Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Kakskasi moi

Kertoiko mies mitään syytä miksi lakkasi lääkityksen? Eikö kokenut vastetta? Eikö luottanut että ajastaan auttaa? Tuliko pahoja sivuvaikutuksia?

Ihme se että kykenee töissä olemaan, jos paha masennus

Voimia ja terkkuja

Yks kahesti niin pal masentunut että luuli kuolevansa...

Vain otettu lääke auttaa

Hyvä ap, kertomastasi voi kyllä päätellä että miehesi ei ole ollut kaksinen puoliso. Aiheetonta mustasukkaisuutta, elämäsi ja ystäväpiirisi kaventamista,

mollaamista ja haukkumista.

Kunhan olette eronneet ja pääset rakentamaan elämääsi rauhassa varmasti huomaat että olosi kevenee ja helpottuu.

Pidä huoli että ex- miehesi osallistuu lastensa harrastuskuluihin ym osaltaan.

Kaikkea hyvää sinulle ja muille keskustelijoille.

Vierailija kirjoitti:

Meillä sama tilanne, paitsi että minä olen se lähtijä. Me kylläkin nukutaan eri huoneissa. Mutta kosketuksia, hellyyttä ja seksiä lukuun ottamatta arki rullaa yllättävänkin ennallaan ja tiedän puolison elättelevän toiveita yhteenpaluusta. Erilleen muuttaminen ei ole vielä vähään aikaan mahdollista. Itse olen rakastunut toiseen, mutta yksipuolisesti. Olosuhteet sellaiset, etten voi sitä tunnustaa, vaikka se ehkä selkeyttäisi asioita puolisoni kanssa ja lopettaisi turhat yhteenpaluutoiveet. Kaikin puolin hankalia tilanteita tällaiset.

Tämä oli mielenkiintoinen kirjoitus ja totta on se, että nämä on hankalia asioita. Ja ihan syyttelemättä, niin itselleni kyllä tekee pahaa lukea tuo, että puoliso elättelee toiveita yhteenpaluusta. Onko puoliso ollut todella rakas Sinulle joskus? Eikö puoliso ansaitsisi kuulla totuutta. Niin kauan sitä haluaa uskoa ja toivoa + luottaa puolisoon kuin mahdollista ja sitä todellakin kuvittelee, että kun toinen on siinä niin toivoa on. Minusta puolisosi ansaitsisi totuuden.

Kaikkea hyvää Sinulle ja ei nämä suhdeasiat helppoja aina ole.

T: se 28v yhdessä ollut.

Vierailija kirjoitti:

Kakskasi moi

Kertoiko mies mitään syytä miksi lakkasi lääkityksen? Eikö kokenut vastetta? Eikö luottanut että ajastaan auttaa? Tuliko pahoja sivuvaikutuksia?

Ihme se että kykenee töissä olemaan, jos paha masennus

Voimia ja terkkuja

Yks kahesti niin pal masentunut että luuli kuolevansa...

Vain otettu lääke auttaa

Mieheni on aika mykkä tästä masennuksestaan, salasi sitä niin pitkään, että edelleen torjuu sen ja yrittää suorittaa arkea.

Miehelle kävi niin, että lääke ei sopinut ja lääkäri vaihtoi lääkettä, mutta mies päätti syödä jo ostetut pillerit loppuun. No, mies vitkutteli uuden lääkkeen haun kanssa ja oli pari päivää ilman lääkettä ja kun meni apteekkiin niin kyseistä lääkettä ei ollut missään. Mies päätti viisauksissaan odottaa seuraavan viikon lääkäriaikaa, jolloin sitten sai uuden reseptin. No, mies sitten kait päätti, että kun on noin viikon (ylikin) ollut syömättä niin pärjää ilman.

Ei kyllä pärjää, on hirveätä katsoa vierestä kun tilanne lipumassa siihen mistä tämä kaikki alkoi reilu 4kk sitten.

Se lääke mitä mieheni söi niin minusta se sopi sille hyvin (tai paremmin kun ei mitään lääkettä). Mä luulen, että se alkoi epäilemään lääkkeen vastetta. Myönsi, että lääke auttoi siihen, että fyysiset oireet hävisivät ja ne ahdistuskohtaukset hävisivät, mutta se kärsi siitä tunnottomuudesta / turtuneisuudesta ihan hirveästi. Se on jännä kun ilman lääkettä se ei tunne mitään, se sanoi juuri viime viikolla että haluaisi tuntea iloa, onnea, surua tai vihaa, mutta kun ei tunne. Silti ne lääkkeet jotenkin pahentaa sitä. Lääkitys oli pieni.

