Lue keskustelun säännöt.
Miten löytää uusia ystäviä aikuisena, kun oikeasti yrittää ja ei vaan löydä?
Minulla on taustalla tavallinen tarina, kuten monella muullakin: aikuisena ystävyyssuhteet ovat olleet yksipuolisia ja pysyneet hengissä niin kauan, kun itse otan yhteyttä tai menin käymään. Väsyin tuohon ja annoin yksipuolisten ihmissuhteiden lopahtaa. Muuttaminen töiden perässä on tehnyt sen, että asun nytkin vieraalla paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Lapsen saaminen näivetti osan ystävyyssuhteista, kun osa ei halunnut enää olla tekemisissä. Olen etsinyt uusia ystäviä, mutta on monesta syystä vaikeaa:
1. Todella moni sanoo, että "Mulla on jo tarpeeksi ystäviä, en kaipaa enää enempää". "Mulla on jo läheiset ystävät, niin enää ei ole aikaa muille ihmissuhteille." Eli vaikka yrittäisit tutustua, niin osa ihan suoraan tekee selväksi, ettei aikaa sinulle ole. Monilla on jo omalla paikkakunnallaan ystävät ja ulkopuolisena et pääse mukaan. Päädyt kaveriasteelle, jossa toisella on aikaa kerran vuodessa käydä kanssani kahvilla ja vastata viesteihisi parin päivän/parin viikon viiveellä, jos hän muistaa.
2. Jos tutustut jonkun kanssa, heti ei voi päästä kovin syvälliselle asteelle, vaan tutustuminen vie aikaa. Tämän ymmärrän. Tutustut uuteen ihmiseen ja kaikki vaikuttaa kivalta. Herkästi käy kuitenkin niin, että käytät aikaa ja vaivaa toiseen tutustumiseen ja yhtäkkiä toinen ghostaa sinut. Mitään syytä et saa kuulla. Tämä voi käydä melko pitkänkin tutustumisvaiheen jälkeen. Joudut taas aloittamaan tutustumisen johonkin toiseen alusta.
3. Löydät itsellesi ystävän, jonka kanssa yhteydenpito sujuu tasapuolisesti. Ystävä löytääkin itselleen uuden kumppanin ja katoaa seurustelun uumeniin. Ystävä ei enää ota yhteyttä, eikä hänellä ole sinulle aikaa, kun kaikki aika menee uuden kumppanin kanssa. Ei ole mitään takeita, että muutamassa vuodessa ystävä palautuisi itsekseen, kun rakastumisvaihe menee ohi.
4. Olen yrittänyt taaperon kautta tutustua muihin perheellisiin. Välit ovat todella pintapuolisia, eikä syvempää yhteyttä löydy. Näkeminen jää, kun joku ryhmä lakkaa kokoontumasta. Osa äideistä ei edes suostu juttelemaan, vaan pitäytyvät omassa porukassaan. Se, että meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset ei ole riittävä yhdistävä tekijä. Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.
Olen oikeasti yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pyytänyt tuntemattomia/puolituttuja ihmisiä kahville ja ollaan nähty. Nämä jäävät aina yksittäiseen kertaan, emmekä enää tapaa. Juttelen rohkeasti vieraille ihmisille, olen ystävällinen ja kiinnostunut muiden kuulumisista. Alan olla väsynyt siihen, miten vaikeaa uusien ystävyyssuhteiden löytäminen on aikuisena. Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen. Arjessa ei valitettavasti ole aikaa siihen, että voisin joka päivä käyttää tuntikausia uusien ystävien etsimiseen, uusien harrastusten kokeilemiseen yms, koska aika on rajallista.
Miten ihmeessä te muut olette löytäneet aikuisena uusia ystäviä?
