrota omasta suhtautumisesta miehen ehdotuksiin tai miten se mies nyt on niin mahdoton. Kun kaksi riitelee niin siinä on kaksi osapuolta. Ainakin osittain. Ei toinen ole puhdas pulmunen hänkään. Tämän kuvan ap kuitenkin antaa. Että hän nyt ei voi oikein mitään sille ja sille kun se mies...

Minusta Ap on kertonut todella paljon siitä "miten mies on hankala" jne. Viittaan tällä edelliseen kirjoittajaan (5401). Oletkohan ikinä tavannut sellaista henkilöä jonka kanssa "ei voi normaalien ihmisten tapaan riidellä"? Että normaalit toimintatavat puuttuu riitatilanteissa? Itse olen elänyt elämästäni lähes 10 vuotta lähisukulaisen otteessa, joka lopulta johti oikeuteen ja lähisukulainen hävisi kaiken ja silti olisin mieluummin jättänyt oikeustaistelun väliin, mutta minulla ei ollut mitään muuta keinoa päästä irti. Oli hemmetin raskasta aikaa henkisesti, öitä tuli valvottua. Tiesin kyllä, että tulen voittamaan, lähisukulainen väänsi kaiken mitä ihmeellisemmin, pitkään yritin vain kestää ja ymmärtää, mutta lopulta jo pelkäsin jopa turvallisuuden puolesta. Luotan, että Ap on miettinyt asiat tarkkaan ja osaa arvioida tilanteen. Me emme tosissaan tiedä kaikkea, mutta ei meidän tarvitsekaan. 

Tärkeintä Ap että Sinulla on tarvittava tuki ja uskonkin, että vertaistuki/ryhmät on parasta tukea mitä voi olla.

Kovasti ihmettelen niitä ihmisiä, jotka jaksavat lukea tätä ketjua vaikka näkevät Ap:n tai minun persoonassa jotain niin ärsyttävää, että höyry suhisee korvista. Itse ohitan sellaiset ketjut heti.

Ja kyllä kriittisesti saa myös kirjoittaa menemättä henkilökohtaisuuksiin. Jankkaamisella Ap:n mm. ositus/elatusasioihin liittyen on vain todella hölmöä kun Ap on asioista kirjoittanutkin (sen minkä haluaa) ja kertonut hyvin selkeäsanaisesti, että ei tule niitä avaamaan enempää.

28 v yhdessä jatkaa nyt töitä.

En ollut ainoa, joka otti kantaa ap:n ositus/elatusasioihin. Ei se ole mitään henkilökohtaisuuksiin menoa jos jo aloitettuun kommenttiin pyytää tarkennusta. Me emme ole uskoakseni täällä kovin nuoria tai kokemattomia, joten on ymmärrettävää, että miettii miten tuo nyt mahtaakaan olla. Olen sitten kai sellainen, että kyseenalaistan asioita. Koska usein ihminen kertoo ja näkee mielellään vain sen oman näkökulmansa ja usein jättää kertomatta itselleen hiukan epäedullisen asian. Tai jättää kertomatta (tai ei halua nähdä) vastapuolesta jonkun hyvän ja myönteisen asian, vaikka se liittyykin kokonaisuuteen. Tämä kaikki kai liittyy ikääni ja monenlaiseen mitä olen kokenut. En niele purematta enää kaikkea. 

Ymmärrän, että nämä, jotka innokkaasti tukevat toisiaa tuntevat samanheimoisuutta ja eivät halua ottaa kantaa, tosin eräs on kyllä ottanut, mutta kovin pahoitellen ja anteeksipyydellen. Mutta tämä on yleinen palsta, tätä voi lukea ja kommentoida myös ne, jotka näkevät asiat hieman toisin. Ei sitä mielestäni tarvitse lupaa kysellä tai olla kuin munankuorilla kirjoittaessaan. Ja nämä asiat ovat monelle tuttuja ja läpikäytyjä jossain vaiheessa. Siksi ketju on mielenkiintoinen lukea. 

Nyt tajusin, miksi minä olen kysynyt tarkennusta. Olen sellainen, että minun pitää nähdä asiat kokonaisuutena mahdollisimman paljon. En näe asian kokonaisuutta kun kerrotaan vain osa asioista. Tai siis puuttuva palanen vaivaa. Ehkä joitain tämä ei vaivaa, olemme erilaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Nyt tajusin, miksi minä olen kysynyt tarkennusta. Olen sellainen, että minun pitää nähdä asiat kokonaisuutena mahdollisimman paljon. En näe asian kokonaisuutta kun kerrotaan vain osa asioista. Tai siis puuttuva palanen vaivaa. Ehkä joitain tämä ei vaivaa, olemme erilaisia.

