Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Voi 28v...

Masennus on niin järkkyä, sitä ei voi käsittää. Jotenkin tuntuu, et lääkitys ei kohillaan...

Halaus ja tsemppiterkut

Tuumaustauko

Oletko hakenut itsellesi keskusteluapua? Sen lisäksi puhu ystäville ja tuttaville, osallistu eroryhmään. 

Olet kantanut paljon vastuuta liitossanne, olet tyytynyt liian vähään, mikä varmaan osaltaan on kadottanut miehesi arvostusta sinua kohtaan niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Nyt on aika löytää elämäsi punainen lanka uudestaan omana itsenäsi, vaatia kunnioitusta myös exältäsi ja pitää hyvänä itse itseäsi joka päivä. Tee joka päivä jotain mistä nautit, koeta sulkea mies pois menoistasi ja ajatuksistasi. Sinun ajatuksesi eivät enää hänelle kuulu eivätkä hänen sinulle.

On hyvin todennäköistä, että hän on pettänyt sinua jo pitkään. Ehkä yhden tai useamman kanssa. Olen nähnyt vanhempana mummelina jo näitä tarinoita riittävän monta tietääkseni oireet. Hyvin usein näissä käy naiselle aivan erinomaisesti. Ja se uusi suhde loppuu mieheltä parissa vuodessa. Usein on sitten ilmassa mustasukkaisuutta ex-vaimon suuntaan, jopa takaisin pyritään, kun kaikki elämän ikävyys ei sitten ollutkaan vaimossa ja perheessä, vaan ihan omassa kypsymättömyydessä. Teidän juttunne kuulostaa tyypilliseltä tarinalta, että vika nähdään ulkoisissa asioissa, kun sitä pitäisi etsiä omista toimintatavoista ja elämänasenteesta. Mikään suhde ei onnistu, jos omat ongelmat ovat ratkaisematta.

Jälkimmäinen lause koskee myös sinua. Sinun kannattaisi käydä terapiassa oppimassa lisää itsestäsi, ettei sama toistuisi enää uudessa suhteessa. Rakkauden kerjäläinen ei saa rakkautta, koska hän antaa polkea itseään ja tyytyy liian vähään. Ongelman juuret kannattaa selvittää.

Kaikkea hyvää sinulle ja lapsille. Nyt on tosi rankkaa, mutta jo vuoden kuluttua voit olla onnellinen, että näin kävi. Suurin osa eronneista tuttavistani (naisista) on löytänyt entistä huomattavasti paremmin sopivan puolison. Mutta se ei tapahdu ilman itsetutkiskelua siitä, mikä meni ekassa suhteessa pieleen omalta osalta. Miehillä olisi totta kai sama mahdollisuus, mutta he harvemmin menevät asioitaan terapiaan selvittämään. Vastuuton tapa olla ja elää johtaa suhteiden sarjaan, mutta vanhemmiten naiset tulevat tarkemmiksi kenet vierelleen ottavat. Joten suurin osa miehistä ei saa pysyvää suhdetta - eivätkä kaikki varmaan sitä haluakaan.

Vierailija kirjoitti:

Se 28 vuotta yhdessä ollut kyllä lukee ketjua, mutta oma elämä kipuiluineen ottaa niin lujille, että ei ole oikein sanoja mihinkään.

Ap:n puolesta olen surullinen, eli kun vielä rakastaa niin ero on todella raastavaa. Itselläni on vaihe kun mietin katkerana menneitä vuosia ja kaikkea mitä ollaan koettu miehen kanssa yhdessä siis pääosin hyvää, mutta koen surua siitäkin. Ihan kun minua olisi jotenkin huijattu, olisi helpompi jos näin suurta rakkautta ei olisi ikinä ollutkaan.

Meillä on ollut parempia hetkiä välillä ja miehen masennus on ollut paremmassa tilassa, mutta mies oli kotona jälleen 4 vuorokautta ja ahdistus iski eilen, ensin tulee ihan fyysiset oireet ja sitä ei ole helppoa katsoa vieressä. Oltiin olosuhteiden "pakosta" erossa 8 yötä ennen tätä. Lähdin itse tekemään etätöitä keskelle korpea (mies heitti) ja mies lähti sitten siitä työkeikalle. Miehelle iski kurkkukipu + kuume ja pyynnöstäni tehtiin testi ja koronahan se oli. Pyynnöstäni sitten oltiin useampi yö sitten vielä erossa.