Kommentit (752)
Vierailija kirjoitti:
Joku sanoi, että moni olettaa ystävän olevan samassa elämäntilanteessa kuin itse on/ystävän elämä ei saisi muuttua. Ei minua haittaa, jos ystävä vaikka alkaa seurustella, menee naimisiin tai saa lapsen. Se haittaa, että noissa elämäntilanteissa ystävä lakkaa pitämästä minuun yhteyttä eikä minulle enää löydy aikaa. Luokseni ei enää tulla, kun halutaan viettää kaikki liikenevä aika puolison/lasten kanssa. Tapaamisia on vaikea sopia, kun kalenteri on vain täynnä uutta parisuhdetta. Yhteydenottoihin vastataan todella hitaasti tai niihin unohdetaan vastata. Toisesta lakkaa kuulumasta, eikä hän enää ota yhteyttä. Väsyttää olla itse aina se, joka ottaa yhteyttä tai jos kerron omista kuulumisistani, niin tuntuu ettei toista edes kiinnosta, kun ajatukset on niin tiiviisti oman uuden elämäntilanteen ympärillä. Kyllä minua kiinnostaa, mitä ystävilleni kuuluu.
Tämä! Tajuan, että lapsen saaminen tai seurustelukumppanin löytyminen haukkaa arjesta ison osan. Mutta jos on ennestäänkin nähty vaikka muutaman kerran vuodessa kahvittelun merkeissä, niin on se loukkaavaa, jos sille ei enää löydy lainkaan aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minut tämä ketju sai itkemään. Niin monet ovat samassa tilanteessa kuin minä. Nyt puolet lomasta mennyt ja en ole tavannut ketään, vanhempiani näen juhannuksena. Töissä on kivoja työkavereita, mutta heillä on omat ystävät vapaa-ajalla, niin en uskalla edes ehdottaa tapaamista.
Jos yhtään lohduttaa, niin olen ehdottanut useammallekin kaverilleni tapaamista kesän aikana. Pyysin, että tulisivat kylään, tarjoan luonani yöpaikan, lakanat, pyyhkeet, ruoat jne. Kaikki sanoivat ei, eikä valitettavasti ole ensimmäinen kerta. Meitä yksinäisiä on siis muitakin.<3
Jokaisen ihmisen tilanne on omanlainen. Itsellä ei edes ole mitään syvällisiä ystävyyssuhteita, mutta tiedän paljon niitä joilla sellaisia on. Hyvin läheisiä ystäviä. He tavallaan jakavat yhdessä elämän tärkeitä hetkiä ja tapahtumia. Jotkut saattavat lomailla yhdessä yms. Eli monella voi olla tälläisiä ystäviä. Sivusta.
Ne parhaat pitkäaikaisimmat ystävyyssuhteet luodaan ala-aste/ylä-aste/lukio/ammattikoulu -iässä varmimmin,itsellä ainakin näin. Siltä ajalta itselle on jääneet ne ystävät,kaverit. Nyt vanhemmalla iällä on vaikeampi saada lisää uusia ystäviä. Toivoisin itsellenikin lisää uusia ystäviä,mut vaikeampaa se vaan on näin melkein 40:senä :/
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku sanoi, että moni olettaa ystävän olevan samassa elämäntilanteessa kuin itse on/ystävän elämä ei saisi muuttua. Ei minua haittaa, jos ystävä vaikka alkaa seurustella, menee naimisiin tai saa lapsen. Se haittaa, että noissa elämäntilanteissa ystävä lakkaa pitämästä minuun yhteyttä eikä minulle enää löydy aikaa. Luokseni ei enää tulla, kun halutaan viettää kaikki liikenevä aika puolison/lasten kanssa. Tapaamisia on vaikea sopia, kun kalenteri on vain täynnä uutta parisuhdetta. Yhteydenottoihin vastataan todella hitaasti tai niihin unohdetaan vastata. Toisesta lakkaa kuulumasta, eikä hän enää ota yhteyttä. Väsyttää olla itse aina se, joka ottaa yhteyttä tai jos kerron omista kuulumisistani, niin tuntuu ettei toista edes kiinnosta, kun ajatukset on niin tiiviisti oman uuden elämäntilanteen ympärillä. Kyllä minua kiinnostaa, mitä ystävilleni kuuluu.
