Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Lemmikin kuolema
Surullinen
17.06.2022 |
Kaipaan vinkkejä miten selvitä rakkaan lemmikin kuolemasta ja miten käsitellä sitä.
Jouduin viemään rakkaan kissani piikille ettei tarvi kärsiä kipuja. Kissalla oli ikää jo 15 vuotta. Vaikka tiedän että luopuminen oli oikea päätös ja armollista antaa kissalle kivuton kuolema. Suru ja ikävä on kuitenki kova ja poden syyllisyyttä, odotinko liian pitkään vai luovuinko liian aikaisin? Teinkö kaikkeni?
Mietin myös annoinko tarpeeksi rakkautta? Hoidinko oikein, vai olisinko voinut tehdä enempi kissani hyväksi? Onko kissallani nyt hyvä olla?
Järki sanoo että tein oikein, mutta tunteet ovat ihan toista luokkaa. Itku ja ikävä ei hellitä. Ajan kanssa kyllä, mutta nyt tuntuu pahalta.
Kauanko teillä kesti että suru alkoi helpottaman? Miten olette käsitelleet surua ja mikä helpotti sitä?
Olisin kiitollinen jos saisin teiltä vinkkejä.
Kommentit (22)
Sun täytyy ajatella että ansiostasi ystävällä oli hyvä elämä, ja teillä oli kivaa yhdessä. Jokaisen elämä päättyy aikanaan. Kissojen ja varsinkin koiran elämä on kovin lyhyt ihmiseen verrattuna, joten itse olen joutunut jättämään jo monet jäähyväiset, edellinen kissa oli 21-vuotias ja hyvästelimme eläinlääkärin hoitopöydän ääressä kun silitellessäni kaveri vaipui viimeiseen uneen. Itkin ja kaipaan, ja jokaisen poismeno jättää ison loven, mutta se on sitä elämää se. Nykyinen kissakaveri on 12-vuotias ja pidän siitä sekä parista muusta vähävaraisen ihmisystäväni lemmikistä niin hyvän huolen kuin vain suinkin pystyn. Eläimen rakkaus on etuoikeus.
Itke vain itkusi, kaipaaminen on rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa. Kaikki kokemasi tunteet ovat tuttuja.
Itse en kestänyt tyhjää taloa. Melkein heti päätin antaa kodin rescue-kissakaksikolle ajatellen, että he tarvitsevat apua ja kotia, ja sen pystyn tarjoamaan, vaikken koskaan heitä voi oikein rakastaakaan...
Kuinkas kävi: kuusi vuotta on kulunut, ja nyt he ovat ( omina persooninaan ) niin kovin rakkaita...
Otan osaa suruusi.
Rakkaan lemmikin kuolema on ollut minulle elämäni raskaimpia asioita. Raskaampi kokemus kun iäkkään ja vakavasti sairastaneen lähiomaisen kuolema.
Se, että jouduin tekemään päätöksen lemmikin lopettamisesta aiheutti suurta epävarmuutta ja syyllisyyttä.
Koirani kuolemasta on jo yli kolme vuotta, mutta minun on edelleen vaikea suhtautua muiden koiriin. Yritän olla kiinnittämättä ohikulkijoiden koiriin suurempaa huomiota enkä halua hoitaa sukulaisten koiria.
Jouduin luopumaan 20-vuotiaasta kissastani pari vuotta sitten. Siinä vaiheessa olin tehnyt surutyötä jo viisi vuotta, siitä lähtien kun ensimmäisen kerran havahduin siihen, että kisu oli vanhus. Annoin kaikkien ajatusten ja tunteiden tulla. Itkin silmät päästäni kun siltä tuntui jne. Siten olo pikkuhiljaa keveni. Edelleen kyllä kostuu silmät ja tunnen ikävää, kun muistelen kaveria. Olen niin äärettömän kiitollinen, että sain sen tuntea. Ei ystävää parempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon että kissallasi on nyt hyvä olla. Olin samassa tilanteessa muutama vuosi sitten. Pari viikkoa poismenon jälkeen kissani ilmestyi unessa, oli kerällä edesmenneen naapurin kissakaverinsa kanssa ja nuolivat toistensa turkkeja. Se oli merkki joka kertoi että hänellä on kaikki hyvin. Naapurin kissa oli vielä sellainen tapaus, että ensin olivat hyviä kavereita, mutta sitten naapuri alkoi omimaan tätä asuntoa eikä olisi päästänyt toista sisään, joten riitaantuivat. Olivat sitten tehneet sovinnon kissojen taivaassa ja taas ylimmät ystävykset.