          Tässä varmaan kohtaa kaksi erilaista lähestymistapaa. Toinen keskittyy enemmän ongelmaratkaisuun ja toinen taas tähän tunnepuoleen.      Ongelmanratkaisun kannalta on tärkeä, että on kaikki palaset koossa. Saa sen kokonaiskuvan asiaan ja sen kautta hahmottaa, mistä on kyse. Ja huomaa myös ns. epäloogisuudet tarinassa. Toisessa taas on tärkeä saada puretuksi tunnetta. Asiat voidaan esittää hyvin ns. epäloogisesti, koska tunnekokemus on vaihteleva eikä mitenkään aukoton.

Olen ymmärtänyt, että ap on hakenut enempi jälkimmäistä, vaikka onkin kovasti ketjussa pohtinut erilaisia ns. ratkaisutapoja. Mutta tärkeää on saanut tuulettaa ja kokea ettei ole ihan yksin ajatustensa kanssa. Ja tunnetilat ovat syystäkin vaihdelleet, toivosta epätoivoon ja kaikkeen sillä välillä. 

En itsekään kirjoittaisi niin, että kaikki osapuolet olisivat täällä tunnistettavissa. Ja sitten kerron heti perään tositarinan: kaverini kävi vuosia sitten läpi avioeron. Tiesin hänen tilanteestaan ja siihen liittyvistä taustoista. Erään kerran sitten olin matkalla. Aloin siinä ajan kulukseni lukea julkaisua ja luettuani jonkin matkaa tajusin että tässähän on kyseessä kaverini ja hänen perheensä! Yksityiskohtia oli muutettu hiukan, mutta hyvin tunnistettavissa olivat, ainakin itselleni. Ja tarinaa ei oltu esitetty suinkaan missään kovin edullisessa valossa...

Toki maailmaan mahtuu samankaltaisia kokemuksia niin kuin tälläkin palstalla. Ja yksityiskohdissakin voi olla samanlaisuutta, mutta silti. Kerroin kaverilleni tuosta ja hän ei ollut asiasta moksiskaan. Itse olisin varmasti reagoinut vahvemmin kun muutenkin olen tarkka yksityisyydestäni.

Mutta tämä nyt näkökulmana näkökulmaan. 

Niillä varmaan  joilla ero on menossa tai lähellä suhtautuminen on tunnepohjainen. Myös jos kumppani on pettänyt tms. He haluavat antaa tukea tunnemyrskyissä. Koskaa saavat itsekin siitä jotain. Heille joku käytännön ongelma ei ole niin tarkkaa kuin tunteiden purkaminen. Myös tarinan loogisuudella ei ole niin väliä. Näitä jonkun "mestaroiminen" tai tarkennusten kysely haittaa ja ärsyttää. 

Ne joilla erosta on jo aikaa ja ovat huomanneet, että siitä selviää kuitenkin ja sekavat asiat on pitänyt ratkaista jotenkin, se on auttanut asioita eteenpäin jne. suhtautuminen on useimmin ongelmaratkaisukeskeistä. Nämä  haluavat antaa tukea käytännön asioiden ratkaisemisessa koska kokevat sen auttavan kertojaa. Olisi yksi asia pois päiväjärjestyksestä. Heitä varmaan haittaa se, että kun koko vyyhti tai osa asioixta on selvittämättä ero tuntuu ylipääsemättömältä ja siihen jää helposti vatvomaan. Silloin näitä myös epäloogisuus tai tiedon " panttaaminen" haittaa ja ärsyttää. 

Kumpikikaan taopa ei ole yksiselitteisesti oikea tai väärä. 

Kiitos edellisistä kirjoituksista. Pisti ihan miettimään. On niin totta, että me ihmiset olemme niin erilaisia ja tapamme käsitellä omia murheita saatika muiden murheita vaihtelee kovasti. Omaa surua / eroa saattaa käsitellä hyvin tunnepohjaisesti, mutta toisen surua/eroa taas käytännönläheisesti. Itse olen hieman tunnehörhö rakkaudessa, mutta elämässä hyvinkin tarkka kaikessa muussa, minun pitää ymmärtää kaikki, faktat olla hallussa ja kaikki asiat allakoitu tarkasti. 