Tämä! Tajuan, että lapsen saaminen tai seurustelukumppanin löytyminen haukkaa arjesta ison osan. Mutta jos on ennestäänkin nähty vaikka muutaman kerran vuodessa kahvittelun merkeissä, niin on se loukkaavaa, jos sille ei enää löydy lainkaan aikaa.
Siis ei missään tapauksessa pitäis unohtaa sitä ystävää,kun astuu parisuhteeseen tai perhe-elämään....itse en unohtanut ystäviäni,kun aloin seurustelemaan,vaan aikaa oli myös heille ja pidin yhteyttä,mutta itse jouduin päättämään erään ystävyyssuhteen,kun tämä ystävä lopetti yhteydenpidon lähes kokonaan parisuhteeseen mentyään ja meni vuosia kun sitten otti yhteyttä,en ollut enää tavoitettavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minut tämä ketju sai itkemään. Niin monet ovat samassa tilanteessa kuin minä. Nyt puolet lomasta mennyt ja en ole tavannut ketään, vanhempiani näen juhannuksena. Töissä on kivoja työkavereita, mutta heillä on omat ystävät vapaa-ajalla, niin en uskalla edes ehdottaa tapaamista.
Tervetuloa meille! :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut saman että monilla ystävät omassa piirissä täynnä. Ei ole kiinnostusta hankkia uusia tai tutustua. Hirveän suppea mielistä minusta.👎
Mikä siinä on suppeamielistä, että haluaa pitää huolta jo olemassa olevista ystävyyssuhteistaan eikä haalia jatkuvaati uusia ihmisiä elämäänsä? Tässäkin ketjussa on puhuttu - kuten monissa muissakin vastaavissa - ystävyyden syvällisyydestä. Miten syntyy ja/tai säilyy syvällinen ystävyys, jos ystävälle ei ole aikaa, koska aikaa pitäisi käyttää jatkuvasti uusiin ihmisiin tutustumiseen?
Lapsena ja teininä oli helppo ystävystyä, koska elämässä ei ollut muita velvollisuuksia kuin koulu ja silloin tällöin oman huoneen siivous. Aikuisena on paljon muitakin velvoitteita. Ei ole enää äiti tai isä hoitamassa kaiken muun. Lisäksi aikuisena on usein vastuussa muistakin ihmisistä kuin vain itsestään. Ei voi enää vain käydä töissä ja hengailla lopun aikaa ystävien kanssa.
No on siinä mun mielestä ainakin jotain suppeaa, kun asenne on jo valmiiksi sellainen, että uudet ystävät eivät kiinnosta. Kyllähän siinä tietyn mahdollisuuden uusiin mahtaviin tuttavuuksiin sulkee pois. Eikä sitä nyt tarvitse "jatkuvasti käyttää aikaa tutustumiseen". Saat tutustumisenkin kuulostamaan jotenkin työläältä velvollisuudelta, vaikka senhän luulisi olevan vain kiinnostavaa. No kukin tyylillään, mutta kuulostaa tympeältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös yksinäisyydestä kärsivä. Ei ole omaa perhettä (tietoinen valinta). Vanhemmat löytyy joita tapaan välimatkan takia pari kertaa vuodessa.
Pari kaveria on joita näen kerran pari kuussa. Muuten olen kaiken vapaa-ajan täysin yksin. Minulla oli vielä vajaa kymmenen vuotta sitten enemmän kavereita ja sosiaalista elämää, mutta ihmisten pariuduttua tällainen yksinelävä "unohdettiin". Enkä itse halua kumppania vain sen takia, että mahtuisin porukkaan. Joillekin olen se kolmas vaihtoehto. Eli minun kanssani ei pystytä sopimaan mitään. Muiden kanssa näillä kyllä onnistuu. Saan aina vastaukseksi epämääräistä "nyt ei kerkiä/täytyy katsoa".
Tiedän kyllä, että persoonana en ole kaikkien mielestä kiinnostava tai kupliva. Olen aika rauhallinen asiakeskustelija. En osaa sellaista huoletonta läpän heittoa.
