Lue keskustelun säännöt.
Miten löytää uusia ystäviä aikuisena, kun oikeasti yrittää ja ei vaan löydä?
Minulla on taustalla tavallinen tarina, kuten monella muullakin: aikuisena ystävyyssuhteet ovat olleet yksipuolisia ja pysyneet hengissä niin kauan, kun itse otan yhteyttä tai menin käymään. Väsyin tuohon ja annoin yksipuolisten ihmissuhteiden lopahtaa. Muuttaminen töiden perässä on tehnyt sen, että asun nytkin vieraalla paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Lapsen saaminen näivetti osan ystävyyssuhteista, kun osa ei halunnut enää olla tekemisissä. Olen etsinyt uusia ystäviä, mutta on monesta syystä vaikeaa:
1. Todella moni sanoo, että "Mulla on jo tarpeeksi ystäviä, en kaipaa enää enempää". "Mulla on jo läheiset ystävät, niin enää ei ole aikaa muille ihmissuhteille." Eli vaikka yrittäisit tutustua, niin osa ihan suoraan tekee selväksi, ettei aikaa sinulle ole. Monilla on jo omalla paikkakunnallaan ystävät ja ulkopuolisena et pääse mukaan. Päädyt kaveriasteelle, jossa toisella on aikaa kerran vuodessa käydä kanssani kahvilla ja vastata viesteihisi parin päivän/parin viikon viiveellä, jos hän muistaa.
2. Jos tutustut jonkun kanssa, heti ei voi päästä kovin syvälliselle asteelle, vaan tutustuminen vie aikaa. Tämän ymmärrän. Tutustut uuteen ihmiseen ja kaikki vaikuttaa kivalta. Herkästi käy kuitenkin niin, että käytät aikaa ja vaivaa toiseen tutustumiseen ja yhtäkkiä toinen ghostaa sinut. Mitään syytä et saa kuulla. Tämä voi käydä melko pitkänkin tutustumisvaiheen jälkeen. Joudut taas aloittamaan tutustumisen johonkin toiseen alusta.
3. Löydät itsellesi ystävän, jonka kanssa yhteydenpito sujuu tasapuolisesti. Ystävä löytääkin itselleen uuden kumppanin ja katoaa seurustelun uumeniin. Ystävä ei enää ota yhteyttä, eikä hänellä ole sinulle aikaa, kun kaikki aika menee uuden kumppanin kanssa. Ei ole mitään takeita, että muutamassa vuodessa ystävä palautuisi itsekseen, kun rakastumisvaihe menee ohi.
4. Olen yrittänyt taaperon kautta tutustua muihin perheellisiin. Välit ovat todella pintapuolisia, eikä syvempää yhteyttä löydy. Näkeminen jää, kun joku ryhmä lakkaa kokoontumasta. Osa äideistä ei edes suostu juttelemaan, vaan pitäytyvät omassa porukassaan. Se, että meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset ei ole riittävä yhdistävä tekijä. Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.
Olen oikeasti yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pyytänyt tuntemattomia/puolituttuja ihmisiä kahville ja ollaan nähty. Nämä jäävät aina yksittäiseen kertaan, emmekä enää tapaa. Juttelen rohkeasti vieraille ihmisille, olen ystävällinen ja kiinnostunut muiden kuulumisista. Alan olla väsynyt siihen, miten vaikeaa uusien ystävyyssuhteiden löytäminen on aikuisena. Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen. Arjessa ei valitettavasti ole aikaa siihen, että voisin joka päivä käyttää tuntikausia uusien ystävien etsimiseen, uusien harrastusten kokeilemiseen yms, koska aika on rajallista.
Miten ihmeessä te muut olette löytäneet aikuisena uusia ystäviä?
Kommentit (752)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Ei harrastuksista saa "hyvin" ystäviä. Espanjankurssit ja tanssikurssit on vähän hassu paikka ystävän löytämiseen, kun kurssit jatkuu vaan tietyn lyhyen ajan ja muutamasta muutakin syystä näin miehen mielestä huvittava ajatus. Harrastuksissa voi mahdollisesti tutustua, ja tuttavan kanssa voi mahdollisesti ystävystyä. Vauhtia uusi ystävä per vuosi ei taida ystävystyminen tapahtua kenellekään, jollei liity uskonnolliseen yhteisöön ja sieltä saa ns "ystäviä". Pikkulapsen kiireiselle ja väsyneelle äidille ei hyviä neuvoja ole. Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni, jos aiemminkin oli yksinäistä niin ei taida ruuhkavuosina helpottaa. Työelämässä ystävystymisestä ei kai tarvitse mainita, kysyn kumminkin että mikä siellä mättää ettei työkavereiden kanssa löydy yhteistä vapaa-aikaa?
"Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni..."
