Lue keskustelun säännöt.
Miten löytää uusia ystäviä aikuisena, kun oikeasti yrittää ja ei vaan löydä?
Minulla on taustalla tavallinen tarina, kuten monella muullakin: aikuisena ystävyyssuhteet ovat olleet yksipuolisia ja pysyneet hengissä niin kauan, kun itse otan yhteyttä tai menin käymään. Väsyin tuohon ja annoin yksipuolisten ihmissuhteiden lopahtaa. Muuttaminen töiden perässä on tehnyt sen, että asun nytkin vieraalla paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Lapsen saaminen näivetti osan ystävyyssuhteista, kun osa ei halunnut enää olla tekemisissä. Olen etsinyt uusia ystäviä, mutta on monesta syystä vaikeaa:
1. Todella moni sanoo, että "Mulla on jo tarpeeksi ystäviä, en kaipaa enää enempää". "Mulla on jo läheiset ystävät, niin enää ei ole aikaa muille ihmissuhteille." Eli vaikka yrittäisit tutustua, niin osa ihan suoraan tekee selväksi, ettei aikaa sinulle ole. Monilla on jo omalla paikkakunnallaan ystävät ja ulkopuolisena et pääse mukaan. Päädyt kaveriasteelle, jossa toisella on aikaa kerran vuodessa käydä kanssani kahvilla ja vastata viesteihisi parin päivän/parin viikon viiveellä, jos hän muistaa.
2. Jos tutustut jonkun kanssa, heti ei voi päästä kovin syvälliselle asteelle, vaan tutustuminen vie aikaa. Tämän ymmärrän. Tutustut uuteen ihmiseen ja kaikki vaikuttaa kivalta. Herkästi käy kuitenkin niin, että käytät aikaa ja vaivaa toiseen tutustumiseen ja yhtäkkiä toinen ghostaa sinut. Mitään syytä et saa kuulla. Tämä voi käydä melko pitkänkin tutustumisvaiheen jälkeen. Joudut taas aloittamaan tutustumisen johonkin toiseen alusta.
3. Löydät itsellesi ystävän, jonka kanssa yhteydenpito sujuu tasapuolisesti. Ystävä löytääkin itselleen uuden kumppanin ja katoaa seurustelun uumeniin. Ystävä ei enää ota yhteyttä, eikä hänellä ole sinulle aikaa, kun kaikki aika menee uuden kumppanin kanssa. Ei ole mitään takeita, että muutamassa vuodessa ystävä palautuisi itsekseen, kun rakastumisvaihe menee ohi.
4. Olen yrittänyt taaperon kautta tutustua muihin perheellisiin. Välit ovat todella pintapuolisia, eikä syvempää yhteyttä löydy. Näkeminen jää, kun joku ryhmä lakkaa kokoontumasta. Osa äideistä ei edes suostu juttelemaan, vaan pitäytyvät omassa porukassaan. Se, että meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset ei ole riittävä yhdistävä tekijä. Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.
Olen oikeasti yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pyytänyt tuntemattomia/puolituttuja ihmisiä kahville ja ollaan nähty. Nämä jäävät aina yksittäiseen kertaan, emmekä enää tapaa. Juttelen rohkeasti vieraille ihmisille, olen ystävällinen ja kiinnostunut muiden kuulumisista. Alan olla väsynyt siihen, miten vaikeaa uusien ystävyyssuhteiden löytäminen on aikuisena. Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen. Arjessa ei valitettavasti ole aikaa siihen, että voisin joka päivä käyttää tuntikausia uusien ystävien etsimiseen, uusien harrastusten kokeilemiseen yms, koska aika on rajallista.
Miten ihmeessä te muut olette löytäneet aikuisena uusia ystäviä?
Kommentit (752)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti: videopeleistä.
