Tarvitseeko mielestänne esim. lääkärin, sairaanhoitajan tai psykoterapeutin olla empaattinen?

Ainakin viimeisten vuosikymmenten aikana psykiatriassa oli enemmän tapa, kuin poikkeus kohdella potilaita epäasiallisesti, töykeästi ja alentuvasti. En tiedä, onko meno ja tavat muuttuneet. Potilaita priorisoitiin ja kohdeltiin sen mukaan, onko heistä työkykyisiksi ja yhteiskunnalle hyödyksi. Ts. jotkut potilaat tehtiin ja hoidettiin jo alun pitäen taantuneiksi ja työkyvyttömiksi ylilääkitsemällä heitä neurolepteillä, sekä myös traumatisoitiin heitä niin huonoilla kokemuksilla, että he eivät koskaan niistä kokemuksista toipuneet. Tätä tapahtui mm. P-Savon sairaanhoitopiirin alueella.

Sitä en tiedä, onko uusi sukupolvi, jotka ovat nykyisin alalla ja lääkäreinä ja hoitajina, onko tavat ja hoitomenetelmät, kohtelu ja käyttäytyminen potilaita kohtaan muuttuneet inhimillisemmiksi, humaanimmaksi ja empaattisemmiksi. Mutta se käsitys mikä minulle on koskaan tullut psykiatriasta, on se, että hoitopohja on edelleen väärä. Ihmisiä stigmatisoidaan ja kohdellaan vain ja ainoastaan heille annettujen diagnoosien perusteella, hoidetaan edelleen liikaa lääkkeillä, eikä esim. vastavuoroisella ja tasaveroisella keskustelulla, tai oireiden taustalla olevien taustasyiden selvittämisellä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä asiallinen käytös riittää, mutta mieluummin asioin empaattisen lääkärin tai sairaanhoitajan kanssa. Psykoterapeuteista ei ole kokemusta.

Empatialla voi saada aikaan potilaan käyttäytymisessä muutoksen parempaan suuntaan, ja sanon tämän potilaana ihan kokemuksesta. Mitään överiä en empatiassakaan sietäisi, vaan asiat pitää kuitenkin sanoa suoraan. Kertoa, että tässä on nyt ongelma ja tämä on pielessä, mutta potilasta halveksimatta ja arvostelematta, kannustavasti.

Tiedätkö mitä. Empatiasta voi olla myös haittaa ja paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain määrin kyllä, mutta liiasta empatiasta voi olla jopa haittaa työssä jaksamisen kannalta.

Tämä on totta. Itse halusin eläinlääkäriksi, mutta en lähtenyt alalle koska olisin pillittänyt varmaan enemmän kuin ne omistajat kun näkisin pahasti kipeän eläimen.

Empatiakyky ja tunteellisuus menevät tässä viestissä (kuten joissain muissakin) sekaisin.

Voi olla empaattinen mutta jämäkkä. Se että sairaan eläimen tai ihmisen näkeminen tekee sinut niin surulliseksi, ettet kykene toimimaan, ei ole empatiaa vaan tunteellisuutta, joka on oikeastaan itsekästä. Minä ja minun tunteeni.

Empaattinen ymmärtää, että toinen kärsii, ja haluaa tehdä voitavansa kärsimysten lievittämiseksi. Empatia vaatiikin välillä jämäkkyyttä, jos toinen ei ymmärrä omaa parastaan.

Mielenkiintoinen pointti. Olisko noin tuo "minä ja minun tunteeni" ja että tunteellisuus olisikin itsekästä?

Olen mies ja vähän opiskeluvaiheessa näissä tunneasioissa. Onko tämä filosofista pohdintaa vai psykologista tutkimustulosta? Vinkkiä kirjallisuuteen ottaisin kiitollisuudella vastaan.