Minulla katosi suurin osa ystävyyssuhteista, kun sain lapsen. Lähes kaikki kaverini/ystäväni olivat lapsettomia, osa oli myös sinkkuja. Osa katosi elämästäni jo raskausaikana, osa vauvavuonna. Osa oli tahattomasti lapsettomia, joille toisen raskaus oli liian kipeä paikka. Osa oli veloja, jotka eivät kaivanneet kaveripiiriinsä lapsia. Eli kavereissani ei ollut muita pienten lasten vanhempia ja osan elämä oli täysin erilaista kuin omani. He kävivät juhlimassa, matkustelivat, tekivät kaikkea kivaa kavereiden kanssa iltamyöhään. Minulla oli vaipparumbaa ja elämä pyöri pitkälti neljän seinän sisällä. Minä olisin halunnut pitää ystävistäni kiinni, he eivät halunneet enää viettää aikaa kanssani, kun minulla oli lapsi.
T. Tuo aiempi
Sä olisit voinut kuitenkin jo ennen omia lapsia ystävystyä sellaisten kanssa, joilla jo oli lapsia.
Suurin osa mun kavereista on sellaisia, joihin tutustuin joskus päälle parikymppisenä. Ei kenelläkään silloin ollut lapsia. Eri juttu nyt +30 v iässä. En tiennyt, että ystävältä olisi pitänyt odottaa lapsia, jos itse ehkä sellaisia joskus aikoo hankkia.
-eri
Eli sullekin on kelvannut vain samassa elämäntilanteessa olevat ystävät. Tai ainakin sellaiset, joiden kanssa aiot joskus ehkä olla samassa elämäntilanteessa. Et voinut ystävystyä kehenkään pienten lasten äitiin, koska sulla itselläsi ei ollut lapsia etkä tiennyt, haluatko koskaan lapsia.
Mä ystävystyin parikymppisenä silloisen poikaystäväni kaverin tyttöystävään. Tyttöystävään, jolla oli jo lapsi edellisestä suhteestaan. Vaikka meidän kummankin miessuhteet sitten kariutuivatkin, meidän ystävyyssuhteemme ei. Ja siihen aikaan, kun ystävystyttiin, olin vahvasti sitä mieltä, että en ikinä halua lapsia. Mutta ei mua haitannut, että ystävälläni oli lapsi. Ja niin siinä sitten kävi, että kun lopulta sain esikoiseni, ystävästäni luontevasti tuli lapseni kummi. Ja kun hän myöhemmin sai toisen lapsen, minusta tuli luontevasti hänen lapsensa kummi.
Valitettavan moni ajattelee, että haluan NYT tietynlaisen ystävän. Mikään muu ei kelpaa ystäväksi. Ja sitten, kun oma elämä muuttuu, ystävyys ei kestäkään, jos ystävä ei muutu samaan suuntaan. Mutta tämä on nykyaikaa. Asetamme vaatimuksia niin vihannestiskillä oleville kurkuille kuin ihmissuhteillemmekin. Käyrä kurkku ei kelpaa ostoskoriin eikä erilaisessa elämäntilanteessa oleva ihminen ystäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaikista ihmisistä tule syvällisiä juttelevia sydänystäviä yrittämällä, ja joskus tuttavankin kanssa voi syntyä hyviä keskusteluita. Odotatkohan näiltä tuttavuuksilta hieman liikaa? Eivät kaikki edes uskalla tai halua avautua elämästään uusille ihmisille ja tosiystävyys on aika harvinaista. Joskus myös liian innokas tutustuja voi ahdistaa - anna tilaa. Käy ihmisten ilmoilla ja tutustu edelleen ihmisiin niin voi hyvinkin kolahtaa ajan kanssa. Minäkin olen löytänyt ystäviä aikuisiällä (tosin joihinkin on välit katkenneet sittemmin).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Ei harrastuksista saa "hyvin" ystäviä. Espanjankurssit ja tanssikurssit on vähän hassu paikka ystävän löytämiseen, kun kurssit jatkuu vaan tietyn lyhyen ajan ja muutamasta muutakin syystä näin miehen mielestä huvittava ajatus. Harrastuksissa voi mahdollisesti tutustua, ja tuttavan kanssa voi mahdollisesti ystävystyä. Vauhtia uusi ystävä per vuosi ei taida ystävystyminen tapahtua kenellekään, jollei liity uskonnolliseen yhteisöön ja sieltä saa ns "ystäviä". Pikkulapsen kiireiselle ja väsyneelle äidille ei hyviä neuvoja ole. Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni, jos aiemminkin oli yksinäistä niin ei taida ruuhkavuosina helpottaa. Työelämässä ystävystymisestä ei kai tarvitse mainita, kysyn kumminkin että mikä siellä mättää ettei työkavereiden kanssa löydy yhteistä vapaa-aikaa?
"Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni..."
