Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

On jotenkin väärin tai uhriutumista hakea täältä tukea ja sympatiaa ja jättää kertomatta osa asioista, joka ehkä olisi itselle epäedullista tai muuttaisi ehkä lukijan (tukijan) suhtautumista tai näkökulmaa. Tämä nyt on minun moraalini ja näkökulmani, olkoon muilla omansa. 

Vierailija kirjoitti:

On jotenkin väärin tai uhriutumista hakea täältä tukea ja sympatiaa ja jättää kertomatta osa asioista, joka ehkä olisi itselle epäedullista tai muuttaisi ehkä lukijan (tukijan) suhtautumista tai näkökulmaa. Tämä nyt on minun moraalini ja näkökulmani, olkoon muilla omansa. 

Itse en tämän kahden vuoden aikana ole halunnut uhriutua enkä hakea sellaista sympatiaa, joka on "antajalleen" jotenkin vaikeata. Omalta osaltani olin liiankin avoin, en jättänyt myöskään asioita kertomatta siis niitä mitä tiesin, totuushan on edelleen se että eksän puhehousut puuttui ja puuttuu edelleen. Useinhan kerroin totuutena sen mitä eksä kertoi minulle ja valheita oli paljon ja on varmaan paljon asioita mitä en tiedä. Nyt en enää välitä tietääkään. Ystäväni sanoikin minulle viikonloppuna, että ymmärränhän sen että eksän valehtelu oli jo epänormaalia + käytös lopussa muutenkin ja korostan vielä, että ystäväni todellakin piti/pitää eksästäni ja tunsivat hyvin (koko 28 vuotta). Olen ollut aika sokea varmaan pitkään. Toivon kyllä, että eksällä kaikki hyvin.

Ja ymmärrän kyllä näkökantasi, mutta niinkuin aikaisempi kirjoittaja kertoi niin oikeudessa tässä ei olla.

28 v yhdessä 

Ei olla oikeudessa. Ja sielläkin saa syytetty puhua mitä lystää ja jättää kertomatta. Ja sekin joitain ihmetyttää ja pidetään vääränä. Ja joitain taas ei yhtään. Se on varmaan ihmistyypistä kiinni. Jos joku toimintatapa on itselle luontainen keino, niin sen hyväksyy muillekin helpommin. 

Olen muuten monesti oikeassa elämässä tunnustanut, että olen tehnyt virheitä, etten ole itsekään mikään pulmunen jossain asiassa tai olen pyytänyt anteeksi. Moni on sanonut, että siihen ei moni pysty. Että monelle se on liian kova paikka tunnustaa jotain itsestään "epätäydellistä" asiaa saati pyytää anteeksi. Minulle se on ihan osa normaalia elämää. En silti mitenkään glorifioi itseäni, teen edelleen paljon virheitä ja sanon asioita joita harmittelen jne. 

Tuosta itselle epäedullisten yksityiskohtien kertomatta jättämisestä: se pitää sisällään vähän sellaisen riskin, että kun kertoo tarinan, jossa kuulostaa tulleen täysin epäreilusti kohdelluksi, saa osakseen tsemppaavia kommentteja. Jopa sellaisia kommentteja joissa toinen osapuoli haukutaan pystyyn. Ei siinä mitään kun anonyymina toimitaan ja halu on vain tuulettaa hetken pahaa mieltä ja suuttumusta. Kuitenkin silloin jos samaa tarinaa toistaa vuosia ja keskustelee ihmisten kanssa ikään kuin vaillinaisin tiedoin, niin alkaako sitä itsekin lopulta elää sitä versiota tarinasta? Eli lisääntyykö epäreiluuden kokemus kun vuosia käy keskustelua, jossa oma osuus on jätetty vähän pois ja sen vastapuolen törkeyttä korostetaan?

Tulee vaan äkkiä mieleen kaikki ne tuhannet ja tuhannet ihmiset jotka ihmettelevät miksi entisen kumppanin uusi puoliso vihaa, vaikkei edes tunne.. Olisiko niin, että se uusi kumppani on kuullut vain pääasiallisesti arvostelevaa kommentointia ja kaikki puolison exän vanhat huonot hetket, eikä koskaan sitä toista puolta tarinasta. Sitten seuraavaksi se uusi ihmettelee miksi kumppaninsa haluaa vielä olla perusystävällinen exälleen vaikka se on sellainen tarinoiden valkyria.

Vierailija kirjoitti:

Ei olla oikeudessa. Ja sielläkin saa syytetty puhua mitä lystää ja jättää kertomatta. Ja sekin joitain ihmetyttää ja pidetään vääränä. Ja joitain taas ei yhtään. Se on varmaan ihmistyypistä kiinni. Jos joku toimintatapa on itselle luontainen keino, niin sen hyväksyy muillekin helpommin. 