Olenkin jo osittain luovuttanut. En enää jaksa olla se joka yrittää ehdotella tapaamisia. Onneksi on edes kerran pari kuussa päivä, kun näen paria (jäljelle jäänyttä) kaveria. Se vähän helpottaa, kun olen muuten koko ajan yksin.
Mutta tulevaisuudessa, kun vanhemmistani aika jättää, joudun viettämään joulut ja juhannukset ihan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Minut tämä ketju sai itkemään. Niin monet ovat samassa tilanteessa kuin minä. Nyt puolet lomasta mennyt ja en ole tavannut ketään, vanhempiani näen juhannuksena. Töissä on kivoja työkavereita, mutta heillä on omat ystävät vapaa-ajalla, niin en uskalla edes ehdottaa tapaamista.
Etkö harrasta mitään? En tajua miten ihmisiä ei tapaa, jos kerran sellaista haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itkin tämän asian takia tänään. Kun niitä läheisimpiä ystäviä ei ole. Olen 28-vuotias nainen, aikoinaan pahasti koulukiusattu ja juuri siksi läheisimmät ystävyyssuhteet jääneet syntymättä. Puolisoa saati lapsia ei ole. Olen hiljattain muuttanut uudelle paikkakunnalle toiveena löytää työpaikka ( löytyi) ja kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksinäisyydestä kärsivä. Ei ole omaa perhettä (tietoinen valinta). Vanhemmat löytyy joita tapaan välimatkan takia pari kertaa vuodessa.
Pari kaveria on joita näen kerran pari kuussa. Muuten olen kaiken vapaa-ajan täysin yksin. Minulla oli vielä vajaa kymmenen vuotta sitten enemmän kavereita ja sosiaalista elämää, mutta ihmisten pariuduttua tällainen yksinelävä "unohdettiin". Enkä itse halua kumppania vain sen takia, että mahtuisin porukkaan. Joillekin olen se kolmas vaihtoehto. Eli minun kanssani ei pystytä sopimaan mitään. Muiden kanssa näillä kyllä onnistuu. Saan aina vastaukseksi epämääräistä "nyt ei kerkiä/täytyy katsoa".
Tiedän kyllä, että persoonana en ole kaikkien mielestä kiinnostava tai kupliva. Olen aika rauhallinen asiakeskustelija. En osaa sellaista huoletonta läpän heittoa.
Olenkin jo osittain luovuttanut. En enää jaksa olla se joka yrittää ehdotella tapaamisia. Onneksi on edes kerran pari kuussa päivä, kun näen paria (jäljelle jäänyttä) kaveria. Se vähän helpottaa, kun olen muuten koko ajan yksin.
Mutta tulevaisuudessa, kun vanhemmistani aika jättää, joudun viettämään joulut ja juhannukset ihan yksin.
Sinähän olet aktiivinen kaverien suhteen! Nimimerkillä hyvä jos näen kerran pari vuodessa. Haluaisin nähdä useammin, mutta kavereilla ei ole aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni on ehdottanut ystävystymistä töissä. Minä olen muuttanut useamman kerran eri puolille Suomea töiden takia. Uudessa työpaikassa olen ollut ainoa "uusi", muut ovat olleet töissä vuosikausia tai vuosikymmeniä. Heillä on jo omat kaveriporukkansa, eivät he kaipaa ketään uutta joukkoonsa. En ole saanut heistä ystäviä, vaikka olen yrittänyt. Ajattelevat myös, että "tuo Lissu kuitenkin lähtee määräaikaisuutensa loputtua muualle, niin ei siihen kannata tutustua". Yhteydenpito on jäänyt minun muuttaessa paikkakunnalta muualle, kun kukaan ei halua vastavuoroisesti pitää yhteyttä.