Sekä itselläni että monella ystävälläni juttu on mennyt niin, että ensin on katsellut toisen pelaamista Twitch-livestriimauspalvelussa ja kommentoinut chättiin, ja jossain vaiheessa striimaaja on kaipaillut peliseuraa ja kysellyt väkeä chätistä mukaan pelaamaan. Osan kanssa yhdessäpeluu on jäänyt kertakokeiluksi, mutta monen kanssa on tullut sen jälkeen vaihdettua online-yhteystietoja ja pelattua myöhemmin muitakin pelejä. Ja siitä on joidenkin kanssa tuttavuus laajentunut tosielämäänkin, jos on ollut tarpeeksi samantyylinen kaveri.
Ikähaarukka meillä 25-45, aktiivisimmat siinä 30-35.
Olen nelikymppinen ja saanut useamman hyvän ystävän juurikin videopelien kautta. Ollaan pelattu yhdessä, tavattu tosielämässä ja on klikannut. Asutaan eri puolella Suomea mutta vieraillaan usein toisten luona.
Sama. Kyllä nimenomaan faniporukoista pelaamisen kautta, kun on yhteinen mielenkiinnon kohde, on kaverit löytyneet. Samoin muista faniryhmistä. Ympäri maailmaa on porukkaa ja vieraillaan toistemme luona. Ikähaarukka 25-45v. pääasiassa naisia.
Näissä tietysti on se, että pidetään yhteyttä netin kautta suurimman osan ajasta. Minulle se sopii. On seuraa, kun ei ole puolisoakaan ja ikisinkkuna kaikki muut ovat kadonneet parisuhteisiinsa ja perheisiinsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Ajanpuute on suurin syy siihen, miksi ei joko löydä ystäviä tai ei halua uusia ystäviä. Ikävä kyllä mieleistään ystävää ei voi ostaa kaupasta. Toiseen ihmiseen pitää tutustua. Ja pitää tutustua moniin ihmisiin ennnenkuin heistä yhdestä tulee edes kaveri. Ja siihen kaveriinkin täytyy käyttää tosi paljon aikaa, jotta ystävyydelle olisi mahdollisuutta.
Taaperona riitti, että hiekkalaatikolla toisellakin oli ämpäri ja lapio. Oli ihan riittävästi yhteistä, jotta ystävyys syntyi. Aikuisena ei enää riitä, että molemmilla on käsilaukku ja sateenvarjo. Aikuisena toiselta ihmiseltä vaaditaan paljon, paljon enemmän, jotta ystävyys voisi syntyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliskohan tässä vähän samaa kuin siinä, että jos ihminen haluaa parisuhdetta ja etsimällä etsii sitä, on toiselle ihmiselle aistittavissa sellainen hakeminen joka voikin sitten toimia luotaantyöntävänä tekijänä. Eli kun hakee jotain ihmissuhdetta, se saattaa työntää kauemmas niitä joilta sitä hakee. Ootko kuinka hyvin hyväksynyt nykyisen tilanteen, vai yritätkö vain saada muutettua sitä?
Ei ole samaa. Olen luovuttanut ystävien suhteen jo vuosia sitten, eikä sellaista siltikään ole mistään tullut vastaan. Päinvastoin, ne vähäisetkin ovat jääneet omasta halustaan.
Luovuttaminen ja hyväksyminen ei oo aivan sama asia. Jonkun suhteen voi luovuttaa, mutta se ei vielä tarkoita hyväksymistä. Hyväksyminen voi olla sellaista, että kokee itsensä kokonaiseksi tässä ja nyt, ilman että tarvis yhtään mitään. Tuohon ei liity luovuttaminen, mutta ehkä tietynlainen luopuminen.
Eli mielestäsi nyt oli väärä sana tuossa. No voit vaihtaa sen hyväksymiseksi jos se helpottaa.