Olen muuten monesti oikeassa elämässä tunnustanut, että olen tehnyt virheitä, etten ole itsekään mikään pulmunen jossain asiassa tai olen pyytänyt anteeksi. Moni on sanonut, että siihen ei moni pysty. Että monelle se on liian kova paikka tunnustaa jotain itsestään "epätäydellistä" asiaa saati pyytää anteeksi. Minulle se on ihan osa normaalia elämää. En silti mitenkään glorifioi itseäni, teen edelleen paljon virheitä ja sanon asioita joita harmittelen jne. 

Kyllä tuo aika kovalta sädekehän kiillotukselta kuulostaa. Täällä on niin helppo päteä, kyllä minä ainakin, ja en minä ainakaan. Good for you. Mitä jos antaisit kaikkien kuitenkin toimia omilla tavoillaan, etkä vaadi kaikkia toimimaan kuten sinä toimisit? Väännät tästä jotain ihmeellistä keskustelua oikeasta ja väärästä tavasta kertoa omia henkilökohtaisia asioitaan tuntemattomille. Nyt ihan oikeasti joku raja tuohon moralisointiin ja vaatimiseen.

Ja kuka sinä olet tietämään ettei täällä ole kerrottu totuutta? Totuutta juuri sellaisena minä kertoja sen aidosti ja rehellisesti itse näkee? Se, ettei tuo totuus sinua miellytä, tai ole sinun mielestäsi riittävän kattava, on sinun ongelmasi. Jos minä olen värisokea ja olen sitä mieltä että ruoho ei ole vihreää, niin mikä sinä olet epäilemään että valehtelen tai peittelen totuutta? Se on se, mitä minä näen, vaikka sinä näkisit jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei olla oikeudessa. Ja sielläkin saa syytetty puhua mitä lystää ja jättää kertomatta. Ja sekin joitain ihmetyttää ja pidetään vääränä. Ja joitain taas ei yhtään. Se on varmaan ihmistyypistä kiinni. Jos joku toimintatapa on itselle luontainen keino, niin sen hyväksyy muillekin helpommin. 

Olen muuten monesti oikeassa elämässä tunnustanut, että olen tehnyt virheitä, etten ole itsekään mikään pulmunen jossain asiassa tai olen pyytänyt anteeksi. Moni on sanonut, että siihen ei moni pysty. Että monelle se on liian kova paikka tunnustaa jotain itsestään "epätäydellistä" asiaa saati pyytää anteeksi. Minulle se on ihan osa normaalia elämää. En silti mitenkään glorifioi itseäni, teen edelleen paljon virheitä ja sanon asioita joita harmittelen jne. 

Kyllä tuo aika kovalta sädekehän kiillotukselta kuulostaa. Täällä on niin helppo päteä, kyllä mi

Olen eri mutta kuvittelisin eriävien mielipiteiden johtuvan ihmisten erilaisista kokemuksista. Kun on elänyt ihmisen kanssa, jolle kaikki kurja on aina jonkun toisen vika, eikä syy koskaan itsessä, niin tietää hyvin, että moni näistä ihmisistä uskoo ihan vilpittömästi, että näin on. Otetaan nyt esimerkiksi kaikkien tuntemista joku Torppa -mahtaakohan koskaan miettiä omaa osuuttaan elämänsä kriiseissä? Hän nyt taitaa olla melkoinen kumipallo, joka pomppaa aina takaisin ylös kun joku tapahtuma pudottaa pohjalle. Mutta entä jos on Torpan kyvyt väistellä vastuuta ja värittää tilanteita omaksi edukseen, muttei hänen selviytymiskykyään: jääkö ikuisesti jumiin sellaiseen rooliin missä kaikki kohtelee kurjasti vaikka itse tahtoo muille vain pelkkää hyvää? Tunnen nimittäin läheisesti pari tällaista ja heidän elämänsä vaikuttaa vierestä katsottuna vähän raskaalta. Vastoinkäymistä ja pettymystä toisensa jälkeen, sekä seuraavien odotusta, itse vailla mahdollisuutta mitenkään parantaa tilannettaan. Vaihtelevia suosikki-ihmisiä elämässä, joihin kohdistuu hirmu usko ja odotukset, ja jotka sitten putoavat alimpaan paarialuokkaan jos tuottavatkin pettymyksen.

Vierailija kirjoitti:

Heippa hei.

Tuohon katkeroitumiseen ja uhriutumiseen. En siitä itseäni tunnista. Tai no, varmasti täältä lukiessa on semmoisen kuvan hyvinkin voinut saada. 