Omasta näkökannasta voin sanoa, että surun keskellä sitä haki täältä sitä vertaistukea, oma elämä oli mennyt palasiksi, kaikki mihin oli uskonut oli tuhottu. Koko menneisyyttä alkoi epäilemään ja tulevaisuuden haaveet murskattiin. Kipu oli valtava ja sitä vaan toivoi, että joku sanoisi kaikki ne kliseet (aika parantaa haavat, kaikella on tarkoitus, se mikä ei tapa niin vahvistaa jne). Myöhemmin itse sain myös järkeviä neuvoja selvitellä muutamia asioita ja sen faktatiedon, mistä tieto löytyy.

Oli kuitenkin hetkiä kun paljastin liikaakin eksästä, pojastani ja mökkimiehestä. Juuri tuo tieto, että jokainen heistä tunnistaisi itsensä lukiessa. Sillä kärttämisellä, väittämisellä valehtelijaksi jne tuli välillä tarve selittää tarkemmin, kun ensin halusi asian esittää hieman ympäripyöreämmin juuri yksityisyyden suojan takia. Eksästäkin kirjoittamani asiat on kaikki totta ja toisaalta olisi mielenkiintoista kun Hän kaiken täältä lukisi, voi olla että on kuvitellut salaamalla säästävänsä minua jotenkin. Tajusikohan koskaan kuinka paljon teki kipeää sillä puhehousujen puuttumisella. Kaikki tuo on nyt menneisyyttä, kesäkuussa tulee 2 vuotta kun kaikki alkoi. 

Eläköön erilaisuus kuitenkin.

28 v yhdessä 

Vielä lisään. Olen itse tässä ketjussa aiemminkin tuonnut esiin sen, että saa olla erimieltä, saa tuoda omalta kokemuspohjalta esimerkkejä, on todella hienoa että keskustelut rönsyilee aiheessa ja aiheen sivussakin. Tämä on todellakin keskustelupalsta ja julkinen sellainen. Pääosin erimieltä olevat kommentitkin ovat asiallisia, oma näkemys hyvin selitetty jne. Kun vaan ihmiset muistaisivat, että se mikä omassa erossa olisi voinut olla paras ratkaisu ei välttämättä ole toiselle sama jne. Se mistä eniten olen nähnyt punaista on henkilökohtainen hyökkääminen toista kirjoittajaa kohtaan, ilkeileminen ja tahallinen satuttaminen. Tällaista käytöstä en ymmärrä ja normielämästä olen karsinut sellaiset ihmiset. On monta kirjoitusta alkuajoilta minunkin tilanteesta, jotka oli asiallisesti kirjoitettu, mutta hyvin haastettu miettimään asioita hieman toisin. Asiat jäi mieleen muhimaan ja kun aika oli omassa päässä kypsä niin pystyi ne kirjoitukset hyväksymään ja tajuamaan, että niissä oli järkeä. 

28 v yhdessä 

Nyt eräs ratkaisukeskeinen sanoo, että vaikka mitään osituksessa ei jaettaisiinkaan, niin silti siitä pitää ja kannattaa tehdä joku kirjallinen paperi. Ettei tule vastaan jossain myöhemmässä vaiheessa. Voi olla, että ap on tehnytkin tai tämän tietääkin. 

Päivitän nyt myös hieman omasta elämästäni.

Minulla kaikki hyvin.

Eksän kanssa en ole missään tekemisissä edelleenkään, pojalta nyt kuulen joitain pieniä asioita (toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos), toivon eksälle oikeasti hyvää (se ei ole minulta pois).

Pojan kanssa kaikki hyvin, osan viikkoo viettää tyttöystävällä ja osan viikkoa ovat täällä minun luona.

Mökkimiehen kanssa on edelleen ihanaa, ollut sitä jo kohta 1v 1kk. Vietämme nykyään todella paljon aikaa yhdessä (huhtikuussa noin 20 päivää ja nyt toukokuussakin jo 9 päivää). Juuri eilen illalla tulin kotiin mökiltä ja mökkimies ajaa luokseni perjantai iltana. Olemme ihan höpsöjä yhdessä edelleen, nauramme paljon, kävelemme käsikädessä kuin teinit tai pussaamme keskellä kauppaa jos siltä tuntuu. Keskustelemme edelleen paljon ja ihan kaikesta, osaamme myös olla hiljaa yhdessä samassa tilassa luontaisesti. Kesällä on vain yksi yhteinen lomaviikko varmasti, mutta alkusyksystä myös yksi viikko ja joulun tienoilla olemme 2 viikkoa ulkomailla. Meillä kävi kyllä onni, että tapasimme. 