M

Vaikka tossa tekstissä oli hyvä pointti että empatia ja tunteellisuus (tai pikemminkin tunteellinen ylireagointi) menee kivasti sekaisin, niin ehkä tuolla kirjoittajalla menee itselläänkin sekaisin se, mitä sen tunteen takana voi olla. Osa ihmisistä toki välittää konflikteissa vain itsestään ja saattaa käyttää sitä manipulointiin tai sitten ei yksinkertaisesti edes huomaa ettei osaa olla puolueeton (esim jos jäi itse lapsena ilman ruokaa niin tekee oletuksia vaikka alipainoisesta lapsesta että ompas sen vanhemmat itsekkäitä kun eivät ruoki lastaan vaikka olis esim. jokin muu asia siellä taustalla). Siitä huolimatta tunteellisuus tai jopa ylireagointi itsessään ei liity varsinaisesti itsekkyyteen vaikka toki sitä voidaan käytt vaikkapa manipulointiin tai se saa ihmisen tekemään joskus hätiköityjä tai tunteella väritettyjä päätöksiä. Pikemminkin se on itsekästä, jos olettaa automaattisesti muiden tunteellisuuden olevan teatteria, manipulointia tai ylipäätään olevan hallittavissa. Aika usein tunteita on vaikea hallita eikä niiden liika hallitseminenkaan oke mielenterveydellisesti tervettä. Näin ollen tunteellisuus ei tee meistä itsekästä, se tekee meistä ihmisen.

Kyllä se empatia on tärkeää. Ja korostuu sen mukaan mitä haavoittuvammassa asemassa potilas on. Vaikka olisi niitä läheisiä joilta saa tukea jne, voi silti voi olla todella tärkeää että hoitohenkilökunta osoittaa myös empatiaa; sitä hoitotyötä tehdessään. Usein potilas voi esim kokea olevansa muiden armoilla.

Minusta empatian voiman huomaa herkästi esim siinä kun menen potilaan luokse, ja hän on valmiiksi esim kiukkuinen, itkuinen tms. Ehkä aiempi hoitaja/lääkäri ei ole kuunnellut tms ja potilas kokee silloin herkästi turvattomuutta joka voi nousta pintaan eri tavoin. Tässä tilanteessa kun osoittaa ihmiselle empatiaa niin lähes aina hän leppyy/ rauhoittuu hyvin nopeasti.

Myös aikuisen kiukun alla on aina joku muu syy tai tunne, ihan niinkuin lapsillakin. Kun hän tulee empaattisesti kuulluksi ja kohdelluksi niin olo helpottaa.

T. Sh

Miksi pitäisi? En kaipaa empaattisuutta myöskään esim. autonasentajalta tai rakennusmieheltä, vaan minulle todellakin riittää että hän on ammattitaitoinen ja pätevä. Mikäli kaipaan lohdutusta ja empatiaa, niin saan sitä ihan riittävästi sukulaisilta ja ystäviltä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi? En kaipaa empaattisuutta myöskään esim. autonasentajalta tai rakennusmieheltä, vaan minulle todellakin riittää että hän on ammattitaitoinen ja pätevä. Mikäli kaipaan lohdutusta ja empatiaa, niin saan sitä ihan riittävästi sukulaisilta ja ystäviltä.

Tuo nyt on vähän eri asia. Autonasentajien ja rakennusmiesten harvemmin tarvitsee työssään kuunnella asiakkaidensa vaivoista, sairauksista, traumoista ym.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se empatia on tärkeää. Ja korostuu sen mukaan mitä haavoittuvammassa asemassa potilas on. Vaikka olisi niitä läheisiä joilta saa tukea jne, voi silti voi olla todella tärkeää että hoitohenkilökunta osoittaa myös empatiaa; sitä hoitotyötä tehdessään. Usein potilas voi esim kokea olevansa muiden armoilla.

Minusta empatian voiman huomaa herkästi esim siinä kun menen potilaan luokse, ja hän on valmiiksi esim kiukkuinen, itkuinen tms. Ehkä aiempi hoitaja/lääkäri ei ole kuunnellut tms ja potilas kokee silloin herkästi turvattomuutta joka voi nousta pintaan eri tavoin. Tässä tilanteessa kun osoittaa ihmiselle empatiaa niin lähes aina hän leppyy/ rauhoittuu hyvin nopeasti.

Myös aikuisen kiukun alla on aina joku muu syy tai tunne, ihan niinkuin lapsillakin. Kun hän tulee empaattisesti kuulluksi ja kohdelluksi niin olo helpottaa.

T. Sh

Muistan koulussa kuulleeni, että yllättävän moni ihminen joka tulee lääkärin pakeille, saisi avun jo siitä kun lääkäri malttais kuunnella muutaman minuutin.

Joskus onkin potilaita, joiden fyysisen vaivan taustalla on esim. se ettei ole antanut anteeksi tms. Ihan oikeasti näitä tapauksia on ollut.