Se on jo lähellä että se aivosumu, saamattomuus ja sitten toisaalta se jatkuva tekeminen (kun ei pysty oman pään kanssa pysähtymään) niin se kaikki on tulossa takaisin, en vaan ymmärrä että eikö se mies huomaa sitä itse.

Mä olin eilen jo oikeesti päättänyt, että en mä jaksa roikkua tässä jos toinen ei halua, mutta ihan rehellisesti sanottuna sain mieheltäni tänään sellaisen puhelun, että huoleni heräsi ja myös se tunne, että juuri nyt ei ole oikea aika. Mieheni on reissussa ja ihan oikeasti keskellä ei mitään ja sillä oli niin paha ahdistus päällä, totesi vaan kuinka on pakko kestää tämä päivä jotta pääsee huomenna kotiin. Sanoi, että ei olisi pitänyt lähteä kun alkujaan kieltäytykin, mutta toisen sairastuessa ei kehdannut olla lähtemättä. Todella surkeana totesi, että ei voi laisinkaan hyvin.

Hemmetti, en tiedä miten auttaa toista rikkomatta itseäni kokonaan.

Ap, kertomuksesi perusteella veikkaan että miehelläsi on paha olo ja hän kuvittelee eron auttavan. En usko että se auttaa sillä jos paha olo tulee hänen omasta mielestään, niin miten ihmeessä kumppanin vaihtaminen tai yksin jääminen auttaisi? Kaikissa pitkissä parisuhteissa on seesteisempiä ajanjaksoja, ei ihastus kestä määräämättömän kauan mutta henkisesti aikuiset ihmiset kestävät tämän tosiasian.

Tilanne on ilman muuta hyvin epäreilu sinulle ja lapsille mutta miehesi pitäisi itse tajuta tämä ja tehdä sen jälkeen päätös hakeeko hän apua vai ottaako ison riskin ajamalla avioliittonne karille. Jos hän päätyy jälkimmäiseen, veikkaan että hän katuu sitä myöhemmin mutta sitten taitaa olla jo myöhäistä.

Tämä turhan eron ottaminen hyvästä parisuhteesta ei muuten ole sukupuolikysymys, näitä tapahtuu kumminkin päin.

Mitä nyt kuuluu ap ja muut kommentoijat?

Onko asiat selkiytyneet?

Up

Tuumis tässä,

onko marraskuu mörkö vai mahdollisuus? Mites ap ja 28 miettii? Joulu lähestyy, saattekohan jotain selvyyttä asioihin ennen sitä? Lasten kannalta jonkinlaista joulurauhaa toivon.

Silloin kun meillä oli tuumaustauko, mietin paljon sukulaissuhteita, sukujuhlia, pyhien perinteitä... luonteeni mukaisesti haluan elämääni jotain pysyvää ja samanlaista arkea silloinkin kun maailma murjoo. Yksi mahdollisen eron syitä oli miehen mielestä se, että minä aina päätän asioista. Kun sitten lakkasin hetkeksi päättämästä, mitään ei tapahtunut. Myönnän kyllä, että osaan olla aikamoinen päällepäsmäri. Pikkujuttu, mutta mulle tärkeä: mies oli sitä mieltä ettei ainakaan hänen sukulaisilleen, yhteisille ystäville laiteta joulukortteja. Höh? Minusta on ihana saada - ja laittaa. Kirjoittelu on hauska joulunajan hetki, vähän kun vanhanajan joululahjavalvojaiset, radiosta tuli omaa ohjelmaakin silloin. Nykyajan facet sun muut ei ole minua varten, miehen mielestä siellä saa "nopsasti" isolle porukalle jouluviestit, lopuille tekstarit. Nopeasti??? Mikä kiire??? No tämä nyt vähän ryöpsähti ulos, mutta edelleen: minä kirjoittelen oikeita kortteja, hän laittaa sähköisesti terveisensä...

No, vuosien myötä nuo särmät on tasaantuneet. Huh huh. Täytyy myöntää kyllä, et joissain asioissa miehet on.... outoja.

Luin kirjan, jossa professorimies tulee isäksi. Hiukan liioitellen laatii exeltaulukoita sikiön kehityksestä. Vaimo mainitsee, et eka ultra on tiistaina. Ok, mies sanoo. Jälkeen päin vaimo kysyy, mikset tullut? Mies (hölmistyneenä): ai, pitikö tulla? Sikiöhän on sinun vatsassasi. Tulee muutakin erimielisyyttä odotuksen aikaan. Ystävä kysyy mieheltä, oletko muistanut sanoa rakastavasi... mies (yhtä hölmistyneenä): sanoin kerran silloin alussa, pitääkö sanoa uudestaankin???