28 v yhdessä

Ihanaa kesää kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Nyt eräs ratkaisukeskeinen sanoo, että vaikka mitään osituksessa ei jaettaisiinkaan, niin silti siitä pitää ja kannattaa tehdä joku kirjallinen paperi. Ettei tule vastaan jossain myöhemmässä vaiheessa. Voi olla, että ap on tehnytkin tai tämän tietääkin. 

Ehdottomasti. Kaikki pitää saada kirjallisesti paperille.

Vierailija kirjoitti:

..... Ex olisi entistä vihaisempi ja hankalampi, tekisi entistä enemmän kiusaa ja vaikeuttaisi asioita niin paljon kun ikinä mahdollista. Hän kostaa, aina, kaiken ja kau

Anteeksi, mutta sivusta seuranneena minusta tuntuu, että sinua aloittaja nyt turhaan painaa maahan ja estää pitämästä puoliasi tuo omaksumasi uhriasema. Suhteessasi etenkin ex-mieheen, mutta myös lapsiisi kuultaa koko ajan läpi sellainen väärinkohdellun ihmisen, josta kukaan ei välitä, ääni. Jos eroa ja lasten valintoja ei pysty käsittelemään ikään kuin ulkopuolelta katsoen, niin että näkee myös oman osallisuuden ihmissuhdevaikeuksiin, jää kiinni juuri sellaiseen katkeruuteen ettei kukaan välitä ja olen aivan pelkkä lastu laineilla.

Siis tarkoitan, että tölvimiseen ja kiukutteluun ja pahanpuhumiseen on aina joku syy. Jos ei sitä kertakaikkiaan keksi esim jostain läpieletyistä kriiseistä tai riidoista tmv, niin vaihtoehdoksihan jää vain, että olen niin kelpaamaton ja hyljeksitty ihminen, että tottakai kaikki kohtelevat minua kuin p*aa. Eikä se voi olla oikein hyväksi itsetunnolle. Tulee sitten sellainen tunne, että enhän minä mitään ansaitsekaan, enkä mihinkään kelpaa tai pysty kun olen tällainen surkimus, en tekojen tai puheiden vuoksi, vaan ihan koska olen minä. Maan matonen, jota kaikki haluaa vain polkea.

Mitä jos opettelisi terveellä tavalla asettamaan rajansa? Muuttuisiko esim lasten suhtautuminen? Nuoren on kiva ottaa vastaan vapauksia ja lahjuksia, mutta omalle lapselleen voi sanoa myös, että "tämä ei äidille riitä: äiti haluaa nähdä teitä ja viettää teidän kanssanne aikaa ja äidillä on siihen täysi oikeus! Miettikääpä ja ehdottakaa koska tämä yhteinen ajanvietto tapahtuu, niin minä ehdotan sitten ohjelmaa, tai sitten ollaan vaan kotona ja oleillaan." Itse aikoinaan näytin pojalle, että hänen hinkunsa isän luo loukkaa minua ja minun ei tarvitse siihen tyytyä, että näen häntä harvemmin tai otan vastaan hangottelua minun luokseni tulosta. Sanoin tuon myös isälleen. Ja poika oppi siihen, että on ne viikot äidin luona kun on vähemmän pelaamista ym, mutta enemmän juttelemista ja yhteistä ajan viettoa. Ja sekin on ihan mukavaa, lopulta, kun ei anneta vaihtoehtoja.

Mitä jos sanoisi exälle, että omaisuus jaetaan joko sovussa, tai sinä haet siihen oikeusapua. Tekisi esityksen: asunto puoliksi, sinulle valitsemasi irtaimisto ja hän saa pitää loput tavarat sekä vaikka ne moottoriajoneuvot, vähän niin kuin tasinkona hänen suuremmista tuloistaan. Tai joku toisenlainen vastaantulo jos se on tilanteeseenne sopivampi.

