Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Tämä kosintahan on luultavasti kuulopuhetta, vain asianomaiset itse tietävät miten ja minkälaisella aikataululla se tapahtui. Mutta hyvä kun on asioita saatu etenemään ja järjestymään. Selkeyttää kaikkia osapuolia ja elämän jatkumista. 

Muuten, useinhan on esimerkiksi näissä erilasissa hääohjelmissa kuulemma ollut nainen se aktiivisempi osapuoli. Niin suhteen alkamisessa kuin sen etenemisessä. Taitaa olla varsin tavallista, että näin on. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä kosintahan on luultavasti kuulopuhetta, vain asianomaiset itse tietävät miten ja minkälaisella aikataululla se tapahtui. Mutta hyvä kun on asioita saatu etenemään ja järjestymään. Selkeyttää kaikkia osapuolia ja elämän jatkumista. 

Muuten, useinhan on esimerkiksi näissä erilasissa hääohjelmissa kuulemma ollut nainen se aktiivisempi osapuoli. Niin suhteen alkamisessa kuin sen etenemisessä. Taitaa olla varsin tavallista, että näin on. 

No, tavallaan kuulopuhetta (en ollut paikalla), mutta kyllä ihan asianomaisen kertomana. Asianomainen kertoi muutakin, mutta en näe syytä kertoa siitä enempää. Ei minulle ole merkitystä miten kaikki on tapahtunut, ovat nyt kihloissa ja toivottavasti onnellisia. Mä luulen, että eksä saattaa tarvita tuollaisen vahvasti ohjaavan naisen, ehkä nyt "kolmas kerta toden sanoo" ja kolmas kihlaus johtaisi avioliittoon asti. 

Nyt kun eksä otti "minusta ison askeleen" ja kutsui sukunsa ja erityisesti poikansa nykyisen kotiin niin tilanne on jotenkin selkeämpi kaikille. Lisäksi kun osoitteenmuutokset ja kamojen haku on sujunut, niin tuntuu erinlailla, että eksä on hyväksynyt nyt myös tilanteen ja päästänyt irti.

Tänä aamuna mökkimies ja poikani lähtivät tästä yhtämatkaa kun mökkimies päätti heittää pojan kouluun lakon takia. En olisi ikinä uskonut, että mökkimies pyörii täällä kuin kotonansa ja ihan oikeasti kaikilla rento olo. Yli 3 kk alussa pidin ne "erossa", kunnes tuli Heidän työkuviot ja reissasivat yhdessä, toki isommalla porukalla. Alussa mökkimies opetti ja ohjasi poikaani, nykyään pojallani on myös keikkoja jossa mökkimies ei ole itse paikalla vaan poika työskentelee muiden tiimien kanssa.

Elämä menee eteenpäin ja nyt on kaikki hyvin. Terveysasiatkin hyvässä tilanteessa juuri nyt.

28v yhdessä 

28, sun rakastuneista haleista ja pussailuista on ihana lukea! Saa tuntemaan kaipuuta itsekin siihen vastarakastuneen olotilaan. Onneksi se tunne kanavoituu siihen, että tekee mieli enemmän halia ja pussailla tuota jo kauan rinnalla kulkenutta miestäni

T. 31v yhdessä ollut

Vierailija kirjoitti:

 "Mutta kyllä minä ainakin tiedostin, että nämä ovat asioita, jotka valitettavasti etenevät sitä mukaa kuin se on  mahdollista."

Ihmiset ihan itse voivat vaikuttaa asioihin. Passiivisuus ja ajelehtiminenkin on valinta. Jos minulla on vaikka sitkeä ihottuma, puhumattakaan tarttuvasta taudista, niin haen kyllä siihen apua. Ja haavoihin, jotka pitää ommella. Ja sydänvaivoihin. Hakeudun tutkimuksiin. 

"Senkin olen oppinut, että kun se oma virhe sitten on tullut tehtyä, suurin osa osaa syyllistää siitä itseään aivan tarpeeksi ilman, että minä liityn kuoroon."



