Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Minä kuulen täällä kotona semmoisia syytöksiä itsestäni, siitä mitä olen tehnyt ja miksi olemme nyt tässä tilanteessa. Että lopulta uskon niihin itsekkin.

Kaikkihan on minun syytäni. Olen ollut huono kasvattaja. Ja huono vaimo, joka ei ole tehnyt tarpeeksi miehensä kanssa.

Tämä ei ole koko totuus, mutta tämä on se mitä kuulen päivittäin kotona. Ja uskon siihen jo itsekkin.

Kiitos tuumis ja 28v kauniista sanoistanne. Niin hölmöä kun se ehkä onkin on helpottavaa, kun joku myötäelää.

Ap

Nyt ap pistä vähintäänkin mielessäsi vastaan, jos mies syyttää sinua asioista, joita et todellakaan ole tehnyt. Sinä tiedät, mitä olet tehnyt, niin hyvässä kuin pahassa. Kukaan meistä ei ole täydellinen, jokainen tekee virheitä. Voimaa saa siitä, kun myöntää itselleen senkin, mikä ei omassa toiminnassa mennyt ihan putkeen. Mutta YHTÄÄN enempää älä ota vastuuta harteillesi asioista, kuin mitä sinulle kuuluu. Et tarvitse sitä ja on törkeää, että mies sellaista yrittää. Toki hänkin varmaan yrittää suojata itseään syyttämällä sinua, mutta väärin se on. Ei sinun tarvitse sen enempää hänen kanssaan väitellä näistä asioista, kunhan suojaat itseäsi omassa mielessäsi ja sydämessäsi. Totuudella! Jos haluat ja pystyt, voithan miehellekin todeta, että ei se kyllä noin ollut, en ole tuota tehnyt. Ja se siitä, piste. Jos hän jatkaa syyttelyä, toteat pokkana, että "olet väärässä" ja jatkat omia hommia. Kyllä hän sisimmässään tietää itsekin, milloin valehtelee.

Vierailija kirjoitti:

Ihania nämä meidän "nimimerkit" Tuumis, Ap ja 28v (varsinkin kun ikää on huomattavasti enemmän meikäläisellä).

Tuumis kyllä vei sanat suustani, eli minun myös tekisi mieli vaihtaa miehesi kanssa muutama sananen. Jotenkin kyllä selittelee itsellensä tuota Teidän eroa syyttämällä ap:ta. Lyö lyötyä niin sanotusti. Ero on kipeä asia ja miehen pitäisi tehdä tässä vaiheessa kaikkensa, että ero sujuisi mahdollisimman inhimillisesti, että ei satuttaisi yhtään enempää lastensa äitiä. Ja jotenkin itselleni kaameinta, että syyllistää äitiä kasvattajana kun itsestäni tuntuu, että isä ei ole ollut ihan täydellisesti tukena.

Itsestäni sen verran, että täällä mennään päivä kerrallaan, mutta ei hyvältä tunnu. Välillä pystyn "ulkoistamaan" tunnepuolen itsestäni, eli välillä ajattelen, että tämäkin riittää minulle, että eletään arkea samassa kodissa, pidetään teinin elämä tasaisena ja jaetaan asumiskulut puoliksi ja nykyään saan myös seksiä (ja käytän termiä saan, eli en ole hyväksikäytettynä). Välillä niinkuin eilen oli itku kurkussa koko päivän ja illalla oli pakko lähteä 1,5h:n kävelylenkille ja itkeä tuska pois. Meillä ei riidellä ja mies osallistuu arkeen yms, mutta se tietty tunnekylmyys sattuu kun itse rakastaa, ei mies ole sama rakastava henkilö. Eilinen itkuisuus johtui ihan omasta turhautumisesta.