20-30 vuotiaana oli tärkeää että oli ystävä/ystäviä kun irtautui omasta lapsuuden perheestään ja kokeili aikuisena elämistä. Sitten noin 30v jälkeen kukin hankki perheet ja katosivat kuin pieru Saharaan. Nyt 40v kieppeillä moni yrittää lämmitellä välejään mun kanssa kun lapset ovat isompia ja äiskällä enemmän omaa aikaa. Itse en tullut lapsia hankkineesi mutta elin ja etenin omassa elämässäni työelämässä ja olen siitä erittäin tyytyväinen. Ne asiat jotka yhdisti meitä 20-30vikäisinä eivät yhdistä enää. Mulla ei ole enää mitään yhteistä näiden aikaisempien ystävieni kanssa joista useammat ovat pitkästä liitosta eroamassa tai yh vanhempia. Sen jälkeen kun jäin noin 10v sitten kuin nallikalliolle kun muut perustivat perheitään niin minä en ole hankkinut uusia ystäviä. En tosin koe että nämä entiset ystävätkin olisivat minun ystäviä millään tasolla.Mulla on paljon työkavereita, yhdistystoiminnan kautta kavereitakaan ja harrastustoiminnasta kavereita. Lisäksi miesystävä. En kaipaa enää vierelleni sydänystävää niin kuin nuoruudessa kaipasin. Siksi en tälläistä ystävää myöskään etsi. Saat minusta seuratoiminnan tai harrastustoimintani kautta kaverin ja jos sattuma suo niin se voi syventyä ystävyydeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Vähäiset on sosiaaliset tarpeet, jos tuttavat riittää. Useimmilla on kumminkin tarvetta syvempiinkin sosiaalisiin kontakteihin. Kummassakaan ei ole mitään vikaa.
Näillä on kuitenkin iso suku jonka kanssa ollaan paljon tekemisissä, on sisaruksia joiden kanssa vietetään aikaa kuin kaverit konsanaan, naapurissakin asuu hyvä tyyppi jonka kanssa kahvitellaan, mutta hänhän on naapuri, eikä mikään ystävä! Työkavereiden kanssa ollaan hyvissä kaveriväleissä työpaikalla, ja monesti illanvietoissakin.
Mutta että olisi mitään kavereita tai ystäviä, ehei! Minä en kaipaa sellaista kun oma elämäni on jo muutenkin kiireistä (niiden ystävien kanssa).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Ajanpuute on suurin syy siihen, miksi ei joko löydä ystäviä tai ei halua uusia ystäviä. Ikävä kyllä mieleistään ystävää ei voi ostaa kaupasta. Toiseen ihmiseen pitää tutustua. Ja pitää tutustua moniin ihmisiin ennnenkuin heistä yhdestä tulee edes kaveri. Ja siihen kaveriinkin täytyy käyttää tosi paljon aikaa, jotta ystävyydelle olisi mahdollisuutta.
Mielellään sitä antaisi aikaa toiseen ihmiseen tutustumiseen, jos olisi hyvin todennäköistä saada hänestä ystävä. Mutta kun ei ole. Se, että Mirkku ja Laura käyvät samalla keramiikkakurssilla ei tarkoita, että heillä olisi muuten mitään yhteistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Jep, juuri näin. Tuttavien kanssa joutuu aina vähän varomaan mitä puhuu ja selittämään oman ns. elämäntarinansa auki. Parasta ystävyydessä on se kun tuntee toisensa niin hyvin että toinen tajuaa puolesta sanasta jo mitä tarkoitat. Tuttavalle ei voi avauta vaikkapa siitä kun häirikkö-sukulaisesi on taas laittanut yöllä kännissä messengerissä viestejä, eikä tuttavalle voi soittaa sairaalan odotushuoneesta valittaaksesi koska rikoit taas kerran sen huonon nilkkasi.
Niiden niinsanottujen ihmissuhdepelien kanssa minulla on oikeastaan ollut eniten ongelmia juuri tuttavien kanssa, kun toisen tuntee niin huonosti että tulee virhearviointeja ja väärin luettuja tilanteita. Ystävien kanssa tuota ei käy.