Minulla katosi suurin osa ystävyyssuhteista, kun sain lapsen. Lähes kaikki kaverini/ystäväni olivat lapsettomia, osa oli myös sinkkuja. Osa katosi elämästäni jo raskausaikana, osa vauvavuonna. Osa oli tahattomasti lapsettomia, joille toisen raskaus oli liian kipeä paikka. Osa oli veloja, jotka eivät kaivanneet kaveripiiriinsä lapsia. Eli kavereissani ei ollut muita pienten lasten vanhempia ja osan elämä oli täysin erilaista kuin omani. He kävivät juhlimassa, matkustelivat, tekivät kaikkea kivaa kavereiden kanssa iltamyöhään. Minulla oli vaipparumbaa ja elämä pyöri pitkälti neljän seinän sisällä. Minä olisin halunnut pitää ystävistäni kiinni, he eivät halunneet enää viettää aikaa kanssani, kun minulla oli lapsi.
T. Tuo aiempi
Sä olisit voinut kuitenkin jo ennen omia lapsia ystävystyä sellaisten kanssa, joilla jo oli lapsia.
Suurin osa mun kavereista on sellaisia, joihin tutustuin joskus päälle parikymppisenä. Ei kenelläkään silloin ollut lapsia. Eri juttu nyt +30 v iässä. En tiennyt, että ystävältä olisi pitänyt odottaa lapsia, jos itse ehkä sellaisia joskus aikoo hankkia.
-eri
Eli sullekin on kelvannut vain samassa elämäntilanteessa olevat ystävät. Tai ainakin sellaiset, joiden kanssa aiot joskus ehkä olla samassa elämäntilanteessa. Et voinut ystävystyä kehenkään pienten lasten äitiin, koska sulla itselläsi ei ollut lapsia etkä tiennyt, haluatko koskaan lapsia.
Mä ystävystyin parikymppisenä silloisen poikaystäväni kaverin tyttöystävään. Tyttöystävään, jolla oli jo lapsi edellisestä suhteestaan. Vaikka meidän kummankin miessuhteet sitten kariutuivatkin, meidän ystävyyssuhteemme ei. Ja siihen aikaan, kun ystävystyttiin, olin vahvasti sitä mieltä, että en ikinä halua lapsia. Mutta ei mua haitannut, että ystävälläni oli lapsi. Ja niin siinä sitten kävi, että kun lopulta sain esikoiseni, ystävästäni luontevasti tuli lapseni kummi. Ja kun hän myöhemmin sai toisen lapsen, minusta tuli luontevasti hänen lapsensa kummi.
Valitettavan moni ajattelee, että haluan NYT tietynlaisen ystävän. Mikään muu ei kelpaa ystäväksi. Ja sitten, kun oma elämä muuttuu, ystävyys ei kestäkään, jos ystävä ei muutu samaan suuntaan. Mutta tämä on nykyaikaa. Asetamme vaatimuksia niin vihannestiskillä oleville kurkuille kuin ihmissuhteillemmekin. Käyrä kurkku ei kelpaa ostoskoriin eikä erilaisessa elämäntilanteessa oleva ihminen ystäväksi.
Hyvin sanottu. Eihän ihmiset joita on valkattu elämäntilanteeseen sopiviksi ole ystäviä vaan jotain muuta, kavereita tai tuttavia.
Vierailija kirjoitti:
20-30 vuotiaana oli tärkeää että oli ystävä/ystäviä kun irtautui omasta lapsuuden perheestään ja kokeili aikuisena elämistä. Sitten noin 30v jälkeen kukin hankki perheet ja katosivat kuin pieru Saharaan. Nyt 40v kieppeillä moni yrittää lämmitellä välejään mun kanssa kun lapset ovat isompia ja äiskällä enemmän omaa aikaa. Itse en tullut lapsia hankkineesi mutta elin ja etenin omassa elämässäni työelämässä ja olen siitä erittäin tyytyväinen. Ne asiat jotka yhdisti meitä 20-30vikäisinä eivät yhdistä enää. Mulla ei ole enää mitään yhteistä näiden aikaisempien ystävieni kanssa joista useammat ovat pitkästä liitosta eroamassa tai yh vanhempia. Sen jälkeen kun jäin noin 10v sitten kuin nallikalliolle kun muut perustivat perheitään niin minä en ole hankkinut uusia ystäviä. En tosin koe että nämä entiset ystävätkin olisivat minun ystäviä millään tasolla.Mulla on paljon työkavereita, yhdistystoiminnan kautta kavereitakaan ja harrastustoiminnasta kavereita. Lisäksi miesystävä. En kaipaa enää vierelleni sydänystävää niin kuin nuoruudessa kaipasin. Siksi en tälläistä ystävää myöskään etsi. Saat minusta seuratoiminnan tai harrastustoimintani kautta kaverin ja jos sattuma suo niin se voi syventyä ystävyydeksi.