Jos potilas kokee ettei lääkäri kuuntele, saattaa hän selittää vaivansa päin mäntyä tainä vähätellä vaivaansa/jättää selittämättä. Osa ihmisistä vaatii hoitoa ja huomiota pieneenkin vaivaan, osa taas vähättelee vaivaansa vähän liikaakin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se empatia on tärkeää. Ja korostuu sen mukaan mitä haavoittuvammassa asemassa potilas on. Vaikka olisi niitä läheisiä joilta saa tukea jne, voi silti voi olla todella tärkeää että hoitohenkilökunta osoittaa myös empatiaa; sitä hoitotyötä tehdessään. Usein potilas voi esim kokea olevansa muiden armoilla.

Minusta empatian voiman huomaa herkästi esim siinä kun menen potilaan luokse, ja hän on valmiiksi esim kiukkuinen, itkuinen tms. Ehkä aiempi hoitaja/lääkäri ei ole kuunnellut tms ja potilas kokee silloin herkästi turvattomuutta joka voi nousta pintaan eri tavoin. Tässä tilanteessa kun osoittaa ihmiselle empatiaa niin lähes aina hän leppyy/ rauhoittuu hyvin nopeasti.

Myös aikuisen kiukun alla on aina joku muu syy tai tunne, ihan niinkuin lapsillakin. Kun hän tulee empaattisesti kuulluksi ja kohdelluksi niin olo helpottaa.

T. Sh

Juuri näin.

Ei kannata polttaa itseään liialla myötätunnolla. Esittää voi myötätuntoista. Oma siviilielämä on se tärkein ja voimavarat keskitetään sinne.

Kyllähän naiset vaativat muilta empatiaa itseään kohtaan vaikka itse ei ole muita kohtaa

Vierailija kirjoitti:

Joo, kyllähän se auttaisi. Sitten ei olisi niitä lääkäreitä ja hoitajia, jotka tekevät potilaille kivuliaita toimenpiteitä ilman mitään kivunlievitystä tai ihan tarpeettoman kovakouraisesti ja sitten ärsyyntyvät potilaan itkemisestä ja huudosta. Tähän riittaisi normaalitason empatiakyky, ei tarvitse olla mitenkään hyperempaattinen.

Ihmisen kohtaaminen ihmisenä. Tätä todella kaipaisi.

Ei nyt välttämättä erityisen empaattinen, mutta ei sitä myöskään tarvitsisi ilkeillä ja piikitellä asiakkailleen ja purkaa esim. yksityiselämänsä huolia ja murheita heihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain määrin kyllä, mutta liiasta empatiasta voi olla jopa haittaa työssä jaksamisen kannalta.

Tämä on totta. Itse halusin eläinlääkäriksi, mutta en lähtenyt alalle koska olisin pillittänyt varmaan enemmän kuin ne omistajat kun näkisin pahasti kipeän eläimen.

Empatiakyky ja tunteellisuus menevät tässä viestissä (kuten joissain muissakin) sekaisin.

Voi olla empaattinen mutta jämäkkä. Se että sairaan eläimen tai ihmisen näkeminen tekee sinut niin surulliseksi, ettet kykene toimimaan, ei ole empatiaa vaan tunteellisuutta, joka on oikeastaan itsekästä. Minä ja minun tunteeni.

Empaattinen ymmärtää, että toinen kärsii, ja haluaa tehdä voitavansa kärsimysten lievittämiseksi. Empatia vaatiikin välillä jämäkkyyttä, jos toinen ei ymmärrä omaa parastaan.

Mielenkiintoinen pointti. Olisko noin tuo "minä ja minun tunteeni" ja että tunteellisuus olisikin itsekästä?

Olen mies ja vähän opiskeluvaiheessa näissä tunneasioissa. Onko tämä filosofista pohdintaa vai psykologista tutkimustulosta? Vinkkiä kirjallisuuteen ottaisin kiitollisuudella vastaan.

M

Vaikka tossa tekstissä oli hyvä pointti että empatia ja tunteellisuus (tai pikemminkin tunteellinen ylireagointi) menee kivasti sekaisin, niin ehkä tuolla kirjoittajalla menee itselläänkin sekaisin se, mitä sen tunteen takana voi olla. Osa ihmisistä toki välittää konflikteissa vain itsestään ja saattaa käyttää sitä manipulointiin tai sitten ei yksinkertaisesti edes huomaa ettei osaa olla puolueeton (esim jos jäi itse lapsena ilman ruokaa niin tekee oletuksia vaikka alipainoisesta lapsesta että ompas sen vanhemmat itsekkäitä kun eivät ruoki lastaan vaikka olis esim. jokin muu asia siellä taustalla). Siitä huolimatta tunteellisuus tai jopa ylireagointi itsessään ei liity varsinaisesti itsekkyyteen vaikka toki sitä voidaan käytt vaikkapa manipulointiin tai se saa ihmisen tekemään joskus hätiköityjä tai tunteella väritettyjä päätöksiä. Pikemminkin se on itsekästä, jos olettaa automaattisesti muiden tunteellisuuden olevan teatteria, manipulointia tai ylipäätään olevan hallittavissa. Aika usein tunteita on vaikea hallita eikä niiden liika hallitseminenkaan oke mielenterveydellisesti tervettä. Näin ollen tunteellisuus ei tee meistä itsekästä, se tekee meistä ihmisen.

