Lue keskustelun säännöt.
Miten löytää uusia ystäviä aikuisena, kun oikeasti yrittää ja ei vaan löydä?
Minulla on taustalla tavallinen tarina, kuten monella muullakin: aikuisena ystävyyssuhteet ovat olleet yksipuolisia ja pysyneet hengissä niin kauan, kun itse otan yhteyttä tai menin käymään. Väsyin tuohon ja annoin yksipuolisten ihmissuhteiden lopahtaa. Muuttaminen töiden perässä on tehnyt sen, että asun nytkin vieraalla paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Lapsen saaminen näivetti osan ystävyyssuhteista, kun osa ei halunnut enää olla tekemisissä. Olen etsinyt uusia ystäviä, mutta on monesta syystä vaikeaa:
1. Todella moni sanoo, että "Mulla on jo tarpeeksi ystäviä, en kaipaa enää enempää". "Mulla on jo läheiset ystävät, niin enää ei ole aikaa muille ihmissuhteille." Eli vaikka yrittäisit tutustua, niin osa ihan suoraan tekee selväksi, ettei aikaa sinulle ole. Monilla on jo omalla paikkakunnallaan ystävät ja ulkopuolisena et pääse mukaan. Päädyt kaveriasteelle, jossa toisella on aikaa kerran vuodessa käydä kanssani kahvilla ja vastata viesteihisi parin päivän/parin viikon viiveellä, jos hän muistaa.
2. Jos tutustut jonkun kanssa, heti ei voi päästä kovin syvälliselle asteelle, vaan tutustuminen vie aikaa. Tämän ymmärrän. Tutustut uuteen ihmiseen ja kaikki vaikuttaa kivalta. Herkästi käy kuitenkin niin, että käytät aikaa ja vaivaa toiseen tutustumiseen ja yhtäkkiä toinen ghostaa sinut. Mitään syytä et saa kuulla. Tämä voi käydä melko pitkänkin tutustumisvaiheen jälkeen. Joudut taas aloittamaan tutustumisen johonkin toiseen alusta.
3. Löydät itsellesi ystävän, jonka kanssa yhteydenpito sujuu tasapuolisesti. Ystävä löytääkin itselleen uuden kumppanin ja katoaa seurustelun uumeniin. Ystävä ei enää ota yhteyttä, eikä hänellä ole sinulle aikaa, kun kaikki aika menee uuden kumppanin kanssa. Ei ole mitään takeita, että muutamassa vuodessa ystävä palautuisi itsekseen, kun rakastumisvaihe menee ohi.
4. Olen yrittänyt taaperon kautta tutustua muihin perheellisiin. Välit ovat todella pintapuolisia, eikä syvempää yhteyttä löydy. Näkeminen jää, kun joku ryhmä lakkaa kokoontumasta. Osa äideistä ei edes suostu juttelemaan, vaan pitäytyvät omassa porukassaan. Se, että meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset ei ole riittävä yhdistävä tekijä. Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.
Olen oikeasti yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pyytänyt tuntemattomia/puolituttuja ihmisiä kahville ja ollaan nähty. Nämä jäävät aina yksittäiseen kertaan, emmekä enää tapaa. Juttelen rohkeasti vieraille ihmisille, olen ystävällinen ja kiinnostunut muiden kuulumisista. Alan olla väsynyt siihen, miten vaikeaa uusien ystävyyssuhteiden löytäminen on aikuisena. Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen. Arjessa ei valitettavasti ole aikaa siihen, että voisin joka päivä käyttää tuntikausia uusien ystävien etsimiseen, uusien harrastusten kokeilemiseen yms, koska aika on rajallista.
Miten ihmeessä te muut olette löytäneet aikuisena uusia ystäviä?
Kommentit (752)
Vierailija kirjoitti:
Minä tiedän, mistä omalla kohdalla johtuu ongelma ystävystyä ihmisten kanssa. Olen kirkon työntekijä ja tämä on monelle ystävämielessä suuri turn off. Kanssani ei haluta tutustua ammattini takia. Ihmisillä on ennakkoluuloja ja ajatellaan, että kirkon työntekijät on tietynlaisia. En saa edes mahdollisuutta tutustua muihin. Kun ammatti tulee puheeksi, niin keskustelu päättyy siihen ja en kuule toisesta enää koskaan. Oli myös aikoinaan sinkkuna ollessa suuri turn off miehille ammattini, puolisoksi löysin toisen kirkon työntekijän.