Mäkään en oikein tykkää tuosta että luullaan että olen joku kaveri jonka voi ottaa kaapista silloin kun itselle olisi kiva, ja unohtaa sinne sitten kun tulee jotain muuta kivaa elämään. Sain lapseni parikymppisenä, ja olen koko hänen huoltajanatoimimisaikani kyennyt ihan normaalisti näkemään niitä ihmisiä jotka koen tärkeäksi. Kyllä näillä jotka unohtavat ystävän olemassaolon vuosikausiksi on koko ajan niitä muita kavereita ja ystäviä siinä samalla, minä vain en sellaiseksi kelvannut. Ei tarvitse kiitos myöskään kelvata enää ikinä, se juna meni jo. Juuri siksi, että en koe mitään yhteistä ihmisen kansa josta en ole kuullut pihaustakaan vuosiin, vaikka asutaan melko lähekkäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa aikalailla siltä että eri eläntilanteessa olevista ei saa uusia ystäviä. Toiset ovat urakiitureita ja kenties ne parhaimmat keskustelut löytyvät sieltä saman alan urakiitureilta. Kun taas vauvaarjessa vauvankin tulee olla melkein saman ikäinen jotta toisesta äidistä saa juttuseuraa/ystävän. Todellisuus on että se ikkuna jossa tapaa uuden saman henkisen henkilön josta tulisi ystävä on melko pieni tietyssä vaiheessa elämää. Toista se on silloin parikymppisinä kun iuseimmilla on sama elämäntilanne: Hankitaan opiskelupaikka, etsitään kumppania, muutetaan pois kotoa, biletetään jne mitä nuoret tekevät. Se ikäryhmä on varmaankin toiminnoiltaan eniten homogeeninen ja siksi helpompi löytää omansa henkistä seuraa. Myöhemmin tämä ns. Takamainen tila raukeaa ja ihmiset siirtyvät kukin tekemään sitä mikä on itselleen tärkeintä: perheen hankkiminen/työura/asuntoremppa/maratonin juokseminen jne ja kohdistavat resurssinsa silloin siihen.
Juuri näin. Ei se teini tai nuori yliopisto-opiskelijakaan ystävysty suurperheen isän, yksinholtajaäidin, eläkkeelle jääneen opettajan tms. kanssa. Sama elämäntilanne on sen vuoksi tärkeä, että silloin on myös samat mahdollisuudet käyttää aikaa ystäviinsä.
Monen yksinäisen ongelma on, että he haluaisivat ystävän, jonka elämäntilanne ei koskaan muutu. Tai jos muuttuukin, niin vain samaan suuntaan kuin yksinäisenkin elämäntilanne. Haluavat sen yhden, jonka kanssa ystävyys kestäisi seuraavat 60 vuotta. Mutta kun se ystävä saattaa vaikka sairastua syöpään tai muuttaa maapallon toiselle puolelle. Ei ystävä ole mikään sellainen, jonka kerran saat ja sitten saat pitää ystäväsi lopun elämääsi. Ystävilläkin on elämänsä. Ja kuolemansa.
Mä ajattelen niin, että mun elämäni on matka. Matka, joka alkaa syntymästäni ja päättyy kuolemaani. Kuljen sen matkan omia polkujani. Valitsen itse, mihin suuntaan elämäni risteyksissä käännyn. Joskus joku toinen kulkee kanssani samaa polkua. Yksi lyhyemmän matkaa ja toinen pidemmän matkaa. Mutta en voi vaatia ketään kulkemaan kanssani samaa polkua loppuun asti. Pitää vaan osata nauttia niistä hetkistä, kun joku kulkee samaa polkua. Seuraavassa risteyksessä tiet voivat jo erota.
Mistä sinä tiedät, että ei voi ystävystyä eri elämäntilanteessa olevan tai eri ikäisen ihmisen kanssa? Naurettavaa lokerointia. Ei sen ystävän kanssa tarvi päivittäin olla tekemisissä,voi puhua vaikka puhelimessa. Vaikka näkisi vain kerran vuodess yhteys on olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli päälle kakskymppisenä tuollainen kriisi. Olin ja olen kyllä naimisissa, mutta kaipasin silti sitä omaa ystävää jonka kanssa olisi voinut jakaa kaikkea hassua ja vakavaa. Vuosi vuodelta tämä maailma on tainnut mennä enemmän sellaiseen suntaan että mitään spontaania ei voi tehdä. Kaikki tapaamiset täytyy sopia kauan ennen jne. Mä luovutin. Mulla ei ole puolison lisäksi ollut kavereita tai ystäviä enää myöhemmällä iällä. Pitäköön tunkkinsa.