Itseäni vaivaa nyt se fakta, että mieheni juoksee nyt karkuun niitä syitä, jotka sillä masennuksen aiheuttaa. En ole nalkuttava vaimo vaan vaimo joka kävelee munankuorilla koko ajan, annan miehelleni kotona tilaa jne. Pakko alkaa hyväksymään se, että voi olla, että joudun tekemään ne päätökset mihin mies ei pysty. Meillä oli ns hyvä viikonloppu eiliseen asti, ainoastaan sillä totuudella, että itkin ja paljon salaa. Ei mieheni ole henkisesti läsnä, läheisyyttä ei ole lainkaan ja se syö minua sisältäpäin. Nyt syksy pelottaa kun se meidän kakkoskotivaihtoehto loppuu, eli kahden viikon päästä ei ole sitä pakopaikkaa johon toinen voi hakeutua. Ollaan kyllä sitten tosiasioiden äärellä. Itse rakastan niin paljon, että toivoisin elämämme jatkuvan, mutta tuolla sisimmässäni kylvää sellainen tietoisuus, että en voi olla näin yksinäinen ja surullinen suhteessa ..... en millään. Ja kun en pysty miestäni auttamaan.

Haluan kyllä korostaa, että mieheni ei ole ilkeä tai inhottava, kuskaa + huolehtii asioista ja näen, että yrittää. Lääkitys on vienyt sen järkyn aivosumun + saamattomuuden pois.

Ei ole helppoa, masennuksen vielä kestäisin vaikka kuinka vaikuttaisi parisuhteeseen, mutta itselleni tulee tunne, että mies ei masennuksestaan nyt toivu tekemättä isoja muutoksia elämäänsä. Työstään tykkää kovasti ja harrastuksistaan eli vaihtoehdoksi enää jää perhe.

Purin ajatuksiani taas.

Ap:lle halaus ja Tuumaustauolle hyvää syksyä.

Hirveän moni on miehensä pelastaja (omasta mielestään), mutta se kun ei toimi. Rakkaus on jotain ihan muuta ja rakkaus sammuu, jos omat rajat katoavat. Tosi moni nainen puhuu vain miehestään ja hänen ongelmistaan eikä lainkaan keskity siihen mitä itse haluaa. Oma itse on niin hukassa, ettei edes kysyttäessä pystytä puhumaan itsestä, vaan keskustelu kääntyy jatkuvasti miehen (oletettuihin) ongelmiin, motiiveihin jne. 

Kannattaa jättää mies ihan kokonaan rauhaan. Hän vastaa omasta elämästään ja osuudestaan isänä. Mieti sitä miten näet oman elämäsi ja lastesi tulevaisuuden, älä keskity mieheesi, jolla ei ole mitään motiivia puhua edes totta ajatuksistaan, jos kerran hautoo eroa. 

Tietysti miehen oletettu masennus ja vaikeus suojaa omaa itsetuntoa, mutta koeta katsoa tilannetta ulkopuolisen silmin. Tee kylmänviileästi ratkaisut, niin miehestäsikin varmaan löytyy uusi vaihde ilman välisiänne pelastus- ym. psykologisia pelejä. En tarkoita, että ne ovat tietoisia, vaan ne ovat vain ongelmallisen avioliiton tulosta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin se mies on tyytymätön?

On kenties paljon poissa kotoa koska käy jo toisen naisen luona.

Minuun. Arkeen. Lapsiin. Siihen ettei yhteistä aikaa ole. Teinien kanssa elämä on melkosta vääntämistä. Teen asiat väärin. Mielestään on vain rahottaja. Vaikka minä en ikinä ole häneltä rahaa vailla. Maksan omat ja lasten menot, ja laskut. Kun rahat ei riitä, tingin lähinnä omista menoista. Hän hoitaa lainan lyhennykset. + omat menonsa

Siitäkin on sitä mieltä, että maksaa meidän muiden kiittämättömien asumista. Lapsetkaan eivät osaa olla asiasta kiitollisia.