Ilkeimmissä työkaveriporukoissa on ihan suljettu ulkopuolelle. Jos olen kysynyt, lähteekö joku lounaalle, niin on sanottu ei, mutta vessaan poistuessani porukka on keskenään lähtenyt syömään. Joissakin paikoissa voi myös olla tällaisia ilkeitä työkavereita, joiden kanssa kaveeraaminen ei hyvä ajatus edes olisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Ne parhaat pitkäaikaisimmat ystävyyssuhteet luodaan ala-aste/ylä-aste/lukio/ammattikoulu -iässä varmimmin,itsellä ainakin näin. Siltä ajalta itselle on jääneet ne ystävät,kaverit. Nyt vanhemmalla iällä on vaikeampi saada lisää uusia ystäviä. Toivoisin itsellenikin lisää uusia ystäviä,mut vaikeampaa se vaan on näin melkein 40:senä :/
Totta, ainakin useimmalla. Sitten tulee myöhemmin erilaiset harrastuspiirit, ja jos vaihtaa asuntoa niin voi uusista asukkaista löytyä samanhenkinen tai samanhenkisiä. Itse olen asunut n 20 vuoden aikana kahdessa asunnossa samalla paikkakunnalla, nyt kolmannessa ja noista kahdesta jäi molemmista yksi uusi ystävä. Harrastukset ovat aika varma joiden parista löytyy. Olin iäkkään naapurin syntymäpäivillä ja hän oli muuttanut kaukaa kauan sitten. Kun laulaminen oli hänelle läheistä hän oli heti hakeutunut erääseen laulukuoroon. Löytyi ja syntyi ystävyyssiteitä paljon. Osa oli syntymäpäivillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa aikalailla siltä että eri eläntilanteessa olevista ei saa uusia ystäviä. Toiset ovat urakiitureita ja kenties ne parhaimmat keskustelut löytyvät sieltä saman alan urakiitureilta. Kun taas vauvaarjessa vauvankin tulee olla melkein saman ikäinen jotta toisesta äidistä saa juttuseuraa/ystävän. Todellisuus on että se ikkuna jossa tapaa uuden saman henkisen henkilön josta tulisi ystävä on melko pieni tietyssä vaiheessa elämää. Toista se on silloin parikymppisinä kun iuseimmilla on sama elämäntilanne: Hankitaan opiskelupaikka, etsitään kumppania, muutetaan pois kotoa, biletetään jne mitä nuoret tekevät. Se ikäryhmä on varmaankin toiminnoiltaan eniten homogeeninen ja siksi helpompi löytää omansa henkistä seuraa. Myöhemmin tämä ns. Takamainen tila raukeaa ja ihmiset siirtyvät kukin tekemään sitä mikä on itselleen tärkeintä: perheen hankkiminen/työura/asuntoremppa/maratonin juokseminen jne ja kohdistavat resurssinsa silloin siihen.
Juuri näin. Ei se teini tai nuori yliopisto-opiskelijakaan ystävysty suurperheen isän, yksinholtajaäidin, eläkkeelle jääneen opettajan tms. kanssa. Sama elämäntilanne on sen vuoksi tärkeä, että silloin on myös samat mahdollisuudet käyttää aikaa ystäviinsä.
Monen yksinäisen ongelma on, että he haluaisivat ystävän, jonka elämäntilanne ei koskaan muutu. Tai jos muuttuukin, niin vain samaan suuntaan kuin yksinäisenkin elämäntilanne. Haluavat sen yhden, jonka kanssa ystävyys kestäisi seuraavat 60 vuotta. Mutta kun se ystävä saattaa vaikka sairastua syöpään tai muuttaa maapallon toiselle puolelle. Ei ystävä ole mikään sellainen, jonka kerran saat ja sitten saat pitää ystäväsi lopun elämääsi. Ystävilläkin on elämänsä. Ja kuolemansa.
Mä ajattelen niin, että mun elämäni on matka. Matka, joka alkaa syntymästäni ja päättyy kuolemaani. Kuljen sen matkan omia polkujani. Valitsen itse, mihin suuntaan elämäni risteyksissä käännyn. Joskus joku toinen kulkee kanssani samaa polkua. Yksi lyhyemmän matkaa ja toinen pidemmän matkaa. Mutta en voi vaatia ketään kulkemaan kanssani samaa polkua loppuun asti. Pitää vaan osata nauttia niistä hetkistä, kun joku kulkee samaa polkua. Seuraavassa risteyksessä tiet voivat jo erota.