Monet puolestaan syyttävät muita. Syyllistäminen ja pohtimaan herättäminen/haastaminen ovat eri asioita. Jos toinen tulee palstalla kyselemään, miksi joku on vaikeaa, niin pelkkä vastaus siihen, että siksi tai siksi, ei johda vaikeuden helpottamiseen tai ratkaisuun. Tai helpottaa vain vähän.



On myös vastuullist

Passiivisuus ja ajelehtiminen on tosiaan valinta. Mutta kuten varmasti itsekin tiedät, että kaikki eivät toimi. Lääkäriin ei mennä ennen kuin on pakko, toisin kuin sinä. Koska on liian pelottavaa, mitä sieltä löytyy kipujen taustalta. Ihan aikuiset, muuten normaalit ihmiset toimivat näin. Kun eivät vaan ole valmiita ja kykeneviä kohtaamaan tiettyjä asioita. Se, että sinä olet valmis kohtaamaan pelottavat ja kipeät asiat, on sinun onnesi. Et silti voi vaatia sitä muilta. Et voi vaatia muita sormia napsauttamalla selviämään omista traumoistaan ja tunnelukoistaan vain siksi, että se on järkevää.

Ei sitä voi vaatia, mutta siihen voi rohkaista. Sen sijaan että rohkaisee jatkamaan vellomista tuskassa.

Vierailija kirjoitti:

28, sun rakastuneista haleista ja pussailuista on ihana lukea! Saa tuntemaan kaipuuta itsekin siihen vastarakastuneen olotilaan. Onneksi se tunne kanavoituu siihen, että tekee mieli enemmän halia ja pussailla tuota jo kauan rinnalla kulkenutta miestäni

T. 31v yhdessä ollut

Olen kyllä onnellinen, että mökkimiehen tapasin ja pääsin kokemaan tämän "vastarakastuneen olotilan". Se molemminpuolinen tarve koskettaa, pussailla, kävellä käsikädessä ja ne kutkutuksen tunteet. Vahvojahan nämä tunteet ovat.

Ja ihana kuulla, että Sinulla kanavoituu tunne / tarve samalle toiminnalle rinnalla kulkevan miehesi kanssa. Sehän on ihan parasta, pitkä yhteinen historia, turvallinen + hyvä suhde ja edelleen halu halia + pussailla. Kyllä minulla oli eksää kohtaan ne tunteet ihan loppuun asti. Kyllä pitkää suhdetta kannattaa pitää kuin kukkaa kämmenellä ja arvostaa.

Oma uusi onni tuli surun jälkeen ja kaikki oli/on niin uutta ja ihmeellistä. Kuvittelin hetken jopa, että ikinä en enää tällaisia tunteita pääse kokemaan.

28 v yhdessä 

Ja kaikkea hyvää Teidän elämään.

Itsellä meni pitkä suhde poikki, emme asuneet yhdessä. Kurjinta oli, että henkilö loittoni pikkuhiljaa ja jouduin itse ottamaan puheeksi mikä nyt oikein on. Muuten olisi varmaan jatkanut harvakseltaan, mutta etääntyneenä. Toisaalta nyt harmittaa, olisiko ollut sekin parempi kuin tämä ero. Joko hän ei pystynyt keskustelemaan tai sitten ajatteli pitää "varalla". Surullinen olo on, en jaksaisi edes ajatella nyt mitään uutta suhdetta, tuskin onkaan mahdollista näillä vuosilla. 

Vierailija kirjoitti:

Itsellä meni pitkä suhde poikki, emme asuneet yhdessä. Kurjinta oli, että henkilö loittoni pikkuhiljaa ja jouduin itse ottamaan puheeksi mikä nyt oikein on. Muuten olisi varmaan jatkanut harvakseltaan, mutta etääntyneenä. Toisaalta nyt harmittaa, olisiko ollut sekin parempi kuin tämä ero. Joko hän ei pystynyt keskustelemaan tai sitten ajatteli pitää "varalla". Surullinen olo on, en jaksaisi edes ajatella nyt mitään uutta suhdetta, tuskin onkaan mahdollista näillä vuosilla. 

Täällä käytettiin eksäni puhumattomuudesta termiä "puhehousujen puuttuminen". Sitä niin toivoisi, että kumppani kertoisi missä mennään ja olisi rehellinen tunteistaan. Olen pahoillani surustasi, ero ottaa aina koville.