Tämän kirjan jälkeen en tiennyt itkeä vai nauraa. Yhtä itsestään selvät asiat ei tosiaan merkanneet miehelle ja naiselle lähellekään samaa.

No mutta. Tulipas vuodatus... kiitos jos jaksoitte lukea

Tuumis

On teillä julmia ja ilkeitä vastuunpakoilija miehiä. Ei he ansaitse teidän rakkautta ja surua, olette parempia ilman heitä.

Todella julmaa alkaa syyttämään sitä henkilöä erosta kuka ei ole erota edes halunnut. Samalla kun itse käyttäytyy huonosti ja rumasti toista kohtaan.

28v yhdessä toivoisi, että marraskuu olisi mahdollisuus, mutta pahasti pelkään, että se on mörkö. Parisuhteeseen kuuluu yhdessä eläminen, asioista sopiminen/kertominen, läheisyys, seksi ja nyt tärkeimpänä minulle tällä hetkellä asioista puhuminen. Mikään ei toimi suhteessamme tällä hetkellä. Puhumme kyllä kaikesta arkeen kuuluvista asioista jne, eli ei täällä mykkäkoulussa olla, mutta mistään oikeasti tärkeästä ei puhuta. Mieheni ei puhu mitään mikä liittyy masennukseen vapaaehtoisesti, vastaa kyllä kysyttäessä ja siitä tiedän, että käy viikoittain keskustelemassa + että, ei syö lääkkeitä. Olen yrittänyt ihan nätisti keskustella tulevaisuudesta tai syyttelemättä siitä kuinka pahalta on tuntunut menneet kuukaudet sen takia miten hän käyttäytyi ja jätti sanoittamatta minulle mitään. Kuinka epätietoinen olen tämän hetken tilanteesta. Viime viikolla muistutin, että rakastan edelleen. Kaikki puhe, jonka Hän kokee ahdistavaksi saa Hänet ahdistumaan ja lupaa, että keskustellaan. Sitä keskustelua ei ole tullut kertaakaan tämän 4,5 kk aikana. Viime viikonlopun mies oli reissussa ja kävi siellä tosi pohjilla. Arvasin kuitenkin, että kun kotiin tulee niin mikään ei muutu, vaan hän alkaa suorittamaan arkea töiden kautta. Viime viikonlopun katastrofiin, jonka Hän aiheutti pojallemme ja minulle niin Hän ei edes kysynyt miten siitä selvittiin ja pahinta, että ei ole edes pojalta pyytänyt anteeksi.

Kyllä minua surettaa huomata, että mies on muuttunut monella tapaa. Masentunut ihminen muuttuu kyllä kovin itsekkääksi ja elää omassa kuplassaan täysin. En tiedä kuinka kauan tätä jaksan näin, kun kaikki läheisyys ja yhteinen tekeminen loppuu niin mitä parisuhteeseen jää. Silti, eilen mieheni tuli telkkaria katsomaan ja laitoin pään syliin ja mies rupsutteli päänahkaani niinkuin ennenkin. Nyt vaan ympärillä niin paljon muutakin kurjaa, eli mieheni pari vuotta vanhempi sisko sairastui syöpään ja viikonloppuna mieheni läheinen ystävä kuoli alle 50v sydänkohtaukseen.

Tuumikselle vielä, että olen ehdottomasti joulukortti-ihminen. Facebookissa en edes ole ja jos rehellisiä ollaan niin en pidä tekstari Hyvän Joulun toivotuksista laisinkaan. Toki lähettämieni joulukorttien määrä vähenee joka vuosi, mutta noin 15kpl laitan kuitenkin.

Taitaa olla marraskuu mörkö täälläkin. Iso musta mörkö. Tuntuu että itkua nieleskelen kokoajan. Tai ei se vaan tunnu, vaan nieleskelen ja pidättelen. Aamulla kun avaan silmät ensimmäinen asia päässäni on AVIOERO!

Työkaverit ihastelee miten olen laihtunut, mitä oot tehnyt? Tekisi mieli sanoa, että kun on sisältä rikki revitty, tuhansina palasina, ei se ruokakaan maistu. Mutta en sano, hymyilen ja sanon vaan syöneeni vähemmän.

Mä olen niin pohjattoman surullinen.