Minun tekee pahaa se, että Ap:lla ei ole ympärillä ihmisiä joille puhua. Kesä oli minulle tosi paha ja yksinäinen ja se oli pahinta kun surun lisäksi ne seinät alkoi kaatumaan päälle. Nyt on pakko tunnustaa, että edelliset kolme viikonloppua olen ollut viihteellä. Ensin kaksi yötä ystäväni kanssa Tallinnassa ja oloni oli niin kevyt, välillä puhuttiin surullisiakin asioita, mutta pääosin nautittiin olosta. Ja sitten sattumalta seuraavat kaksi viikonloppua toisen ystävän kanssa istuttiin iltaa ja eksyttiin baariin. Ja kaiken surun ja yksinäisyyden jälkeen minusta ehkä huokui jotain, sillä eihän minulla ole ollut ikinä niin paljon vientiä ravintolassa kun nyt oli. Ja hitto teki hyvää, mitään en tehnyt joka ei olisi kestänyt päivänvaloa, mutta se fiilis tuntui hyvältä ja saa vieläkin hymyilemään.

Totuus on kyllä se, että oman mieheni haluaisin pitää ja saada häneltä sitä henkistäkin rakkautta.

Kyllä tämä oma pitkä rakkaustarina todennäköisesti päättyy surullisesti, tuntuu, että se toisen masennus johtuu pääosin siitä, että rakkaus on hävinnyt jossakin vaiheessa. Toki voi olla, että masennus on sen piilottanut. Välillä mietin, että tulenko vain surullisemmaksi. Kuitenkin olen sitä mieltä, että jos ero tulee myöhemmin niin kuitenkin olemme tehneet kaiken sen eteen, että olisimme yhdessä.

Kiinnitin huomioni tuohon: takkaus hävinnyt vai masennus piilottanut sen. Mielestäni tässä ollaan tärkeän ytimessä. Voisitko vain kysyä puolisolta, onko rakkaus tallella, siellä jossain. Vastauksesta riippuu tosi paljon. Hieno homma, että voit jutella asioistasi. Usein se jo selventää omia ajatuksia kun ne pukee sanoiksi... tai kirjoitukseksi

Lokaisin terkuin Tuumis

( jota myös hymyilyttää nää meidän nimimerkit :)?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihania nämä meidän "nimimerkit" Tuumis, Ap ja 28v (varsinkin kun ikää on huomattavasti enemmän meikäläisellä).

Tuumis kyllä vei sanat suustani, eli minun myös tekisi mieli vaihtaa miehesi kanssa muutama sananen. Jotenkin kyllä selittelee itsellensä tuota Teidän eroa syyttämällä ap:ta. Lyö lyötyä niin sanotusti. Ero on kipeä asia ja miehen pitäisi tehdä tässä vaiheessa kaikkensa, että ero sujuisi mahdollisimman inhimillisesti, että ei satuttaisi yhtään enempää lastensa äitiä. Ja jotenkin itselleni kaameinta, että syyllistää äitiä kasvattajana kun itsestäni tuntuu, että isä ei ole ollut ihan täydellisesti tukena.

Itsestäni sen verran, että täällä mennään päivä kerrallaan, mutta ei hyvältä tunnu. Välillä pystyn "ulkoistamaan" tunnepuolen itsestäni, eli välillä ajattelen, että tämäkin riittää minulle, että eletään arkea samassa kodissa, pidetään teinin elämä tasaisena ja jaetaan asumiskulut puoliksi ja nykyään saan myös seksiä (ja käytän termiä saan, eli en ole hyväksikäytettynä). Välillä niinkuin eilen oli itku kurkussa koko päivän ja illalla oli pakko lähteä 1,5h:n kävelylenkille ja itkeä tuska pois. Meillä ei riidellä ja mies osallistuu arkeen yms, mutta se tietty tunnekylmyys sattuu kun itse rakastaa, ei mies ole sama rakastava henkilö. Eilinen itkuisuus johtui ihan omasta turhautumisesta.