Toivottavasti asunto on kummankin nimissä

Kun erotaan, niin pitää muuttaa erilleen. Sinuna ehdotan, että mies lähtee pois, se on lapsille koulunkin takia helpompaa. Lastenvalvojan kanssa sovitte elatusmaksuista ym. ja talousasioista ylipäätään.

Samassa talossa ei kannata asua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se 28 vuotta yhdessä ollut kyllä lukee ketjua, mutta oma elämä kipuiluineen ottaa niin lujille, että ei ole oikein sanoja mihinkään.

Ap:n puolesta olen surullinen, eli kun vielä rakastaa niin ero on todella raastavaa. Itselläni on vaihe kun mietin katkerana menneitä vuosia ja kaikkea mitä ollaan koettu miehen kanssa yhdessä siis pääosin hyvää, mutta koen surua siitäkin. Ihan kun minua olisi jotenkin huijattu, olisi helpompi jos näin suurta rakkautta ei olisi ikinä ollutkaan.

Meillä on ollut parempia hetkiä välillä ja miehen masennus on ollut paremmassa tilassa, mutta mies oli kotona jälleen 4 vuorokautta ja ahdistus iski eilen, ensin tulee ihan fyysiset oireet ja sitä ei ole helppoa katsoa vieressä. Oltiin olosuhteiden "pakosta" erossa 8 yötä ennen tätä. Lähdin itse tekemään etätöitä keskelle korpea (mies heitti) ja mies lähti sitten siitä työkeikalle. Miehelle iski kurkkukipu + kuume ja pyynnöstäni tehtiin testi ja koronahan se oli. Pyynnöstäni sitten oltiin useampi yö sitten vielä erossa.

Itseäni vaivaa nyt se fakta, että mieheni juoksee nyt karkuun niitä syitä, jotka sillä masennuksen aiheuttaa. En ole nalkuttava vaimo vaan vaimo joka kävelee munankuorilla koko ajan, annan miehelleni kotona tilaa jne. Pakko alkaa hyväksymään se, että voi olla, että joudun tekemään ne päätökset mihin mies ei pysty. Meillä oli ns hyvä viikonloppu eiliseen asti, ainoastaan sillä totuudella, että itkin ja paljon salaa. Ei mieheni ole henkisesti läsnä, läheisyyttä ei ole lainkaan ja se syö minua sisältäpäin. Nyt syksy pelottaa kun se meidän kakkoskotivaihtoehto loppuu, eli kahden viikon päästä ei ole sitä pakopaikkaa johon toinen voi hakeutua. Ollaan kyllä sitten tosiasioiden äärellä. Itse rakastan niin paljon, että toivoisin elämämme jatkuvan, mutta tuolla sisimmässäni kylvää sellainen tietoisuus, että en voi olla näin yksinäinen ja surullinen suhteessa ..... en millään. Ja kun en pysty miestäni auttamaan.

Haluan kyllä korostaa, että mieheni ei ole ilkeä tai inhottava, kuskaa + huolehtii asioista ja näen, että yrittää. Lääkitys on vienyt sen järkyn aivosumun + saamattomuuden pois.

Ei ole helppoa, masennuksen vielä kestäisin vaikka kuinka vaikuttaisi parisuhteeseen, mutta itselleni tulee tunne, että mies ei masennuksestaan nyt toivu tekemättä isoja muutoksia elämäänsä. Työstään tykkää kovasti ja harrastuksistaan eli vaihtoehdoksi enää jää perhe.

Purin ajatuksiani taas.

Ap:lle halaus ja Tuumaustauolle hyvää syksyä.

Hirveän moni on miehensä pelastaja (omasta mielestään), mutta se kun ei toimi. Rakkaus on jotain ihan muuta ja rakkaus sammuu, jos omat rajat katoavat. Tosi moni nainen puhuu vain miehestään ja hänen ongelmistaan eikä lainkaan keskity siihen mitä itse haluaa. Oma itse on niin hukassa, ettei edes kysyttäessä pystytä puhumaan itsestä, vaan keskustelu kääntyy jatkuvasti miehen (oletettuihin) ongelmiin, motiiveihin jne. 