Usein sitä on tullut kirjoitettua sinä katkerana maailmanlopun hetkenä ajatuksiaan tänne. Tämä on ollut monesti, se paikka johon olen pahan olon oksentanut. Ja siinä hetkessä se on katkeraa, ja juurikin sitä että voivoi minua, kukaan ei minusta tykkää ja minut on hylätty, kaikilla on parempi ilman minua. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Vaan aktiivisesti olen kokoajan pyrkinyt siihen, että en uhriudu enkä katkeroidu. En halua elää menneessä, en halua kaiken tapahtuneen ikävyyden määrittävän minua ihmisenä. Jälkensä se on jättänyt. Ja vaikeita päiviä on. Ikävä on välillä musertava. Suru. Kipu. Mutta katkera en ole. Uhri olen. Mutta en halua elää elämääni uhrina, uhrin viitta harteilla. Sen ymmärtäminen että on uhri auttaa ymmärtämään ja tiedostaminen hel

"Ex puhuu edelleen asioista joita minä olen suustani päästänyt vuosi sitten. Ja samaa hän jauhaa lasten kanssa. Vuosi on kuitenkin pitkä aika, ja vuoden takaisesta on tilanne muuttunut todella paljon. "

Jälleen yksi asia minkä tunnistan omasta elämästä. Tuntuu ikävälle, että joku muistuttaa, tai yleensä muistaa, sammakoita joita olen päästellyt suustani kun minulla on ollut vaikeaa tai tunteet pinnassa. Kuten sanoit, tilanne on elämässäni muuttunut. miksei se toinen huomaa sitä! Miksi se 'jauhaa' vielä niitä vanhoja!

Mutta kuten se toinenkaan ei saa valita mitä loukkauksia minä kannan mukanani harmistuksen lähteenä, en minäkään voi vaatia, että hän laskisi menemään jotkut loukkaavat puheeni. Varmaan laskee vielä joskus, silti, kaikki mitä välillämme tapahtui on aiheuttanut sen, ettei suhteemme palaa enää ennalleen. Minä olin loukkaantunut, minä puhuin rumasti ja yritin vaikuttaa hänen tekemisiinsä. Minun täytyy ottaa siitä itse vastuu. Anteeksi en ole pyytänyt, ex teki mieluummin valinnan etäisyydestä ja minä kunnioitan sitä. Viimeinen irtipäästettävä suhteen osa onkin se, missä sinä ap toivot, että exäsi näkisi sinut joskus siten kun toivoisit. On hyvin mahdollista, ettet koskaan pääse hänelle näyttämään, että olet jättänyt taakse kaunan ja katsot positiivisesti tulevaan. Sellaista suhdetta ei enää voi korjata, joka on tuomittu päättymään. Kun aikaa kuluu on mahdollista luoda ihan uusi suhde, esim lastenne isovanhempina, mutta koskaan et tule pääsemään enää hetkeen missä exäsi näkisi sinut kunnioitettavana ja arvostettavana naisena, kenestä hän on juuri eroamassa aloittaakseen uuden suhteen. Sen kanssa sinä joudut elämään, että sinut jäädytetään historiassa siksi reppanaksi, joka yritti kynsin hampain pitää kiinni yksipuolisesta rakkaudesta ja sitten suuttui verisesti kun se ei onnistunut.

Mitä väliä, lopulta, kunhan tulet kunnioitetuksi toisena vanhempana. Se suhde elää vielä ja jatkossa. Se sinun on vielä mahdollista lunastaa kun alat asettamaan kohteliaasti rajasi.

28 v yhdessä vielä jatkaa ja haluan korostaa, että puhun vain omasta tilanteestani ja ajatuksistani mitä päässäni herää.

Anteeksi pyytämisestä, jos minut tuntisitte niin tietäisitte, minun on helppo kiittää ja pyytää anteeksi. Enkä hetkeäkään väitä, että olisin täydellinen ja ihan varmaan olen myös tehnyt 28 vuoden aikana virheitä. Silti väitän, että minun eroon ei ollut syynä minun tekemiset tai tekemättä jättämiset. Tavallaan en tiedä mitä tapahtui edelleenkään ja niin pitkään kaipasin sitä tietoa. Olen luonteeltani todella kärsivällinen, avoin ja mökkimiehen sanoin avarakatseinen. Keskustelemme hyvin avoimesti kaikista asioista, olemme sopineet heti alussa, että eksistämme emme puhu pahaa, mutta toki itseämme hiertäneistä asioista voimme puhua. Olen myös avoimesti puhunut siitä, että meillä oli s@eksielämää, läheisyyttä yms ihan eroon asti ja siitä kuinka paljon meillä oli yhteisiä harrastuksia ja menoja, siitä että emme riidelleet jne. Mökkimies minulle sanoikin, että Hän on hämmästynyt, että eksäni halusi erota. Heillä oli tilanne jo se että eivät pystyneet olemaan samassa huoneessa, ei löytynyt puhuttavaa, s@eksielämää ei ollut vuosiin ja sitä myöten oli hävinnyt kaikki muukin kosketus. Ehkä juuri itsellänikin se tiedonhalu asioista johtui siitä, että olisin halunnut ymmärtää, olisinko voinut jollakin lailla eron estää. Enhän minä olisi voinut estää rakastumasta toiseen naiseen, mutta minä en toisesta naisesta tiennyt.

Näitä asioita on nyt tavallaan helppo pyöritellä mielessä kun ne ei enää satu. 