Pois ne puheet, että "en minä mitään halua, ja pidä nyt sitten vaikka kaikki, lapsetkin, sitähän sinä haluat ja mitäpä minä tarvitsisinkaan kun yksin näköjään elän jne jne". Tilalle: "tässä mitä minä haluan ja ansaitsen ja sen jälkeen voimme olla täysin vapaat toisistamme".

Jos itsekin omissa puheissaan kohtelee itseään kuin kynnysmattoa, niin sitä ajatusta noudattaa sitten muutkin. Ei siksi, että muut olisi petoja, jotka haistaa veren, vaan siksi, että uhriutuminen ärsyttää, säälin hakeminen ärsyttää eikä kukaan, kaikista vähiten teini-ikäinen tai teini-ikäisen tasolla oleva itsekäs mieslapsi, nauttii syyllisyyden tunteista. Älkää siis hyvät naiset tavoitelko syyllistämisen kautta asioita, sillä saa aikaiseksi pitkällä tähtäimellä vain antipatiaa. Sanotte mieluummin ihan reippaasti mitä haluatte ja millä säännöillä mennään eteenpäin. Riitaa haastamatta, adjektiiveja säästellen, Kohtuuden muistaen.

Vierailija kirjoitti:

Nyt eräs ratkaisukeskeinen sanoo, että vaikka mitään osituksessa ei jaettaisiinkaan, niin silti siitä pitää ja kannattaa tehdä joku kirjallinen paperi. Ettei tule vastaan jossain myöhemmässä vaiheessa. Voi olla, että ap on tehnytkin tai tämän tietääkin. 

 

En nyt muista paperin nimeä, joku tasinkopaperi se on mikä pitää tai kannattaa avioerossa tehdä. Kun eroparista toinen joskus kuolee ja paperia ei perunkirjoitusta varten jostain syystä löydy tai sitä ei ole tehty, voidaan elossa olleelta entiseltä puolisolta kysyä hyväksyykö tämä kuolleen omaisuuden jaon vai vaatiiko jotain itselleen. Tämä voi siis tapahtua vaikka kuollut olisi eron jälkeen ollut naimisissa vielä kerran tai pari. Tällainen tilanne tapahtui suvussani toissa vuonna. Onneksi entinen vaimo ei hankaloittanut asioita, tosin kuolleelta ei jäänyt omaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

..... Ex olisi entistä vihaisempi ja hankalampi, tekisi entistä enemmän kiusaa ja vaikeuttaisi asioita niin paljon kun ikinä mahdollista. Hän kostaa, aina, kaiken ja kau

 

 

Anteeksi, mutta sivusta seuranneena minusta tuntuu, että sinua aloittaja nyt turhaan painaa maahan ja estää pitämästä puoliasi tuo omaksumasi uhriasema. Suhteessasi etenkin ex-mieheen, mutta myös lapsiisi kuultaa koko ajan läpi sellainen väärinkohdellun ihmisen, josta kukaan ei välitä, ääni. Jos eroa ja lasten valintoja ei pysty käsittelemään ikään kuin ulkopuolelta katsoen, niin että näkee myös oman osallisuuden ihmissuhdevaikeuksiin, jää kiinni juuri sellaiseen katkeruuteen ettei kukaan välitä ja olen aivan pelkkä lastu laineilla.

Siis tarkoitan, että tölvimiseen ja kiukutteluun ja pahanpuhumiseen on aina joku syy. Jos ei sitä kertakaikkiaan keksi esim jostain

Hyvä kirjoitus. Siksi jotkut varmaan kirjoittavat ap ketjuun kärkkäästikin kun siitä paistaa tämä uhriutuminen. Myös on niin, että se estää elämässä etenemisen. En lainkaan usko sitäkään, vaikka ap sanoo, ettei mitään osituksessa halua tai tarvitse etteikö se jäisi hänelle kaivelemaan tai jopa saattaisi ajoittain siitä vaikka lapsilleen mainita tai kantaa kaunaa miehelleen tai uudelle kumppanille. Kaikki sellaiset asiat, jotka ovat jääneet jotenkin kesken tai ei ole hoidettu niinkuin pitää jäävät ikäänkuin kummittelemaan. Ne ovat jonkinlainen kumilanka joka välillä vetää takaisin.