Kerho toiminnat joita on äiti/ lapsi. Löytyy seurakunat.asukastalot, leikki puistot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tiedän, mistä omalla kohdalla johtuu ongelma ystävystyä ihmisten kanssa. Olen kirkon työntekijä ja tämä on monelle ystävämielessä suuri turn off. Kanssani ei haluta tutustua ammattini takia. Ihmisillä on ennakkoluuloja ja ajatellaan, että kirkon työntekijät on tietynlaisia. En saa edes mahdollisuutta tutustua muihin. Kun ammatti tulee puheeksi, niin keskustelu päättyy siihen ja en kuule toisesta enää koskaan. Oli myös aikoinaan sinkkuna ollessa suuri turn off miehille ammattini, puolisoksi löysin toisen kirkon työntekijän.
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Ei harrastuksista saa "hyvin" ystäviä. Espanjankurssit ja tanssikurssit on vähän hassu paikka ystävän löytämiseen, kun kurssit jatkuu vaan tietyn lyhyen ajan ja muutamasta muutakin syystä näin miehen mielestä huvittava ajatus. Harrastuksissa voi mahdollisesti tutustua, ja tuttavan kanssa voi mahdollisesti ystävystyä. Vauhtia uusi ystävä per vuosi ei taida ystävystyminen tapahtua kenellekään, jollei liity uskonnolliseen yhteisöön ja sieltä saa ns "ystäviä". Pikkulapsen kiireiselle ja väsyneelle äidille ei hyviä neuvoja ole. Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni, jos aiemminkin oli yksinäistä niin ei taida ruuhkavuosina helpottaa. Työelämässä ystävystymisestä ei kai tarvitse mainita, kysyn kumminkin että mikä siellä mättää ettei työkavereiden kanssa löydy yhteistä vapaa-aikaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harrastan "yksilölajeja": käyn kävelyllä yleensä hyvin varhain aamulla, kuuntelen podcasteja, katson tv-sarjoja. Vaikea tutustua muiden kanssa, kun ei ole mitään ryhmälajeja. Vaikka joku muu katsoisi vaikka samaa tv-sarjaa tai kuuntelisi samaa podcastia, ei meillä välttämättä ole mitään muuta yhteistä. Tuo on niin ohut pohja ystävyydelle.
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdalla olen huomannut, että todella moni kiva ihminen sanoo jossain vaiheessa seuraavaa.
"Mun on tosi helppo tutustua ihmisiin ja ihmiset viihtyy mun kanssa tosi hyvin. Tosi moni haluaisi musta ystävän, mutta mä en koe samoin heitä kohtaan."
Arvaan noissa tilanteissa, että kuulun itse noihin, joista toinen ei kaipaa ystävää. Kai tuossa on se, että jotkut ovat lahjakkaita sosiaalisesti ja moni haluaisi ystävystyä heidän kanssaan - ymmärrettävästi! Silti koen surua noissa tilanteissa, kun aina saan itse kuulla, miten joku muu on toisten kanssa läheisempi, vaikka itse yritän tutustua, puhun myös syvällisemmistä asioista jne.
Mulle perheen ulkopuolisista ihmisistä ystävät ovat kaikista tärkeimpiä. Ja se, että he ovat mulle tärkeimpiä tarkoittaa myös, että en ole lennosta vaihtamassa heitä uusiin kivoihin ihmisiin. Voihan sitä parisuhteessakin ihastua johonkin toiseen, mutta silti asettaa puolisonsa tärkeämmäksi kuin uuden ihastuksen.