Minun tekee pahaa se, että Ap:lla ei ole ympärillä ihmisiä joille puhua. Kesä oli minulle tosi paha ja yksinäinen ja se oli pahinta kun surun lisäksi ne seinät alkoi kaatumaan päälle. Nyt on pakko tunnustaa, että edelliset kolme viikonloppua olen ollut viihteellä. Ensin kaksi yötä ystäväni kanssa Tallinnassa ja oloni oli niin kevyt, välillä puhuttiin surullisiakin asioita, mutta pääosin nautittiin olosta. Ja sitten sattumalta seuraavat kaksi viikonloppua toisen ystävän kanssa istuttiin iltaa ja eksyttiin baariin. Ja kaiken surun ja yksinäisyyden jälkeen minusta ehkä huokui jotain, sillä eihän minulla ole ollut ikinä niin paljon vientiä ravintolassa kun nyt oli. Ja hitto teki hyvää, mitään en tehnyt joka ei olisi kestänyt päivänvaloa, mutta se fiilis tuntui hyvältä ja saa vieläkin hymyilemään.

Totuus on kyllä se, että oman mieheni haluaisin pitää ja saada häneltä sitä henkistäkin rakkautta.

Kyllä tämä oma pitkä rakkaustarina todennäköisesti päättyy surullisesti, tuntuu, että se toisen masennus johtuu pääosin siitä, että rakkaus on hävinnyt jossakin vaiheessa. Toki voi olla, että masennus on sen piilottanut. Välillä mietin, että tulenko vain surullisemmaksi. Kuitenkin olen sitä mieltä, että jos ero tulee myöhemmin niin kuitenkin olemme tehneet kaiken sen eteen, että olisimme yhdessä.

Kiinnitin huomioni tuohon: takkaus hävinnyt vai masennus piilottanut sen. Mielestäni tässä ollaan tärkeän ytimessä. Voisitko vain kysyä puolisolta, onko rakkaus tallella, siellä jossain. Vastauksesta riippuu tosi paljon. Hieno homma, että voit jutella asioistasi. Usein se jo selventää omia ajatuksia, kun ne pukee sanoiksi... tai kirjoitukseksi

Lokaisin terkuin Tuumis

( jota myös hymyilyttää nää meidän nimimerkit :)?

* rakkaus ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihania nämä meidän "nimimerkit" Tuumis, Ap ja 28v (varsinkin kun ikää on huomattavasti enemmän meikäläisellä).

Tuumis kyllä vei sanat suustani, eli minun myös tekisi mieli vaihtaa miehesi kanssa muutama sananen. Jotenkin kyllä selittelee itsellensä tuota Teidän eroa syyttämällä ap:ta. Lyö lyötyä niin sanotusti. Ero on kipeä asia ja miehen pitäisi tehdä tässä vaiheessa kaikkensa, että ero sujuisi mahdollisimman inhimillisesti, että ei satuttaisi yhtään enempää lastensa äitiä. Ja jotenkin itselleni kaameinta, että syyllistää äitiä kasvattajana kun itsestäni tuntuu, että isä ei ole ollut ihan täydellisesti tukena.

Itsestäni sen verran, että täällä mennään päivä kerrallaan, mutta ei hyvältä tunnu. Välillä pystyn "ulkoistamaan" tunnepuolen itsestäni, eli välillä ajattelen, että tämäkin riittää minulle, että eletään arkea samassa kodissa, pidetään teinin elämä tasaisena ja jaetaan asumiskulut puoliksi ja nykyään saan myös seksiä (ja käytän termiä saan, eli en ole hyväksikäytettynä). Välillä niinkuin eilen oli itku kurkussa koko päivän ja illalla oli pakko lähteä 1,5h:n kävelylenkille ja itkeä tuska pois. Meillä ei riidellä ja mies osallistuu arkeen yms, mutta se tietty tunnekylmyys sattuu kun itse rakastaa, ei mies ole sama rakastava henkilö. Eilinen itkuisuus johtui ihan omasta turhautumisesta.