N46
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Ei harrastuksista saa "hyvin" ystäviä. Espanjankurssit ja tanssikurssit on vähän hassu paikka ystävän löytämiseen, kun kurssit jatkuu vaan tietyn lyhyen ajan ja muutamasta muutakin syystä näin miehen mielestä huvittava ajatus. Harrastuksissa voi mahdollisesti tutustua, ja tuttavan kanssa voi mahdollisesti ystävystyä. Vauhtia uusi ystävä per vuosi ei taida ystävystyminen tapahtua kenellekään, jollei liity uskonnolliseen yhteisöön ja sieltä saa ns "ystäviä". Pikkulapsen kiireiselle ja väsyneelle äidille ei hyviä neuvoja ole. Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni, jos aiemminkin oli yksinäistä niin ei taida ruuhkavuosina helpottaa. Työelämässä ystävystymisestä ei kai tarvitse mainita, kysyn kumminkin että mikä siellä mättää ettei työkavereiden kanssa löydy yhteistä vapaa-aikaa?
Kerrotko vielä miten ystävä pidetään väkisin jos hän ei itse enää tahdo olla ystävä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli taas muutama ystävä lasten vauva-aikana ja pkkulapsivuosina. Kun oltiin yhtäaikaa hoitovapaalla. Näimme lasten kanssa ja joskus ilman heitä. Nyt kun lapset ovat kouluikäisiä, emme enää tapaa, viestittelimme silloin tällöin. Tämä surettaa. Lapsuuden ystäviin välit ovat laimenneet välimatkan takia. Työkavereita on, mutta en tapaa heitä vapaa-ajalla. Olen nelikymppinen nyt ja lasten kasvamisen myötä minulla olisi enemmän aikaa. Olen melko ujo, joten tämä vaikeuttaa tutustumista. Miehen kanssa emme juttele ihmeemmin syvällisiä, vaikka suhde on ihan hyvä.
Mun äidillä oli ystävä, joka oli parikymmentä vuotta vanhempi. Tutustuivat alunperin töissä, mutta ystävyys säilyi tuon toisen henkilön kuolemaan asti. Jotenkin opin siitä, ettei sillä ole merkitystä, minkä ikäinen toinen on tai onko juuri samat kiinnostuksen kohteet tms. Suosittelen tutustumaan rohkeasti itseään vanhempiinkin tyyppeihin. Heillä on useimmiten enemmän aikaa ja monilla myös esim. ne pikkulapsiaikojen tuttavat jääneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Ei harrastuksista saa "hyvin" ystäviä. Espanjankurssit ja tanssikurssit on vähän hassu paikka ystävän löytämiseen, kun kurssit jatkuu vaan tietyn lyhyen ajan ja muutamasta muutakin syystä näin miehen mielestä huvittava ajatus. Harrastuksissa voi mahdollisesti tutustua, ja tuttavan kanssa voi mahdollisesti ystävystyä. Vauhtia uusi ystävä per vuosi ei taida ystävystyminen tapahtua kenellekään, jollei liity uskonnolliseen yhteisöön ja sieltä saa ns "ystäviä". Pikkulapsen kiireiselle ja väsyneelle äidille ei hyviä neuvoja ole. Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni, jos aiemminkin oli yksinäistä niin ei taida ruuhkavuosina helpottaa. Työelämässä ystävystymisestä ei kai tarvitse mainita, kysyn kumminkin että mikä siellä mättää ettei työkavereiden kanssa löydy yhteistä vapaa-aikaa?
"Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni..."
Minulla katosi suurin osa ystävyyssuhteista, kun sain lapsen. Lähes kaikki kaverini/ystäväni olivat lapsettomia, osa oli myös sinkkuja. Osa katosi elämästäni jo raskausaikana, osa vauvavuonna. Osa oli tahattomasti lapsettomia, joille toisen raskaus oli liian kipeä paikka. Osa oli veloja, jotka eivät kaivanneet kaveripiiriinsä lapsia. Eli kavereissani ei ollut muita pienten lasten vanhempia ja osan elämä oli täysin erilaista kuin omani. He kävivät juhlimassa, matkustelivat, tekivät kaikkea kivaa kavereiden kanssa iltamyöhään. Minulla oli vaipparumbaa ja elämä pyöri pitkälti neljän seinän sisällä. Minä olisin halunnut pitää ystävistäni kiinni, he eivät halunneet enää viettää aikaa kanssani, kun minulla oli lapsi.
T. Tuo aiempi
Sä olisit voinut kuitenkin jo ennen omia lapsia ystävystyä sellaisten kanssa, joilla jo oli lapsia.
19-vuotiaana? En kyllä kelvannut äideille kaveriksi silloin(kaan)
eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdalla olen huomannut, että todella moni kiva ihminen sanoo jossain vaiheessa seuraavaa.
"Mun on tosi helppo tutustua ihmisiin ja ihmiset viihtyy mun kanssa tosi hyvin. Tosi moni haluaisi musta ystävän, mutta mä en koe samoin heitä kohtaan."
Arvaan noissa tilanteissa, että kuulun itse noihin, joista toinen ei kaipaa ystävää. Kai tuossa on se, että jotkut ovat lahjakkaita sosiaalisesti ja moni haluaisi ystävystyä heidän kanssaan - ymmärrettävästi! Silti koen surua noissa tilanteissa, kun aina saan itse kuulla, miten joku muu on toisten kanssa läheisempi, vaikka itse yritän tutustua, puhun myös syvällisemmistä asioista jne.