Mistä sinä tiedät, että ei voi ystävystyä eri elämäntilanteessa olevan tai eri ikäisen ihmisen kanssa? Naurettavaa lokerointia. Ei sen ystävän kanssa tarvi päivittäin olla tekemisissä,voi puhua vaikka puhelimessa. Vaikka näkisi vain kerran vuodess yhteys on olemassa.
Väitinkö, että ei voisi ystävystyä? Mä puhuinkin näistä, jotka ovat yksinäisiä. En niistä, joilla on hyvin erilaisia ystäviä. Kuten itsellänikin on. On aina ollut, Eri ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia. Ihmisiä, jotka ovat lyhyemmän tai pidemmän aikaa kulkeneet samaa polkua kanssani. Ei ole tarkoituskaan, että päiväkotikaverit olisivat myös aikanaan myös vanhainkotikavereita. Pysyvimmät ihmissuhteet saa omista lapsistaan ja silloinkin täytyy olla sellainen vanhempi, että lapset vielä aikuistuttuaankin haluavat olla kanssasi tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut saman että monilla ystävät omassa piirissä täynnä. Ei ole kiinnostusta hankkia uusia tai tutustua. Hirveän suppea mielistä minusta.👎
Mikä siinä on suppeamielistä, että haluaa pitää huolta jo olemassa olevista ystävyyssuhteistaan eikä haalia jatkuvaati uusia ihmisiä elämäänsä? Tässäkin ketjussa on puhuttu - kuten monissa muissakin vastaavissa - ystävyyden syvällisyydestä. Miten syntyy ja/tai säilyy syvällinen ystävyys, jos ystävälle ei ole aikaa, koska aikaa pitäisi käyttää jatkuvasti uusiin ihmisiin tutustumiseen?
Lapsena ja teininä oli helppo ystävystyä, koska elämässä ei ollut muita velvollisuuksia kuin koulu ja silloin tällöin oman huoneen siivous. Aikuisena on paljon muitakin velvoitteita. Ei ole enää äiti tai isä hoitamassa kaiken muun. Lisäksi aikuisena on usein vastuussa muistakin ihmisistä kuin vain itsestään. Ei voi enää vain käydä töissä ja hengailla lopun aikaa ystävien kanssa.
No on siinä mun mielestä ainakin jotain suppeaa, kun asenne on jo valmiiksi sellainen, että uudet ystävät eivät kiinnosta. Kyllähän siinä tietyn mahdollisuuden uusiin mahtaviin tuttavuuksiin sulkee pois. Eikä sitä nyt tarvitse "jatkuvasti käyttää aikaa tutustumiseen". Saat tutustumisenkin kuulostamaan jotenkin työläältä velvollisuudelta, vaikka senhän luulisi olevan vain kiinnostavaa. No kukin tyylillään, mutta kuulostaa tympeältä.
Jokainen minuutti, jonka käytän tutustumiseen uuden ihmisen kanssa ystävystymistarkoituksessa, on pois olemassa olevilta ystäviltäni. Tai sitten yöunistani.
Kolahti nyt hoitovapaalla ollessa tämä ketju!