Minun tekee pahaa se, että Ap:lla ei ole ympärillä ihmisiä joille puhua. Kesä oli minulle tosi paha ja yksinäinen ja se oli pahinta kun surun lisäksi ne seinät alkoi kaatumaan päälle. Nyt on pakko tunnustaa, että edelliset kolme viikonloppua olen ollut viihteellä. Ensin kaksi yötä ystäväni kanssa Tallinnassa ja oloni oli niin kevyt, välillä puhuttiin surullisiakin asioita, mutta pääosin nautittiin olosta. Ja sitten sattumalta seuraavat kaksi viikonloppua toisen ystävän kanssa istuttiin iltaa ja eksyttiin baariin. Ja kaiken surun ja yksinäisyyden jälkeen minusta ehkä huokui jotain, sillä eihän minulla ole ollut ikinä niin paljon vientiä ravintolassa kun nyt oli. Ja hitto teki hyvää, mitään en tehnyt joka ei olisi kestänyt päivänvaloa, mutta se fiilis tuntui hyvältä ja saa vieläkin hymyilemään.

Totuus on kyllä se, että oman mieheni haluaisin pitää ja saada häneltä sitä henkistäkin rakkautta.

Kyllä tämä oma pitkä rakkaustarina todennäköisesti päättyy surullisesti, tuntuu, että se toisen masennus johtuu pääosin siitä, että rakkaus on hävinnyt jossakin vaiheessa. Toki voi olla, että masennus on sen piilottanut. Välillä mietin, että tulenko vain surullisemmaksi. Kuitenkin olen sitä mieltä, että jos ero tulee myöhemmin niin kuitenkin olemme tehneet kaiken sen eteen, että olisimme yhdessä.

Kiinnitin huomioni tuohon: takkaus hävinnyt vai masennus piilottanut sen. Mielestäni tässä ollaan tärkeän ytimessä. Voisitko vain kysyä puolisolta, onko rakkaus tallella, siellä jossain. Vastauksesta riippuu tosi paljon. Hieno homma, että voit jutella asioistasi. Usein se jo selventää omia ajatuksia, kun ne pukee sanoiksi... tai kirjoitukseksi

Lokaisin terkuin Tuumis

( jota myös hymyilyttää nää meidän nimimerkit :)?

* rakkaus ;)

Kirjoitin sen tuohon ja mieheni käytöksestä johtuen se pyörii mielessäni. Mieheni ei puhu tunneasioista laisinkaan.

Kuule Tuumis nyt taitaa olla niin, että en uskalla kysyä, en todellakaan uskalla 😭 Ehkä vaistoan vastauksen.

Mieheni on tietyissä asioissa niin pelottavan umpirehellinen, eli on moneen otteeseen maininnut "mikään ei tunnu miltään". On toki sanonut myös, että tietää että tunteita on minua kohtaan, kun tuntuu niin pahalta kun minuun sattuu. No, ne tunteet ei ole sitä mitä haluan.

Sinä sen nyt Tuumis sanoit, mitä pitäisi minun uskaltaa kysyä.

Mitä kuuluu, ap?

Kiitos kysymästä. Alan olla sitä mieltä, että ero on hyvä asia. Mies on ollut paljon pois kotoa. Ja on tosi paljon helpompi hengittää. En halua enää elää hänen negatiivisuutensa kanssa. Jos soittaa alkaa se valitus ja negatiivisten asioiden jankutus heti. Ollaan epäonnistuttu millon missäkin, yleensä lasten kasvatuksessa kun ne ei toimi oikealla tavalla. Miehen mielestä.

Toisten ihmisten läsnäollessa en enää edes vastaa hänen puheluihin, oikein ahdistus hyökyy päälle kun näen että soittaa/on soittanut.

Välillä on tosi huonoja päiviä ja välillä parempia.

Miehen kotiin tuleminen ahdistaa jo valmiiksi. Aion olla hyvin neutraali, harmittaa vaan lasten puolesta kun se nalkutus alkaa varmasti heti.

Talous asiat mietityttää paljon. Monenlaista olen pyöritellyt, miten voitaisiin lasten kanssa jäädä joksikin aikaa nykyiseen kotiin, mutta en tiedä onnistuuko se mitenkään. Talon kaupaksi meneminen mietityttää, ja toisaalta myyntiin laittaminen tuntuu todella pahalle. En ole siihen valmis vielä ollenkaan.