Suru on jo vaihtunut kaipaukseksi, välillä tulee hauskoja muistoja, kissathan niin hassuja ja ihaniaa.
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa. Kaikki kokemasi tunteet ovat tuttuja.
Itse en kestänyt tyhjää taloa. Melkein heti päätin antaa kodin rescue-kissakaksikolle ajatellen, että he tarvitsevat apua ja kotia, ja sen pystyn tarjoamaan, vaikken koskaan heitä voi oikein rakastaakaan...
Kuinkas kävi: kuusi vuotta on kulunut, ja nyt he ovat ( omina persooninaan ) niin kovin rakkaita...
Minun kissan kuolemasta viisi vuotta, enkä tuosta syystä uskalla ottaa uutta kissaa, rescue oli hänkin. Me olimme sielunkumppanit, aina yhdessä eikä uusi lemmikki saisi ansaitsemaansa rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla kuoli 17v. koira. Luonnollisesti kotona. Näin viimeisen henkäyksen. Siitä olen kiitollinen. Mutta suru oli musertava. Rinnassa tuntui kipuna kuin meitä yhdistänyttä sidettä väliltämme revittäisiin irti. Minua auttoi: aika ja musiikki esim. Apulannan Koneeseen kadonnut-laulu, joka soi radiosta juuri mustimman surun hetkellä.
Perheemme rakas kissa piti lopettaa 11-vuotiaana, koska se oli saanut vammoja (oli ilmeisesti joutunut auton töytäisemäksi). Eläinlääkäri suositteli lopettamista.
Tästä on jo parikymmentä vuotta aikaa, mutta edelleen silloin tällöin ajattelen kissaamme ja olen itkenytkin monta kertaa. Olen myös ajatellut, että olisin voinut osoittaa sille rakkautta enemmän, ja näissä ajatuksissa on syyllisyydentunnetta mukana.
Pohjimmiltaan kuitenkin tiedän, että nuo ajatukset syyllisyydentunteineen ovat suhteettomia ja järjettömiä, ja annan niiden tulla ja mennä.
Kipujen takia lemmikin lopettaminen on ihan hyvä päätös.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia ja osanotot. Uusi koiranpentu auttoi. Kyllä minä edelleen vanhoja koiriani muistan - kaikkia niitä.
Surin ja pohdin kovasti samanlaisia asioita, kun jouduin lopettamaan rakkaan kissani pari vuotta sitten. Tunsin myös suurta katkeruutta siitä, että kissani ei saanut elää terveenä vanhaksi.
Ensin suru oli tosi kovaa ja kestämätöntä, mutta ajan kanssa se on helpottanut. Käsittelin asiaa myös nikkaroimalla hautakyltin ja tekemällä muisto-kuvakirjan. Siinä selasin kuvia kissasta vuosien varrelta itkien, mutta saaden myös lohtua kaikista kivoista muistoista.
Aika ajoin suren ja kaipaan kissaa yhä. Huomaan ikävöiväni kissaa varsinkin syksyllä niihin aikoihin, kun loppu tuli.
Älä kiellä surua, vaan anna sen tulla. Ajan kanssa pahin helpottaa. Aika ajoin varmasti tulee kausia, jolloin surettaa ja on kovasti ikävä, mutta sitten täytyy vaan surra.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa. Kaikki kokemasi tunteet ovat tuttuja.
Itse en kestänyt tyhjää taloa. Melkein heti päätin antaa kodin rescue-kissakaksikolle ajatellen, että he tarvitsevat apua ja kotia, ja sen pystyn tarjoamaan, vaikken koskaan heitä voi oikein rakastaakaan...
Kuinkas kävi: kuusi vuotta on kulunut, ja nyt he ovat ( omina persooninaan ) niin kovin rakkaita...Minun kissan kuolemasta viisi vuotta, enkä tuosta syystä uskalla ottaa uutta kissaa, rescue oli hänkin. Me olimme sielunkumppanit, aina yhdessä eikä uusi lemmikki saisi ansaitsemaansa rakkautta.