Eilen laskin taloutta, tulevaa. Taitaa lapset joutua lopettamaan nykyiset, tärkeät harrastuksensa. En voi sitä niille vielä sanoa. Tämän kauden saan hoidettua, ens kautta en varmaan enää. Mulla muuttuu työnkuvakin, ja palkka tippuu sen myötä. Pitääkö kaiken päälle vaihtaa vielä työkin? Ja siellä olevat hyvät työkaverit?

Tämä suru hyökyy päälle nyt aivan uudella voimalla.

Minä pärjään kyllä, oon ollu tosi yksin tähänkin asti. Mutta lasten elämä, siinä tapahtuvat muutokset. Se että sitten joka toinen viikko ei ole niitä lapsiakaan. Tai vieläkin vähemmän. Sitä en kestä.

Joku kirjoitti, että miehellä paha olla. Ajattelee että ero on ratkaisu. Olen tästä samaa mieltä. On tyytymätön moneen asiaan elämässään, itsessään. Olen hänelle sanonutkin, että eniten kommentoi meille muille semmoisista asioista joissa toimitaan niin kun hän ei haluaisi itsensä toimivan. Huomaa omat epäkohtansa muissa, muttei itsessään. Tai ei ehkä pysty tai halua niille tehdä mitään. Kunhan lapset toimii toisin.

Kaikki asiat olisi ratkaistavissa ilman eroa. Toki ollaan jo niin kaukana toisistamme että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kun ero. Se tulee ja etenee vääjäämättä. Todella surullista.

AP

28 vielä, todella ikävää, että kaiken päälle on tullut vielä noin surullisia uutisia ja tapahtumia. Miksi pahojen asioiden pitääkin kasaantua?

Voimia sinulle kovasti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

28 vielä, todella ikävää, että kaiken päälle on tullut vielä noin surullisia uutisia ja tapahtumia. Miksi pahojen asioiden pitääkin kasaantua?

Voimia sinulle kovasti.

Ap

Kiitos Ap.

Olen huomannut itsessäni nyt uuden piirteen, josta en pidä yhtään, en kestä edes telkkarista katsella "onnellisia pariskuntia" tai yleensä pariskuntia. Olen jotenkin julmetun katkera omasta tilanteestani. Miehen masennus on kyllä persiistä ja jotenkin vaikea käsittää ja uskoa, että se on tämän kaiken takana. Ei tässä auta kuin aika tai ero. Elän tosi yksinäistä elämää tässä parisuhteessa.

Harmittaa kyllä hirmuisesti tuo Ap:n tilanne. Kaiken surun lisäksi huoli lapsien hyvinvoinnista ja muutoksien keskellä tietysti olisi ihana kun lapsien harrastukset säilyisivät. Eikö mies oikeesti ole valmis niihin kuluihin osallistumaan? Voisiko joulupukilta pyytää harrastusrahaa?

Joulua en uskalla ajatella laisinkaan. Itselleni vuoden rakkain juhla.

28, olisiko viisainta sinun etsiä oma asunto? Ehkä selkiyttäisi tilannetta kun ei tarvitsisi pohtia miehen käytöstä?

Löytyisikö vuokra-asunto tms vaikka puoleksi vuodeksi, sitten voisitte miettiä tilannetta uudestaan.

Minä olen elänyt vielä vuosi sitten tuossa samassa tilanteessa. Se tilanne kesti kaksi vuotta. Minä pikkuhiljaa hyväksyin tilanteen ja lopulta olin valmis lähtemään.

Lähteminen oli helppoa kun ei ollut enää mitään mitä jäädä ikävöimään. En ollut saanut suhteesta mitään enää pitkään aikaan. Olin ihan valmis. Enää ei satu. En kaipaa takaisin siihen kiduttavaan suhteeseen.

Mutta jälkensä se jätti. Hiljainen hyväksyntä sille etten ole rakastettava ja haluttava on minussa edelleen ja heijastelee vaikutuksiaan elämääni.

Siksi nyt jälkikäteen ajattelen että olisi pitänyt lähteä aiemmin. Silloin kun vielä uskoin olevani rakkauden arvoinen.

Nyt sitten kasailen itseäni. Välillä vähän kyseenaliaisinkin keinoin. Ilmeisesti olen haluttava kyllä edelleen, se on tullut selväksi, ;D mutta kun ihmissuhteessa pitäisi paljastaa herkkä ja haavoittuva puoli, pakenen valon nopeudella.

Kipu on tuore ja uskon että tulee vielä päivä ja ihminen, jonka kanssa uskallan ottaa riskin että tulee uudestaan turpaan.

Mä toivon sulle rauhaa tähän hetkeen. Joskus riittää vaan että hengittää. Mitään aktiivista päätöstä sun ei tarvitse tehdä, se tulee kyllä vielä sun eteen joku päivä.