Joillekin on myös on helpompaa jäädä junnaamaan johonkin pisteeseen kuin jatkaa eteenpäin. Siksi, osittain alitajuisesti monikin valitsee tuontyyppisen asenteen kuin ap, että ei tarvitse terhakoitua ja ottaa ohjaksia omiin käsiinsä. Kun ottaa vastuun elämästään ja tekee omia ratkaisuja vaatien myös muilta jotain saavuttaakseen sen mitä haluaa täytyy luopua vanhasta roolista. Se on vaikeaa kun vanha rooli ei tuokaan enää turvaa. Ei voi vain syyttää muita kaikesta vaan juuri nähdä ja tehdä omakin osuus asioista. Silloin täytyy keskustella ja sopia asioista tasavertaisena aikuisena ihmisenä. 

Joo ja edelliselle se jatkaa jota Lainasit: kirjoitan mitä kirjoitan ihan täydellä rakkaudella.  Äitini on ollut tietyssä elämänvaiheessa itsetuntonsa menettänyt marttyyri. Todella raskas öäheisenä. Mieheni ex oli eron jälkeen oikea uhriutuva syyllistäjä ja manipulaattori.

Ja long behold, kun exäni löysi uuden puolison ja lapsen suhteen alkoi olla hankalaa yhden äkin, niin minustakin kuoriutui mattyyri. Vaati välien katkeamisen exän kanssa että tajusin, etten osaa rakentavasti asettaa rajojani. Syytttelen, uhriudun ja martyroin. Ja tiedän nyt myös mistä se käytös tulee: hylätyksi tulemisen pelosta, torjutuksi tulemisen pelosta, siitä ettei epäonnistumisen pelossa uskalla yrittää. Siksi lähestyminen on jo alun pitäen marttyyrikulmasta. "Kun ethän sinä kuitenkaan suostu, niin syyllistämpä sittem edes".

Kuuluuko mitään uutta?

Olisi mukava tietää mitä sille miehelle kuuluu joka oli kahden naisen välissä?

Palasiko raskaaksi saattamansa exän luo vai onko nuori opiskelijatypsy kuvioissa?

Heippa hei.

Tuohon katkeroitumiseen ja uhriutumiseen. En siitä itseäni tunnista. Tai no, varmasti täältä lukiessa on semmoisen kuvan hyvinkin voinut saada. 

Usein sitä on tullut kirjoitettua sinä katkerana maailmanlopun hetkenä ajatuksiaan tänne. Tämä on ollut monesti, se paikka johon olen pahan olon oksentanut. Ja siinä hetkessä se on katkeraa, ja juurikin sitä että voivoi minua, kukaan ei minusta tykkää ja minut on hylätty, kaikilla on parempi ilman minua. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Vaan aktiivisesti olen kokoajan pyrkinyt siihen, että en uhriudu enkä katkeroidu. En halua elää menneessä, en halua kaiken tapahtuneen ikävyyden määrittävän minua ihmisenä. Jälkensä se on jättänyt. Ja vaikeita päiviä on. Ikävä on välillä musertava. Suru. Kipu. Mutta katkera en ole. Uhri olen. Mutta en halua elää elämääni uhrina, uhrin viitta harteilla. Sen ymmärtäminen että on uhri auttaa ymmärtämään ja tiedostaminen helpottaa, mutta uhriuteen ei saa jäädä kiinni. Siitä(kin) pitää päästää irti. 

Ex puhuu edelleen asioista joita minä olen suustani päästänyt vuosi sitten. Ja samaa hän jauhaa lasten kanssa. Vuosi on kuitenkin pitkä aika, ja vuoden takaisesta on tilanne muuttunut todella paljon. 

Just nyt kaikki on hyvin. Elämässä on paljon hyviä asioita, paljon hyviä ihmisiä. Tulevaisuuden suunnitelmia. Tietynlainen hyväksyntä ja rauha. En voi vaikuttaa siihen mitä tapahtuu, voin vain vaikuttaa siihen miten tapahtuviin asioihin suhtaudun.

Ja kesä! Aivan parasta, miten sitä ihminen herääkään eloon kun on valoa ja lämpöä! Ihanaa. 

Ap

Mukava kuulla, siis lukea ajatuksiasi, liki kahden vuiden taival... ihana kesä ja ihana luonto. Syreenit alkaa kukkia, käet kukkuu ja näin jo juhannuskukkiakin...

Oikein mukavaa kesää Sinulle

Etähalaus

Tuumis🌻

Ihanaa kesää kaikille.