Joskus näitä yksinäisyys/ystävättömyys -ketjuja lukiessa tulee tunne, että ihmiset toivoisivat toisen dumppaavan elämästään ystävät ja ottamaan heidät uudeksi ystäväkseen. Haluaisivat päästä "kalifiksi kalifin paikalle". Ja mielellään mahdollisimman nopeasti. Mutta haluaisivatko he itse tulla dumpatuksi, kun ystävä löytääkin taas jonkun uuden ystävän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Ei harrastuksista saa "hyvin" ystäviä. Espanjankurssit ja tanssikurssit on vähän hassu paikka ystävän löytämiseen, kun kurssit jatkuu vaan tietyn lyhyen ajan ja muutamasta muutakin syystä näin miehen mielestä huvittava ajatus. Harrastuksissa voi mahdollisesti tutustua, ja tuttavan kanssa voi mahdollisesti ystävystyä. Vauhtia uusi ystävä per vuosi ei taida ystävystyminen tapahtua kenellekään, jollei liity uskonnolliseen yhteisöön ja sieltä saa ns "ystäviä". Pikkulapsen kiireiselle ja väsyneelle äidille ei hyviä neuvoja ole. Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni, jos aiemminkin oli yksinäistä niin ei taida ruuhkavuosina helpottaa. Työelämässä ystävystymisestä ei kai tarvitse mainita, kysyn kumminkin että mikä siellä mättää ettei työkavereiden kanssa löydy yhteistä vapaa-aikaa?
"Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni..."
Minulla katosi suurin osa ystävyyssuhteista, kun sain lapsen. Lähes kaikki kaverini/ystäväni olivat lapsettomia, osa oli myös sinkkuja. Osa katosi elämästäni jo raskausaikana, osa vauvavuonna. Osa oli tahattomasti lapsettomia, joille toisen raskaus oli liian kipeä paikka. Osa oli veloja, jotka eivät kaivanneet kaveripiiriinsä lapsia. Eli kavereissani ei ollut muita pienten lasten vanhempia ja osan elämä oli täysin erilaista kuin omani. He kävivät juhlimassa, matkustelivat, tekivät kaikkea kivaa kavereiden kanssa iltamyöhään. Minulla oli vaipparumbaa ja elämä pyöri pitkälti neljän seinän sisällä. Minä olisin halunnut pitää ystävistäni kiinni, he eivät halunneet enää viettää aikaa kanssani, kun minulla oli lapsi.
T. Tuo aiempi
No jaa, sama vika täällä, mutta en oikein itse innostu ihmisistä, joilla on lapsia. Suurimmalla osalla ikäisistäni on, ja pieniä vielä. Kauhean tylsää seuraa! Enkä jaksa niitä lapsia aina mukana! Haluan ystäväni, en hänen lapsiaan. Sama heidän kumppaneidensa kohdalla. Kun ihmiset alkavat seurustella, he tuovat sen toisen aina mukana ellei oikein erikseen kiellä ja siitä suututaan. Omat yksityisasiat myös kerrotaan kumppanille, vaikka eihän hän jumalauta ole mulle läheinen ja asia on hyvin kiusallinen mulle. Tämä on se kaava. Menetät ihmiset parisuhteisiin tai sitten et itse enää halua heitä heidän rasittavien lasten takia. Sitten on tietenkin vielä ne, joiden kanssa yrität olla tekemissä lapsista huolimatta, mutta he alkavat puhua sulle alentuvasti ja säälien ja kyselevät koskas sä teet niitä lapsia. Luulevat löytäneensä ainoan oikean tien onneen ja äkkiä susta on tullut jokin hyväntekeväisyyskohde. Ei kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Minä tiedän, mistä omalla kohdalla johtuu ongelma ystävystyä ihmisten kanssa. Olen kirkon työntekijä ja tämä on monelle ystävämielessä suuri turn off. Kanssani ei haluta tutustua ammattini takia. Ihmisillä on ennakkoluuloja ja ajatellaan, että kirkon työntekijät on tietynlaisia. En saa edes mahdollisuutta tutustua muihin. Kun ammatti tulee puheeksi, niin keskustelu päättyy siihen ja en kuule toisesta enää koskaan. Oli myös aikoinaan sinkkuna ollessa suuri turn off miehille ammattini, puolisoksi löysin toisen kirkon työntekijän.