Kannattaa jättää mies ihan kokonaan rauhaan. Hän vastaa omasta elämästään ja osuudestaan isänä. Mieti sitä miten näet oman elämäsi ja lastesi tulevaisuuden, älä keskity mieheesi, jolla ei ole mitään motiivia puhua edes totta ajatuksistaan, jos kerran hautoo eroa. 

Tietysti miehen oletettu masennus ja vaikeus suojaa omaa itsetuntoa, mutta koeta katsoa tilannetta ulkopuolisen silmin. Tee kylmänviileästi ratkaisut, niin miehestäsikin varmaan löytyy uusi vaihde ilman välisiänne pelastus- ym. psykologisia pelejä. En tarkoita, että ne ovat tietoisia, vaan ne ovat vain ongelmallisen avioliiton tulosta. 

KIITOS tästä kirjoituksesta, pisti kyllä ajattelemaan tosi paljon.

Sitä kun on elänyt toisen kanssa 28 vuotta niin on hävittänyt itsensä aika pahasti. Tämä koko vuosi on ollut niin painajaismainen muiltakin osin, että ihan hirvittää.

Tämän hetkiselle tilanteelle en voi mitään ja jos mietin mitä haluaisin, niin haluaisin, että parisuhteessa olisi asiat hyvin ja saisin rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mutta nyt on kyllä aika miettiä myös sellaisia asioita millä parannan omaa elämääni, asioita jotka tekevät minut onnellisemmaksi, jotta jaksaisin pyörittää tätä arkea. Olen huomannut, että minulla on välillä parempi yksin.

En ole missään vaiheessa ollut mieheni terapeutti, olen päinvastoin ajatellut koko ajan, että ammattilainen hoitaa sen puolen. Kirjoituksesi sai kyllä miettimään myös sitä, että kun mies on kotona niin olen yrittänyt elää "normaalisti" ja aina sitten henkisesti sattuu kun asiat ei ole normaaleja kun silloin tällöin. Ehkä on aika jättää mies omaan rauhaan ja olla yrittämättä koko ajan.

Lähden pariksi yöksi parhaan ystäväni kanssa reissuun viikonloppuna ja aion kyllä nauttia ja katsella maailmaa uusin silmin.

Mielenkiintoinen ketju.

Mietin sitä kuinka paljon ap:n tapauksessa on kyse aidosta rakastamisesta ja kuinka paljon valtavasta yksinjäämisen pelosta ja siitä, että ei tunne olevansa mitään tai kukaan ilman tätä parisuhdetta tai perhettä. 

Tässä ap:n ja muidenkin vastaavien kertomusten ytimessä on todella vahva läheisriippuvuusproblematiikka. 

Kuva perhe-elämästä, joka välittyy ap:n kertomuksista on oikeasti todella karu.

Mies osallistuu lähinnä taloudellisesti asuntolainan lyhennyksiin,  muuten menee omia menojaan, mahdollisesti vielä pettäen kumppaniaan.  Ap toimii kodin hengettärenä hoitaen lapset ja huushollin ja samalla siloittelee vierailevan miestähden olemista perheensä kanssa kun mies ei kestä omien lapsiensa teini-ikää. Mitähän tämä kertoo? Miten tervettä mallia perhe-elämästä lapsille tämä välittää?

En epäile etteikö miehellä olisi jotain tunteita ap:tä kohtaan. Veikkaisin, että ovat  lähinnä säälinsekaista myötätuntoa kun huomaa, että ap on ihan hajalla jo avioeron ajatuksestakin.  Toki miehellä voi olla huonoa omatuntoa omastakin käytöksestä.

Ovatko nämä sitten sitä aitoa, molemminpuolista, vapaaseen tahtoon perustuvaa rakkautta, johon parisuhteen jatkon perustaa?

Jo seksin harrastaminen tässä tilanteessa antaa aika kummallista kuvaa molemmista. Täytyy sanoa, että mun mielestä tollainen on oikeasti aika häiriintynyttä. Kuka normaalissa mielentilassa oleva eroava pari käyttäytyy noin?

No, tokihan tämä voi pohjustaa sitä, että siirrytään sujuvasti kaksoiselämään. Mies käy elämässä sitä toista elämäänsä muualla, mutta käy välillä leikkimässä sitä perhe-elämää ap:n kanssa. Seksiäkin voidaan harrastaa, antaahan se ap:lle toivoa siitä, että eihän tämä suhde ole ohi. Johan ap onkin väläytellyt kulissisuhteen mahdollisuutta.