Olisitko kuitenkaan ollut onnellinen siitä, että suhde olisi muuttunut etääntyneeksi. Tai tunne, että pidetään varalla niin sen kanssa olisi ollut vaikea elää.

En tiedä minkä ikäinen olet, mutta itse en ollut vielä haku päällä, samoja asioita oli kyllä ikääni liittyen mielessä kuitenkin käynyt. Pidin itseäni 50 vuotiaana ihan ikäloppuna uuteen suhteeseen, mutta niin vaan kävi, että uusi ihminen elämääni tuli kun sitä vähiten odotti.

Kaikkea hyvää Sinulle ja suru kyllä helpottaa ajan kanssa, vaikka nyt ei siltä tuntuisikaan.

28 v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä meni pitkä suhde poikki, emme asuneet yhdessä. Kurjinta oli, että henkilö loittoni pikkuhiljaa ja jouduin itse ottamaan puheeksi mikä nyt oikein on. Muuten olisi varmaan jatkanut harvakseltaan, mutta etääntyneenä. Toisaalta nyt harmittaa, olisiko ollut sekin parempi kuin tämä ero. Joko hän ei pystynyt keskustelemaan tai sitten ajatteli pitää "varalla". Surullinen olo on, en jaksaisi edes ajatella nyt mitään uutta suhdetta, tuskin onkaan mahdollista näillä vuosilla. 

Täällä käytettiin eksäni puhumattomuudesta termiä "puhehousujen puuttuminen". Sitä niin toivoisi, että kumppani kertoisi missä mennään ja olisi rehellinen tunteistaan. Olen pahoillani surustasi, ero ottaa aina koville.

Olisitko kuitenkaan ollut onnellinen siitä, että suhde olisi muuttunut etääntyneeksi. Tai tunne, että pidetään varalla niin sen kanssa olisi ollut vaikea elää.

Pohdin aika pitkään otanko puheeksi. Olin kyllä tajunnut, että esimerkiksi välttelee tapaamisen puheeksi ottamista. Kuitenkin en halunnut päästää irti, vaikka se loukkasikin. Oli kuitenkin jotain toivoa, että jos onkin stressiä tms. Kun ei ollut rittaa eikä mitään niin toivoin, että itse ottaisi asian esille. Mutta en pystynyt sitten itse kysymättä. Nyt on raastavaa kun pitää repiä irti ja tyytyä tilanteeseen. En tiedä olisiko olo parempi jos olisimme yhdessä rauhallisesti keskustelleet. Olisin ainakin halunnut, että olisimme kuitenkin puhuneet myös niistä hyvistä asioista suhteessamme. Voisi olla ehkä vielä huonompi olo, en osaa sanoa. Pitäisi yrittää olla vatvomatta. 

"Olisin ainakin halunnut, että olisimme kuitenkin puhuneet myös niistä hyvistä asioista suhteessamme. Voisi olla ehkä vielä huonompi olo, en osaa sanoa. Pitäisi yrittää olla vatvomatta."

Minusta lähes hirvein asia oli oman eron jälkeen kun en saanut mitään selitystä asialle, tai oikeastaan vain turhia lupauksia ja valheita. En niitä silloin toki valheeksi tiennyt. Olisin keskusteluhetken kyllä ansainnut yhteisen 28 vuoden jälkeen, olisi helpompi ollut jatkaa omaa elämää ja surra heti oikeata asiaa. Piti vaan hämillään suruissaan hoitaa omat ja poikamme asiat.

Hyvät hetket jää muistoksi suhteesta, ehkä se toinen etääntyvä osapuoli ei niistä enää halua puhua, on syystä tai toisesta itse käsitellyt asiat. Epäreilua se tavallaan on.

Minun oli tarve vatvoa asioita pitkäänkin, se oli osa minun selviytymiskeinoa. Piti itkeä ja märehtiä ja pikkuhiljaa helpotti. Minusta jos jättää vatvomatta niin tavallaan työntää asioita väkisten piiloon, mutta sieltä ne esiin takaisin tulevat, eikä niitä piiloon pääse.