Mies ehdotellut, että lapset jäisi hänelle, ja hän sitten jäisi lasten kanssa nykyiseen kotiin. Tämä tuntuu todella pahalle. En tiedä mitä olisi valmis lupailemaan saadakseen lapset valitsemaan tämän vaihtoehdon?? Ei siis halua viikko viikko systeemiä, vaan niin että lapset toisella ja käyvät toisen luona vain noin joka toinen vkonloppu. Tämä tuntuu todella pahalle.

Parasta kun kaikki vaan jatkuisi näin, että mies pysyttelee pois ja me muut jatketaan ennallaan elämistä. Mutta eihän tämä näin voi kauan jatkua.

Yksi lapsista reagoi niin ettei pysty keskittymään kunnolla koulussa. On nyt alkanut myöhästelemään mitä ei ole ennen tehnyt, ei huvita nousta aamuisin ylös.

Toinen huutaa ja möykkää miten varmasti muuttaa iskän kanssa, kun rajotan.

Voi kun voittaisi lotossa niin helpottuisi tämä elämä.

Kyllä minä olen valtavan surullinen siitä että lapset menettää ydinperheen. Ja siitä, että en pystynyt heille toimivaa ydinperhettä tarjoamaan.

Toivon että pystyisivät jatkamaan harrastuksiaan. Mies tosin on ilmoittanut ettei niitä aio maksaa... ei ole maksanut tähänkään mennessä. Mutta yhteystaloudessa olen pystynyt ne hoitamaan. Jatkossa en tiedä mistä revin niihin rahat.

Huomenna miehen pitäisi tulla kotiin. Siitä se syyttely ja riitely sitten taas alkaa. Hänen puolelta. Monesti miettinyt mitä se tekee lasten itsetunnolle, kun itsestäkin aikuisena tuntuu monesti niin epäonnistuneelta ja nujerretulta.

Päivä kerrallaan. Tämmöstä vuoristorataa tämä. Joskus täysin sängynpohjalla itkien ja joskus jo ihan ok.

En nyt oikolue tätä, taas tämmöstä ajatuksen virtaa tämä viesti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos. Voimia sinulle myös. Ensin laittoi itsensä remonttiin laihduttamalla, uusimalla vaatteet, alkamalla huolehtia itsestään. Nyt on sitten näköjään kaiken muun vuoro.

Se on totta, että minun rakkauteni ei ole loppunut. Ja se tästä tekee niin vaikeaa. Vaikka mies vain käyttää minua hyväkseen.

Epäilen vahvasti, että miehelläsi on jo toinen nainen.

Niin minäkin epäilen, että jotain hänellä jo on. Kiistää kuitenkin kaiken. Mutta, todisteita toiseen suuntaan on, esim. kondomeja takintaskussa... nekin toki kielsi, ettei ole hänen. En todellakaan uskonut. Juhannus oltiin yhdessä, kumpanakin päivänä poistui kauas muista puhumaan puhelua, yleensä kavereiden kanssa puhuu ihan vapaasti muiden kuullen. Työpäivät on venyneet yli tunnilla, ja vielä jää ulos puhumaan puhelua. Muutenkin poistuu usein omille menoilleen. Alapään karvoitusta on ajellut, mitä ei ole ikinä ennen tehnyt jne...

Enää en ole taskuja/reissulaukkuja tyhjentänyt. Hän on ilmoittanut haluavansa eron. Niin hänellä on täysi vapaus tehdä mitä haluaa. Ei ole minulle tilivelvollinen.

(Satuttaa se silti, ja paljon!!)

Ehkä sillä toisellakin on vielä edellinen suhde lopetettavana ennen kun voivat laittaa hynttyyt yhteen?

No tuohan on sitten ihan päivänselvä keissi. Edelleen ihmettelen, miten pystyt seksiin tuollaisen kanssa? Missä itsekunnioituksesi on?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kysymästä. Alan olla sitä mieltä, että ero on hyvä asia. Mies on ollut paljon pois kotoa. Ja on tosi paljon helpompi hengittää. En halua enää elää hänen negatiivisuutensa kanssa. Jos soittaa alkaa se valitus ja negatiivisten asioiden jankutus heti. Ollaan epäonnistuttu millon missäkin, yleensä lasten kasvatuksessa kun ne ei toimi oikealla tavalla. Miehen mielestä.