Mulle perheen ulkopuolisista ihmisistä ystävät ovat kaikista tärkeimpiä. Ja se, että he ovat mulle tärkeimpiä tarkoittaa myös, että en ole lennosta vaihtamassa heitä uusiin kivoihin ihmisiin. Voihan sitä parisuhteessakin ihastua johonkin toiseen, mutta silti asettaa puolisonsa tärkeämmäksi kuin uuden ihastuksen.
Joskus näitä yksinäisyys/ystävättömyys -ketjuja lukiessa tulee tunne, että ihmiset toivoisivat toisen dumppaavan elämästään ystävät ja ottamaan heidät uudeksi ystäväkseen. Haluaisivat päästä "kalifiksi kalifin paikalle". Ja mielellään mahdollisimman nopeasti. Mutta haluaisivatko he itse tulla dumpatuksi, kun ystävä löytääkin taas jonkun uuden ystävän?
Minä osaan vähän sanoa mistä tuo johtuu.
Olen aina ollut aika ulkopuolinen, jopa oman perheeni sisällä. Vanhemmat erosivat kun olin pieni ja molemmilla oli parin vuoden sisään omat uudet uusperheet joihin en tuntenut kuuluvani. Jokaisessa kaveriporukassa olen ollut se kolmas pyörä, en kuulunut lukiossa tai yliopistossakaan oikeasti siihen kaveripiiriin jossa pyörin, minut aina unohdettiin ulkopuolelle keskusteluryhmistä ja yhteisistä kahvihetkistä. Aikuisena minut on unohdettu kutsua useaan otteeseen sukulaisten häihin ja muihin juttuihin... ja jälkikäteen on tultu kyselemään miksei minua näkynyt Pirkon häissä tai Jutan lapsen ristiäisissä. :(
Tuntuu pahalta etten oikein kuulu mihinkään ja tajusin vasta aikuisena ettei tuo ole normaalia, olen joutunut opettelemaan pois siitä että tarraan kynsin hampain kiinni uusiin tuttavuuksiin. Kun ei ole ikinä ollut omaa ihmisryhmää mihin kuuluu ja on tottunut siitä että tippuu kaikesta pois parin vuoden jälkeen, on vaikeaa hahmottaa että useimmilla elämä ei ole tuollaista.
Minä olen juuri tuollainen. Minut unohdetaan aina. Esimerkiksi opiskelijabileissä muut jättivät minut baariin ja itse lähtivät, kun olin vessassa. Yksinkertaisesti unohtivat, että olin mukana. Nimeäni ei myöskään koskaan muisteta. Minut otetaan välillä kaveriksi, mutta unohdetaan kun löytyy mies tai parempi kaveri. En tiedä, mikä on vikana. Onneksi on mies ja lapset, mutta silti olen tosi yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen saamisen jälkeen ei ole helppoa saada uusia ystäviä, kokemusta on.
Kaikki eivät pidä lapsista. Osalla on ihan ennakkoluulojakin, ajatellaan kaikkien lasten metelöivän, sotkevan ja olevan vaikeita. Esimerkiksi oma lapseni leikkii kiltisti lattialla ja tutkailee tyytyväisenä kirjoja, mutta jotkut kaverit eivät tiedä tästä, koska eivät ole koskaan suostuneet lastani tapaamaan. Tottakai saan pitää lasta silmällä/hoitaa lasta/kommunikoida lapsen kanssa, jos olemme jossain kylässä. En siis voi pitää 100% huomiotani koko ajan kaverissa, vaan kyllä juttelen lapsellekin. Osa lapsettomista kavereistani ei tätä ymmärrä ja kokee ikävänä, etten voi keskittyä heihin 100%, kun lapsi on mukana.
Jos yrität ystävystyä toisen vanhemman kanssa, niin siinäkin on omat haasteensa. Lapsenne voi olla sen verran eri-ikäisiä, että yhteistä tekemistä voi olla vaikea löytää. 5-vuotiaalla on ihan erilaiset leikit kuin vauvalla. Toisella vanhemmalla voi olla myös täysin eri käsitys siitä, millaisia rajoja lapsella on. Toinen antaa lapsensa piirtää keittiönpöytään, toisen kotona se ei ole koskaan sallittua. Toiset antavat jo pienten lasten selvittää riidat keskenään, toiset menevät mukaan selvittämään riitaa lasten kanssa. Haastavaksi menee, jos on kovin erilaiset kasvatustyylit.