Minulla ei ole mökkimiehen eksästä tai mökkimiehellä ei ole minun eksästäni mitään negatiivisia möykkyjä. Molemmat on halunneet kunnioittaa toisen mennyttä elämää ja lasten toista vanhempaa. Tässä iässä myös ymmärtää, että elämä ei ole niin mustavalkoista.

28 v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

28 v yhdessä vielä jatkaa ja haluan korostaa, että puhun vain omasta tilanteestani ja ajatuksistani mitä päässäni herää.

Anteeksi pyytämisestä, jos minut tuntisitte niin tietäisitte, minun on helppo kiittää ja pyytää anteeksi. Enkä hetkeäkään väitä, että olisin täydellinen ja ihan varmaan olen myös tehnyt 28 vuoden aikana virheitä. Silti väitän, että minun eroon ei ollut syynä minun tekemiset tai tekemättä jättämiset. Tavallaan en tiedä mitä tapahtui edelleenkään ja niin pitkään kaipasin sitä tietoa. Olen luonteeltani todella kärsivällinen, avoin ja mökkimiehen sanoin avarakatseinen. Keskustelemme hyvin avoimesti kaikista asioista, olemme sopineet heti alussa, että eksistämme emme puhu pahaa, mutta toki itseämme hiertäneistä asioista voimme puhua. Olen myös avoimesti puhunut siitä, että meillä oli s@eksielämää, läheisyyttä yms ihan eroon asti ja siitä kuinka paljon meillä oli yhteisiä harrastuksia ja menoja, siit

eipä sille mitään mahda ettei yleensä erossa osaa sormella osoittaa miksi tarkalleen ottaen tunteet kuoli. Jos syitä alkaa kaivamalla kaivamaan niin sitä pian tulee näyttäytyneeksi sellaiselle jätetyn syyllistäjälle joka vielä lopuksi lyö lyötyä. Sieltä tulee lista asioista mitkä ärsytti siihen pisteeseen että fiilikset meni. Miten sinä sanoisit ihmiselle kenestä kuitenkin yhä välittää esim että se syy miksi rakkauteen ei enää ollut paluuta oli lopulta se, että suostuin seksiin ainakin vuoden sinun mieliksi vaikka en itse halunnut? Ja että siitä jäi ällötys, jota en enää pysty karistelemaan. Ne syyt on raadollisia. Ja sitäpaitsi yleensä vielä kyseenalaistettavissa. Sanot, etten halunnut enää suudella kun sinun hengitys haisee nykyisin koko ajan kakalle. No mikä on reaktio? Loukkaantuminen ja sen kyseenalaistaminen, etteihän tuo ole mikään syy eroon, ja mikset koskaan sanonnut mitään jne. Syy voi olla, että menetin kunnioitukseni sinuun kun sinä olet sellainen ystävämiehemme mielistelijä -ottaako kukaan tällaista edes vastaan? Mutta kun se tunteiden kuoleminen on usein ihan oikeasti vaan summa pienistä triviaaleista asioista, jotka alkoi häiritä. Mitä siellä on sitten taustalla, joku henkilökohtainen prosessi, who knows, mutta jos syitä alkaa tivaamaan niin tuollaisia ne tunnistettavat syyt sitten usein on. Pieniä ja pahaa mieltä aiheuttavia.

Kunnioitusta on myös ottaa toisen ajatukset ja tunteet tosissaan, eikä alkaa tivaamaan syytä, vaikka ymmärränkin että tuntuisi tärkeältä ymmärtää miksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

..... Ex olisi entistä vihaisempi ja hankalampi, tekisi entistä enemmän kiusaa ja vaikeuttaisi asioita niin paljon kun ikinä mahdollista. Hän kostaa, aina, kaiken ja kau

 

 

Anteeksi, mutta sivusta seuranneena minusta tuntuu, että sinua aloittaja nyt turhaan painaa maahan ja estää pitämästä puoliasi tuo omaksumasi uhriasema. Suhteessasi etenkin ex-mieheen, mutta myös lapsiisi kuultaa koko ajan läpi sellainen väärinkohdellun ihmisen, josta kukaan ei välitä, ääni. Jos eroa ja lasten valintoja ei pysty käsittelemään ikään kuin ulkopuolelta katsoen, niin että näkee myös oman osallisuuden ihmissuhdevaikeuksiin, jää kiinni juuri sellaiseen katkeruuteen ettei kukaan välitä ja olen aivan pelkkä lastu laineilla.

Siis tarkoitan, että tölvimiseen ja kiukutteluun ja pahanpuhumiseen on aina joku syy. Jos ei sitä kertakaikkiaan keksi esim jostain

Samaa mieltä. Ap kannattaa miettiä nyt rehellisesti miksi ei halua liitosta viedä mukanaan omaa taloudellista osaansa. Ettei vain syy olisi se, että sillä antaisi miehelle osittaisen synninpäästön? mies saattaisi katsoa, että hänhän on nyt tehnyt niin kuin on oikein ja "antanut" ex-vaimolle tukun rahaa.