Toisten ihmisten läsnäollessa en enää edes vastaa hänen puheluihin, oikein ahdistus hyökyy päälle kun näen että soittaa/on soittanut.

Välillä on tosi huonoja päiviä ja välillä parempia.

Miehen kotiin tuleminen ahdistaa jo valmiiksi. Aion olla hyvin neutraali, harmittaa vaan lasten puolesta kun se nalkutus alkaa varmasti heti.

Talous asiat mietityttää paljon. Monenlaista olen pyöritellyt, miten voitaisiin lasten kanssa jäädä joksikin aikaa nykyiseen kotiin, mutta en tiedä onnistuuko se mitenkään. Talon kaupaksi meneminen mietityttää, ja toisaalta myyntiin laittaminen tuntuu todella pahalle. En ole siihen valmis vielä ollenkaan.

Mies ehdotellut, että lapset jäisi hänelle, ja hän sitten jäisi lasten kanssa nykyiseen kotiin. Tämä tuntuu todella pahalle. En tiedä mitä olisi valmis lupailemaan saadakseen lapset valitsemaan tämän vaihtoehdon?? Ei siis halua viikko viikko systeemiä, vaan niin että lapset toisella ja käyvät toisen luona vain noin joka toinen vkonloppu. Tämä tuntuu todella pahalle.

Parasta kun kaikki vaan jatkuisi näin, että mies pysyttelee pois ja me muut jatketaan ennallaan elämistä. Mutta eihän tämä näin voi kauan jatkua.

Yksi lapsista reagoi niin ettei pysty keskittymään kunnolla koulussa. On nyt alkanut myöhästelemään mitä ei ole ennen tehnyt, ei huvita nousta aamuisin ylös.

Toinen huutaa ja möykkää miten varmasti muuttaa iskän kanssa, kun rajotan.

Voi kun voittaisi lotossa niin helpottuisi tämä elämä.

Kyllä minä olen valtavan surullinen siitä että lapset menettää ydinperheen. Ja siitä, että en pystynyt heille toimivaa ydinperhettä tarjoamaan.

Toivon että pystyisivät jatkamaan harrastuksiaan. Mies tosin on ilmoittanut ettei niitä aio maksaa... ei ole maksanut tähänkään mennessä. Mutta yhteystaloudessa olen pystynyt ne hoitamaan. Jatkossa en tiedä mistä revin niihin rahat.

Huomenna miehen pitäisi tulla kotiin. Siitä se syyttely ja riitely sitten taas alkaa. Hänen puolelta. Monesti miettinyt mitä se tekee lasten itsetunnolle, kun itsestäkin aikuisena tuntuu monesti niin epäonnistuneelta ja nujerretulta.

Päivä kerrallaan. Tämmöstä vuoristorataa tämä. Joskus täysin sängynpohjalla itkien ja joskus jo ihan ok.

En nyt oikolue tätä, taas tämmöstä ajatuksen virtaa tämä viesti.

Ap

No voi sun himskatti. On tolla ukolla otsaa, sori vaan. Onko lapset jo sen ikäisiä, että osaavat itse päättää kumman hoteisiin erotessa jää? Eikö ihan virallisestikin kysytä heidän mielipidettään?

Syysterkuin🍁

Tuumis

Mites 28v...? Päivittele kun ehit/jaksat

Noin tyhmä ansaitseekin kaiken. Kun olisit heti pannut kovan kovaa vasten, voisi olla vähän toivoa. Kun ei kunnioita edes itseään, miksi muutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Muuta pois, helpottaa heti. Tuollainen on miehen puolelta löyhässä hirressä roikottamista. Lapset kyllä vaistoaa ja kärsii tuosta kuviosta.

Mon jää huonon miehen kanssa.Koska pelkää elintason laskua.Jaksavat kyllä valittaa miehestä.

Hei ap ja 28v...