Loistavaa tekstiä 202! Olen itse jätetty huhtikuussa ja kamppailen tuskan, kaipauksen ja suuren surun kanssa. Kaipaan ja rakastan miestäni edelleen ja halaisin kaiken olevan ennallaan.  Tiedän etten voi jäädä tähän pisteeseen, vaan pyrin eteenpäin elämässä. Olen menossa eroterapiaan ja yritän jatkaa elämää kaikin jäljellä olevin voimin, mutta se on tuskallista, hidasta ja täynnä voimakkaita takapakkeja. Ap:lle ja muille jätetyille ja petetyille voimia ja selvitymistä.

Mies sitten laittoi avioeron vireille ja paperit on jätetty. Että se siitä sitten. Minun puolesta tämä päättyi tähän.

Kunhan päästäisiin pian muuttamaan erillemme. En haluaisi olla täällä enää päivääkään. Talousasiat on vaan pakko hoitaa jotenkin ensin.

Tällä hetkellä tunne on jotain vihan ja surun välimaastoa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mies sitten laittoi avioeron vireille ja paperit on jätetty. Että se siitä sitten. Minun puolesta tämä päättyi tähän.

Kunhan päästäisiin pian muuttamaan erillemme. En haluaisi olla täällä enää päivääkään. Talousasiat on vaan pakko hoitaa jotenkin ensin.

Tällä hetkellä tunne on jotain vihan ja surun välimaastoa.

Ap

Ei tähän oikein osaa sanoa mitään. Olen pahoillani Sinun ja lapsien takia, mutta olen ihan varma että tulet pärjäämään hyvin. Kun vaan pääsette muuttamaan erilleen ja talousasiat jotenkin järjestettyä niin uskon, että huomaat kuinka paljon helpompi Sinun on olla. Ja tuo viha on nyt ihan hyvä juttu, sen avulla selviät. Surullinenkin saa olla, mutta viha saa toimimaan. Ihmettelen kovasti miehesi toimintaa, että kuitenkin antoi Sinun elää kuukausia toivossa.

Sinä + lapset kyllä pärjäätte, aivan varmasti. Halaus.

T: se 28v yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies sitten laittoi avioeron vireille ja paperit on jätetty. Että se siitä sitten. Minun puolesta tämä päättyi tähän.

Kunhan päästäisiin pian muuttamaan erillemme. En haluaisi olla täällä enää päivääkään. Talousasiat on vaan pakko hoitaa jotenkin ensin.

Tällä hetkellä tunne on jotain vihan ja surun välimaastoa.

Ap

Ei tähän oikein osaa sanoa mitään. Olen pahoillani Sinun ja lapsien takia, mutta olen ihan varma että tulet pärjäämään hyvin. Kun vaan pääsette muuttamaan erilleen ja talousasiat jotenkin järjestettyä niin uskon, että huomaat kuinka paljon helpompi Sinun on olla. Ja tuo viha on nyt ihan hyvä juttu, sen avulla selviät. Surullinenkin saa olla, mutta viha saa toimimaan. Ihmettelen kovasti miehesi toimintaa, että kuitenkin antoi Sinun elää kuukausia toivossa.

Sinä + lapset kyllä pärjäätte, aivan varmasti. Halaus.

T: se 28v yhdessä.

Voi! Vaikea tosiaan sanoa mitään lohduttavaa, mutta ehkä on kuitenkin hyvä että ratkaisu tuli. Kumpa saisitte talousasiat kuntoon. Isot tsemppiterkut!

t. Tuumaustauko

Ps. 28v yhdessä, mikäs teidän tilanne on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies sitten laittoi avioeron vireille ja paperit on jätetty. Että se siitä sitten. Minun puolesta tämä päättyi tähän.

Kunhan päästäisiin pian muuttamaan erillemme. En haluaisi olla täällä enää päivääkään. Talousasiat on vaan pakko hoitaa jotenkin ensin.

Tällä hetkellä tunne on jotain vihan ja surun välimaastoa.