Kannattaisi ehkä kuitenkin päästää se mies nalkista ja ottaa kaikki materiaalinen mitä sen liiton raunoilta irti saa. Ensinnäkin koska se kuuluu sulle ja myöhemmin kaduttaa jos annoit miehen pitää kaiken. Toiseksi, se että yrittää pitkittää miehen syyllisyydentuntoa mahdollisimman pitkäksi ei paranna teidän kanssakäymistänne vanhempina vaan vaikeuttaa. Itselle se voi toki tuntua ainoalta käytettävissä olevalta keinolta langettaa miehelle edes jotain seurauksia inhottavasta toiminnastaan. Ihminen oikeasti on taipuvainen välttelemään kaikin keinoin sitä tunteista inhottavinta, syyllisyyttä. Se onnistuu vaikka lahjomalla, tekemällä välillä näyttäviä palveluksia syyllisyydentunnon lähteelleen, tai väritämällä siitä jota kohtaan tuntee syyllisyyttä jotenkin huono ihminen, joka vähän niin kuin ansaitsikin tulla kohdelluksi jaskasti. Ap voi valita minkä edellämainituista haluaa mieluiten. Minä ottaisin ne lahjat ja palvelukset :D

Käytin omassa avioerossani (nk salamaero, pienet lapset) vuosia tuskallisiin miksi-kysymyksiin. Minun kohdallani kyse oli siitä, että olen hyvin tietokeskeinen ihminen ja tieto auttaa minua sietämään kaaosta.

Aluksi luulin ettei eksäni halua kertoa minulle "totuutta". Mutta lopulta ymmärsin ettei hän itsekään tiennyt sitä, se oli häneltä hyvin impulsiivinen teko (hänellä on impulsiivinen luonne).

En voi sanoa että vieläkään ymmärtäisin kaikkea, mutta vuosien kuluessa olen saanut kiinni pienistä palasista ja nyt ymmärrän jotain. Siihen tarvitsin sen, että hellitin asioiden tivaamisesta ja kaivamisesta - tähän minua kannusti terapeutti.

Uskon että lopulta totuus tai ainakin suurin osa siitä tulee esiin kuin itsestään.

Kiitos Sinulle 5429 kirjoittajalle.

Minulle olisi riittänyt se tieto, että en enää rakasta, enkä halua olla yhdessä. Rehellisesti myös se tieto, että olen ihastunut toiseen. Olisihan se sattunut ja kovaa, mutta siitä olisi alkanut kuitenkin surun jälkeen toipuminen.

Nyt surin ja olin huolissani masennuksesta, kärsin salakämpän ja siihen liittyvät valheet, jouduin itse sanomaan "että nyt on erottava" ja sitten myöhemmin todeta, että toisella on ollut nainen jo pitkään = samaan aikaankin. Jos siis olisin päässyt valitsemaan niin olisin kyllä halunnut rehellisyyttä kertarytinällä.

Totta on kyllä se, että kun tunteet kuolee niin toisessa ihan varmasti alkaa ärsyttämään mitä kummallisemmat asiat, esim. tapa puhua, ominaisuustuoksu yms. Fiksu ihminen kyllä tajuaa, että silloin ongelma ei ole siinä toisessa vaan itsessäni.

Tämä kaikki on nyt sellaista menneisyyttä, jonka kanssa olen ihan "sinut". Eksähän eilen kysyi minulta, että käydäänkö syömässä joku päivä, totesin siihen, että en näe mitään tarvetta siihen. Todellakin pääsin itseni kanssa siihen tilanteeseen, että se minun lapsellinen ajatus siitä, että voitaisiin olla ystäviä on menneen talven lumia. En minä tarvitse eksää elämääni. Pääasia, että tulemme toimeen tarvittaessa (ja tulemmekin).

28 v yhdessä 

Minä olen se salamaerolle syitä etsinyt. Eksällä oli uusi nainen, mutta se ei kuitenkaan minusta ollut 'selitys'. Se suhde kesti aikansa ja päättyi hyvin rumasti sekin.

Itse varmaankaan en ymmärtänyt, miksi kaikki piti toteuttaa sellaisella vauhdilla, parissa päivässä. Minulle ja lapsille ei jäänyt lainkaan aikaa sisäistää asiaa. Menimme shokkiin.

Eli minun kysymykseni ei ollut "miksi ero" vaan "miksi pikaero" ilman minkäänlaisia aikaisempia keskusteluja suhteemme ongelmista.

Paljon myöhemmin luin että yksi salamaeroaja-tyyppi on konfliktinvälttelijä. Hän ensinnäkin patoaa asiat sisäänsä ja toiseksi hän juoksee ulos suhteesta uskotellen, että niin on kaikille helpompaa.