Mutta kehoittaisin sua miettimään mitä tuo tilanne tekee itsetunnollesi. Se millaista peilausta saat suhteessasi ei ole sama asia kuin se mitä sinä olet.

Paljon voimaa sinulle! <3

Roikkuminen suhteessa, jossa toinen ei enää halua jatkaa tai on epätietoinen halustaan (eli ei halua kovin vahvasti), on minusta itsesabotaasia. Ei se lähdössä olija tule näkemään puolison arvoa, jos tämä antaa loputtomasti mahdollisuuksia palata takaisin. 

Meillä meni vaan poikki. Yhtäkkiä vaan asuttiin eri osoitteessa. On aika yksinäistä. Hyvät välit on kuitenkin. Soitellaan ja jutellaan. Mutta olen yksin. Käyn yksin kaupassa. Katson yksin televisio-ohjelmia. Nukun yksin. Herään yksin.

Minäkin huomaan itsessäni, että onnellisten ihmisten, pariskuntien näkeminen on vaikeaa. Jotain romanttisia elokuvia, rakkauslauluja en kestä ollenkaan.

Huomaan itsessäni, että esim. Kaupassa käydessä ahdistaa, ihmisten, niiden onnellisten parien ja perheiden näkeminen sattuu, ja kaikki ne laulut mitä siellä varottamatta kuuluu. Joudun rauhoittelemaan itseäni hengittelemällä että pystyn hoitamaan pakolliset ruokaostokset. Välillä on päiviä että en halua mennä koko kauppaan.

Työporukan kanssa käytiin syömässä, sinnekin lähteminen oli vaikeaa. Mutta menin kuitenkin. Niin kauan kun oltiin tutulla porukalla kaikki oli ok. Paitsi huomaan, että minun on vaikea keksiä rupateltavaa ja kevyttä puhuttavaa. Olen tosi paljon hiljaisempi mitä yleensä olen.

Kun lähdettiin käymään kaupungilla baarissa, mua rupesi ahdistamaan tosi paljon. Ihan fyysinen puristus rinnassa. Pakotin itseni istumaan paikoillaan niin kauan että kaveri oli valmis lähtemää. Vaikka teki mieli vaan lähteä pois, juosta pois. Onneksi ei tarvinnut olla kauan. En varmasti olisi voinut olla yhtään pidempään. Jos kaveri jonka kyydillä olisän olisi halunnut olla myöhään, olisin varmasti lähtenyt taksilla pois.

Minä vaan istuin hiljaa siellä ja keskityin hengittämään. Muutaman sanan sain sanottua. Tämä ei ole minulle ollenkaan tyypillistä.

Tuntuu että koti on turvasatama. Täällä saan olla just niin romuna miltä tuntuu. Ja toisaalta välillä puuhastellessa on suht ok olo.

Töissäkin on mennyt ihan kivasti. Vältän siellä rauhallisia hetkiä jolloin olisi ajatusten mahdollista vallata pää.

Mies oli käynyt eilen kotona. Soitti, olin töistä lähdössä. Olisi niin paljon juteltavaa, lasten asioita jne. Mutta hetki oli aivan väärä. Ja sanoin etten halua nyt jutella. Viikonlopun on pois. Ensi viikolla ehkä pari päivää kotona???

Meillä on ihan hyvä olla lasten kanssa keskenämme täällä. Vaikka välillä kuohuu ja tunteet ryöpsähtelee. Välillä musta tuntuu että en pärjää näiden kanssa. Mutta täällä myös halataan paljon, sovitaan, pyydetään anteeksi, jutellaan, ja hullutellaankin. Arkeen liityyvät rutiinit rauhottaa mua.

Kaikki ne isot eroon liittyvät asiat hirvittää edelleen. Huomaan että työnnän niitä jonnekkin takaraivon perukoille. Muutto, huoltajuusasiat, lasten asumiset.

Mua pelottaa kauanko jaksan ennen kun romahdan. Ikinä ennen en ole epäillyt omaa kantokykyäni tällä tavalla.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kakskasi moi

Kertoiko mies mitään syytä miksi lakkasi lääkityksen? Eikö kokenut vastetta? Eikö luottanut että ajastaan auttaa? Tuliko pahoja sivuvaikutuksia?

Ihme se että kykenee töissä olemaan, jos paha masennus

Voimia ja terkkuja

Yks kahesti niin pal masentunut että luuli kuolevansa...

Vain otettu lääke auttaa

Lakkasi? Osti purkin lakkaa ja pensselillä lakkasi lääkityksen?