Joku sanoi, että moni olettaa ystävän olevan samassa elämäntilanteessa kuin itse on/ystävän elämä ei saisi muuttua. Ei minua haittaa, jos ystävä vaikka alkaa seurustella, menee naimisiin tai saa lapsen. Se haittaa, että noissa elämäntilanteissa ystävä lakkaa pitämästä minuun yhteyttä eikä minulle enää löydy aikaa. Luokseni ei enää tulla, kun halutaan viettää kaikki liikenevä aika puolison/lasten kanssa. Tapaamisia on vaikea sopia, kun kalenteri on vain täynnä uutta parisuhdetta. Yhteydenottoihin vastataan todella hitaasti tai niihin unohdetaan vastata. Toisesta lakkaa kuulumasta, eikä hän enää ota yhteyttä. Väsyttää olla itse aina se, joka ottaa yhteyttä tai jos kerron omista kuulumisistani, niin tuntuu ettei toista edes kiinnosta, kun ajatukset on niin tiiviisti oman uuden elämäntilanteen ympärillä. Kyllä minua kiinnostaa, mitä ystävilleni kuuluu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa aikalailla siltä että eri eläntilanteessa olevista ei saa uusia ystäviä. Toiset ovat urakiitureita ja kenties ne parhaimmat keskustelut löytyvät sieltä saman alan urakiitureilta. Kun taas vauvaarjessa vauvankin tulee olla melkein saman ikäinen jotta toisesta äidistä saa juttuseuraa/ystävän. Todellisuus on että se ikkuna jossa tapaa uuden saman henkisen henkilön josta tulisi ystävä on melko pieni tietyssä vaiheessa elämää. Toista se on silloin parikymppisinä kun iuseimmilla on sama elämäntilanne: Hankitaan opiskelupaikka, etsitään kumppania, muutetaan pois kotoa, biletetään jne mitä nuoret tekevät. Se ikäryhmä on varmaankin toiminnoiltaan eniten homogeeninen ja siksi helpompi löytää omansa henkistä seuraa. Myöhemmin tämä ns. Takamainen tila raukeaa ja ihmiset siirtyvät kukin tekemään sitä mikä on itselleen tärkeintä: perheen hankkiminen/työura/asuntoremppa/maratonin juokseminen jne ja kohdistavat resurssinsa silloin siihen.
Juuri näin. Ei se teini tai nuori yliopisto-opiskelijakaan ystävysty suurperheen isän, yksinholtajaäidin, eläkkeelle jääneen opettajan tms. kanssa. Sama elämäntilanne on sen vuoksi tärkeä, että silloin on myös samat mahdollisuudet käyttää aikaa ystäviinsä.
Monen yksinäisen ongelma on, että he haluaisivat ystävän, jonka elämäntilanne ei koskaan muutu. Tai jos muuttuukin, niin vain samaan suuntaan kuin yksinäisenkin elämäntilanne. Haluavat sen yhden, jonka kanssa ystävyys kestäisi seuraavat 60 vuotta. Mutta kun se ystävä saattaa vaikka sairastua syöpään tai muuttaa maapallon toiselle puolelle. Ei ystävä ole mikään sellainen, jonka kerran saat ja sitten saat pitää ystäväsi lopun elämääsi. Ystävilläkin on elämänsä. Ja kuolemansa.
Mä ajattelen niin, että mun elämäni on matka. Matka, joka alkaa syntymästäni ja päättyy kuolemaani. Kuljen sen matkan omia polkujani. Valitsen itse, mihin suuntaan elämäni risteyksissä käännyn. Joskus joku toinen kulkee kanssani samaa polkua. Yksi lyhyemmän matkaa ja toinen pidemmän matkaa. Mutta en voi vaatia ketään kulkemaan kanssani samaa polkua loppuun asti. Pitää vaan osata nauttia niistä hetkistä, kun joku kulkee samaa polkua. Seuraavassa risteyksessä tiet voivat jo erota.
Millä perusteella näin odottaa? Ne ystävät joita mulla on, ovat olleet ystäviäni yläasteelta lähtien, vaikka ovat lapsettomia, ja minä lapsellinen, vaikka tekevät työkseen muuta kuin minä, ja harrastavat kilpaurheilua, toisin kuin minä. Ihminen joka vain käyttää muita omiin tarkoituksiinsa, ja poistuu elämästä heti kun menee naismisiin, saa alspen, ostaa talon, ei ole kyllä ystävä ollenkaan, eikä edes tiedä mitä se tarkoittaa. Minulla oli 98v ystävä tuossa 10 v sitten. Kerran viikossa nähtiin. HArmikseni, mutta ihan odotetusti hän kuoli 102 vuotiaana. Ei tullut mieleenkään olla olematta hänen ystävänsä siksi että elämäntilanteemme olivat, köh, hieman erilaiset.
"Ystävällä pitäisi olla samanlainen elämäntilanne kuin itsellä on."
En tiedä, olenko jotenkin outo, mutta en edellytä samanlaista elämäntilannetta. On oikeastaan jopa ihan virkistävää, jos ystävällä on erilainen elämäntilanne. Saa muuta ajateltavaa ja näkee erilaisia asioita. Tärkeintä on, että toinen on empaattinen ja hänen kanssaan on mukava olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaipaatte liikaa, aikuiset ei halua vieraita aikuisia syvällisiin suhteisiin, se elämä vaan on muuttunut niistä bestis-ajoista kun ystäville kerrottiin kaikki.