Ettehän välitä noista ilkeistä kommenteista, pääosin tää on kuitenkin ihan kannustava ketju.

Joillain on itsellä paha olo ja purkaa sitä täällä...

No pullataikina nousee ja pyykit pyörii...

Arjen realismia

Lippu korkealle

Tuumis

.

Ap,

miten voit?

Uppista

Upp

Onko ap enää kuulolla? MIkä tilanne?

Ap ja 28v

Päivitelkäähän

T.Tuumis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seksiä on edelleen.

 Miten pystyt tuohon, jos hän on sanonut, ettei enää rakasta ja haluaa pois?

Ei seksillä ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Se on vain luonnollisten himojen tyydyttämistä.

Kuoliko tämä keskustelu?

Pystyin samaistumaan ap:n ajatuksiin ja tuntoihin, ja olen miettinyt miten hänellä tilanne etenee.  Samoin Tuumiksen ja 28:n mietteitä luin mielelläni kun tilanne on/oli nii samankaltainen heilläkin.

Onko ap vielä kuulolla? Entä te muut? Miten jaksatte?

Tilanne etenee tai on etenemättä. Mies on ollut viikkoja pois. Välillä käväsee kotona, saattaa olla yhden yön, tai sitten vaan pyörähtää. Ihan hyvä niin. Helpompi olla ilman häntä, helpompi hengittää.

Toisaalta sitten taas asiat seisoo. Mikään ei oikeasti etene. Talon myynti? Muutto? Ositus? Lasten asuminen? Kaikki isot asiat on isoja kysymysmerkkejä ?????

Kunpa kaikki voisi jatkua näin. Mies vaan poistuisi tästä kuviosta, ja me muut voitaisiin jatkaa elämää. Mutta, eihän se niin mene. Valheellinen ajatus.

Taloa pitäisi vähän ehostaa, en saa itseäni sitä tekemään. Pihahommat on tekemättä syksyn osalta, ei kiinnosta. Hyvä että pakolliset siivoukset huvittaa tehdä. Tai ei ne huvita, tulee just ja just räpistellyksi.

Rankkaa on. Tunteet seilaa laidasta laitaan. En pysty puhumaan tästä kenellekkään. En vaan saa suuta auki. Tuntuu niin pahalle sanoa asiat ääneen. Ja pelkään että romahdan siihen paikkaan.

Oon kerran käyny puhumassa eroneuvonnassa, ja olen menossa sinne uudelleen. Se kyllä helpotti. Löysin myös paikan, missä voi käydä kysymässä oikeudellisia neuvoja. Sinne menen käymään. Jotta osaan puolustaa oikeuksiani oikein.

Lapset päästelee kaiken pahanolonsa minulle. Tietysti, koska isänsä ei ole täällä. Eikä hän kyllä ole koskaan kestänyt mitään tunnereaktioita. Saan kuulla kuinka olen tyhmä äiti, mulle huudetaan että ei oo ihme että iskä haluaa susta eron. Kaikenlaisia muutakin "mukavaa" päästelevät suustaan purkaessaan pahaaoloaan. Ovet paukkuu. Ja välillä itketään. Joku taas vetäytyy ja on paljon pois kotoota, kavereilla.

Siinäpä sitten yrittää pysyä itse vahvana aikuisena. Kun on itse rikki ja vereslihalla. Joskus lasten sanomat asiat satuttaa todella paljon.

Mä oon niin totaalisen yksin tän kaiken kuorman kanssa. En tiedä kauanko jaksan kantaa tätä.

Välillä tuntuu, että voisin kömpiä jonnekkin koloon nukkumaan vaikka vuodeksi syvää syvää unta. Josta herätessä kaikki entinen olisi poistunut mielestäni.

Pelottaa tulevaisuus tosi paljon. Mihin asumiskuvioihin lasten kanssa päädytään. Mun pahin pelko on että joudun viikonloppuäidiksi vasten tahtoani. Menetän arjen lasteni kanssa. Vaikka se just nyt onkin tosi rankkaa. Eikä helpotusta näy.

Ap