Ap

Ei tähän oikein osaa sanoa mitään. Olen pahoillani Sinun ja lapsien takia, mutta olen ihan varma että tulet pärjäämään hyvin. Kun vaan pääsette muuttamaan erilleen ja talousasiat jotenkin järjestettyä niin uskon, että huomaat kuinka paljon helpompi Sinun on olla. Ja tuo viha on nyt ihan hyvä juttu, sen avulla selviät. Surullinenkin saa olla, mutta viha saa toimimaan. Ihmettelen kovasti miehesi toimintaa, että kuitenkin antoi Sinun elää kuukausia toivossa.

Sinä + lapset kyllä pärjäätte, aivan varmasti. Halaus.

T: se 28v yhdessä.

Voi! Vaikea tosiaan sanoa mitään lohduttavaa, mutta ehkä on kuitenkin hyvä että ratkaisu tuli. Kumpa saisitte talousasiat kuntoon. Isot tsemppiterkut!

t. Tuumaustauko

Ps. 28v yhdessä, mikäs teidän tilanne on?

Tilanne on ennallaan. Oma oloni on parempi ja olinkin juuri 3 päivää reissussa ystäväni kanssa ja voi, että teki hyvää. Paljon naurua, hyvää seuraa ja levollinen olo. Mieheni masennus on ja pysyy ja tekee paljon töitä. Rakastan edelleen ja toivon, että jatkamme yhdessä, mutta olen jotenkin päässyt yli siitä jatkuvasta suremisesta, stressaamisesta ja miettimisestä. Olen jättänyt itseasiassa mieheni täysin rauhaan ja huomaan kyllä, että hakee kontaktia minuun enempi. Aika näyttää kuinka käy, mutta yritän elää mahdollisimman hyvää elämää myös itselleni ja olla surematta mennyttä kesää tai asioita joihin en pysty vaikuttamaan.

T: 28v yhd.

Ihana kuulla sinun kuulumisia 28v. Hienoa, että pahin stressi/sureminen on ohi, ja olet alkanut panostaa omaan hyvään oloosi. Toivotaan että miehesi toipuu ja saatte asiat kuntoon.

Minun mies on parhaillaan reissussa, jotenkin toivon ettei tulisi enää takaisin, tällä hetkellä en haluaisi nähdä häntä enää ikinä. Mikä tietenkin on täysi mahdottomuus, tiedän minä sen. Sovittavia asioita on valtavasti. Ja jatkossakin on yhteiset lapset.

Suren todella paljon sitä että menetän jatkossa osan arjesta lasteni kanssa. Suren sitä että sitten minä vasta yksin olenkin. Suren kaikkea menetettyä. Olen epäonnistunut kaikessa mikä minulle on ollut tärkeintä, perhe. Suren tätä kotia. Olen toisaalta turta, toisaalta todella rikki. Niin kauan kun pysyn touhussa ja liikkeessä kaikki pysyy kasassa. Kun pysähdyn, romahdan.

Pitäisi töissä kertoa, etteivät ihmettele mikä vaivaa. Mutta en pysty. En uskalla puhua, etten romahda.

Koskaan ei ole kädet tärisseet niin paljoa kun avioerohakemusta, allekirjoittaessa.

Nyt ollaan pohjalla, ja vielä syvemmälle mennään, muuton, talon myynnin yms aikana, mutta sen jälkeen ei ole muuta mahdollisuutta kun nousta ylös.

Ap

AP

Saatko paljonkin rahaa erossa vai ilmaisen asunnon? Elarit tietysti päälle. Muista voimaantua!

Ehkä kuitenkin on parempi, että epätietoisuus on nyt ohi ja löysässä hirressä roikkuminen avioliittosi suhteen. Totta kai ottaa aikansa, että saat surtua loppuun tämän suhteen päättymisen. Eihän se poista sitä, että hyviä aikojakin teillä on varmasti ollut.

Olet ainakin kertomasi perusteella panostanut suhteen eteen enemmän kuin oman osuutesi. Vihan tunteiden nouseminen on todella terve merkki, äläkä missään nimessä yritä tukahduttaa niitä. Pikemminkin sanoisin, että olisi oikeastaan ihan tervettä jopa velloa niissä aikansa. 