Viisaita puhut 28v. Olen itse kerran aikoinaan ollut jättäjä (kun oma rakkaus miestäni kohtaan oli jo loppunut kauan sitten, ja lopuksi ihastuin toiseen). Syy rakkauden loppumiseen oli omalla kohdallani se, että olimme liian erilaisia, menneet yhteen hyvin nuorena. Ja kaiken huipuksi olimme molemmat vielä aika ulkonäkökeskeisiä. Oli hienoa kun poikaystävä oli komistus ja tyttöystävä kaunis.  Kummallakin oli huonot tunnetaidot, olimme 50 luvulla syntyneitä , ja kotoa saadut eväät tällaisiin asioihin olivat kummallakin heikot. Siinä sitten sananmukaisesti ja kliseisesti kasvoimme erilaisiksi aikuisiksi, kumpikin eri suuntiin. Mies olisi halunnut jatkaa, todennäköisesti ihan mukavuussyistäkin , koska eroaminen ja omaisuuden  jakaminen yms. oli tietenkin  hyvin vaikea prosessi  Kuten tietysti erokin. En itse osannut sanoittaa sitä silloin, miksi rakkaus loppui, eikä toista halunnut tieten tahtoen loukatakaan. Halusi ikäänkuin säästää sitä toista, koska oli itse se lähtijä/jättäjä osapuoli.  Nyt on jo vuosikymmeniä kulunut, otin noista asioista opikseni ja nykyisin leskenä voi vain ihmetellä kuinka tyhmä sitä on nuorena ollutkaan. Kaikki oppi tuli kantapään kautta. Miehiä ei tule enää elämääni , se on selvä ja oma tahtotilakin. Viimeinen mies oli hyvä ja hyväluonteinen, niillä muistoilla elän nyt loppuelämäni.  Mennyttä en kadu, onpahan muisteltavaa, mutta monesti on miettinyt että olisipa kaksikymppisenä tiennyt sen mitä sittemmin tiesi  vaikka 50 vuotiaana. Olisi ehkä joitakin kotkotuksia sentään jäänyt väliin.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos Sinulle 5429 kirjoittajalle.

Minulle olisi riittänyt se tieto, että en enää rakasta, enkä halua olla yhdessä. Rehellisesti myös se tieto, että olen ihastunut toiseen. Olisihan se sattunut ja kovaa, mutta siitä olisi alkanut kuitenkin surun jälkeen toipuminen.

Nyt surin ja olin huolissani masennuksesta, kärsin salakämpän ja siihen liittyvät valheet, jouduin itse sanomaan "että nyt on erottava" ja sitten myöhemmin todeta, että toisella on ollut nainen jo pitkään = samaan aikaankin. Jos siis olisin päässyt valitsemaan niin olisin kyllä halunnut rehellisyyttä kertarytinällä.

Totta on kyllä se, että kun tunteet kuolee niin toisessa ihan varmasti alkaa ärsyttämään mitä kummallisemmat asiat, esim. tapa puhua, ominaisuustuoksu yms. Fiksu ihminen kyllä tajuaa, että silloin ongelma ei ole siinä toisessa vaan itsessäni.

Tämä kaikki on nyt sellaista menneisyyttä, jonka kanssa olen ihan "sinut". Eksähän eilen

No se on kyllä totta, että erota pitäisi viimeistään kun on avoin uudelle suhteelle. Mutta tosiaan kun aluksi ne syyt on vähän sellaisia epämääräisiä. Ärsyttää, menee mielenkiinto jutella ja kuunnella toista, ei enää haluta, ärsyttää kun toinen tulee töistä kotiin, alkaa huomata kaikkea pientä häiritsevää mikä ei ennen häirinnyt.. Eihän sitä siinä osaa oivaltaa, että nyt on kuulkaa sillä lailla, että rakkaus on kuollut. Se ahdistaa ja masentaa ihan todella kun toiseen on kiintynyt, muttei pysty enää yhteiselämään. Ja lapsetkin ja kaikki, pelottavaa! Sitten sitä väistelee ja toivoo, että tilanne vielä muuttuisi.

Kunnes ihastuu johonkin kolmanteen ja mikään ei enää niin hirveästi ärsytäkään. Erossa olemisen tarve ei ole enää niin akuutisti mielessä, ajatukset tulevaa exää kohtaan ovat itseasiassa sallivammat ja lämpimämmät kun yleinen mielialakin valoistuu ihastuksen hormonimyrskyn siivittämänä. Ärsytyksen tilalle hiipii hiljalleen syyllisyys siitä että tietää, että jos nyt eroan, tulen tavoittelemaan tuota uutta suhdetta ja se tulee ilmi ennemmin tai myöhemmin. Olen siis jättäjän lisäksi pettäjäkin. Sitten tulee se viimeinen yritys ja puristus vanhassa suhteessa. Veikkaan että moni suhde jatkuu tuon jälkeen ilman että ulkopuolinen ihastus tulee koskaan ilmi. Loput sitten päättyy ja jäljelle jää jätetyn epäusko: luulin että meillä meni jo paremmin.