Ja sähän et tiedä vielä mitään siitä ulossuljennasta, kun oletkin Jeesuksen opetuslapsi, vaikka et ole kirkon töissä etkä ehkä kuulu mihinkään seurakuntaan.
Meikäläisillä on potentiaaliset ystävät vähissä. Usein vain se Yksi Ainoa, ja sehän opettaa tulemaan muista riippumattomaksi.
Mutta joo, todellakin, tosiuskovat on nykyajan n*ggers of the world. Yksinäisyys on osamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Ei harrastuksista saa "hyvin" ystäviä. Espanjankurssit ja tanssikurssit on vähän hassu paikka ystävän löytämiseen, kun kurssit jatkuu vaan tietyn lyhyen ajan ja muutamasta muutakin syystä näin miehen mielestä huvittava ajatus. Harrastuksissa voi mahdollisesti tutustua, ja tuttavan kanssa voi mahdollisesti ystävystyä. Vauhtia uusi ystävä per vuosi ei taida ystävystyminen tapahtua kenellekään, jollei liity uskonnolliseen yhteisöön ja sieltä saa ns "ystäviä". Pikkulapsen kiireiselle ja väsyneelle äidille ei hyviä neuvoja ole. Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni, jos aiemminkin oli yksinäistä niin ei taida ruuhkavuosina helpottaa. Työelämässä ystävystymisestä ei kai tarvitse mainita, kysyn kumminkin että mikä siellä mättää ettei työkavereiden kanssa löydy yhteistä vapaa-aikaa?
"Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni..."
Minulla katosi suurin osa ystävyyssuhteista, kun sain lapsen. Lähes kaikki kaverini/ystäväni olivat lapsettomia, osa oli myös sinkkuja. Osa katosi elämästäni jo raskausaikana, osa vauvavuonna. Osa oli tahattomasti lapsettomia, joille toisen raskaus oli liian kipeä paikka. Osa oli veloja, jotka eivät kaivanneet kaveripiiriinsä lapsia. Eli kavereissani ei ollut muita pienten lasten vanhempia ja osan elämä oli täysin erilaista kuin omani. He kävivät juhlimassa, matkustelivat, tekivät kaikkea kivaa kavereiden kanssa iltamyöhään. Minulla oli vaipparumbaa ja elämä pyöri pitkälti neljän seinän sisällä. Minä olisin halunnut pitää ystävistäni kiinni, he eivät halunneet enää viettää aikaa kanssani, kun minulla oli lapsi.
T. Tuo aiempi
Sä olisit voinut kuitenkin jo ennen omia lapsia ystävystyä sellaisten kanssa, joilla jo oli lapsia.
Jännä kun tuli joku kirkon työntekijä kertomaan yksinäisyydestään ja toiset on heti pilkkaamassa. En ihmettele, että on vaikea löytää ystäviä, kun jo palstalla on tällaista.
Oma kokemus viikoittaisesta kerhosta oman lapsen kanssa. Olisin siis halunnut samanhenkistä seuraa toisista äideistä.