Ei siinä kyllä ammatti ole estänyt. Ei miehiä kirkollinen ammatti haittaa, syvä uskonnollisuus kylläkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Ei harrastuksista saa "hyvin" ystäviä. Espanjankurssit ja tanssikurssit on vähän hassu paikka ystävän löytämiseen, kun kurssit jatkuu vaan tietyn lyhyen ajan ja muutamasta muutakin syystä näin miehen mielestä huvittava ajatus. Harrastuksissa voi mahdollisesti tutustua, ja tuttavan kanssa voi mahdollisesti ystävystyä. Vauhtia uusi ystävä per vuosi ei taida ystävystyminen tapahtua kenellekään, jollei liity uskonnolliseen yhteisöön ja sieltä saa ns "ystäviä". Pikkulapsen kiireiselle ja väsyneelle äidille ei hyviä neuvoja ole. Aikaisemmista ystävyyksistä olisi ollut hyvä pitää kiinni, jos aiemminkin oli yksinäistä niin ei taida ruuhkavuosina helpottaa. Työelämässä ystävystymisestä ei kai tarvitse mainita, kysyn kumminkin että mikä siellä mättää ettei työkavereiden kanssa löydy yhteistä vapaa-aikaa?
Koska työkavereiden kanssa viettää muutenkin enemmän hereilläoloaikaansa kuin puolisonsa, lastensa ja ystäviensä kanssa. Työkaverini saavat noin 40 tuntia viikossa mun aikaani. 40 kertaa enemmän kuin ystäväni. 80 kertaa enemmän kuin vanhempani. 120 kertaa enemmän kuin nyt jo aikuiset lapseni. Kenen pitäisi mielestäsi luopua mun ajastani? Ystävieni? Vanhempieni? Aikuisten lasteni? Jotta sinä (jos oltaisiin työkavereita) saisit vieläkin enemmän aikaani?
Lapsikerhoista seuran etsimistä ehdottaville kerron omasta kokemuksesta.
-Kerhoissa oli äitejä, jotka tulivat kerhoihin tapaamaan jo tuntemiansa äitejä. Nämä äidit juttelivat vain keskenään, lähtivät kerhosta kahville kauppakeskukseen lastensa kanssa. Eivät kaivanneet siihen ketään ulkopuolista. Tunsivat siis jo ennestään muuta kautta, mutta jostain syystä kävivät yhdessä kerhossa.
-Osa äideistä halusi vain sellaisia kavereita, joilla oli lähes samanikäinen ja samaa sukupuolta oleva lapsi, kuin itsellä oli. Jos kerhossa oli Eevi 10 kk ja Olivia 9 kk, niin heidän äitinsä kaveerasivat keskenään, Elias 3 kk äitinsä kanssa ei seuraksi kelvannut, kun "teillä on niin pieni lapsi vielä, niin on ihan eri vaihe kehityksessä menossa ja kun tytöt on samaa sukupuoltakin."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdalla olen huomannut, että todella moni kiva ihminen sanoo jossain vaiheessa seuraavaa.
"Mun on tosi helppo tutustua ihmisiin ja ihmiset viihtyy mun kanssa tosi hyvin. Tosi moni haluaisi musta ystävän, mutta mä en koe samoin heitä kohtaan."
Arvaan noissa tilanteissa, että kuulun itse noihin, joista toinen ei kaipaa ystävää. Kai tuossa on se, että jotkut ovat lahjakkaita sosiaalisesti ja moni haluaisi ystävystyä heidän kanssaan - ymmärrettävästi! Silti koen surua noissa tilanteissa, kun aina saan itse kuulla, miten joku muu on toisten kanssa läheisempi, vaikka itse yritän tutustua, puhun myös syvällisemmistä asioista jne.