28 v yhdessä 

Käsitin jotenkin niin, että hänen piti ikäänkuin ensin tehdä tuota etäisyyttä ja siten irroittaa itsensä irti, että pystyi sanomaan kysyttyäni erosta. Jos olisimme puhuneet yhdessä niin ehkä pelkäsi, ettei pystykään tekemään päätöstä. Olisi ollut liian tunteisiin menevää, helpompaa oli hoitaa vähemmän tunteellisesti. Minua kohtaan kyllä epäreilua. Tuntuu, että hän ajatteli pelkästään itseään ja itsensä kannalta. Vaikka sanoi, että luuli tämän tavan olevan minullekin helpompaa. En oikein nyt osaa selkeästi sanoittaa. 

Vatvonut olen jo paljonkin jo tosiaan ennen tätä. Ja vatvon vielä edelleenkin. On niin paljon mielessä. En ole puhunut kuin yhdelle ystävälle, joka ymmärtää. 

Passiivisuus ja ajelehtiminen on tosiaan valinta. Mutta kuten varmasti itsekin tiedät, että kaikki eivät toimi. Lääkäriin ei mennä ennen kuin on pakko, toisin kuin sinä. Koska on liian pelottavaa, mitä sieltä löytyy kipujen taustalta. Ihan aikuiset, muuten normaalit ihmiset toimivat näin. Kun eivät vaan ole valmiita ja kykeneviä kohtaamaan tiettyjä asioita. Se, että sinä olet valmis kohtaamaan pelottavat ja kipeät asiat, on sinun onnesi. Et silti voi vaatia sitä muilta. Et voi vaatia muita sormia napsauttamalla selviämään omista traumoistaan ja tunnelukoistaan vain siksi, että se on järkevää.

Voihan olla niinkin, että juuri se pelko saa liikkeelle hakemaan apua. Ettei pahempaa enää tapahdu. Itsetuhoisuus, väkivalta ja lapsien tulevaisuus. Kun rakastaa lapsiaan, niin mikään ei ole niin tärkeää kuin heidän hyvinvointinsa. Ei se ole onni, ei sattuma, että hakee apua, ennen kuin koko ruumis mädäntyy/lapset tuhoutuvat ja jos ei itse vedä kuolinapua niin voi uhka tulla kumppanilta. 

Asiat voivat toki ratketa "itsestään". Kuolema. Lopulta.

Onko tässä ketjussa äkkieron kokeneita pitkästä suhteesta? Siis, että suhteen osapuoli vain ilmoittaa, että tämä oli tässä ja eroon johtaneista syistä ei suostu puhumaan? 

Myöskään ennen eroa, tämä toinen osapuoli ei ole koskaan edes nostanut siis erokorttia esille.

upupup

Vierailija kirjoitti:

Onko tässä ketjussa äkkieron kokeneita pitkästä suhteesta? Siis, että suhteen osapuoli vain ilmoittaa, että tämä oli tässä ja eroon johtaneista syistä ei suostu puhumaan? 

Myöskään ennen eroa, tämä toinen osapuoli ei ole koskaan edes nostanut siis erokorttia esille.

 

Minulle ero tuli ihan puskista. Liki viidentoista vuoden suhteen aikana eroaminen ei koskaan noussut esille. Ex-puolisoni kuitenkin puhui erosta ilmoittaessaan syistään avoimesti. Eikä syynä ollut uusi rakkaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tässä ketjussa äkkieron kokeneita pitkästä suhteesta? Siis, että suhteen osapuoli vain ilmoittaa, että tämä oli tässä ja eroon johtaneista syistä ei suostu puhumaan? 

Myöskään ennen eroa, tämä toinen osapuoli ei ole koskaan edes nostanut siis erokorttia esille.

 

Minulle ero tuli ihan puskista. Liki viidentoista vuoden suhteen aikana eroaminen ei koskaan noussut esille. Ex-puolisoni kuitenkin puhui erosta ilmoittaessaan syistään avoimesti. Eikä syynä ollut uusi rakkaus.

Vaan mikä oli syynä? Saitko vain tuon yhden keskustelun eli jättämisen hetkellä mies puhui? Kuinka pian miehellä oli uusi nainen?

Mun mies jätti mut myös puskista, 17 vuoden jälkeen. Syynä, ettei rakasta. Jätti kertomatta, että piti salanaista rinnalla ja jätti mut tuon naisen takia. Jäi siitä miltei heti sitten kiinni.