Se, että ollaan kaikki vanhempia, ei valitettavasti tarkoita, että olisimme samanhenkisiä. Itse olin liikkumaan opettelevan lapsen kanssa tarkka (kuljin perässä) ja pidin huolta siitä, että pieni lapsi ei tehnyt mitään ikävää, vaan opetin käytöstapoja jo alusta asti. Kerhossa oli myös äitejä, jotka antoivat lastensa lyödä/purra toisia lapsia, ottaa toisilta leluja jne, eivätkä puuttuneet asiaan millään tavalla. En voinut käsittää tuota käytöstä, sillä minulle on itsestäänselvyys kasvattaa lastani. Äidit keskittyivät makoilemaan lattialla ja juttelemaan siitä, miten lastenhuone sisustetaan muodikkaasti, miten keittiöremppa etenee tai miten kroppa treenataan huippukuntoon raskauden jäljiltä. Minua tuollaiset aiheet eivät kiinnostaneet ja muutenkin huomasin, että emme olleet samalla sivulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Ei harrastuksista saa "hyvin" ystäviä. Espanjankurssit ja tanssikurssit on vähän hassu paikka ystävän löytämiseen, kun kurssit jatkuu vaan tietyn lyhyen ajan ja muutamasta muutakin syystä näin miehen mielestä huvittava ajatus. Harrastuksissa voi mahdollisesti tutustua, ja tuttavan kanssa voi mahdollisesti ystävystyä. Vauhtia uusi ystävä per vuosi ei taida ystävystyminen tapahtua kenellekään, jollei liity uskonnolliseen yhteisöön ja sieltä saa ns "ystäviä". Pikkulapsen kiireiselle ja väsyneelle äidille ei hyviä neuvoja ole. Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni, jos aiemminkin oli yksinäistä niin ei taida ruuhkavuosina helpottaa. Työelämässä ystävystymisestä ei kai tarvitse mainita, kysyn kumminkin että mikä siellä mättää ettei työkavereiden kanssa löydy yhteistä vapaa-aikaa?
"Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni..."
Minulla katosi suurin osa ystävyyssuhteista, kun sain lapsen. Lähes kaikki kaverini/ystäväni olivat lapsettomia, osa oli myös sinkkuja. Osa katosi elämästäni jo raskausaikana, osa vauvavuonna. Osa oli tahattomasti lapsettomia, joille toisen raskaus oli liian kipeä paikka. Osa oli veloja, jotka eivät kaivanneet kaveripiiriinsä lapsia. Eli kavereissani ei ollut muita pienten lasten vanhempia ja osan elämä oli täysin erilaista kuin omani. He kävivät juhlimassa, matkustelivat, tekivät kaikkea kivaa kavereiden kanssa iltamyöhään. Minulla oli vaipparumbaa ja elämä pyöri pitkälti neljän seinän sisällä. Minä olisin halunnut pitää ystävistäni kiinni, he eivät halunneet enää viettää aikaa kanssani, kun minulla oli lapsi.
T. Tuo aiempi
Sä olisit voinut kuitenkin jo ennen omia lapsia ystävystyä sellaisten kanssa, joilla jo oli lapsia.
Suurin osa mun kavereista on sellaisia, joihin tutustuin joskus päälle parikymppisenä. Ei kenelläkään silloin ollut lapsia. Eri juttu nyt +30 v iässä. En tiennyt, että ystävältä olisi pitänyt odottaa lapsia, jos itse ehkä sellaisia joskus aikoo hankkia.
-eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama kokemus. Ei vain ole ketään. Facen ystäväryhmiin kuulun myös, mutta olen tullut siihen tulokseen, että suuri osa sieltäkään ei hae oikeaa liveystävää. Halutaan vain päivitellä juttuja ja ehkä valittaakin. Siellä on näitä ketjuja joihin saa ilmoittaa mistä kaupungista ystäviä hakee. Kukaan ei ole koskaan minua sieltä bongannut. Itse olen kirjoittanut joskus joillekin, että "hei minäkin" täältä. Ei mitään vastausta takaisin.
Oma kokemukseni näistä ryhmistä on se, että monet eivät edes kunnolla vaivaudu lukemaan ilmoitusta ja sitä millaista ihmistä haetaan, vaan vastaillaan summanmutikassa vähän jokaiselle. Todella turhauttavaa! En minä ainakaan etsi mitä tahansa seuraa vaan oikeasti samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä.