Mulle perheen ulkopuolisista ihmisistä ystävät ovat kaikista tärkeimpiä. Ja se, että he ovat mulle tärkeimpiä tarkoittaa myös, että en ole lennosta vaihtamassa heitä uusiin kivoihin ihmisiin. Voihan sitä parisuhteessakin ihastua johonkin toiseen, mutta silti asettaa puolisonsa tärkeämmäksi kuin uuden ihastuksen.
Joskus näitä yksinäisyys/ystävättömyys -ketjuja lukiessa tulee tunne, että ihmiset toivoisivat toisen dumppaavan elämästään ystävät ja ottamaan heidät uudeksi ystäväkseen. Haluaisivat päästä "kalifiksi kalifin paikalle". Ja mielellään mahdollisimman nopeasti. Mutta haluaisivatko he itse tulla dumpatuksi, kun ystävä löytääkin taas jonkun uuden ystävän?
Minä osaan vähän sanoa mistä tuo johtuu.
Olen aina ollut aika ulkopuolinen, jopa oman perheeni sisällä. Vanhemmat erosivat kun olin pieni ja molemmilla oli parin vuoden sisään omat uudet uusperheet joihin en tuntenut kuuluvani. Jokaisessa kaveriporukassa olen ollut se kolmas pyörä, en kuulunut lukiossa tai yliopistossakaan oikeasti siihen kaveripiiriin jossa pyörin, minut aina unohdettiin ulkopuolelle keskusteluryhmistä ja yhteisistä kahvihetkistä. Aikuisena minut on unohdettu kutsua useaan otteeseen sukulaisten häihin ja muihin juttuihin... ja jälkikäteen on tultu kyselemään miksei minua näkynyt Pirkon häissä tai Jutan lapsen ristiäisissä. :(
Tuntuu pahalta etten oikein kuulu mihinkään ja tajusin vasta aikuisena ettei tuo ole normaalia, olen joutunut opettelemaan pois siitä että tarraan kynsin hampain kiinni uusiin tuttavuuksiin. Kun ei ole ikinä ollut omaa ihmisryhmää mihin kuuluu ja on tottunut siitä että tippuu kaikesta pois parin vuoden jälkeen, on vaikeaa hahmottaa että useimmilla elämä ei ole tuollaista.
Oon kotona hoitovapaalla taaperon kanssa. Valitettavasti lapsen saaminen vaikuttaa paljon sosiaalisiin suhteisiin, ainakin omalla kohdallani. En voi lähteä enää päiväksi jonnekin näkemään kauempana asuvaa ystävää, koska lapsen kanssa pitkä päiväreissu ja yömyöhään kotiin palaaminen ei ole mahdollista. Kun lapsivapaata on todella vähän, niin siitä esimerkiksi 12 tunnin käyttäminen johonkin päiväreissuun on todella paljon.
Lapsettomilla kavereillani ei puolestaan kiinnosta viettää kanssani enää aikaa. Ymmärrän sen, ettei kaikkia kiinnosta lapset. Pienen lapsen kanssa on vaikea sopia tapaamisia kovin pitkän ajan päähän. Joo, voin yrittää sopia, että mieheni katsoo lasta tiistai-iltana kahden viikon päästä, mutta voikin olla, että suunnitelmat menee uusiksi lapsen/miehen sairastuessa. Jos taas otan taaperon mukaan tapaamiseen, niin eipä siinä ehdi paljon juttelemaan, kun saa koko ajan vahtia lasta, varsinkin jos tavataan jossain muualla kuin meillä kotona.
Helpointa olisi, jos voisi vaan soittaa jollekin, että meillä nukuttiin viime yönä hyvin ja tänään ehtisi iltapäivällä kahvittelemaan, mennäänkö. Mutta kun lähellä ei asu kavereita eikä kukaan pääse näihin kummallisiin aikoihin, jotka mulle kävisi.