Rekku Rescuen kautta voi tarjota kissoille ja koirille väliaikaisen sijoituskodin. Näin minä tein kissani kuoleman jälkeen, ajattelin etten enää ikinä voi omaa kissaa ottaa menettämisen tuskan vuoksi. Sijoituskodista eläin jatkaa pysyvään kotiin, ja lyhytkin eläimen "adoptioaika" voi olla ihanaa aikaa tutustua uuteen, kotia etsivään eläimeen antaen sille hoivaa ja rakkautta.
Vietiin kissa piikille ja haettiin samalla reissulla toinen tilalle. Nuorin lapsista ei edes tajunnut että kissa vaihtui. Otettiin aikuinen kissa löytökodista. Ei ole tarvinnut entisen perään itkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa. Kaikki kokemasi tunteet ovat tuttuja.
Itse en kestänyt tyhjää taloa. Melkein heti päätin antaa kodin rescue-kissakaksikolle ajatellen, että he tarvitsevat apua ja kotia, ja sen pystyn tarjoamaan, vaikken koskaan heitä voi oikein rakastaakaan...
Kuinkas kävi: kuusi vuotta on kulunut, ja nyt he ovat ( omina persooninaan ) niin kovin rakkaita...Minun kissan kuolemasta viisi vuotta, enkä tuosta syystä uskalla ottaa uutta kissaa, rescue oli hänkin. Me olimme sielunkumppanit, aina yhdessä eikä uusi lemmikki saisi ansaitsemaansa rakkautta.
Lemmikki on ystävä ja perheenjäsen eikä uusi lemmikki korvaa pois mennyttä, mutta se tuo mukaan aivan uudet jutut. Adoptoi ihmeessä ja anna mahdollisuus jollekkin kodittomalle hyvään kotiin.
Se on yllättävän kova ja vaikea paikka viedä lemmikki elänlääkäriin lopetettavaksi, lemmikin lopetus olisi hyvä pitää mielessä kun lemminkin ottaa. Kerran sen kokeneenna en ota enää koskaan uutta lemmikkiä, tässä tapauksessa koiraa.
Minulla ei ole ollut omaa lemmikkiä, mutta vanhempieni pikku terrierin poismeno lähes 17-vuotiaana otti tosi koville viime syksynä. Oli todella rakas pikku kaveri minulle. Vieläkin näen säännöllisesti unia siitä ja ikävä on kova. Onneksi on lohtuna paljon hyviä kuvia ja muistoja.
Surun kanssa voi auttaa, kun antaa itselleen luvan olla surullinen ja tuntea sitä tunnetta, sulla on siihen nyt aihetta. Monesti ihminen ei halua surra tai haluaa saada sen hoidettua äkkiä pois alta, mutta silleen se tunne ei tuu käsitellyksi. Joten neuvoisin antamaan tunteiden tulla ja mennä vapaasti ja hyväksyä ne
Olen saman tyyppisessä tilanteessa kuin ap. Koirani sai eläinlääkärissä viimeisen piikin muutama päivä sitten, 13-vuotiaana. Mietin myös teinkö oikean päätöksen, eläinlääkärin mielestä kyllä. Koira oli ollut ennen voinnin romahdusta ikäänsä ja suht isoon rotunsa nähden erittäin vihreässä kunnossa, mutta sitten kunto huononi viikon sisällä. Mietin, että olis pitäny viedä aiemmin eläinlääkäriin. Syyllisyys kalvaa. Vaihtoehtona olisi ollut toimenpide, josta koira ei olis välttämättä selvinnyt ja hintana kärsimys, turhaan.
Kyseessä oli elämäni koira, koira jota kohtaan tunsin erityistä yhteyttä ja kiintymystä. Älykkäin koira myös mitä olen tavannut. Ikävä ja syyllisyys on kova. Minulle on sanottu, että koira eli meillä onnellisen elämän (tai osan elämästään, kodinvaihtaja kun oli) Mietin, että oliko onnellinen, olisinko voinut tehdä toisin. Ikävä on kova ja en saa mitään aikaiseksi.
Alue: Aihe vapaa
Deal with it.