Juuri pidän pientä kahvitaukoa etätoimistollani / kotooltani, parvekkeen ovi auki ja voi mikä lintujen konsertti sieltä kuuluu. Vihreys tuli nopeasti sen jälkeen kun ensin kuvitteli, että talvi ei lopu ikinä. 

Juuri vietin pitkän viikonlopun parhaan ystäväni kanssa reissussa ja aurinko helli, askelmäärä / pvä hurja ja ihanaa oli, kesäterasseja, hieman drinkkejä ja hyvää ruokaa. Mökkimies on tällä hetkellä lomamatkalla omien (aikuisten) lapsien kanssa, ensimmäistä kertaa isä + kaikki lapset. Iloisia kuvia ja kaipaavia viestejä tullut, mutta minusta aivan ihanaa, että ovat yhdessä.

Eksän näin eilen todella pitkän tauon jälkeen. Ja outo tunne tuli. Istua ihmisen vieressä, jonka kanssa oli niin pitkään yhdessä ja tuntui kun toinen olisi täysin vieras. Noin puolituntia nähtiin ja hyvin pintapuolisia asioita puhuttiin, jotenkin hämmentävää. Tietenkin 90% ajasta puhuttiin poikaan liittyviä tai asuntoon liittyviä asioita. Jotenkin hirmuisen vapauttava tunne tuli siitä, että sisimmässäni ei liikahda enää mikään, vaikka niin pitkään kuvittelin että elämässäni meni kaikki rikki eron tullessa. 

Olen onnellinen nainen nykyään ja julmetun kiitollinen että henkisesti ehjä, herään aamuisin onnellisena ja menen nukkumaan onnellisena. Olen hyvin itsenäinen nainen nykyään, myös yksinolo on ihanaa, pojan aikuisuutta on upeata seurata ja vaikka nautin olla myös yksin niin en ole yksinäinen. 

Olen todella oppinut sen, että mitään en pidä itsestäänselvyytenä, elämä on nyt ja nautin täysillä siitä. Mitään täältä mukaansa ei saa eikä huomisesta koskaan tiedä. En elä "sitten kun" elämää. Aika vapauttavaa tajuta tämän ikäisenä naisena, että kun rinnallasi on muutama todella läheinen ystävä, läheiset välit lapseen ja aikuisten välistä kosketusta/hellyyttä niin kaikki on todellakin ihanasti. 

28 v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Vaikka saan nyt niskaani vihat olemalla suorasanainen niin en ole uskoakseni ainoa, joka kokee, että ap jättää osan kertomatta omista syistään. Tietenkin ymmärrän, että asioista jää usein osa kertomatta. Eikä tarvitse kaikkea kertoa. Mutta ymmärrän myös, aikuisena paljon kokeneena ihmisenä sen milloin se tehdään sen vuoksi koska on itselle tarkoituksenmukaista. 

Ei eroni ollut suinkaan helppo. Paljon tuli kaikkex eteen eron myötä. Mutta silti yritin ja yritän pitää sen, että en ajattele sen toisen olevan läpeensä huono. Meillä oli yhteinen elämä ja lapset. Itse siihen lähdin niin oman osuuteni moneen asiaan myös myönnän. Minussakin oli paljon vikaa, en koe edelleenkään olevani täydellinen itsekään. Olen sen sanonut oikeassa elämässä ja sanon täälläkin. 

Voi nyt yhden kerran. Se on ihan se ja sama miksi kukin kertoo mitä kertoo, ja jättää kertomatta mitä jättää kertomatta. Tälle palstalle jokainen kirjoittaa juuri sen mitä haluaa, eikä kenelläkään ole mitään velvollisuutta kirjoittaa mitään muuta. Turha siis vaatia, että jonkun pitäisi kirjoittaa juuri ne asiat mitkä sinä haluat tietää, kenelläkään ei ole sellaista velvollisuutta täällä. Ja turha ihmetellä miksi edes kirjoittaa jos ei halua kertoa kaikkea. Siihen pätee ihan sama kuin edelliseenkin: kenelläkään ei ole velvollisuutta kertoa täällä kaikkea vaikka osan kertoisikin. Yrittäkää nyt hyvät ihmiset ymmärtää ettei tämä ole mikään oikeuden istunto missä jaetaan tuomioita faktojen pohjalta. Tämä on keskustelupalsta, jossa jokainen keskustelee sen mitä haluaa keskustella.

Hyvää kesää kaikille, ja jatkakaa tunteidenne purkamista vapaasti ja oman halunne mukaan!