Vaikuttaa aikalailla siltä että eri eläntilanteessa olevista ei saa uusia ystäviä. Toiset ovat urakiitureita ja kenties ne parhaimmat keskustelut löytyvät sieltä saman alan urakiitureilta. Kun taas vauvaarjessa vauvankin tulee olla melkein saman ikäinen jotta toisesta äidistä saa juttuseuraa/ystävän. Todellisuus on että se ikkuna jossa tapaa uuden saman henkisen henkilön josta tulisi ystävä on melko pieni tietyssä vaiheessa elämää. Toista se on silloin parikymppisinä kun iuseimmilla on sama elämäntilanne: Hankitaan opiskelupaikka, etsitään kumppania, muutetaan pois kotoa, biletetään jne mitä nuoret tekevät. Se ikäryhmä on varmaankin toiminnoiltaan eniten homogeeninen ja siksi helpompi löytää omansa henkistä seuraa. Myöhemmin tämä ns. Takamainen tila raukeaa ja ihmiset siirtyvät kukin tekemään sitä mikä on itselleen tärkeintä: perheen hankkiminen/työura/asuntoremppa/maratonin juokseminen jne ja kohdistavat resurssinsa silloin siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai ne ihmiset sanoo noinkin töykeästi nykyään kuin tuossa nro 1 kohdassa. Kuulostaa aika julmalta kun päin pläsiä ilmoitetaan miten tarpeeton on. Joskus 10 vuotta sitten ei tuommosta vielä kuullut ja jotain yritystä oli kun toinen haluaa tutustua. Noiden pitäisi joutua tahtomattaan kaverittomiksi kokeilemaan millaista on.
Vierailija kirjoitti:
Jännä kun tuli joku kirkon työntekijä kertomaan yksinäisyydestään ja toiset on heti pilkkaamassa. En ihmettele, että on vaikea löytää ystäviä, kun jo palstalla on tällaista.
Eikös seurakunnat ole just yksi sellainen harvinainen paikka, jossa vielä on yhteisöllisyyttä? Jos kirkon työntekijää ei kiinnosta edes oman seurakuntansa jäsenet, ei vika ole hänen ammatissaan vaan jossain ihan muualla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä kun tuli joku kirkon työntekijä kertomaan yksinäisyydestään ja toiset on heti pilkkaamassa. En ihmettele, että on vaikea löytää ystäviä, kun jo palstalla on tällaista.
Eikös seurakunnat ole just yksi sellainen harvinainen paikka, jossa vielä on yhteisöllisyyttä? Jos kirkon työntekijää ei kiinnosta edes oman seurakuntansa jäsenet, ei vika ole hänen ammatissaan vaan jossain ihan muualla.
Seurakuntalaisten kanssa ystävystyminen ei ole ihan yksinkertainen asia. Sama kuin opettaja ystävystyisi aikuisten oppilaidensa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa aikalailla siltä että eri eläntilanteessa olevista ei saa uusia ystäviä. Toiset ovat urakiitureita ja kenties ne parhaimmat keskustelut löytyvät sieltä saman alan urakiitureilta. Kun taas vauvaarjessa vauvankin tulee olla melkein saman ikäinen jotta toisesta äidistä saa juttuseuraa/ystävän. Todellisuus on että se ikkuna jossa tapaa uuden saman henkisen henkilön josta tulisi ystävä on melko pieni tietyssä vaiheessa elämää. Toista se on silloin parikymppisinä kun iuseimmilla on sama elämäntilanne: Hankitaan opiskelupaikka, etsitään kumppania, muutetaan pois kotoa, biletetään jne mitä nuoret tekevät. Se ikäryhmä on varmaankin toiminnoiltaan eniten homogeeninen ja siksi helpompi löytää omansa henkistä seuraa. Myöhemmin tämä ns. Takamainen tila raukeaa ja ihmiset siirtyvät kukin tekemään sitä mikä on itselleen tärkeintä: perheen hankkiminen/työura/asuntoremppa/maratonin juokseminen jne ja kohdistavat resurssinsa silloin siihen.
Juuri näin. Ei se teini tai nuori yliopisto-opiskelijakaan ystävysty suurperheen isän, yksinholtajaäidin, eläkkeelle jääneen opettajan tms. kanssa. Sama elämäntilanne on sen vuoksi tärkeä, että silloin on myös samat mahdollisuudet käyttää aikaa ystäviinsä.
Monen yksinäisen ongelma on, että he haluaisivat ystävän, jonka elämäntilanne ei koskaan muutu. Tai jos muuttuukin, niin vain samaan suuntaan kuin yksinäisenkin elämäntilanne. Haluavat sen yhden, jonka kanssa ystävyys kestäisi seuraavat 60 vuotta. Mutta kun se ystävä saattaa vaikka sairastua syöpään tai muuttaa maapallon toiselle puolelle. Ei ystävä ole mikään sellainen, jonka kerran saat ja sitten saat pitää ystäväsi lopun elämääsi. Ystävilläkin on elämänsä. Ja kuolemansa.