Ihmettelen, mikä vaivaa naisia jotka suostuvat salanaisen rooliin? Ei riitä empatia tai järki ajattelemaan, miltä tuollainen tuntuisi jos sattuisi omalle kohdalle? Jotkut suostuvat olemaan salassa sivusuhteena jopa vuosia! Ilmeisesti itsekunnioituksen puutetta. Koska jos se salainen suhde olisi joku vuosisadan rakkaustarina, sellainen kerran elämässä kohdalle sattuva, miksi puuhastella salassa? Eikö mieskin siinä tapauksessa haluaisi eron mahdollisimman pian jotta pääsisi elämään elämänsä rakkauden kanssa avoimesti? 

Tätä en koskaan jaksa ymmärtää näissä kakkosnaisissa. 

Onhan tuo aika selkeä kuvio.

Mies haluaa varmistaa että tausta on turvattu jos sen toisen kanssa sitten menisikin mönkään.

Ja sinä suostut! Ei muuta kun  irti poikki ja pinoon. Jos hän ei halua erota "vielä" niin lähde sinä. Tee selvä pesäero.

Miksi suostut roikkumaan löysässä hirressä? Haaskaat aikaasi ja elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen, mikä vaivaa naisia jotka suostuvat salanaisen rooliin? Ei riitä empatia tai järki ajattelemaan, miltä tuollainen tuntuisi jos sattuisi omalle kohdalle? Jotkut suostuvat olemaan salassa sivusuhteena jopa vuosia! Ilmeisesti itsekunnioituksen puutetta. Koska jos se salainen suhde olisi joku vuosisadan rakkaustarina, sellainen kerran elämässä kohdalle sattuva, miksi puuhastella salassa? Eikö mieskin siinä tapauksessa haluaisi eron mahdollisimman pian jotta pääsisi elämään elämänsä rakkauden kanssa avoimesti? 

Tätä en koskaan jaksa ymmärtää näissä kakkosnaisissa. 

Useampi kuin arvaatkaan suostuu tähän kuvioon, ja jatkavat sitä jopa vuosikausia.

Omalta osaltani ymmärrän, että jos nyt miehen haluaa  niin helpointahan se on kun poimii vain rusinat pullasta. Hyvin harvoinhan näissä suhteissa haetaan mitään elämän rakkautta.  Kyllä se on se jännityksen säilyminen, ei vastuita vain hauskuus.  Ihminen on raadollinen, oma hyvä olo ja mielihyvä tuppaa olemaan voimakas vaisto. Kuka sitä alkaa toteuttaa kuka ei, eri asia sitten. Minä olen jäävi tuomitsemaan.

Säilyy oma vapaus, joka ainakin omalla kohdalla on tärkeämpi kuin mikään muu, ja voi keskittyä vain kevyeen hauskanpitoon ilman parisuhteen väistämättä tuomaa rasitusta ja riitaa ja sotkua.   Sanottakoon nyt. että en ole sellainen "salanainen" enkä ole ollut, mutta ymmärrän ajatuksen siinä takana.

Toisaalta, mitä ajattelee mies joka lähtee salasuhteeseen? On viaton uhri? Väkisin ryöstetty?  Tuskimpa. 

Rakastuin kerran ukkomieheen. Totaalisesti. Oltiin tavallaan samoissa töissäkin toisinaan. Mieskin sanoi rakastavansa. Mutta heti kertoi myös, ettei aio erota, pienet lapset yms. Enkä minäkään hänen eroaan toivonut, sanoin vain, etten mihinkään ala. Firman juhlissa tanssittiin, hupsuteltiin, pidettiin hauskaa. Suudelmia pidemmälle ei edetty. Tätä kesti viitisen vuotta. Tapasin tulevan mieheni, yhdessä oltu kolkyt vuotta...

Tämä on minun tarinani. Joskus rakkaus ei riitä. Joskus se vie mennessään...  on erilaisia tarinoita, yritän olla tuomitsematta. Elokuvat Hevoskuiskaaja, Hiljaiset sillat ja Parhaat vuotemme mm kuvaavat tunteita hyvin💕