Sun on nyt aika ajatella itseäsi ja toki lasten tulevaisuutta. Kyllä sä selviät ihan varmasti ja tulevaisuudessa voi olla jotain parempaakin tiedossa.

Tämä voi olla sulle myös iso kasvun paikka ja mahdollisuus löytää itsesi uudelleen. Tähän mennessä olet panostanut ehkä liikaakin perheen eteen itsesi unohtaen. Sinä olet arvokas omana itsenäsi, ihan riippumatta parisuhteesta ja lapsistakin. Sullakin on oikeuksia, ei pelkästään velvollisuuksia.

Voi ap.

Ei ero ole epäonnistumista. Olet saanut niin paljon: rakkautta, yhteisiä onnen vuosia, lapsia...

Pian osaat olla kiitollinen siitä hyvästä, mitä on. Nyt myllertää ymmärrettävästi. Pinnalla epätoivo ja pelko muutoksesta.

Voimia ja ilonpilkahduksia

Tuumaustauko

No, talous menee täysin kuralle. En saa rahaa, enkä asuntoa. Toivon, että velat saataisiin kuitatuksi, että pääsisi aloittamaan puhtaalta pöydältä. Todella tiukaksi menee. Yhdessä olemme pärjänneet ihan kivasti, erillämme olemme tosi heikoilla.

Se on totta, että olen antanut liikaa itsestäni tälle perheelle. Unohtaen itseni. Mies oli tosi mustasukkanen, ja aina kun kävin jossain tyttöjen reissussa, oli kotona vastassa semmonen tappelu, että lopulta jätin menemättä. Luovutin. En jaksanut sitä turhaa syyllistämistä. Koskaan en pettänyt, vaikka mitä hullumpia syytöksiä siitä sainkin.

Olen tässä tullut siihen tulokseen, että olen liian tylsä, tavallinen, jännityksetön. Ja illat on täyttyneet arjen hommista, kuskaukset, siivoukset, pyykit, ruuat jne, enkä sitten ole enää jaksanut miestä viihdyttää tarpeeksi, en jaksanut enää lähteä hänen mukaan lenkille illalla myöhään, tosin monta vuotta oli niin päin että minä pyysin, ja hän ei lähtenyt. Jälkiviisaana ajateltuna, olisi pitänyt mennä. Olisi pitänyt jaksaa. Olisi pitänyt koittaa järjestää lapsia enemmän hoitoon. Älkää te muut tehkö samoja virheitä. Mä oon vaan aina pyörittäny arkea tosi yksin, ilman mitään apuja. Tässä sitten tulos.

Niin se rakkaus sitten kuoli. Varmasti joku antaa enemmän. Tuntuu valtavan pahalle ajatella miestä toisen naisen kanssa. Aivan sattuu ajatus.

Voin kirjottaa tinder profiiliin: tylsä, tavallinen, perusarkea elävä väsähtänyt hoitaja. Voitte uskoa että vientiä riittää. :D Oikesti en todellakaan halua ikinä deittailla, en halua elämääni uutta ihmistä. En jaksa sitä kaikkea tutustumista ja säätämistä.

Ehkä tulee päivä, etten koe epäonnistuneeni. Mutta se päivä ei ole vielä nyt, eikä varmasti piankaan.

Tulevaisuudessa pelottaa just nyt eniten yksinäisyys ja se miten kuralle talous menee, ja se miten se vaikuttaa lasten elämään.

Onneksi olen semmoisella alalla, että voin alkaa tekemään viikonloppuisin toista työtä tarvittaessa.

Rinnassa ja vatsanpohjassa on fyysinen paino, kipu, ahdistus, puristus. Oksettaa.

Ap

Se jäi sanomatta, että ehkä tosiaan, on parempi että tämä välitila roikkuminen loppui, ja asiaan tuli päätös. Vaikka todella kipeä päätös onkin.

Ap

"Everything I say and do is amazing" on mantra, jota toistan itselleni ja se parantaa itsetuntoani. Yritän myös olla innostunut elämästä ylipäätään. Ja kannattaa muistaa, että myös maailman kauneimpia ja hauskimpia ihmisiä petetään ja jätetään, sinussa ei ole mitään vikaa.

Paljon rakkautta ja voimia sydänsuruista kärsiville, olette ihania ihmisiä 

u p