Mä ajattelen niin, että mun elämäni on matka. Matka, joka alkaa syntymästäni ja päättyy kuolemaani. Kuljen sen matkan omia polkujani. Valitsen itse, mihin suuntaan elämäni risteyksissä käännyn. Joskus joku toinen kulkee kanssani samaa polkua. Yksi lyhyemmän matkaa ja toinen pidemmän matkaa. Mutta en voi vaatia ketään kulkemaan kanssani samaa polkua loppuun asti. Pitää vaan osata nauttia niistä hetkistä, kun joku kulkee samaa polkua. Seuraavassa risteyksessä tiet voivat jo erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huoh.
Tuli ihan hiki jo lukiessa.
Kuulostat suoraan sanottuna aika tukahduttavalta "ystävältä".
En lainkaan ihmettele, että jotkut ghostaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä kun tuli joku kirkon työntekijä kertomaan yksinäisyydestään ja toiset on heti pilkkaamassa. En ihmettele, että on vaikea löytää ystäviä, kun jo palstalla on tällaista.
Eikös seurakunnat ole just yksi sellainen harvinainen paikka, jossa vielä on yhteisöllisyyttä? Jos kirkon työntekijää ei kiinnosta edes oman seurakuntansa jäsenet, ei vika ole hänen ammatissaan vaan jossain ihan muualla.
Seurakuntalaisten kanssa ystävystyminen ei ole ihan yksinkertainen asia. Sama kuin opettaja ystävystyisi aikuisten oppilaidensa kanssa.
No jos on nk "vain töissä" siellä eikä mitään yhteistä arvomaailmaakaan ( kristinusko) ei ehkä kannata mainostaa seurakunnan ulopuolisillekaan olevansa kirkon työntekijä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huoh.
Tuli ihan hiki jo lukiessa.
Kuulostat suoraan sanottuna aika tukahduttavalta "ystävältä".
En lainkaan ihmettele, että jotkut ghostaa...
Mulle puolestaan tuli olo, että mielellään tutustuisin! Meidän pitäisi vaan löytää toisemme ap:n kanssa :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä kun tuli joku kirkon työntekijä kertomaan yksinäisyydestään ja toiset on heti pilkkaamassa. En ihmettele, että on vaikea löytää ystäviä, kun jo palstalla on tällaista.
Eikös seurakunnat ole just yksi sellainen harvinainen paikka, jossa vielä on yhteisöllisyyttä? Jos kirkon työntekijää ei kiinnosta edes oman seurakuntansa jäsenet, ei vika ole hänen ammatissaan vaan jossain ihan muualla.
Seurakuntalaisten kanssa ystävystyminen ei ole ihan yksinkertainen asia. Sama kuin opettaja ystävystyisi aikuisten oppilaidensa kanssa.
Jaa, ihan uutta että jossain olisi edes murto-osa väestä aktiivisia seurakunnassa.
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus viikoittaisesta kerhosta oman lapsen kanssa. Olisin siis halunnut samanhenkistä seuraa toisista äideistä.
Se, että ollaan kaikki vanhempia, ei valitettavasti tarkoita, että olisimme samanhenkisiä. Itse olin liikkumaan opettelevan lapsen kanssa tarkka (kuljin perässä) ja pidin huolta siitä, että pieni lapsi ei tehnyt mitään ikävää, vaan opetin käytöstapoja jo alusta asti. Kerhossa oli myös äitejä, jotka antoivat lastensa lyödä/purra toisia lapsia, ottaa toisilta leluja jne, eivätkä puuttuneet asiaan millään tavalla. En voinut käsittää tuota käytöstä, sillä minulle on itsestäänselvyys kasvattaa lastani. Äidit keskittyivät makoilemaan lattialla ja juttelemaan siitä, miten lastenhuone sisustetaan muodikkaasti, miten keittiöremppa etenee tai miten kroppa treenataan huippukuntoon raskauden jäljiltä. Minua tuollaiset aiheet eivät kiinnostaneet ja muutenkin huomasin, että emme olleet samalla sivulla.