Tokihan tunteet ovat inhimillisiä. Tunteellinen ei silti ole sama kuin empatiakykyinen. Sitä paitsi aloittaja puhuu ammattilaisista, joiden tehtävä on auttaa. On ammattitaitoa laittaa omat tunteet sivuun ja keskittyä toisen auttamiseen. Kuka haluaisi, että kyyneleet sumentavat kirurgin silmät? Ja silti kirurgi varmasti haluaa auttaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös jos on liian "empaattinen", voi auttaja olla aika raskas sille auttajallekin. On vaikeaa olla toiselle hyödyksi, jos asiakkaan asiat menee auttajan liiveihin liiaksi.

Tarkoitan tällä sitä, että ylenpalttisen empaattinen auttaja ei välttämättä ole se paras ja taitavin auttaja. Voi jopa luoda riippuvuussuhteen asiakkaan ja itsensä välille, koska se tuntuisi tyydyttävän kumpaakin. Sen sijaan, että autettava tulisi oikeasti autetuksi.

Empatiahan tarkoittaa sitä, että ymmärtää toisen ihmisen tilanteen, vaikkei välttämättä siihen sympaattisesti asennoidukaan.

Miten voi mennä liiallisuuksiin empatiassa?

Se ymmärtämisprosessi sinänsä vie henkistä energiaa, lisäksi se ymmärrys vaikka toisen kärsimyksestä jää muistiin, ja sekin on raskasta ja vaatii työstämistä.

Kirurgin työssä empatia on lähinnä haitaksi (varsinaista potilaan kohtaamista lukuun ottamatta), ja empatian vuoksi ei lähiomaista voi leikata ainakaan jos vaarana on kuolema.

No kuvitellaan se empatiakyvytön kirurgi. Entä jos hän on narsisti/psykopaatti ja vihaa sukulaistaan.

Katsos kun se empatiakyvyttömyys ei tarkoita tunteiden täydellistä puuttumista. Jokaisella voi tunteet kuohua ja vaikuttaa päätöksentekoon, jopa narsistilla, jolla sitä empatiaa ei ole. Psykopaatti taas muistuttaa robottia ja heivaa ns. esteet tieltään jos tulee ongelmia eikä koe katumusta.

Joten tää kysymyksenasettelu ihan vääränlainen enkä ymmärrä miksi tätä jatluvasti ihmiset pohtii, että onko empatiakyky lääkärillä/hoitajalla ok.

PS. Meillä on suvussa lääkäreitä ja kirurgeja, en tosin heitä tunne (vanhempani tuntee) ja oletan että ovat ihan normaaleja ihmisiä. Olisi toisaalta hauska kysyä kyllä mitä he tuosta kysymyksestä ajattelevat. Itse olen saanut ainakin saanut käsityksen, että tie menestykseen esim. kirurgina on liittynyt ennemminkin esim. sorminäppäryyteen ja nopeuteen.

Veikkaan että jos on kokenut kirurgi, niin sellainen luottaa kokemukseensa ja ammattitaitoonsa myös sukulaisten kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain määrin kyllä, mutta liiasta empatiasta voi olla jopa haittaa työssä jaksamisen kannalta.

Tämä on totta. Itse halusin eläinlääkäriksi, mutta en lähtenyt alalle koska olisin pillittänyt varmaan enemmän kuin ne omistajat kun näkisin pahasti kipeän eläimen.

Empatiakyky ja tunteellisuus menevät tässä viestissä (kuten joissain muissakin) sekaisin.

Voi olla empaattinen mutta jämäkkä. Se että sairaan eläimen tai ihmisen näkeminen tekee sinut niin surulliseksi, ettet kykene toimimaan, ei ole empatiaa vaan tunteellisuutta, joka on oikeastaan itsekästä. Minä ja minun tunteeni.