Minun näkemykseni mukaan ap ei yritä saada miestä tuntemaan syyllisyyttä tai yritä uhriutua ja sen takia jättäisi hakematta omaa osaansa. Olen lukenut ketjun alusta asti, ja heti alusta asti tunnistin miehen narsistiksi. Olin yksi ensimmäisiä jotka tällaista vaihtoehtoa ehdottivat ketjussa. Kaikki mitä olen lukenut sen jälkeen, on vain vahvistanut arveluani siitä, että mies on ihan täysiverinen narsissi.

Olen nähnyt läheltä kaksi avioeroa narsissimiehestä. Ensin vanhempieni eron, ja sen jälkeen sisareni eron. Voin siis sanoa että minulla on elämänmittainen kokemus noista. Ja ainoa mitä voin sanoa, on että en ihmettele jos ap ei halua tapella. Sen tyyppisen ihmisen kanssa tärkeintä on päästä siitä mahdollisimman pitkälti eroon niin nopeasti kuin vaan ikinä pystyy. Ikävä kyllä, kun narsissi tämän huomaa, alkaa hän puolestaan pitkittää eroa.

Isäni kohdalla esimerkiksi isä teki lakimiehensä kanssa häntä tyydyttävän jakopaperin. Äiti meni, halusi allekirjoittaa paperin, ihan sama mitä siinä luki kunhan pääsi miehestä eroon, mutta isä alkoikin riitelemään itse tekemästään jaosta, kuinka äiti yrittää huijata häntä. Mikään vaihtoehto ei kelvannut isälle sen jälkeen, kun hän huomasi sen sopivan äidille. Noiden kanssa ei vaan voi voittaa, jos tasajakoa kaipaa. Noiden kanssa voitto on se, kun on vielä järjissään prosessin loputtua. Ja nekin sen tietävät, ja siksi tekevät kaikkensa jotta et olisi enää järjissäsi.

Ihmiset eivät vaan ymmärrä sitä kaikkea manipulaatiota ja kaasuvalotusta, asioiden kääntämistä ympäri ämpäri moneen kertaan ja joka suuntaan, kun eivät ole itse kokeneet. Ah kuinka elävästi tulee mieleen, kun isäni sanoi asian X. Ja kun hänen hetken kuluttua todistettiin olevan väärässä, hän ei ollut ikinä sanonut asiaa X. Hulluhan ihminen on joka kuvittelee hänen ikinä sanoneen mitään sellaista. Ja hän itse uskoi täysin itseään. Eihän hän ole voinut olla väärässä, kun se vaan ei ole mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Käytin omassa avioerossani (nk salamaero, pienet lapset) vuosia tuskallisiin miksi-kysymyksiin. Minun kohdallani kyse oli siitä, että olen hyvin tietokeskeinen ihminen ja tieto auttaa minua sietämään kaaosta.

Aluksi luulin ettei eksäni halua kertoa minulle "totuutta". Mutta lopulta ymmärsin ettei hän itsekään tiennyt sitä, se oli häneltä hyvin impulsiivinen teko (hänellä on impulsiivinen luonne).

En voi sanoa että vieläkään ymmärtäisin kaikkea, mutta vuosien kuluessa olen saanut kiinni pienistä palasista ja nyt ymmärrän jotain. Siihen tarvitsin sen, että hellitin asioiden tivaamisesta ja kaivamisesta - tähän minua kannusti terapeutti.

Kiitos myös Sinulle kirjoituksistasi.

Samaistun täysin tuohon "tietokeskeinen" ihminen. Minulle on ihan mahdottoman tärkeätä saada selitys elämässäni kaikelle. Siksi olisin kaivannut vastauksia. 

Olen kyllä vahvasti tullut siihen tulokseen, että jonkinlainen ikäkriisi miehelle tuli ja kyllä minä Hänet tunnen, on luonteeltaan ihminen jonka on vaikea sanoa kenellekään ei. On ihastunut vahvasti työpaikallaan ja tiedän, että minua ja poikaamme ei olisi ikinä halunnut satuttaa. Elänyt sitten kaksoiselämää pelkuruuttaan, joka sitten päätä sekoitti ja pahasti. Se millä piti minua otteessaan, eli lupaillen vielä mahdollisesti yhteiselämää, ehdottaen lounaita, yhteiset kauppareissut, no petipuuhatkin yms niin osa oli sitä, että vaikka ei enää halunnut olla yhdessä niin olisi halunnut haluta. Minä elin toivossa, tietämättä toisesta naisesta. En minä vihainen ole erosta, mutta asiat olisi voinut hoitaa rehellisesti, minusta eksän toiminta oli pelkuruutta ja itsekästä.

28 v yhdessä

Vierailija kirjoitti:

Minun näkemykseni mukaan ap ei yritä saada miestä tuntemaan syyllisyyttä tai yritä uhriutua ja sen takia jättäisi hakematta omaa osaansa. Olen lukenut ketjun alusta asti, ja heti alusta asti tunnistin miehen narsistiksi. Olin yksi ensimmäisiä jotka tällaista vaihtoehtoa ehdottivat ketjussa. Kaikki mitä olen lukenut sen jälkeen, on vain vahvistanut arveluani siitä, että mies on ihan täysiverinen narsissi.