Syvällinen suhde voi olla perheeseen, sori kaikille keillä ei sitä ole.
Sinä et kaipaa, mutta maailmaan mahtuu myös ap:n kaltaisia ihmisiä, jotka kaipaavat vielä aikuisenakin.
Toiset tosiaan luulevat, että kaikilla muilla ihmisillä on paljon työkavereita, sukulaisia, perheenjäseniä, naapureita ja tuttuja. Ihmisistä joille puhua päivittäin. Ei syvällistä, pinnallista , tosisyvällistä jne.
Ei lähes kukaan haaveile mistään kaiken kertomisesta, kunhan olisi edes joku jolle kertoa muutakin kun päivän säästä tai jostain yleisestä, jossain hississä tai kassalla. Niistä hyvistä ja huonoista jutuista. Iloista ja suruista.
Noi kaikki onnistuu tuttujen kanssa. Tässä kaivattiin juuri sitä syvällistä ystävyyttä, joka ei ole aikuisten juttu.
Luen ketjun paremmalla ajalla, mutta hyvin tuttua myös itselleni. Tosin joku kirjoitti, että lapsena ja nuorena oli helppoa ystävystyä, mutta en koe itselläni menneen niin. Olin lapsena vähän ujo ja en edes kaivannut montaa ystävää. Nuorena muutin ja kaikki aluksi ok. Sitten alettiin kiusaamaan. Jäin uudella paikkakunnalla ihan yksin. Koko nuoruus hyvin yksinäinen. Jäi vähän kuin se kaikki "normaali" nuoruus eri juttuineen välistä. Kiusaamista vielä lukiossakin. Uskon ettei minun olisi ollut muutenkaan helppoa tutustua ihmisiin, mutta kyllä nuo ikävät kokemukset ovat jättäneet jälkensä.
Jos mietin esim ap:n tilannetta niin hän on kuitenkin saanut kavereita nuorempana ja niin ne "taidot" ovat varmaan tallella. Silti joskus mietin kuinka moni ihmettelee, ettei jollakin ole ystäviä. Itse en ymmärrä ihmettelyä koska moni tavallinen ihminenkään ei löydä ystäviä. Sitten jos miettii minua ja sitä kuinka olen huono tutustumaan ja vaikeaa luottaa sekä jännitän sosiaalisia tilanteita. Näin minun on sitten vieläkin vaikeampaa tutustua, kun ei ole sellaista taustaa ihmissuhteissa ja kokemusta. Muuten silti hyvin tuttua nuo ap:n mainitsemat jutut. Asun nyt pienellä paikkakunnalla missä valmiit porukat ja vaikeaa on tutustua. Itse olen sinkku. Jos lapsia olisi niin varmasti olisi ehkä enemmän painetta löytää lapsella seuraa ja ehkä sivussa itsellekin. Nyt olen vähän luovuttanut asian kanssa.
Olen itsekin jo lähemmäs 30 ja välillä hävettää tämä yksinäisyys. En mielelläni puhu asiasta. Olen kuitenkin aika tavallinen ihminen. Liikaa vaan jo ollut yksin. Vaikeaa on enää nähdä itsellä mitään kovin sosiaalista elämää. Joskus surullinen olo, koska kuitenkin kaipaan seuraakin. Vähän ohis tämä, mutta nämä aiheet aina koskettavat jotenkin. Niin tuttua.
Vierailija kirjoitti:
Ai ne ihmiset sanoo noinkin töykeästi nykyään kuin tuossa nro 1 kohdassa. Kuulostaa aika julmalta kun päin pläsiä ilmoitetaan miten tarpeeton on. Joskus 10 vuotta sitten ei tuommosta vielä kuullut ja jotain yritystä oli kun toinen haluaa tutustua. Noiden pitäisi joutua tahtomattaan kaverittomiksi kokeilemaan millaista on.
Ihan hyvä, että oli suoraviivainen, eikä teeskennellä lässyttänyt.
Yritin aikoinaan silloisessa työpaikassa tutustua työkaverien kanssa, jotka olivat minua vanhempia ja heillä oli pienet lapset. Olin n. 10 v muita nuorempi. Olin yksinelävä ja lapseton. Nuo naiset sanoivat minulle, että haluavat olla keskenään ja jutella pikkulasten äitien juttuja keskenään. En siis kelvannut, koska olin lapseton. Kun itse sain lapsia myöhemmin, niin kelloon vaihtui ääni "meidän lapset on jo koululaisia, niin ei haluta enää palata tuohon pikkulapsiaikaan". Kertoi tuo asenne tarpeeksi siitä, millainen sisäpiiri noilla naisilla oli...
Olen saanut kavereita baarista. Alkoholi yhdistää ihmiset nopeasti.