Empaattinen ymmärtää, että toinen kärsii, ja haluaa tehdä voitavansa kärsimysten lievittämiseksi. Empatia vaatiikin välillä jämäkkyyttä, jos toinen ei ymmärrä omaa parastaan.

Mielenkiintoinen pointti. Olisko noin tuo "minä ja minun tunteeni" ja että tunteellisuus olisikin itsekästä?

Olen mies ja vähän opiskeluvaiheessa näissä tunneasioissa. Onko tämä filosofista pohdintaa vai psykologista tutkimustulosta? Vinkkiä kirjallisuuteen ottaisin kiitollisuudella vastaan.

M

Vaikka tossa tekstissä oli hyvä pointti että empatia ja tunteellisuus (tai pikemminkin tunteellinen ylireagointi) menee kivasti sekaisin, niin ehkä tuolla kirjoittajalla menee itselläänkin sekaisin se, mitä sen tunteen takana voi olla. Osa ihmisistä toki välittää konflikteissa vain itsestään ja saattaa käyttää sitä manipulointiin tai sitten ei yksinkertaisesti edes huomaa ettei osaa olla puolueeton (esim jos jäi itse lapsena ilman ruokaa niin tekee oletuksia vaikka alipainoisesta lapsesta että ompas sen vanhemmat itsekkäitä kun eivät ruoki lastaan vaikka olis esim. jokin muu asia siellä taustalla). Siitä huolimatta tunteellisuus tai jopa ylireagointi itsessään ei liity varsinaisesti itsekkyyteen vaikka toki sitä voidaan käytt vaikkapa manipulointiin tai se saa ihmisen tekemään joskus hätiköityjä tai tunteella väritettyjä päätöksiä. Pikemminkin se on itsekästä, jos olettaa automaattisesti muiden tunteellisuuden olevan teatteria, manipulointia tai ylipäätään olevan hallittavissa. Aika usein tunteita on vaikea hallita eikä niiden liika hallitseminenkaan oke mielenterveydellisesti tervettä. Näin ollen tunteellisuus ei tee meistä itsekästä, se tekee meistä ihmisen.

Tokihan tunteet ovat inhimillisiä. Tunteellinen ei silti ole sama kuin empatiakykyinen. Sitä paitsi aloittaja puhuu ammattilaisista, joiden tehtävä on auttaa. On ammattitaitoa laittaa omat tunteet sivuun ja keskittyä toisen auttamiseen. Kuka haluaisi, että kyyneleet sumentavat kirurgin silmät? Ja silti kirurgi varmasti haluaa auttaa

Ei se empatiakyky tarkoita kyyneleitä vaan ymmärrystä!

Ja voihan se ihminen nyyhkyttää vaikka oman henkilökohtaisen elämänsä asioitakin.

Tää ei sinällään liity edes tunteisiin vaan ylireagointiin. Ylireagointi tapahtuu sekä empatiakykyisillä että empatiakyvyttömillä.

Saattohoitajien ja lääkärien tulisi muistaa, että kun kuoleva ihminen on vihainen, hän usein pelkää ja saattaa olla katkerakin. Jos jotain meni pieleen, on anteeksipyyntö paikallaan.

Vihaisen ihmisen käytöstä ei oteta henkilökohtaisesti.

Kun vihaiseen ihmiseen suhtautuu vihaisesti, tilanne eskaloituu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä asiallinen käytös riittää, mutta mieluummin asioin empaattisen lääkärin tai sairaanhoitajan kanssa. Psykoterapeuteista ei ole kokemusta.

Empatialla voi saada aikaan potilaan käyttäytymisessä muutoksen parempaan suuntaan, ja sanon tämän potilaana ihan kokemuksesta. Mitään överiä en empatiassakaan sietäisi, vaan asiat pitää kuitenkin sanoa suoraan. Kertoa, että tässä on nyt ongelma ja tämä on pielessä, mutta potilasta halveksimatta ja arvostelematta, kannustavasti.

Tiedätkö mitä. Empatiasta voi olla myös haittaa ja paljon.

Mitä haittaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain määrin kyllä, mutta liiasta empatiasta voi olla jopa haittaa työssä jaksamisen kannalta.

Tämä on totta. Itse halusin eläinlääkäriksi, mutta en lähtenyt alalle koska olisin pillittänyt varmaan enemmän kuin ne omistajat kun näkisin pahasti kipeän eläimen.

Empatiakyky ja tunteellisuus menevät tässä viestissä (kuten joissain muissakin) sekaisin.