Olen nähnyt läheltä kaksi avioeroa narsissimiehestä. Ensin vanhempieni eron, ja sen jälkeen sisareni eron. Voin siis sanoa että minulla on elämänmittainen kokemus noista. Ja ainoa mitä voin sanoa, on että en ihmettele jos ap ei halua tapella. Sen tyyppisen ihmisen kanssa tärkeintä on päästä siitä mahdollisimman pitkälti eroon niin nopeasti kuin vaan ikinä pystyy. Ikävä kyllä, kun narsissi tämän huomaa, alkaa hän puolestaan pitkittää eroa.

Isäni kohdalla esimerkiksi isä teki lakimiehensä kanssa häntä tyydyttävän jako

Sanotaan näin, että kun itselläkin on kokemusta ja näkemystä niin yhdyn terapeuttien näkemykseen, että tuossa tanssissa on kaksi. N:in kumppani oppii myös tapoja jolla manipuloida sitä manipuloivaa kumppaniaan. N:in kumppani ajattelee usein pystyvänsä hallitsemaan kumppaniaan. Monella tapaahan N on hyvin ennalta-arvattava ja kaavamainen reaktioissaan ja peleissään. Se vaan että se kumppani ei huomaa, että hänen yrityksensä hallita tilannetta tavallaan, pelaavat vain sen N:in pussiin, lopulta. Sellainen on hämmästyttävän läheisriippuvainen kuvio seurata sivusta. Kun se alakynnessä ollut pääsee eroon ja huokaisee helpotuksesta, niin ei se slti pääse eroon. Ajatukset pyörii siinä maailmannavassa vielä pitkän aikaa eron jälkeenkin. Halusipa joku palata takaisin yhteenkin, perustellen, että hänelle ja lapselle on turvallisempaa niin. Bullshit. ei vaan kestänyt sitä yhtäkkistä valkeaa kohinaa.

En halua syyllistää, moni on ihan täyspäinen lähtökohtaisesti, mutta se vuosien mindfuck saa aikaan outoja sävyjä myös 'uhrin' käytöksessä.

Monesti narsistien suhteen jälkeen ei pysty tekemään päätöksiä täysin oman mielensä mukaan tai mikä olisi itselle parasta vaan "roikottaa" ja "kierrättää" päätöksissään ja ajatuksissaan narsistia joskus hyvinkin pitkään. Myös on tyypillistä, että kuvittelee jonkun oman tekemänsä asian olevan kosto tai herätys narsistille. 

Vierailija kirjoitti:

Minun näkemykseni mukaan ap ei yritä saada miestä tuntemaan syyllisyyttä tai yritä uhriutua ja sen takia jättäisi hakematta omaa osaansa. Olen lukenut ketjun alusta asti, ja heti alusta asti tunnistin miehen narsistiksi. Olin yksi ensimmäisiä jotka tällaista vaihtoehtoa ehdottivat ketjussa. Kaikki mitä olen lukenut sen jälkeen, on vain vahvistanut arveluani siitä, että mies on ihan täysiverinen narsissi.

Olen nähnyt läheltä kaksi avioeroa narsissimiehestä. Ensin vanhempieni eron, ja sen jälkeen sisareni eron. Voin siis sanoa että minulla on elämänmittainen kokemus noista. Ja ainoa mitä voin sanoa, on että en ihmettele jos ap ei halua tapella. Sen tyyppisen ihmisen kanssa tärkeintä on päästä siitä mahdollisimman pitkälti eroon niin nopeasti kuin vaan ikinä pystyy. Ikävä kyllä, kun narsissi tämän huomaa, alkaa hän puolestaan pitkittää eroa.

Isäni kohdalla esimerkiksi isä teki lakimiehensä kanssa häntä tyydyttävän jako

Kiitos! Sinä selvästi ymmärrät, ja tiedät mistä puhutaan. Todella osuvaa tekstiä.

Valitettavasti, tai varmaan juuri sen ihmisen onneksi, monet eivät voi asiaa ymmärtää. Ikävä kyllä ymmärrykseen tarvitaan omakohtainen kokemus.

En kuitenkaan elä elämääni uhrina, en jää siihen kiinni. Ja todella olen mennyt ja jatkuvasti menen itseeni. Tunnistan omat vikani ja puutteeni. Työstän näitä asioita ja tietyssä rajassa opettelen hyväksymään itseni vikoineni. Puhun exästä vain asioita jotka on totta. Korjaan, jos ihmiset puhuvat asioista väärin. Kerron myös omat epäkohtani.

Ja on totta, minun pitää mennä itseeni siinä, miksi olen ajautunut semmoiseen suhteeseen missä olin vuosia. Se on myös syy, miksi aivan rauhassa keskityn toipumiseen, itsetuntemukseen. 

Ap