Oon kolmekymppisestä kaveriporukastani ensimmäinen lapsen saanut. En olisi ikinä arvannut etukäteen, että kaverit kaikkoavat ympäriltä. Olin raskaana todella huonossa kunnossa koko 9 kuukautta, mutta kukaan ei kysellyt vointiani (tiesivät, että olin todella huonossa kunnossa). Vauvan synnyttyä todella moni oletti, että minulla ei ole enää heille aikaa. Olisi ollut, mutta yhteydenpidosta tuli yksipuolista. Minulle ei laitettu viestiä, vaan odotettiin minun ottavan yhteyttä jos kaipaan seuraa. Osa puolestaan odotti, että elämäni ei olisi saanut vauvan myötä muuttua lainkaan. Olisi pitänyt päästä samalla tavalla matkustamaan kuin ennenkin, mun toivottiin tulevan ilman vauvaa tapaamisiin ja osa sanoi, että ei halua kuulla mitään vauvaan liittyvää. Sen tajuan, että kaikkia ei kiinnosta vauvat enkä hehkuta vauvan ihanuutta muille. Se tuntuu pahalta, että en saisi sanoa omaan vauvaan liittyen edes mitään arkista. Vaikea kuitenkin kertoa omista kuulumisistani, kun olen lähes 24/7 kiinni vauvassa, koska olen hoitovapaalla ja mies on töissä. Arki on pitkälti sitä syötä-vaihda vaippa-vaunulenkki-menoa, joten eipä tässä mitään sen ihmeempiä kuulumisia oikein voi olla. Todella toivon, että asia korjaantuu ajan kanssa tai löytäisin muualta kavereita, joille elämäntilanteeni ei ole ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Oliskohan tässä vähän samaa kuin siinä, että jos ihminen haluaa parisuhdetta ja etsimällä etsii sitä, on toiselle ihmiselle aistittavissa sellainen hakeminen joka voikin sitten toimia luotaantyöntävänä tekijänä. Eli kun hakee jotain ihmissuhdetta, se saattaa työntää kauemmas niitä joilta sitä hakee. Ootko kuinka hyvin hyväksynyt nykyisen tilanteen, vai yritätkö vain saada muutettua sitä?
Ap, olisit tyytyväinen siihen, että löydät kavereita, ja ajan mittaan jostain voi muodostua syvällinen ystävyys. Ei se niin toimi, että kysyt joltain puolitutulta voisimmeko olla ystäviä. Sellainen on ahdistavaa ja tuntuu takertuvalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaipaatte liikaa, aikuiset ei halua vieraita aikuisia syvällisiin suhteisiin, se elämä vaan on muuttunut niistä bestis-ajoista kun ystäville kerrottiin kaikki.
Syvällinen suhde voi olla perheeseen, sori kaikille keillä ei sitä ole.
Ystävyyssuhde on ihan eri asia kuin läheiset ja syvälliset suhteet perheeseen.
Etenkin aikuiset miehet tarvitsevat miespuolisen luottamuksellisen keskustelukumppanin jonka kanssa voi pohtia tunne-elämää. Jollei semmoista ole koskaan ollut niin tunne-elämä helposti lukittuu kun ei koskaan opi tunteistaan puhumaan. Ei vaimo yksinään voi miestä opettaa tunteita käsittelemään ja niistä puhumaan. Vanhempien pitäisi tuo perusasia lapsilleen opettaa. Äitini tuota minulle selvitti jossain määrin teini-iässä ollessani vuosikymmeniä sitten. Naisille tuo ystävyyden tarve on jotenkin selvempää.M
Miksei naispuolinen ystävä käy, vaimoko kokee uhkaksi?
Vierailija kirjoitti:
Minä tiedän, mistä omalla kohdalla johtuu ongelma ystävystyä ihmisten kanssa. Olen kirkon työntekijä ja tämä on monelle ystävämielessä suuri turn off. Kanssani ei haluta tutustua ammattini takia. Ihmisillä on ennakkoluuloja ja ajatellaan, että kirkon työntekijät on tietynlaisia. En saa edes mahdollisuutta tutustua muihin. Kun ammatti tulee puheeksi, niin keskustelu päättyy siihen ja en kuule toisesta enää koskaan. Oli myös aikoinaan sinkkuna ollessa suuri turn off miehille ammattini, puolisoksi löysin toisen kirkon työntekijän.
Onpas ihmiset outoja. Millaisina sitten pitävät kirkon työntekijöitä? Ja miksi turnoff miehille, outoja tuollaiset ennakkoluulot.
Minut tämä ketju sai itkemään. Niin monet ovat samassa tilanteessa kuin minä. Nyt puolet lomasta mennyt ja en ole tavannut ketään, vanhempiani näen juhannuksena. Töissä on kivoja työkavereita, mutta heillä on omat ystävät vapaa-ajalla, niin en uskalla edes ehdottaa tapaamista.