Voi olla empaattinen mutta jämäkkä. Se että sairaan eläimen tai ihmisen näkeminen tekee sinut niin surulliseksi, ettet kykene toimimaan, ei ole empatiaa vaan tunteellisuutta, joka on oikeastaan itsekästä. Minä ja minun tunteeni.

Empaattinen ymmärtää, että toinen kärsii, ja haluaa tehdä voitavansa kärsimysten lievittämiseksi. Empatia vaatiikin välillä jämäkkyyttä, jos toinen ei ymmärrä omaa parastaan.

Mielenkiintoinen pointti. Olisko noin tuo "minä ja minun tunteeni" ja että tunteellisuus olisikin itsekästä?

Olen mies ja vähän opiskeluvaiheessa näissä tunneasioissa. Onko tämä filosofista pohdintaa vai psykologista tutkimustulosta? Vinkkiä kirjallisuuteen ottaisin kiitollisuudella vastaan.

M

Vaikka tossa tekstissä oli hyvä pointti että empatia ja tunteellisuus (tai pikemminkin tunteellinen ylireagointi) menee kivasti sekaisin, niin ehkä tuolla kirjoittajalla menee itselläänkin sekaisin se, mitä sen tunteen takana voi olla. Osa ihmisistä toki välittää konflikteissa vain itsestään ja saattaa käyttää sitä manipulointiin tai sitten ei yksinkertaisesti edes huomaa ettei osaa olla puolueeton (esim jos jäi itse lapsena ilman ruokaa niin tekee oletuksia vaikka alipainoisesta lapsesta että ompas sen vanhemmat itsekkäitä kun eivät ruoki lastaan vaikka olis esim. jokin muu asia siellä taustalla). Siitä huolimatta tunteellisuus tai jopa ylireagointi itsessään ei liity varsinaisesti itsekkyyteen vaikka toki sitä voidaan käytt vaikkapa manipulointiin tai se saa ihmisen tekemään joskus hätiköityjä tai tunteella väritettyjä päätöksiä. Pikemminkin se on itsekästä, jos olettaa automaattisesti muiden tunteellisuuden olevan teatteria, manipulointia tai ylipäätään olevan hallittavissa. Aika usein tunteita on vaikea hallita eikä niiden liika hallitseminenkaan oke mielenterveydellisesti tervettä. Näin ollen tunteellisuus ei tee meistä itsekästä, se tekee meistä ihmisen.

Tokihan tunteet ovat inhimillisiä. Tunteellinen ei silti ole sama kuin empatiakykyinen. Sitä paitsi aloittaja puhuu ammattilaisista, joiden tehtävä on auttaa. On ammattitaitoa laittaa omat tunteet sivuun ja keskittyä toisen auttamiseen. Kuka haluaisi, että kyyneleet sumentavat kirurgin silmät? Ja silti kirurgi varmasti haluaa auttaa

Ei se empatiakyky tarkoita kyyneleitä vaan ymmärrystä!

Ja voihan se ihminen nyyhkyttää vaikka oman henkilökohtaisen elämänsä asioitakin.

Tää ei sinällään liity edes tunteisiin vaan ylireagointiin. Ylireagointi tapahtuu sekä empatiakykyisillä että empatiakyvyttömillä.

Jos joku hoitoalan ihminen on sulle nyyhkyttänyt ja vuodattanut henkilökohtaisia asioitaan, niin tee ilmoitus potilasasiamiehelle. Oikeastaan olisit voinut ensin nykäistä vaikka tämän henkilön kollegaa hihasta ja kertoa miten hoitajasi on käyttäytynyt.

Ilmoituksen voi tehdä myös jos joku hoitoalan henkilö on asiattoman tyly ja nälvii. Et luultavasti ole ainoa. Vastoin luuloja, lääkärit eivät ole jumalia, he myös voivat saada varoituksia.

Kannattaa myös itse käyttäytyä asiallisesti hoitoalan henkilökuntaa kohtaan. Saa todennäköisemmin samanlaista kohtelua takaisin.

Työ on vaan työtä ja jos lääkäri/hoitaja ei tajua sitä ja myötä elää voimakkaasti hän uupuu/palaa loppuun. Ystävällinen pitää toki olla mutta asiakas unohtuu heti kun häviää näkyvistä ja kirjaus valmis.

Ei mitään väliä, mutta näpäyttely, kostaminen ja pahan olon kaataminen potilaisiin ei ole asiallista. Myöskään asenteiden ei saisi antaa vaikuttaa potilaan hoitoon.