Noinhan tuo menee, eri tason intressit ei kohtaa. Älykkäillä ihmisillä, jotka haluavat älyllistä ja saman arvomaailman omaavaa seuraa on vielä hankalampaa. Niinpä uskottelen itselleni olevani älykkö :)
Itse olen jo aikoja sitten luovuttanut. Sama ongelma.
Teini-iässä löytyneet ystäväsuhteet pikkuhiljaa ovat vuosikymmenten saatossa karissut. Mitään käsitystä ei ole siitä, miten löytyisi uusiakaan. Ei aikuiset ihmiset vain seurustele toistensa kanssa samalla tavalla. Kaikki yritelmät jäävät pintapuolisiksi ja yksipuolisiksi.
Ikääntyessä on todellakin huomannut sen julman tosiasian, että elämä muuttuu aina vain hirveämmäksi.
Jonkun harrastuksen kautta? Yhdessä tekemisen? Pystyykö nykyään laittamaan mihinkään kirjeenvaihto-ilmoitusta?
Suhteen muodostuminen on hidasta, jos se rajoittuu silloin tällöin kahvitteluun. Mutta jos oikeasti teette jotain yhdessä ja vietätte muutaman vuorokauden keskenänne, näkee paljon nopeammin onko suhde kehittämisen väärti.
Mutta kuten joku sanoi, ei aikuisena lasten kanssa ole aikaa häipyä jonnekin mökille hengailemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa aikalailla siltä että eri eläntilanteessa olevista ei saa uusia ystäviä. Toiset ovat urakiitureita ja kenties ne parhaimmat keskustelut löytyvät sieltä saman alan urakiitureilta. Kun taas vauvaarjessa vauvankin tulee olla melkein saman ikäinen jotta toisesta äidistä saa juttuseuraa/ystävän. Todellisuus on että se ikkuna jossa tapaa uuden saman henkisen henkilön josta tulisi ystävä on melko pieni tietyssä vaiheessa elämää. Toista se on silloin parikymppisinä kun iuseimmilla on sama elämäntilanne: Hankitaan opiskelupaikka, etsitään kumppania, muutetaan pois kotoa, biletetään jne mitä nuoret tekevät. Se ikäryhmä on varmaankin toiminnoiltaan eniten homogeeninen ja siksi helpompi löytää omansa henkistä seuraa. Myöhemmin tämä ns. Takamainen tila raukeaa ja ihmiset siirtyvät kukin tekemään sitä mikä on itselleen tärkeintä: perheen hankkiminen/työura/asuntoremppa/maratonin juokseminen jne ja kohdistavat resurssinsa silloin siihen.
Juuri näin. Ei se teini tai nuori yliopisto-opiskelijakaan ystävysty suurperheen isän, yksinholtajaäidin, eläkkeelle jääneen opettajan tms. kanssa. Sama elämäntilanne on sen vuoksi tärkeä, että silloin on myös samat mahdollisuudet käyttää aikaa ystäviinsä.
Monen yksinäisen ongelma on, että he haluaisivat ystävän, jonka elämäntilanne ei koskaan muutu. Tai jos muuttuukin, niin vain samaan suuntaan kuin yksinäisenkin elämäntilanne. Haluavat sen yhden, jonka kanssa ystävyys kestäisi seuraavat 60 vuotta. Mutta kun se ystävä saattaa vaikka sairastua syöpään tai muuttaa maapallon toiselle puolelle. Ei ystävä ole mikään sellainen, jonka kerran saat ja sitten saat pitää ystäväsi lopun elämääsi. Ystävilläkin on elämänsä. Ja kuolemansa.
Mä ajattelen niin, että mun elämäni on matka. Matka, joka alkaa syntymästäni ja päättyy kuolemaani. Kuljen sen matkan omia polkujani. Valitsen itse, mihin suuntaan elämäni risteyksissä käännyn. Joskus joku toinen kulkee kanssani samaa polkua. Yksi lyhyemmän matkaa ja toinen pidemmän matkaa. Mutta en voi vaatia ketään kulkemaan kanssani samaa polkua loppuun asti. Pitää vaan osata nauttia niistä hetkistä, kun joku kulkee samaa polkua. Seuraavassa risteyksessä tiet voivat jo erota.
Kauniisti kirjoitettu.
Anteeksi, ei ollut tarkoitus ilkeillä.